Luku 8.

8.

Hermione oli viettänyt Tylyahossa käynnin jälkeen paljon aikaa yksikseen kotonaan. Silloin tällöin hän kävi Viistokujalla Säilä & Imupaperissa ostamassa uuden kirjan luettavaksi, mutta muuten hän pyrki olemaan poissa ihmisten – ja velhojen - ilmoilta. Hän oli liian järkyttynyt siitä, mitä oli tapahtunut, ettei osannut ajatella edes Ginnyä niin paljon. He kirjoittelivat toisilleen, mutta Hermione ei kertonut tapauksesta. Hän ei myöskään ollut lähettänyt kirjettä, jonka oli jo aiemmin kirjoittanut. Se odotti nyt hänen asunnossaan visusti kirjoituspöydän laatikossa.

Eräänä päivänä, joulun lähestyessä, hän sai kirjeen Molly Weasleylta – hänet kutsuttiin käymään jouluna Kotikolossa, kuten hän oli odottanutkin. Joulun läheisyys havahdutti Hermionen – täytyisihän hänen ostaa joululahjat! Harrylle, Viktorille sekä Weasleyn perheelle olisi ainakin hankittava jotakin. Olisihan hän tahtonut tehdä jotakin itsekin, mutta hänellä ei ollut Mollyn taitoa neuloa hienoja villapaitoja – eikä oikeastaan edes kunnon kaulaliinoja. Ehkä hän voisi silti yrittää kutoa vaikka Viktorille huivin Bulgarian väreissä.

Hänen täytyisi ainakin käydä Viistokujalla. Mistään muualta hän ei mitään järkevää saisi, paitsi ehkä Arthurille – kenties hän vain pyytäisi vanhemmiltaan jonkin harmittoman hammaslääkärin välineen, ja suosio olisi taattu.

Tylyahoon hän ei yksin palaisi.

Hermione päätti tarttua tuumasta toimeen. Heti samana päivänä hän meni ihan tavalliseen kauppaan, ja osti puikot, sekä valkoisen, vihreän ja punaisen langan. Hän osti myös käsityölehden, jotta saisi jonkinlaiset ohjeet kaulahuivin neulontaan. Kotiin päästyään hän soitti vanhemmilleen, ja kertoi tulevansa jonakin päivänä käymään Arthurin lahjaa varten.

Laskettuaan puhelimen Hermione huomasi, että ikkunaa nokki pöllö pergamentti jalkaansa sidottuna. Hermione asteli rauhallisesti ikkunalle, ja avasi sen, jotta pöllö pääsi hypähtämään sisälle. Kun pöllö pörhisteli höyheniään työpöydällä, Hermione irrotti kirjeen varovasti sen jalasta ja taputti sitä päälaelle. Kun pöllö jäi tuijottamaan Hermionea, hän haki Koukkujalan ruokapussista pari kissannaksua pöllölle syötäväksi.

Viimein Hermione pääsi avaamaan ja lukemaan kirjeen.

Rakas Herme - Hermu - Hermini - Hermione,

minun on ehtinyt tulla jo ikävä sinua, vaikka vasta vähän aikaa sitten me näimme. Ajattelin vain, että voisin taas kirjoittaa sinulle, siitä tulee hyvä olo. Minusta on mukavaa jutella sinulle. Minä pidän sinusta kovasti. En ole viettänyt aiemmin aikaa noin mukavan tytön kanssa. Toivoisin, että voisimme pohtia tätä meidän... juttuamme? Niinkö siellä päin sanotaan? Meidän juttuamme?

Haluan vain, että tiedät, miten paljon minä sinusta pidän. Olet ainutlaatuinen.

Toivottavasti tapaamme taas pian.

Rakkaudella Viktor.

Viktorin nimen perässä oli vielä epämuodostunut sydän - Hermione naurahti. Viktor osasi olla kyllä niin suloinen. Tuollaisella kirjeellä sulattaisi lähes kenen tahansa tytön sydämen - mutta Hermione päätyi pian pohtimaan jälleen, mitä hän itse oikein halusi. Mitä hän halusi Viktorilta, mitä hän halusi Ginnyltä. Toisaalta Viktor oli osoittanut hänelle tällä kirjeellä ja muillakin tavoilla, että hänen kanssaan Hermione tuntisi itsensä rakastetuksi ja turvatuksi, mutta sitten taas Ginny... Viktor ei ollut lainkaan niin kuin Ginny. Ginnyssä oli jonkinlaista salaperäistä vetovoimaa, eikä Hermione tiennyt, olivatko hänen tunteensa tarpeeksi vahvat, että hän voisi jättää Viktorin kuin nallin kalliolle. Sitä paitsi, eihän hän edelleenkään tiennyt, mitä Ginny ajatteli hänestä.

Hermione laski kirjeen syrjään ja ajatteli sen viestiä valmistaessaan välipalaa itselleen. Hän oli kuin tavallinen jästi ikään – hän valmisti voileivän ja joi appelsiinimehua. Syödessään hän luki käsityölehteä, ja yritti painaa mieleensä ohjeet kaulahuivia varten. Hermione mutusteli leipäänsä ja varoi murustelemasta lehden väliin – mikään ei ollut raivostuttavampaa, kuin se, että lehden välistä tipahtelisi kaiken maailman ruuantähteitä. Tämän hän oli toki oppinut vanhemmiltaan – jos ruuantähteitä ei ollut suussa, niitä ei pitänyt olla missään muuallakaan, paitsi omalla lautasella.

Syötyään Hermione alkoi tutkia lankoja ja puikkoja. Olihan hän nähnyt esimerkiksi Mollyn neulovan – tai no, lähinnä hän oli nähnyt puikkojen toimivan itsenäisesti. Mutta eihän se niin vaikeaa voisi olla?

Hermione siirsi astiansa pois pöydältä ja tarttui puikkoihin. Hän yritti tutkia ohjetta aloitukseen lehdestä, ja mietti, millä langalla aloittaisi: hän päätti ottaa punaisen. Tyttö asetteli langat parhaansa mukaan, ja alkoi tehdä aloitussilmukoita.

Niinkin kapean huivin aloitus oli viedä Hermionelta kymmeniä minuutteja: joku kokenut olisi tehnyt aloituksen kenties minuutissa, parissa. Seuraavaksi Hermione mietti seuraavaa vaihetta: hänen olisi todella alettava neuloa. Alku oli Hermionelle hieman vaikeaa, mutta edetessään hän oppi lisää ja lisää. Tunnin jälkeen hän oli neulonut omasta mielestään tarpeeksi punaisella langalla, ja päätti vaihtaa vihreään. Hän katsoi lehdestä ohjetta langan vaihtoon; sekin löytyi helposti, ja Hermione pääsi jatkamaan jälleen.

Parin tunnin ajan Hermione neuloi ja opetteli erehdyksen kautta lähes taukoamatta. Hän oli päässyt valkoisen kautta jälleen uuteen punaiseen, ja sitten vihreään kerrokseen: huivista tulisi hauskan kirjava Bulgarian väreissä.

Hermione haukotteli ja laski kutimensa käsistään väsyneenä. Ehkä hänen olisi jo käytävä nukkumaan, sillä eipä hän enää lukeakaan jaksaisi, hänen silmänsä olivat jo liian väsyneet siihen kaiken kutomisen jälkeen. Hermione varmisti, että kutimet olivat varmassa turvassa Koukkujalalta, sillä koskaan ei tiennyt, miten innoissaan katti olisikaan peräti kolmesta lankarullasta. Tähän mennessä kissa oli ollut nukkumassa tavanomaisen pitkiä uniaan Hermionen sängyllä.

Hermione asteli makuuhuoneeseensa. Toden totta, kissa oli sängyllä.

"Nyt omaan petiin tutimaan, Koukkis", Hermione sanoi kissalle lempeästi ja haukotteli. Koukkujalka ei liikahtanut, vain kissan häntä huiskaisi kerran toiselle puolelle.

"Ei sitten. Saat itse varoa, jos vahingossa potkaisen", Hermione naurahti vaihtaessaan yövaatteita päälleen. Hän kapusi sängylle ja kaivautui peiton alle, ja huomasi sitten, että oli jättänyt valot päälle. Hän kurotti sauvaansa yöpöydältä, huiskaisi kerran ja valot sammuivat.

"Hermione", Ginny kuiskasi Hermionen korvaan. Brunette käänsi päänsä ja katsoi Ginnyä suoraan tämän säkenöiviin silmiin.

"Ginny", Hermione kuiskasi hiljaa ja painautui hyvin lähelle punapäätä: hän kietoi kätensä tämän ympärille ja rutisti lujasti. Ginny silitteli hänen hiuksiaan, ja alkoi puhua:

"Voi, kun sinä olet kaunis... Olet täydellisintä maailmassa... Rakastan sinua..."

Hermione rutisti rakastuneena vielä kovempaa - mutta yhtäkkiä hän ei rutistanutkaan Ginnyä: hän rutisti vain ja ainoastaan itseään omilla käsillään.

Hermione hätkähti.

"Ginny? Missä sinä olet? Minne sinä menit?" hän huusi ihmeissään. Yhtäkkiä ympäristössä kaikui ilkeä ja kimakka nauru, sitten toinenkin, tällä kertaa matalampi. Kolmas nauru oli kumea kuin joulupukilla. Hermione katseli kauhuissaan ympärilleen: mitä tapahtui, missä hän oli, missä Ginny oli? Olivatko nuo naurut vieneet Ginnyn pois?

"Tuokaa Ginny takaisin! Tuokaa hänet takaisin!" Hermione huusi peloissaan. Naurut vain vomistuivat ja lisääntyivät.

Hermione alkoi nyyhkyttää. Hän painautui alas, istui, ja hautasi kasvonsa polviinsa. Mitä tapahtui? Missä hän oli? Missä Ginny oli?
Yhtäkkiä Hermione tunsi käden olkapäällään. Hän hätkähti ja käänsi päätään, mutta hänen takanaan ei ollut ketään. Sen sijaan hän näki Ginnyn selin häneen kauempana – mutta oliko se Ginny sittenkään? Olennon hiukset olivat kyllä punaiset, mutta ne ylettivät maahan asti, ja viilettivät maata pitkin. Hiukset olivat niin pitkät, että Hermione mietti, mahtoiko Ginnyllä olla sittenkin peruukki päässä.

Hermione nousi rohkaistuneena ylös ja lähti kävelemään kohti Ginnyä. Matka tuntui hyvin pitkältä, vaikka hän pystyikin näkemään Ginnyn. Hermione otti pari juoksuaskelta, mutta siltikään hän ei tuntunut saavuttavan Ginnyä yhtään sen nopeammin. Hän lähti juoksemaan, mutta edelleenkään hän ei ollut yhtään lähempänä. Hermione päätti juosta niin kovaa kuin pystyi – ja viimein hän lähestyi Ginnyä pikku hiljaa. Lähestyessään häntä Hermione kuitenkin huomasi, että Ginnyn hiuksille tapahtui jotakin. Ne muuttuivat sotkuisiksi, eikä sileiksi ja kiiltäviksi kuten ennen. Lisäksi ne ensin tummuivat, ja hetken päästä ne tuntuivat harmaantuvan, ja kun Hermione oli enää joidenkin metrien päässä Ginnystä, hiukset olivat jo aivan valkoiset. Ne hohtivat, vaikka olivat edelleen likaiset ja takkuiset.

Hermione otti vielä niin nopeat juoksuaskeleet, että hän saavutti Ginnyn nopeammin kuin uskoikaan. Hän seisoi puuskuttaen Ginnyn takana, ja kuiskasi: ”Ginny...” Hermione hengitti raskaasti, ja nojasi käsillään polviinsa. Hän ihmetteli, kun Ginny ei vastannut hänelle, ei oikeastaan tuntunut edes huomaavan häntä. Hermione asetti kätensä Ginnyn olkapäälle, ja sanoi nyt kuuluvammin: ”Ginny?”

Ginny ei liikkunut. Hermione päätti astua valkohiuksisen ja entistä kalpeamman Ginnyn eteen seisomaan. Hän kiersi Ginnyn ympäri, mutta aina hän tuntui tulevan yhä uudelleen Ginnyn selän taakse. Ginnyn hiukset olivat lisäksi hänen kasvojensa päällä, joten Hermione ei voinut päätellä siitäkään, mikä oli tytön etupuoli ja koska hän oli toisen selän takana. Hermione juoksi jälleen – hänen oli saatava tietää, mikä Ginnyllä oli. Miksei hän vastannut? Miksi hän käänsi selkänsä Hermionelle kaiken aikaa?

Hermione puuskutti, hän oli juossut jo liian kauan. Hän tarttui Ginnyä olkapäistä, ja tutkaili tätä vakavasti. Hän yritti jopa ravistella Ginnyä, mutta hän ei liikahtanutkaan: Ginny oli aivan jäykkä. Hermione huolestui, ja yritti supatella jotakin toiselle. ”Ginny? Minä tässä? Puhu minulle!”

Hermione turhautui. Hän ujutti kätensä Ginnyn hiuksiin, ja siirsi niitä – mutta vain kauhistuakseen.

Hermione kavahti kauhuissaan taakse päin. Hänen kasvonsa... Hänen kasvonsa olivat luisevat, vanhat, ryppyiset – eivätkä ne näyttäneet Ginnyn kasvoilta laisinkaan. Hiukset paljastivat kasvot niiden takana, vaikka Hermione ei enää pitänyt niistä kiinni. Hän katseli kauhuissaan Ginnyn kasvoja – jotka tuntuivat muuttuvan sekunti sekunnilta. Hetken päästä iho Ginnyn kasvoilla näytti valuvan alas – ja kohta Ginnyn kasvot tipahtivat maahan Hermionen jalkojen juureen. Tytön kasvojen tilalla oli enää vain pääkallo. Pääkallo, jonka aukoista mönki hämähäkkejä, matoja ja käärmeitä.

Hermione kirkui ja lähti juoksemaan pois. Hän halusi vain pois, eikä kääntynyt katsomaan taakseen. Hän juoksi ja juoksi, mutta missään ei näkynyt poispääsyä. Oli vain hämärää. Kuin hän olisi ollut pimeässä ja tasaisessa huoneessa. Hermione juoksi, mutta hengästyi nopeasti. Hän oli vasta juossut niin paljon, eikä ollut ehtinyt palautua lainkaan. Silti hän yritti juosta minkä jaloistaan pääsi.

Seuraavaksi hän kompastui omiin jalkoihinsa – tarkemmin sanottuna kengännauhoihinsa. Hermione huomasi kauhukseen, että kengännauhat eivät olleet mitä pitäisi – ne olivat niitä käärmeitä, joita Ginnyn pääkallon sisästä oli tullut.

Hermione kiljui niin kovaa kuin pystyi. Hän yritti potkia käärmeitä pois, mutta ne olivat kietoutuneet hänen jalkoihinsa. Hän ei päässyt ylös, vaan kääntyi ja lähti konttaamaan – mutta törmäsi pian johonkin.

Se oli Ginny. Jälleen se sama Ginny, jota pakoon hän oli lähtenyt juoksemaan. Kallo näytti irvistävän hänelle ilkeästi. Ginny kumartui Hermionea kohti – Hermione oli nyt se, joka oli kauhusta jäykkänä. Ginny kumartui, ja pian pääkallo oli Hermionen kasvojen tasolla. Kallo lähestyi, ja Hermione kirkui.

Valo ympäröi Hermionen, ja hän räpytteli silmiään. Hän oli niityllä, yksin. Aurinko paistoi, ja hän istui kukkien ympäröimänä. Hermione oli yhä peloissaan, mutta jokin sai hymyn lopulta leviämään hänen kasvoilleen. Niityllä oli kaikenlaisia kukkia, joita saattoi vain kuvitella. Hermione tarttui tulenpunaiseen kukkaseen vierellään ja nuuhkaisi sitä. Huumaavan romanttinen tuoksu leijui Hermionen ympärillä.

Hermione alkoi katsella ympärilleen. Kaukana puun vieressä istui punatukkainen tyttö. Hermione ilahtui – oliko se Ginny?

Hermione päätti ottaa selvää. Hän nousi ylös ja huusi niin kovaa kuin kurkusta pääsi: ”Ginny!” Hermionen onneksi tyttö vaikutti siltä, että hän kuuli huudon: hän käänsi kasvonsa ääntä kohti ja nousi ylös. Kohta hän jo lähti juoksemaan Hermionea kohti. Innoissaan Hermionekin lähti juoksemaan tyttöä vastaan, miten ihanaa olisikaan päästä halaamaan Ginnyä taas!

Hermione ja oletettu Ginny lähentyivät, ja pian he olivat niin lähellä, että Hermione levitti kätensä ottaakseen tytön vastaan. Mutta Ginny ei juossutkaan hänen syliinsä – hän juoksi ohi. Hermione kääntyi ihmeissään katsomaan, miksi hän oli ohittanut hänet tyystin. Ikäväkseen hän saikin huomata, että Ginny oli valinnut jonkun muun sylin. Hän syleili nyt Lunaa. Ginny ja Luna suutelivat oikein intohimoisesti, vaikka Hermione oli melkein vieressä.
Hermione suuttui. Miten Ginny saattoi tehdä tämän hänelle? Oliko hän tyystin tunteeton?

Hermione astui lähemmäs toisiinsa kietoutunutta pariskuntaa. Hän tekisi tästä vielä lopun. Luna ei saisi Ginnyä itselleen, siitä hän oli täysin varma. Jos se vain hänestä riippui, Ginny olisi pian hänen.

Hermione tarttui vihaisena Lunaa olkapäistä ja pyrki vetämään hänet pois, mutta heti kosketettuaan Lunaa, Hermione olikin jo aivan toisenlaisessa paikassa.

Hän oli Tylypahkassa.

Hän oli suuressa salissa yksin. Sali oli tavallista synkempi, eikä se johtunut ainoastaan siitä, että katto oli lumottu ukkospilviksi, sateeksi ja salamoiksi.

Hermionea pelotti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi hän oli siellä juuri nyt yksin, ja miksi katto oli tuollainen. Yleensähän katto lumottiin erityisempiin tilaisuuksiin, mutta tällä hetkellä esimerkiksi seinillä ei ollut minkäänlaisia koristuksia. Kaikkien tupien tavanomaiset seinäkoristeet puuttuivat. Seinät olivat paljaat ja kylmät. Ne jopa tuntuivat hohkaavan kylmyyttä saliin, ja Hermione värisi.

Salin takaosasta kuului askelia. Hermione käänsi hiljaa katseensa, ja yritti piiloutua pöydän taakse. Hän halusi olla varuillaan, eihän sitä tiennyt, kuka hänen seuranaan salissa oli.

Hermione hypähti pystyyn, kun tunnisti pitkät, punaiset hiukset. Hiukset olivat nyt ainoa väriläiskä koko salissa - kaikki muu oli harmaata.

"Ginny!" Hermione huusi. "Oletko sinä kunnossa? Mitä täällä tapahtuu?" hän kysyi huolissaan. Hän lähti kävelemään kohti Ginnyä. Ginny oli istahtanut opettajien pöydän päälle reunaan. Hermione oli varma, että Ginny oli huomannut hänet, sillä Ginny katseli häntä nyt hymyillen, hiuksiaan huiskutellen, jalkojaan heilutellen.

Hermione tavoitti Ginnyn viimein. "Mitä täällä tapahtuu?" hän kysyi tytöltä ihmeissään.

Ginny naurahti heleästi. "Miten niin? Eihän täällä mitään tapahdu, kaikki on aivan niin kuin ennenkin", hän sanoi rauhallisesti lumoavalla äänellään.

Hermione oli aluksi epävarma, mutta hymyili sitten lopulta - hän ei voinut olla hymyilemättä, kun Ginny katsoi häntä noin suloisilla silmillään.

"Ai..." Hermione sanoi ihmeissään. "Minä vain luulin... Kun täällä on näin tyhjää ja synkkää. Mutta hyvä kun sinä olet täällä. En halunnutkaan olla yksin", hän selitti. Ginny naurahti jälleen, ja taputti sitten paikkaa pöydän päällä vierellään. Hermione otti vinkistä vaarin ja hypähteli istumaan Ginnyn viereen.

"Eikö olekin mukavaa saada olla välillä aivan kahden?" Ginny kysäisi, ja katsoi Hermionea vaativasti silmiin. Hermione punastui ja hänen sydämensä alkoi lyödä hiukan nopeampaan tahtiin.

Hermionea ihmetytti, miten kaikki tuntui niin oudolta, mutta Ginny oli silti niin rauhassa. Hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja tällainen olisi aivan normaalia. Hermionea hermostutti tämä salin outous ja tyhjyys, mutta Ginnyn läsnäolo sai hänet tuntemaan olonsa edes hiukan paremmaksi ja rauhallisemmaksi.

Yhtäkkiä Ginny nojautui lähemmäs Hermionea. Hermionen puna poskilla syveni, kun hän katsoi lähestyvää Ginnyä.

"Tiedät kai, että pidän sinusta... Pidän sinusta oikein kovasti..." Ginny kuiskasi Hermionen korvaan. Hermionen kasvoille syntyi iloinen hymy. Hän nyökkäsi, ja vastasi:

"Minäkin pidän sinusta, ja todella paljon pidänkin. Olet varmaankin jo huomannut sen..."

Ginny alkoi kikattaa. Hermione ihmetteli, sanoiko hän nyt jotakin väärin, mutta sitten Ginny laski kätensä hänen poskelleen ja silitti lempeästi. Hermione hymyili ja katsoi Ginnyä silmät ilosta leimuten. Hän ujutti itsekin kätensä Ginnyn hiusten lomaan ja tunnusteli tytön pehmeää pehkoa.

Ginny veti Hermionen lämpimään ja rakastavaan halaukseen. Hermione naurahti iloisesti - hän oli kaivannut tätä lämmintä syliä, ja vihdoin hän oli siinä. Se oli lohduttavinta, mitä Hermione pystyi keksimään, tässä harmaassa ja kylmässä maailmassa.

Ginny vetäytyi Hermionesta hiukan, jotta heidän katseensa kohtasivat. Hermionen mielestä Ginnyn silmät olivat jotenkin erilaiset kuin aiemmin, ne olivat paljon voimakkaammat, ja jotenkin... vihaisemman näköiset. Hermione ei ollut varma, oliko hyvä sanoa 'vihainen', sillä katse saattoi olla myös vain elämänkoulusta saatua rohkeutta.

"Hermione..." Ginny kuiskasi hiljaa ja veti tytön sitten lämpimään suudelmaan. Hermione vastasi siihen intohimoisesti, ja painoi kätensä voimakkaammin Ginnyn takaraivolle, jotta sai suudelmaan lisää voimakkuutta.

Hermione tunsi Ginnyn käsien vaeltelevan hänen vartalollaan - lantiolla, selällä, niskassa, jälleen selällä ja kylkien kautta rinnalle. Hermionea kiihotti, kun Ginny otti ohjat käsiinsä: hän kaatoi Hermionen pöydälle makaamaan ja nousi itse siihen päälle.

Suudelmat yltyivät, ja Hermione tunsi pieniä näykkäisyjä kaulallaan. Hermione piti silmänsä kiinni, ja odotti suudelmien saapuvan jälleen huulille - mutta ne pysähtyivät kokonaan. Sen sijaan hän kuuli kolkon, ilkeän naurun.

Hermionen silmät rävähtivät auki - Draco Malfoy.

Hermione kirkui. Hän yritti potkaista tuota ilkeää velhoa, mutta hän ei voinut liikkua - hän oli kahleilla kiinni pöydässä. Hermione käänteli päätään ja yritti katsoa, oliko kukaan tulossa avuksi, mutta hän ei nähnyt ketään. Hän näki vain veren valuvan lattialla, ja se sai hänet todenteolla säikähtämään. Lisää pelkoa lisäsi se, että hän huomasi tuon veren valuvan omasta kaulastaan.

"Päästä minut irti, sinä likainen... ilkeä... julma idiootti!" Hermione huusi niin kovaa kuin pystyi. Hän yritti riuhtoa itsensä kahleista irti, mutta ne vain tiukensivat otettaan jokaisella riuhtaisulla.

Malfoy nauroi ilkeästi ja katsoi Hermionea halveksuvasti.

"Sinut sitten on helppo naruttaa mihin vain, sinä saastainen kuraverinen..." hän sanoi ilkikurisesti. Hermionea pelotti - mitä hänelle nyt tapahtuisi? Aikoiko Draco toteuttaa nyt sen, mikä viimeksi jäi kesken?

Hermione oli kauhuissaan. Vai vuotaisiko hän kuiviin, ennen kuin hän ehtisi tuntea mitään?

Draco oli vetänyt sauvansa esiin. Hän osoitti Hermionea sillä, ja nauroi. Yhtäkkiä Hermione tunsi viiltävää kipua ympäri kehoaan, ja hän kiljui tuskissaan. Hänen vaatteet repesivät ja tippuivat vähitellen lattialle. Kohta hänen kehoaan peittivät vain muutamat vaateriekaleet, ja Draco katsoi häntä kummallinen katse silmissään.

"Ehkäpä me keksitään jotakin kivaa tälle kuraveriselle..." Draco nauroi ja astui Hermionen ylle pöydälle seisomaan. Hän katsoi Hermionea ilkeästi ja laskeutui makaamaan hänen päälleen. Ensimmäisenä hän puraisi Hermionea voimakkaasti kaulasta. Hermione huusi kivusta, ja Draco nauroi. Seuraavaksi Hermione huomasi, että Draco oli laskenut housunsa, ja sitten hän tunsi, kun...

Hermione huusi ja nousi istumaan sängyssään. Hän hengitti kiivaasti, ja katseli hädissään ympärilleen. Oli pimeää. Hänen silmänsä alkoivat tottua pikkuhiljaa pimeyteen, ja hän havaitsi yöpöydällä oman sauvansa. Hän tarttui siihen ja mutisi: "Valois."

Hän oli yksin omassa huoneessaan. Hermione huomasi, kuinka hikinen hän oli - yövaatteet olivat liimaantuneet hänen kehoonsa. Hermione yritti saada hengityksensä tasaantumaan, jotta hän saisi unta, mutta tuona yönä hän ei nukkunut enää minuuttiakaan.

---

Sanoja yhteensä 11726.