tiistai 30. marraskuuta 2010

SE ON LOPPU NYT!



Herrajumala miten ylpeä minä olenkaan itsestäni! Oikeasti. Kerrankin sain jotain aikaiseksi. Tykkään niin paljon kirjoittaa, ja omaan makuun tuo tarina onnistui juonellisestikin ihan kivasti.
Voi että. Minä olen voittaja! 50051 sanaa.

Nanowrimon sanalaskuri tosin söi tarinastani 600 sanaa, joten ne piti kirjoittaa vielä sen jälkeen, kun ehdin jo tuulettaa voittoani OpenOfficen sanalaskurin mukaan. Se ei sit vissiin laskenut väliviivoja sanoiksi, kun taas OpenOffice varmaankin laski.

Mutta huh. Ens vuonna uusiks!

ME OLLAAN VOITTAJIA!

Julkaisen vielä loput luvut.

Luku 18.

18.


Hermione heräsi jo aikaisin sinä aamuna, kun hänen ja Viktorin sekä Harryn ja Chon tuplatreffit oli sovittu järjestettäväksi. Olihan hänen valmistauduttava kunnolla – hän aikoi laittautua treffikuntoon jo ajoissa Viktoria varten, vaikka treffit olisivatkin vasta myöhemmin. Hermione ottaisi Viktorin vastaan oikein kauniina – ehtisiväthän he ainakin muutaman tunnin olla kaksin ennen treffeille lähtemistä. Asunto oli siivottu kiiltävän puhtaaksi jo edeltävänä päivänä, joten siitä ei ollut huolta – Hermione oli myös tarkistanut, että heillä oli jotain ruokaakin syötäväksi.
Hermione aloitti aamunsa käymällä suihkussa. Hän ajeli kainalokarvansa ja säärensä, ja peseytyi oikein hyväntuoksuisella kookoksen tuoksuisella suihkugeelillä, ja hiukset hän pesi hiuksia ihanasti pehmittävällä shampoolla.
Hermione antoi hiusten kuivua, ja hän päätti syödä aamupalaa. Vaikka häntä jännittikin kovasti, ruokahalu oli ainakin melkein ennallaan. Hermione oli tiesi, että hänen kyllä täytyisi syödä hyvin, jotta ei sitten pökräisi Viktorin edessä. Hän päätti syödä jotakin, josta hänen henkensä ei alkaisi erityisemmin haista, vaikka olihan hänellä yhä aikeenaan pestä hampaat ennen Viktorin saapumista.
Hermione ei käyttänyt aamupalaan kauaakaan aikaa, vaan hän alkoi jo valmistella meikkiään ajoissa. Hillitty, mutta seksikäs. Ei liian tylsä, vaan erottuva. Kyllä Hermione tiesi, ettei Viktor moisista asioista välittäisi, mutta oli mukava säväyttää silloin tällöin. Hermione päätti luottaa ruskean ja kullan eri sävyihin silmämeikissään, ja laittoi juuri sopivasti ripsiväriäkin, jotta ripset kehystäisivät hänen silmiään oikein kauniisti. Viktor ei varmasti saisi silmiään irti Hermionen lumoavasta katseesta. Vielä sipaus poskipunaa ja sopivan söpö huulipuna huulikiillolla varustettuna, ja meikki oli valmis. Huulipunaa tai -kiiltoa saisi varmasti lisäillä illan mittaan, mutta se ei nyt häirinnyt Hermionen ajatuksia.
Vaikein asia oli hiukset – luonnostaan kiharille hiuksille piti keksiä jotain, ja sitä piti miettiä enemmän. Ehkä Hermionen olikin parempi pukeutua ensin, sillä pystyihän hän samaan aikaan miettiä hiustensa kohtaloa. Treffimekon kun hän oli päättänyt jo aiemmin. Nätti, söpön seksikäs punainen mekko, naruolkaimilla ja mustalla rusettivyöllä. Polviin päättyvä mekko sai lisäkseen vielä kevyen, mustan boleron. Vai olisiko sittenkin parempi ottaa neuletakki? Tähän vuodenaikaan ei välttämättä kylmä olisi, mutta mitä jos se olisikin tarpeen? Ehkä kuitenkin Viktor voisi lämmittää häntä kylmän tullen – neuletakki jäi siis unohduksiin, ja bolero jäi.
Hermione palasi vessaan miettimään hiuksiaan. Ehkä ne olisi hyvä suoristaa, se oli aina hyvä ja toimiva idea. Ehkä hiukset voisi laittaa osittain kiinni, ja pujottaa vielä vaikka jokin nätti hiuskoru hiuksien sekaan... Hermione lähti kaivelemaan makuuhuoneestaan hiuskoruja – hänellä oli jo selvä visio siitä, minkä hän laittaisi. Hermione löysi heti etsimänsä; punainen ja kimalteleva kukkanen löytyi, ja Hermione nappasi sen käteensä ja asteli takaisin vessaan. Hän otti käteensä ensin hiusharjan, ja harjasi sillä mahdolliset jo syntyneet takut pois. Koska hiusten suoristaminen oli aivan mahdotonta puuhaa ilman mitään kepulikonsteja, Hermione oli varautunut taikasauvansa kanssa; hieman sipaisuja hiuksiin ja pientä pyörittelyä, ja hiukset olivat aivan sileät ja pehmeät. Hermione hymyili voitonriemuisesti – mihin hän joutuisikaan hiustensa kanssa ilman ripausta taikuutta?
Hermione kiinnitti hiuksensa soljella nätisti ja asetti kukkakorun hiuksiinsa. Valmista, ja niin täydellistä. Miten hiusten laittaminen saattoikin olla näin helppoa? Olihan kampaus tietenkin yksinkertainen, mutta se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan silti niin kaunis ja lumoava.
Hermione hymyili peilikuvalleen. Nyt hän olisi valmis ottamaan Viktorin vastaan – toivottavasti raukka ei sokaistuisi, no, tuskinpa nyt kuitenkaan, olihan Viktor varmasti nähnyt kauniimpiakin naisia... Toivottavasti toinen nyt edes tunnistaisi Hermionen Hermioneksi, eikä olisi aivan ihmeissään tuosta muodonmuutoksesta. Ehkä Viktor kuitenkin tunnistaisi – olihan Hermione ollut vielä lumoavampi joitakin vuosia sitten kolmivelhoturnajaisten tanssiaisissa.
Hermione palasi sängylleen istumaan, ja hän katseli hajamielisenä seinällä olevaan peiliin. Jännitys alkoi tuntua vatsassa; onneksi hän oli syönyt jo aiemmin, nyt nimittäin minkäänlaista ruokaa ei kyllä uppoaisi. Kunhan Viktor tulisi, ja he pääsisivät matkaan, niin ruokahalu varmasti palaisi jälleen.


Jonkin ajan kuluttua – Hermione ei ollut lainkaan varma, kauanko aikaa oli kulunut, hän oli kadottanut ajantajunsa täysin – ovikello soi, ja Hermione ponkaisi jännittyneenä astelemaan ovelle. Hän asteli rauhallisesti, ja viritteli kasvoilleen kaunista hymyä. Hän avasi oven, ja näki, kuinka Viktorin silmät laajenivat ihmetyksestä. Hän aukoi suutaan kuin kala, ja Hermione naurahti.
”No, tule nyt sisään, senkin hassu”, hän kikatti ja veti Viktorin kädestä asuntoonsa sisälle.
”Vau...” Viktor haukkoi henkeään. ”Sinä olet... Lumoavan kaunis!” hän huudahti. ”Mitä sinä... Miksi sinä... Oletko sinä tehnyt itsellesi jotain? Olet jotenkin... erityisen... minä en tiedä, vau”, hän takelteli ja sai Hermionen punastumaan.
”Kunhan laittauduin vähän”, hän sanoi vaatimattomasti ja sipaisi hiuksiaan.
”Et kai sinä minua varten... Mutta, tuota, sinä olet kaunis”, Viktor selitteli jälleen, nyt korvat punoittaen. Hermione naurahti ja kohottautui Viktoria kohti, ja antoi tämän huulille pienen ja pehmeän suudelman.
”Nam”, Viktor sanoi lyhyesti ja virnisti. ”Sinulla on jotakin huulillasi”, hän veikkasi, ja Hermione nyökkäsi myötäilevästi.
”Pitihän sitä nyt vähän panostaa laittautumiseen...” hän sanoi vaatimattomasti ja lipaisi huuliaan. Viktor näytti siltä, että voisi pian jopa syödä Hermionen – hänen katseensa oli niin intensiivinen ja intohimoinen.
”Pysyhän nyt pöksyissäsi”, Hermione naurahti, kun hän huomasi Viktorin mittailevan häntä katseellaan, poika ei näyttänyt saavansa silmiään Hermionesta irti lainkaan.
Viktor nielaisi ja nyökkäsi. Hän oli täysin lumoutunut – miten Hermione osasikin olla jotenkin niin lumoavan kaunis. Olihan hän toki kaunis aina ollutkin, mutta nyt – hän oli jotenkin ihmeellisen... Niin todella järisyttävän... Viktor ei edes keksinyt sopivaa sanaa kuvaillakseen Hermionea.
”Kaunis”, hän vain sanoi lyhyesti ja sai Hermionen kasvoille leviämään lempeän hymyn.
”Saatoit sanoa sen jo pariin kertaan”, Hermione sanoi nauraen ja raapi niskaansa – ei hän ollut uskonut, että Viktor sentään noin sanattomaksi ja toimintakyvyttömäksi menisi!
”Sinä olet vähän hassu nyt”, Hermione sanoi ja naurahti Viktorin punoittaville poskille. Hän asetti kätensä hellästi Viktorin toiselle poskelle, ja silitteli sitä hieman.
”Meillä on tässä vielä aikaa, ennen kuin olemme lähdössä tapaamaan Harryn ja Chon”, Hermione kertoi. ”Haluaisitko sinä tehdä jotakin, vai odottelemmeko vain, vai menisimmekö ehkä jo ajoissa?” hän kysäisi.
Viktor vain kohautti olkiaan – hän ei vaikuttanut saavan edelleenkään sanaa suustaan. Hermione hymyili hänelle leikkisästi.




Hermione ja Viktor hempeilivät kahdestaan ja vaihtelivat romanttisia haleja ja suukkoja. He jutustelivat söpösiä ja molemmilla oli kasvoillaan kunnon kestohymy.
"Uijuih", Hermione uikahti kun hän nojaili Viktoriin tämän lämpimässä kainalossa. "Kello alkaa olla jo sen verran, että meidän täytyisi varmaankin lähteä. Ilmiinnymme ensin Viistokujalle, ja lähdemme sitten johonkin paikkaan - en tiedä vielä, että minne. Harry lupasi keksiä sen paikan, niin kaipa se sopii meillekin, kyllä hänellä varmaan ihan hyvä maku on", Hermione selitteli ja odotti Viktorilta hyväksyntää. Viktor nyökkäsi, ja veti Hermionen nopeaan halaukseen.
"No mennäänpä sitten?" Viktor kysäisi ja alkoi nousta seisomaan. Päästyään sohvalta ylös hän auttoi vielä Hermionenkin oikein hellästi seisomaan.
Suloinen parivaljakko katseli toisiaan ja he pitelivät toisiaan käsistä kiinni. Hermione räpsytteli säihkyviä silmiään, hän pyörtyisi pian, jos Viktor katsoisi häntä kaiken aikaa noin lumoavasti, häneltä menisi pian jalat alta!
Viktor kumartui suutelemaan Hermionea hellästi, ja he katselivat sitten toisiaan hetkisen lähietäisyydeltä. Hermione nyökkäsi tuskin havaittavasti.
"Mennään", hän myöntyi, ja siirtyi eteiseen vetämään kevyttä takkia päälleen. Viktor seurasi, ja puki hänkin takin päälleen.
"Oletko valmis?" Hermione kysäisi, ja Viktor nyökkäsi. Hermione tarttui Viktoria kädestä, hän keskittyi, ja pian he seisoivat kaksin Viistokujalla.
"Hermione!" Hermione kuuli lähistöltä huudettavan, ja hän kääntyi huudon suuntaan.
"Harry, Cho, tehän olette täällä jo! Kiva", Hermione lausahti ilahtuneena ja lähti Viktorin kädestä pitäen astelemaan Harrya ja Chota kohti.
"Tulimme ihan äsken, eli aika samaan aikaan me saavuimme", Harry naurahti.
Hermione nyökkäsi hymyillen, ja katsoi Chota.
"Cho, muistat varmaankin Viktor Krumin..." hän sanoi ja katseli Chosta Viktoriin ja takaisin. "Viktor, tässä on Cho, hän kävi myös Tylypahkan", Hermione esitteli Chon vielä Viktorille.
Sekä Cho että Viktor nyökkäsivät ja mutisivat jotakin toisilleen tervehdykseksi.
”No, Harry, mihin sinä olitkaan viemässä meitä?” Hermione kysyi Harrylta kiinnostuneena – olisi mielenkiintoista tietää, millaiseen paikkaan he todella olivat menossa syömään. Olisiko siellä jotakin todella erikoista, joka ei ollut lainkaan tuttua Viktorille, vai oliko hän valinnut sittenkin paikan, joka olisi tuttu ja turvallinen kaikille, ja kaikki uskaltaisivat syödä ilman minkäänlaista pelkoa siitä, etteivät he tienneet lainkaan, mitä he söivät.
”Se on tuolla Lontoon puolella, joten koitetaan käyttäytyä mahdollisimman jästimäisesti, ok? Ei täältä Viistokujalta kuitenkaan mitään kunnon ravintolaa löytynyt, johon olisin halunnut porukalla lähteä, joten valitsin sitten jästien ravintolan. Olen varannut meille pöydän, joten ainakin pääsemme heti istumaan”, Harry kertoi ja katseli jokaista seurueen henkilöä vuorotellen.
”No, ehkäpä me pärjätään. Viktor, kysyt sitten kaikesta oudosta ensin minulta, äläkä hätkähdä outouksia, käykö se?” Hermione kysäisi hieman huolissaan Viktorilta.
Viktor näytti mietteliäältä, mutta nyökkäsi sitten. ”Kyllä minä pärjään”, hän sanoi itsevarmana.
Cho hymyili kestohymyään heidän vieressään hieman jännittyneenä – ehkä hän oli hieman jännittynyt itse Viktor Krumin läsnäolosta. Kyllähän Cho oli jo etukäteen tiennyt, että tapaisi hänet jälleen, mutta varmasti se jännitti ja tuntui hienolta. Eihän sitä nyt joka päivä hienoa huispaustähteä tavannut – eikä varsinkaan niin, että kyseinen tähti oli ystävän seuralainen.
”No, poiketaanpas Vuotavaan noidankattilaan ja sieltä Lontooseen”, Harry sanoi reippaasti, jolloin Cho otti häntä käsikynkästä kiinni, ja he lähtivät astelemaan kohti Vuotavan noidankattilan pubia ja majataloa. Hermione ja Viktor seurasivat heidän esimerkkiään, ja pian he kävelivät myös käsinkynkässä Harryn ja Chon kanssa vieretysten.
”No, Krum, mites meni matka? Luudallako sinä tänne kuljet, vai...?” Harry kysyi uteliaana Viktorilta heidän kävellessä edelleen pitkin Viistokujaa.
Viktor nyökkäsi. ”Kyllä, luudalla minä lennän tänne – ei se matka kuitenkaan niin pitkä ole. En voi ilmiintyä yksikseni huispauskauden ollessa käynnissä, ja onhan se mukavaa lentää muuten vain. Sääkään ei ollut huono, onneksi, ei tullut edes kylmä”, hän kertoi, ja Hermione silitteli hänen käsivarttaan.
”No mukava juttu. Hei kuule, pidetäänkö joskus yhdessä kunnon lentoskabat – en ole vähään aikaan lentänyt kenenkään kanssa, enkä kyllä muutenkaan itseksenikään ole lähtenyt mihinkään. Ei tule oikein lähdettyä mihinkään yksin”, Harry selitteli ja katsoi kysyvästi Viktoriin.
”No mikäs siinä, katsotaan vaan joku kerta. Tällä kertaa ei taida onnistua, pitää palata taas harjoituksiin melko pian”, Viktor kertoi hieman imarreltuna.
Hermione ja Cho vilkaisivat toisiinsa virnuillen – miehet. Nämä miehet eivät puhuneet autoista – he puhuivat luudista. Periaatteessahan he olivat urheilusta puhuessaan kuin jästimiehetkin, he vain puhuivat hieman erilaisesta urheilusta, Huispauksesta. Harry ja Viktor juttelivat luutiensa nopeuksista ja muista ominaisuuksista, aivan kuin jästimiehet vertailisivat autojaan. Tytöt vain virnuilivat ja kikattelivat seuralaisilleen – he olivat niin tyypillisiä miehiä.
”No, tytöt, miten te menitte noin hiljaisiksi?” Harry kysyi lopulta ihmeissään kääntäen katseensa ensin Chohon, sitten Hermioneen. ”Eikö teillä ole mitään sanottavaa tähän?”
Cho repesi nauramaan. ”No eiköhän teistä miehistä ole aivan tarpeeksi juttuseuraa toisillenne, me kuitenkin vain keskeyttäisimme teidät, kun puhutte luudista!” hän kikatteli.
”Hih, no niimpä”, Hermionekin naurahti ja kikatti suu kätensä takana.
Harry katsoi tyttöjä, eikä osannut oikein ymmärtää heitä.
”No ai jaa”, hän sanoi lyhyesti olkiaan kohauttaen.
Kaksi treffiparia saavutti pian Vuotavan noidankattilan, ja he astuivat sisään. He astelivat varovasti hämärän pubin poikki, ja astuivat sitten meluisalle ja vilkkaalle lontoolaiselle kadulle.
”Tänne päin”, Harry sanoi lyhyesti, ja lähti viemään kolmea muuta pitkin katua. He kävelivät aikansa, kääntyivät parin korttelin päästä vasemmalle, ja vielä kerran oikealle. He saapuivat italialaistyyppisen ravintolan sisäänkäynnille, jolloin Hermione, Viktor ja Cho katselivat hetken aikaa ovia, ikkunoita ja itse ravintolan sisäänkäyntiä.
”Oi Harry, tämä on niin kaunis paikka, miten sinä niin hienotunteinen oletkaan, että näin kauniiseen ja romanttiseen paikkaan meidät tuot, voi, Harry!” Cho hihkui ja heittäytyi dramaattisesti Harryn kaulaan. Hermione nosti kulmakarvojaan ihmeissään – jo oli tytöllä käytöstavat. Kyllä hän itsekin oli kyllä herkkä, ja olisi kovin ihastunut Viktorin romanttisista teoista, mutta että noin hihkua, ja vielä kaulaan heittäytyä... No, tyttö sai tehdä niin kuin halusi, Hermione itse ei noin dramaattiseksi halunnut kuitenkaan heittäytyä.
”Jaa että kelpaa vai?” Harry naurahti Cholle, joka oli hetki sitten upottanut seuralaisensa ihastuneisiin suukotuksiin ja suudelmiin. ”Entäs teille?” hän kysyi vielä ja katsahti Hermioneen ja Viktoriin.
”Kyllä, se vaikuttaa oikein kivalta”, Hermione sanoi hymyillen ja nyökkäsi, ja painautui vielä hieman Viktoria lähemmäs.
”No kaipa me sitten mennään sisälle”, Harry tokaisi, ja lähti ohjaamaan seuruettaan sisään ravintolaan.
”Potter, neljä henkeä”, Harry sanoi ovensuussa odottavalle henkilölle, joka lähti hymyn ja nyökkäyksen jälkeen ohjaamaan nelikkoa kohti heidän pöytäänsä. Pöytä oli suorakulmainen, ja se sijaitse ravintolassa melko nurkassa. Heillä oli pienet sermit eristämässä pöytää muusta tilasta, joten ainakin he saisivat olla rauhassa.
Viktor auttoi Hermionelta takin yltään, ja ripusti sekä Hermionen että oman takkinsa naulakkoon pöydän lähettyvillä. Samoin Harry auttoi Chota takin riisumisessa, ja tytöt pääsivät istumaan ensimmäisinä.
”Vau, onpas sinulla nätti mekko!” Hermione henkäisi ihaillessaan Chon sinistä luomusta, jossa oli musta, silkkinen vyö ja mustia paljetteja siellä täällä – paljetit näyttivät ravintolan hämärähkössä valaistuksessa pieniltä, kimaltavilta timanteilta.
”Kiitos! Ja samaa olin sanomassa sinun mekostasi!” Chokin ihasteli ja kurkki pöydän yli vilkuillakseen Hermionen mekkoa lisää.
”Voi kiitos”, Hermione nyökkäsi hymyillen. ”Kun kerrankin saa oikein nätiksi laittautua, niin kyllä minä teen sen kunnolla!” hän naurahti ja heilautti hiuksiaan hieman.
”Miten kaunis sinä oletkaan”, Viktor henkäisi, kun seisoi vielä tuolinsa vierellä. Hän laski kätensä Hermionen olalle ja suuteli tätä hellästi poskelle. Hermionen hämmästykseksi Harry teki täsmälleen samalla tavalla pöydän toisella puolella, ja Hermionen ja Chon nauravat katseet kohtasivat – oli heilläkin romanttiset seuralaiset.
"Voi Harry, sinä olet tänään niin komeana", Cho huokaisi, kun Harry istahti hänen vierelleen. "Miten minua onkin onnistanut näin paljon, voi Harry, Harry, voi Harry..." Cho huokaili, eikä malttanut pitää näppejään erossa Harrysta.
"Voi Cho, oletpas sinä tänään niin suloisella tuulella, senkin kaunokainen, miten oletkaan niin suloinen..." Harrykin huokaili ja silitteli hellästi Chon poskea.
Viktor katsoi kulmat hieman kohollaan Hermioneen. Hermione vain kohautti olkiaan - he nyt vain olivat tuollaisia. Ilmeisesti heille sopi paremmin tuollainen yltiömäinen toistensa hehkuttaminen ja kaikkien edessä kuhertelu. Eihän Hermionen ja Viktorin tarvinnut sellaisia olla, he saivat olla niin kuin tahtoivat. He olivat hillittyjä, ja se sopi heille.
Hermione katsahti saliin, kun tarjoilija viiletti heitä kohti ruokalistat kädessään.
"Hyvää iltaa, herrasväki, ruokalistat, olkaa hyvä... Ja mitähän juomaa saisi olla?" nuori miestarjoilija kysyi silmät sirrillään.
"Minulle vettä, kiitos", Cho sanoi nyökäten.
"Minä voisin ottaa vaikkapa oluen", Harry sanoi ja naurahti huomatessaan Chon kummallisen katseen.
"Joo, kermak..." Viktor aloitti, mutta lopetti, kun hän tunsi Hermionen pukkaavan häntä kylkeen.
"Minä otan myös veden, ja sinäkö otat myös oluen, niinkö, Viktor?" hän kysyi katsellen Viktoria, ja räpytteli silmiään. Viktor katsoi Hermionea hämmästyneenä, ja käänsi sitten katseensa takaisin tarjoilijaan, ja nyökkäsi. Kohteliaasti hymyillen, pieni epäilys silti silmissään, tarjoilija poistui paikalta.
"Viktor, täällä ei juoda kermakaljaa", Hermione ohjeisti ja Viktor nyökkäsi heti ymmärryksen merkiksi.
"No, katsohan sitten ruokalistasta, mitä haluat ottaa", Hermione sanoi vielä ja nyökkäsi kohti Viktorin pitelemää ruokalistaa.
Viktor alkoi selailla listaa tarkkaavaisesti - hän yritti haistella sitä, mutta mitään hän ei haistanut. Hän myös katsoi silmä tarkkana kuvia ruokalistassa, mutta hän ei huomannut minkäänlaista muutosta niissä.
"Niin, Viktor, olenhan minä jo sinulle kertonut. Ei jästien kuvat liiku", hän selitti lempeästi Viktorille.
”Jaahas. Selvä. No, jaa”, Viktor mumisi ja syventyi sitten tylsistyneenä ruokalistaansa. Vähän väliä Viktor keskeytti Hermionen omat tutkiskelut kysyäkseen, mitä jokin sana tarkoitti tai ruokalaji todella sisälsi. Hermione ei tästä häiriintynyt ollenkaan, häntä vain kikatutti Viktorin hassut kysymykset. Samaan aikaan jollakin ihmeellisellä tavalla Harry ja Cho pystyivät sekä kuhertelemaan ja olemaan toistensa kimpussa ja tutkimaan ruokalistaa aivan yhtä hyvin. Koko homma kummastutti Hermionea, mutta kenties vielä enemmän Viktoria. Hermione viestitti silmillään Viktorille, että ei, heidän ei tarvinnut tehdä noin ollakseen vähintään yhtä hyvä tai onnellinen pari – he kyllä saivat olla juuri niin kuin halusivat, eikä Harryn ja Chon esimerkkiä tarvinnut seurata.
”Minä voisin ottaa vaikkaaahhhmmm...” Harry sanoi ja mietti hetkisen kovasti, ”keittiömestarin härkää!” hän sai lopulta päätettyä ja hihkaisi innokkaasti nyökäten.
”Minä taidan maistaa tätä sieniraviolia, se voisi olla hyvää”, Cho päätti lukiessaan ruokalistaansa Harryn kainalossa.
”Voi, sinä olet niin ihanan reipas, kun osasit päättää ruokasi noin nopeasti, olen niin ylpeä sinusta!” Harry huudahti ja silitteli innoissaan Chon hiuksia.
”Ja voi Harry, sinä olet niin upean miehekäs, minusta on upeaa että syöt pihviä, voi, Harry!” Cho hihkaisi ja syöksyi jälleen Harryn kaulaan.
Hermione ja Viktor vaihtoivat jälleen merkitsevät katseet, ja syventyivät uudelleen listoihinsa.
”Hmm... Mitä jos minä ottaisin vaikka tämän etana-aterian? Onko se normaalia täällä päin?” Viktor kysäisi Hermionelta mietteliäästi.
”Tuota, ehkä sinun ei kannattaisi heti etanoita ottaa – ne kyllä jakavat mielipiteitä. Jos sinäkin ottaisit jonkun neutraalimman annoksen”, Hermione ohjeisti. ”Minä esimerkiksi otan vaikkapa... vaikkapa tämän kermaisen broileriruukun, se kuulostaa oikein hyvältä”, hän vinkkasi ja vesi nousi hänen kielelleen – nam, se olisi varmasti oikein hyvää.
”Jaa, no, selvä – ehkä minä voisin ottaa sitten samaa”, Viktor nyökytteli ja myöntyi Hermionen ehdotukseen. Hermione sai häneltä hyväksyvän hymyn.
Tarjoilija tuli hakemaan nelikon tilauksen, ja toi samalla juomat. Hermione ja Viktor sekä Harry ja Cho jutustelivat naureskellen ja hauskaa pitäen – Cho tosin roikkui edelleen Harryssa kiinni, mutta niin roikkui Harrykin Chossa ihan yhtä lailla. Silti Hermione ja Viktor olivat oikein vapautuneina ja iloisina koko tapauksesta, hyvästä seurasta ja toisistaan.
Vihdoin tarjoilija toi ruuat koko seurueelle, ja he pääsivät syömään. Viktor oli aluksi hieman epäluuloinen ruokaansa kohtaan – vaikka ruoka vaikuttikin aivan normaalilta, ei hän ollut silti niin erikoisella tavalla maustettua ruokaa syönyt kenties koskaan. Hermione seuraili kiinnostuneena mutta huvittuneena Viktorin ilmeitä tämän mutustellessa ruokaa – Viktorin ilmeet vaihtelivat tyytyväisistä kummastuneisiin, maistuvaisista ihmeellisiin. Viktor katseli Hermionea omaa ateriaan tuhotessaan hymyillen – ihan hyvän aterian hän oli ottanut, ja kiitos siitä kuului Hermionelle.
”Voi, Hermione, minä olen niin onnellinen teidän puolestanne!” Cho hihkaisi, kun oli saanut omaa annostaan jo reilusti puolitettua. ”Ei voi kuin ihmetellä, miten tekin sovitte toisillenne niin hienosti – te olette kyllä niin kaunis pari, onko teillä joku salaisuus tuohon onneen, joka teidän kasvoiltanne loistaa?” hän kysyi kiinnostuneena Hermionelta, ja nojasi käteensä.
Hermione häkeltyi ja punastui. ”No, tuota, ei meillä mitään ihmeellistä kyllä ole – me vain pidämme toisistamme niin paljon. Minä arvostan Viktoria, ja hän arvostaa minua. Me emme vaadi toisiltamme liikaa, ja no, me vain tunnumme sopivan toisillemme oikein hyvin”, Hermione selitti hieman ihmeissään, ja käänsi sitten hymyilevät katseensa Viktoriin, ja laski kätensä tämän käden päälle pöydällä.
Cho katseli Hermionea ja Viktoria silmät kirkkaina, ja nojautui sitten yhä lähemmäs omaa Harryaan.
”Voi, te olette kyllä niin suloinen pari”, Cho huokaisi, ja suikkasi sitten suukon Harryn poskelle. Harry kiersi kätensä tytön ympärille ja rutisti tiukasti, ja nuuhki tämän hiuksia hyvin onnellisen näköisenä.
”Heh, no samaa voi sanoa teistä”, Hermionekin sanoi – hänestä tuntui, että Cho oikein kerjäsi kehuja hänen ja Harryn parisuhteen ihanuudesta. Heti pienenkin kehun kuultuaan Cho innostui silmiinpistävästi, halasi Harrya vielä lujemmin, ja upotti tämän jälleen pienen pieniin suudelmiin ympäri kaulaa, korvia ja kasvoja – Hermione sai todistuksen epäilyistään.
Hermione käänsi katseensa Viktoriin – Viktor mutusteli jälleen tyytyväisenä kananpalaa suussaan. Hänen kasvoilleen levisi hymy, ja Hermione repesi kikattavaan nauruun – Viktorin hampaiden välistä pilkotti suikale kanaa. Nopeasti Viktor sulki suunsa, jauhoi hetken, nielaisi, ja hymyili sitten jälleen nauravaisesti.
Hermione syventyi itsekseen hetkeksi omaan ruokaansa – olisi varmaan kannattavaa syödä sitä, ettei se ehtisi jäähtyä. Ruoka todella oli oikein maukasta, ja Hermione oli tyytyväinen, että oli valinnut kyseisen annoksen.


”Aaahh...” Hermione huokaisi syvään, kun hän oli saanut viimeisenkin suupalan nielaistua. ”Se oli hyvää”, hän tokaisi ja nyökytteli tyytyväisenä. Myös muut olivat saaneet jo syötyä – Harry oli auttanut Chon annoksessa hieman, koska pienen tytön pieneen mahaan ei vain yksinkertaisesti mahtunut niin paljoa ruokaa.
”Ja vieläkös mahtuisi jälkiruuat?” Harry kysäisi ja iski silmää.
”Jälkkäriä, joo! Syödäänkö puoliksi joku oikein ihana ja romanttinen jälkiruoka, Harry, syödäänkö?” Cho kyseli Harrylta innostuneesti.
”Hupsu tyttö”, Harry naurahti. ”Äsken sinä et jaksanut syödä koko ruokaa loppuun, mutta nyt jo haluat jälkiruokaa?” hän kysyi nauraen.
”No tietenkin”, Cho vastasi ja suikkasi suukon Harryn poskelle. ”Jälkiruoka menee ihan eri mahaan, etkös sinä sitä tiennyt?”
”No selvä sitten, pupuseni”, Harry leperteli Cholle, silitteli tämän hiuksia ja pussasi sitten suulle pienesti ja vienosti.
Koko nelikko käänsi katseensa salin suuntaan, josta tarjoilija jo viipotti uusien, mutta pienempien listojen kanssa.
”Maistuiko?” hän kysyi kohteliaasti hymyillen, ja kaikki nyökyttelivät ja hieroivat vatsojaan. ”Tahtoisitteko katsoa jälkiruokalistoja, miten on?” hän kysäisi vielä, ja kaikki nyökyttelivät jälleen. Tarjoilija jakoi jälkiruokalistat jokaiselle, ja alkoi sitten keräillä käytettyjä astioita pöydältä. Kohta hän jo viiletti kohti keittiötä astiat mukanaan, ja seurue syventyi pohtimaan, mitä ottaa jälkiruuaksi.
”Mmmmhhh....” Cho mumisi ja hymisi lukiessan ja syödessään silmillään uutta ruokalistaa.
”Täällä on niin paljon kaikkea, mitä voisin ottaa... Mutta ehkä ihan yksi annos riittää tällä kertaa... Hmmm...” Cho mumisi ja liikutteli sormeaan pitkin listaa.
”Mitä vain sinulle, mussukkaiseni”, Harry sanoi rakastavan siirappisella äänellä, ja hän katseli treffiseuraansa lumoutuneesti käsi tytön reidellä.
”Mmmm... Suklaajäätelötrio kirsikkaisella rakastavaisten kastikkeella!” Cho hihkaisi toistaen sen, mitä listassa luki. ”Minä tahdon sitä, se kuulostaa hyvältä! Kai se käy sinulle, mussukkani?” hän kysyi vielä ja räpytteli säihkyviä silmiään Harrylle. Harry huokaisi niin, että näytti siltä kuin hänestä olisi lähtenyt ilmat pialle ja hän lyyhistyisi penkille tyhjentyneenä, mutta niin ei Hermionen ihmetykseksi käynytkään.
”Mitä me halutaan?” Hermione kysäisi ja katseli Viktoria. ”Kai mekin otetaan yhteinen annos – en minä ainakaan yksin jaksa kokonaista annosta, oli se sitten miten hyvää tahansa...” hän naurahti katse nyt takaisin silmäilemässä listaa.
”Ihan sama se minulle kai on, päätä sinä vain”, Viktor myöntyi. ”Minä syön mitä sinä syöt.”


Hermione nyökkäsi ja palasi vielä kerran listan pariin.
”No mitä jos vaikka tuollainen valkosuklaajuustokakku mansikkakastikkeella... Kävisikö se sinulle?” Hermione päätti mietintänsä lopulta, ja kysyi mielipidettä Viktorilta. Viktor nyökkäsi, ja Hermione laski listan tyytyväisenä pöydälle.
Salamannopeasti tarjoilija oli jälleen nelikon pöydän luona – vaikutti aivan siltä, että hän oli ollut nurkan takana vakoilemassa asiakkaidensa edistymistä valinnoissaan.
”No niin, jokos täällä ollaan valmiita? Mitähän saisi olla?” hän kysyi innokkaasti lehtiö kädessään.
Cho ja Hermione kertoivat toiveensa, ja muistuttivat molemmat vielä siitä, että he molemmat tahtoisivat annokseensa kaksi lusikkaa.
”Selvä, tuota pikaa”, tarjoilija sanoi pienoisesti kumartaen ja hypähteli viemään tilausta.
”Voi että, Harry, minulla on ollut NIIN ihana ilta!” Cho huokaisi ja kaivautui yhä syvemmälle poikkiksensa kainaloon.
”Voi Cho, sinä olet tehnyt illasta täydellisen!” Harry huudahti hiljaa ja rutisti Chota oikein lujasti mutta hellästi syliinsä.
Hermione ja Viktor vaihtoivat jälleen huvittuneet katseet – no, saivatpa he edelleen tehdä noin, eihän se tarkoittanut, että hänen ja Viktorin tarvitsisi tuolla tavalla hempeillä.
”Minullakin on ollut oikein mukavaa”, Hermionekin nyökkäili ja hymyili kaikille kolmelle muulle. ”Kiitos Harry ja Cho, hyvästä ideasta – tämä ilta on ollut oikein mukava ja onnistunut, otetaan uusiksi joskus toiste!” Hermione kiitteli ja hymyili.
”Ehdottomasti”, Harrykin nyökkäsi.
”Niimpä”, Cho sanoi tyrskähtäen, ja painautui takaisin Harryn kainaloon.
Viktor tyytyi vain nyökkäilemään hymyillen – hänen mielestään muut olivat jo sanoneet tarpeeksi, mitäpä sitä enää toistelemaan.
Ei kulunut kauankaan, kun tarjoilija jo viiletti jälleen seurueen luokse kaksi jälkiruoka-annosta mukanaan, ja olipa hän muistanut jopa ylimääräiset lusikat.
”Oikein hyvää ruokahalua vielä kerran”, tarjoilija toivotti, ja oli jo lähtemässä, kun Harry vielä keskeytti:
”Ja saisimmeko laskun nyt?” hän kysäisi.
”Totta kai – laitetaanko kaikki yhteen, vaiko erikseen?” hän kysyi.
”Kaikki yhteen vaan, minä maksan”, Harry tokaisi itsevarmana.
Hermione tuijotti Harrya silmät pyöreinä.
”Harry, mitä...?” hän kysyi ihmeissään. ”Kyllä me nyt itsekin olisi voitu...”
”Kyllä minä maksan, ei minulla rahasta ole puutetta - sitä paitsi, minähän teidät tänne raahasin”, hän sanoi ja iski silmää.
”No on tuo kyllä silti vielä vähän outoa...” Hermione ilmaisi vielä eriävän mielipiteensä. ”Me olemme kaikki kuitenkin aikuisia ihmisiä, kyllä meillä varaa olisi...”
”Suu suppuun, tai joudut maksamaan minunkin osuuteni”, Harry sanoi nopeasti, ja virnuili. Hermione hiljeni hämmentyneenä, mutta hänen kasvoilleen levisi iloinen hymy huomatessaan, miten hyvältä kakku näyttikään.
Hermione tarttui lusikkaan – samalla hän huomasi, että Harry ja Cho olivat jo täydessä vauhdissa siitä huolimatta, että he syöttivät kaiken aikaa toisiaan. Kumpikaan ei ilmeisesti saanut lupaa toiselta syödä lusikallistakaan ihan itse. Ensin Cho työnsi pienen annoksen Harryn suuhun, ja Harry mutusteli tyytyväisenä. Seuraavaksi Harry työnsi lusikkansa kohti Chon suuta, ja Cho haukkasi lusikallisensa viekkaasti, ja nieleskellessään jälkiruokaansa hän hymyili onnellisena.
Hermione säikähti, kun Viktor oli työntänyt oman lusikkansa kohti Hermionea. Hermione naurahti ja hymyili lempeästi – ja haukkasi hiljaa kaiken lusikalta suuhunsa.
”Nami nami”, Hermione kikatti ja peitti käden suullaan, jotta suusta ei tipahtaisi kakkua. Hermione kohotti itsekin lusikkansa, kauhaisi pienen palan kakkua, ja työnsi lusikan kohti Viktorin suuta. Viktorkin haukkasi Hermionen ojentaman pienen annoksen, ja mutusti sen tyytyväisenä, ja nielaisi.
”Ja minä kyllä osaan syödä sitten itsekin oikein hyvin”, Hermione varmisti vielä Viktorille, ja alkoi lappaa kakkua suuhunsa omin voimin, mutta hymyili Viktorille vielä varmuuden vuoksi oikein lempeästi. Sen sijaan Harry ja Cho jatkoivat edelleen toistensa syöttämistä, ja sitä jatkui niin pitkään, kunnes lautanen oli enää nuolemista vaille puhdas.
”Viimeinen pala on sinun”, Viktor sanoi kohteliaasti ja työnsi lautasta lopulta hieman Hermionea kohti. Hermione kohotti lusikkaansa uljaasti, ja rohkeasti hän syöksyi kohti viimeistä taistelua ja viimeistä kakunpalaa. Hän seivästi palasen lusikkaansa, vei sen suuhunsa, ja pureskeli kakun palasta viimeisetkin hengen pihahdukset pihalle. Voitonriemuisena Hermione laski lusikkansa lautaselle, ja nojautui tuolilla taakse päin.
Kuin taikaiskusta tarjoilija oli jälleen paikalla. Hän ojensi laskun Harrylle, ja Harry maksoi – Viktor katseli kovin ihmeissään korttia, jonka Harry tarjoilijalle ojensi.
Tarjoilijan poistuttua Viktor käänsi katseensa kysyvänä Hermioneen.
”Tuolla kortilla jästit voivat maksaa, siinä on rahaa”, hän selitti, ja Viktorin kummastunut ilme syveni entisestään.
”Ehkä sinun ei tarvitsekaan ymmärtää”, Hermione nauroi ja kohotti kätensä kohti Viktorin poskea. Hän silitteli sitä hetken hymyillen, ja kumartui sitten lähemmäs Viktora, ja suuteli tätä hellästi suulle.
”Vooooi, miten suloisia tekin osaatte olla!” Cho hihkaisi katsellen Hermionea ja Viktoria – Viktor punastui ja käänsi katseensa lattiaan. ”Vähän niin kuin me, Harry, eikö niin, eikö niin, Harry?” Cho kysyi sitten leperrellen Harrylta, ja upotti tämän jälleen kerran pieniin söpösiin suukotuksiin.
Harry katseli hymyillen kohti Hermionea, kun Cho suukotteli häntä. Hermione vastasi tähän hymyyn ystävällisesti – hän oli oikein onnellinen siitä, että hänellä oli Harryn kaltainen ystävä, joka tosin tämän illan olikin keskittynyt Chohon, joka tosin oli aivan ymmärrettävää.
Pian tarjoilija saapui takaisin mukanaan Harryn kortti sekä kuitti ruokailusta. Koko joukkio kiitteli kovasti hyvästä ateriasta, ja he alkoivat yksitellen nousta pöydästä, jotta he voisivat alkaa lähteä ravintolasta kotia kohti.
Viktor oli nopea, ja kipaisi Hermionen takin nopeasti naulakosta, ja auttoi sen hellästi Hermionen ylle. Seuraavaksi hän otti oman takkinsa naulakosta, ja puki sen päälleen. Sama kuvio toistui myös pöydän toisella puolella – Harry oli lähes yhtä nopea kuin Viktor auttaessaan takkia tyttönsä päälle.
”Valmiita?” Harry kysäisi vilkaisten jokaiseen, kun hänkin oli saanut puettua takkinsa tiiviisti päälleen.
Hermione nyökkäsi, ja niin teki myös Viktor.
”Tietty, kultaseni, kun sinä kerran minua autoit”, Cho kihersi ja kiehnäsi Harryn kainaloon. Harry kiersi kätensä Chon ympäri ja hymyili tälle oikein hurmaavasti.
”No menoksi sitten...” Harry sanoi hymyillen. ”Ja me – me mennään meille”, hän kuiskasi vielä ja iski silmää.
Hermione tarttui Viktorin ojennettuun käteen, ja hetkisen hekin tuijottelivat toisiaan lumoutuneina.
”Mennään”, Hermionekin sai kuiskatuksi, ja he lähtivät astelemaan ulos ravintolasta Harryn ja Chon perässä. Hermione nojasi päätään vasten Viktorin käsivartta ja huokaisi onnellisesti ja kylläisesti.
Harry ja Cho kävelivät söpösti halaillen takaisin kohti Vuotavaa noidankattilaa ja Viistokujaa Hermione ja Viktor hillitymmin perässään. He vilkuilivat vähän väliä toisiinsa – tai oikeastaan aina silloin, kun Hermione sattui katsomaan ylös, sillä Viktor vaikutti katselevan häntä suurimman osan aikaa. Kävellessään Hermionen hiukset hulmusivat vienossa tuulessa, ja hän katseli ujosti maahan.
Viktor hidastutti kävelyvauhtiaan, jolloin Hermionekin joutui hidastamaan. Pian Viktor pysähtyi kokonaan, ja kääntyi seisomaan suoraan Hermionen eteen.
Viktor kumartui suutelemaan Hermionea hellästi. Hermione piti silmänsä kiinni vielä hetkisen sen jälkeen, kun Viktor oli vetäytynyt hänestä kauemmas, ja avasi silmänsä sitten hitaasti.
Viktor hymyili romanttisesti hänen yllään. Hän otti Hermionen tiukkaan halaukseen, ja vetäytyi jälleen hetkisen päästä. Hermione huomasi, että Viktor yritti sanoa jotakin - hän availi suutaan välillä, suusta pääsi äännähdys, mutta hän ei saanut sanottua edes kokonaista sanaa.
"Viktor, oletko sinä sanomassa jotakin? Sano vaan, minä kuuntelen kyllä", Hermione rohkaisi naurahtaen.
Viktor sulki silmänsä ujosti, ja punasteli. Hän nosti sitten päänsä ja vilkaisi eteen päin - Harry ja Cho olivat pysähtyneet parinkymmenen metrin päähän, ja vilkuilivat heidän suuntaan, tosin uppoutuivat vähän väliä toistensa syleihin ja suudelmiin.
Hermione nyökkäsi Viktorille rohkaisevasti.
"Hermione..." Viktor sulki silmänsä. "Minä rakastan sinua", hän kuiskasi.
Hermione nielaisi, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää lujempaa. Hän ei irrottanut katsettaan Viktorin kasvoista, vaikka hän tunsikin silmiensä kostuvan.
Viktor nosti päänsä ja avasi silmänsä. Hän katsoi suoraan Hermionen kiiltäviin silmiin, ja huomasi Hermionen pienen epäröinnin. Hän nosti etusormensa Hermionen huulille, ja kuiskasi:
"Sinun ei tarvitse sanoa vielä mitään, jos et halua."
Hermione räpytteli silmiään, ja painautui Viktorin syliin. He halasivat toisiaan oikein tiukasti - Viktorin kädet olivat niin turvalliset Hermionen ympärillä, ja Hermione kuunteli Viktorin sydämenlyöntejä.
"Harry ja Cho odottavat meitä", Viktor sanoi pienen hetken päästä, kun hän tajusi katsoa treffiparin suuntaan - he näyttivät jo hieman kärsimättömiltä.
"Mennään vain", Hermione sanoi hiljaa, ja Viktorin kädestä tiukasti pitäen hän lähti kulkemaan kohti Harrya ja Chota.
"Mikäs teillä kesti?" Harry kysyi virnuillen ja iski sekä Hermionelle että Viktorille silmää - hän oli kenties aavistanut, mitä heidän keskeytyksensä oli koskenut.
"Kunhan halailimme", Hermione sanoi hymyillen, mutta muodosti huulillaan sanat: "Kerron sinulle myöhemmin." Harry tajusi viestin ja nyökkäsi, jolloin Hermione iski hänelle silmää.
Nelikko jatkoi kävelyään, ja pian he saavuttivat Vuotavan noidankattilan. He pääsivät jälleen keskeytyksettä kulkemaan pubin halki ja takapihalle, ja pian he olivatkin jälleen Viistokujalla.
"No niin, täällä ollaan taas", Harry tokaisi ja henkäisi. "Kiitos kovasti teille seurasta, ja otetaanhan vielä uusiksi?" hän varmisteli vielä katsellen jokaista seurueen jäsentä vuorollaan, jolloin jokainen nyökkäili jälleen, kuin jokin lelu jolla oli vieteri niskassa.
”Niin, me lähdetäänkin tästä meille... Ja te varmaan teille, Hermione?” Harry jatkoi vielä yksipuolista jutusteluaan.
”Kyllä vain”, Hermione vastasi. ”Olkaahan sitten kiltisti”, hän jatkoi vielä naurahtaen.
”Samaa voisin sanoa vinkiksi teille”, Harrykin sanoi, ja sai Cholta kunnon naurunpyrskähdyksen.
”No Harry, me varmaankin nähdään sitten taas pian – viimeistään kesällä, eikö niin?” Hermione vielä varmisti ja astui askelen lähemmäs ystäväänsä.
”Kyllä vain, kyllä vain”, Harry nyökkäili ja hymyili ystävällisesti. ”Me tästä sitten lähdemmekin... Nähdään pian, ystävä kallis!” Hän vielä huudahti, ja astui Hermionen eteen, ja he halasivat – sen verran kuin pystyivät, sillä Cho piti edelleen tiukasti Harryn kädestä kiinni ja näytti murhaavalta. Heti, kun Harry oli päästänyt irti Hermionesta, Cho hyökkäsi takaisin Harryn kaulaan, tällä kertaa lujempaa kuin koskaan ennen.
”Hei sitten”, Hermione sanoi vielä ja heilautti kättään – kuului poksahdus, ja Harry ja Cho olivat poissa, jättäen Hermionen Viktorin kanssa kahden.
Hermione huokaisi ja kääntyi seisomaan suoraan Viktorin eteen. Hän katseli ylös päin Viktorin kirkkaisiin, nyt jo vähän väsyneisiin silmiin.
”Mennäänkö kotiin?” Hermione kysäisi, ja Viktor nyökkäsi. Poksahduksen kuulumisen jälkeen he olivat jälleen Hermionen asunnossa.


”Viktor...” Hermione sanoi arasti, kun he viimein istuivat Hermionen sängyllä. Viktor katsoi kiinnostuneena Hermioneen, ja nyökkäsi osoittaakseen sen, että oli kuulolla.
”Se mitä sinä sanoit...” Hermione aloitti, mutta empi sitten. Mitä hän oli aikeissa sanoa? Sitä hän ei tiennyt itsekään aivan varmasti.
”Se oli täysin totta, harkittu, ja sydämestä tullut siirto”, Viktor sanoi lyhyesti ja tarttui Hermionen käteen, ja alkoi toisella kädellään silitellä Hermionen kämmenselkää.
Hermione nielaisi, ja keräsi uskallusta katsoakseen Viktoriin. Hän hengitti rauhallisesti ja syvään. Hitaasti hän sitten käänsi katseensa kohti Viktoria, joka katseli häntä edelleen romanttisesti hymyillen.
Hermione nielaisi uudelleen, ja avasi suunsa.
"Minäkin luulen, että minä... Mutta en usko, että uskallan sanoa vielä... Minä... Niin", Hermione takelteli - Viktor kuitenkin näytti ymmärtävän täysin, mitä Hermione yritti sanoa, ja kumartui suutelemaan tätä hellästi huulille.
"Olet niin ihana", Hermione huokaisi. "Miten minulle on sattunutkin näin hyvä tuuri - sinä vaikutat ymmärtävän pienistäkin eleistäni, mitä minä tarkoitan. Miten sinä oletkaan noin monilahjakkuus?" Hermione ihmetteli ja katsoi silmät hämmästyksestä laajenneina Viktoria.
"En minä tiedä", Viktor sanoi ja kohautti olkiaan. "Minä vain yritän parhaani mukaan olla hyvä sinulle", hän sanoi lempeästi ja silitteli Hermione hiuksia.
Hermione nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
Hän oli niin onnellinen ollessaan Viktorin kanssa - miten Viktor saattoikaan olla noin ihana, noin täydellinen, noin ymmärtäväinen, noin - noin mitä tahansa hyvää, Hermione saattoi listata jokaisen positiivisen adjektiivin Viktorin kuvan alle - itse asiassa, jos hän tekisi itse sanakirjan, jokainen positiivinen sana saisi ohekseen kuvan, joka esitti Viktoria.
Hermione nojautui kohti Viktoria ja painoi päänsä tämän olkapäälle. Hermione hengitti syvään, ja Viktor kiersi kätensä hänen olalleen.


Parinkymmenen minuutin kuluttua Hermione ja Viktor makailivat peiton alla lähekkäin. Hermione haukotteli syvään ja räpytteli silmiään.
"Minun täytyy sitten yrittää herätä mahdollisimman aikaisin", Viktor muistutti, ja haukotteli itsekin. "Täytyy lähteä aikaisin kotiin..." hän mietti surullinen sävy äänessään.
"Niin..." Hermionekin huokaisi. Hän ei missään nimessä tahtonut, että Viktor joutuisi lähtemään niin pian. Mutta hän tiesi, että Viktorin täytyi, ei hän voinut sitä estää - eihän hän sentään Viktoria omistanut.
Hiljalleen Hermione vaipui uneen, mutta Viktor ei nukahtanut niin pian. Hän katseli Hermionea vierellään, katseli ja varjeli hänen untaan. Hermione hengitti niin rauhallisesti ja suloisesti hiljaa tuhisten. Viktorin kasvoille levisi aika-ajoin onnellinen hymy katsellessaan Hermionea.


Aamu saapui, ja Viktor nousi hiljaa ylös sängystä - Hermione ei ollut herännyt, vaan jatkoi tuhinaansa edelleen.
Viktor toimi itsenäisesti ja söi keittiöstä, mitä löysi, ja alkoi sitten pukea matkavarusteita päälleen. Kun hän oli vetänyt matkaviitankin päälleen, hän asteli vielä katselemaan edelleen rauhassa nukkuvaa Hermionea. Viktor hymyili - toinen oli niin kaunis jopa nukkuessaan. Hän kumartui suutelemaan Hermionea hellästi otsalle, ja viipyi hänen yllään vielä hetken. Pian hänen oli kuitenkin lähdettävä, ja hän asteli luutansa kanssa ulko-ovesta rappukäytävään, ja rappukäytävästä kirpeään ilmaan auringon noustessa.
Hermione käänsi kylkeä ja asetti toisen kätensä Viktorin käyttämän tyynyn päälle - hän oli unessa, ja kuvitteli Viktorin makailevan edelleen siinä hänen vierellään.


Luku 17.

17.

Viikonlopun jälkeen Hermione oli nukkunut jo kaksi yötä täysin yksin – mutta nuo yöt olivat olleet onnellisia. Hän oli nähnyt mukavia, pehmeitä, onnellisia ja vaaleanpunasävytteisiä unia hänestä ja Viktorista. Hän oli nähnyt esimerkiksi itsensä Viktorin vaimona – he olivat eläneet onnellisina ja toimeentulevina lastensa kanssa, eikä mikään voinut enää erottaa heitä, tai pahoittaa edes Hermionen mieltä. Lisäksi hän oli nähnyt unta matkustelevansa Viktorin kanssa, ja kirjoittelevansa tietokirjaa samalla – se vasta olisikin unelma. Lisäksi hän oli nähnyt unta, että kukaan ei häirinnyt heitä millään lailla – ei ahdistelijat, eivätkä edes Viktorin suuret fanit, ei edes juorulehdistö.
Hermione heräili hitaasti uuteen päivään, ja hymyili oikein leveästi ja onnellisesti. Hän ei pitänyt kiirettä silmiensä avaamisessa – aurinko oli alkanut paistamaan ikkunasta sisään jo aikaisin aamusta taivaalle noustessaan. Silloin tällöin Hermione avasi silmänsä raolleen tarkistaakseen, mitä kello on, mutta ei pitänyt kiirettä heräämisessäkään, sillä päivälle ei oltu suunniteltu mitään erikoisempaa ohjelmaa.
Jonkin aikaa Hermione uniaan muisteli, ihaili ja kertaili mielessään, mutta lopulta hän päätti, että olisi varmaankin jo aika nousta. Hän veti hupparin yövaatteidensa päälle ja lähti tallustamaan makuuhuoneestaan kohti keittiötä. Hän ajatteli syövänsä tällä kertaa aamupalaksi suklaamuroja, ja kaivoi jääkaapista maidon lisäksi myös appelsiinimehua juotavaksi. Hermione kurotteli kaapista murot, kaatoi sopivasti syvälle lautaselle, kumosi päälle maitoa, kaatoi vielä mehun lasiin, ja alkoi sitten lapata muroja suuhunsa oikein tyytyväisenä. Vihdoinkin hän pystyi syömään oikein hyvällä ruokahalulla, eikä syöminen tehnyt lainkaan pahaa. Vielä viikonloppuna hänellä ei ollut ollut lainkaan ruokahalua, mutta nyt, kun Harry oli käynyt hänen kanssaan ulkona, hänellä oli jo paljon parempi olo. Myös viime yön oikein mukavat unet saattoivat olla osasyynä Hermionen valoisaan oloon, ja hän rouskutteli murojaan oikein iloisena.


Hermione alkoi miettiä päiväohjelmaansa – tai paremminkin sen tyhjyyttä. Mitähän sitä tänään keksisi tehtäväksi? Ei sitä nyt joka päivä Viistokujalle jaksanut lähteä, vaikka siellä nyt voisi vapaammin kulkea, ja saattaisipa siellä törmätä tuttuihinkin – joka oli kyllä myös miinuspuoli, sillä eräisiin tuttuihin Hermione ei missään nimessä tahtonut törmätä. Jästien keskuudessa taas oli riskinä se, että jos vaikka taskuvaras iskisi tai muu onnettomuus sattuisi, ei Hermione osaisi olla käyttämättä taikuutta – mikä taas oli ankarasti kiellettyä.
Hermione huokaisi. Kai sitä pitäisi taas vain kestää yhtä tylsä päivä, ja olla vain. Lukea vaikkapa Tylypahkan historiaa jälleen kerran, olihan vanhan koulun historia hyvä tuntea, jotta hän voisi kertoa siitä vaikkapa sitten tulevalle lapselleen, tai jotain. Ajatus punastutti Hermionea. Unessaan hänellä ja Viktorilla oli ollut oikein kauniita lapsia.
Ja olihan hänellä nyt se aurorielämänkertakin – sitä olisi hyvä lukea kesää varten, kun aurorikoulutus alkaisi. Varmasti oli hyvä tietää jonkun kuuluisan aurorin elämästä ja teoista, varmasti heiltä kysyttäisi, ovatko he seuranneet kenenkään aurorin uraa, tietäisivätkö he ylipäänsä mitään ylimääräistä aurorin työstä.
Hermionen päiväsuunnitelmaan keskittyneet ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli pientä koputusta. Hermione suuntasi heti äänen kuultuaan ikkunan luo, vaikka olikin hieman ihmeissään – ei hän tietääkseen odottanut kirjettä mistään. Vai olisikohan se jotakin ennakkotietoa aurorikoulutuksesta? Kai sinnekin jotakin kirjoja olisi hankittava?
Hermione päästi pöllön sisälle ikkunansa takaa. Hän tunnisti pöllön saman tien – Posityyhtynen. Myös käsiala, jolla Hermionen nimi oli kirjoitettu kirjeen päällä, oli liiankin tuttu – niin tuttu, että Hermione olisi toivonut sen olevan jonkun tuntemattoman henkilön kirje.
Hermione avasi huokaisten Ginnyn kirjeen, ja alkoi lukea sitä varovaisesti, ja yritti jo valmiiksi rauhoittaa tunteitaan.


Rakas Hermione
Minulla on taas todella kova ikävä sinua! Koska me oikein voimme tavata taas? En edes muista, koska näimme viimeksi... Siitä on jo liikaa aikaa. Onneksi koulu loppuu pian, ja sitten voin taas vapaasti kulkea missä tahdonkin, ja olla kenen kanssa ikinä tahdon!
Voi, miten kovasti kaipaan lämpöäsi ja huuliasi. Jos vain voisin, ilmiintyisin luoksesi tällä sekunnilla! Tiedätkös, mitä tekisin, jos saisin sinut käsiini juuri nyt... Hih, enpäs kerro sitä sinulle vielä, saat itse ottaa selvää... Olisi kyllä niin ihanaa olla kanssasi kahden... Katsella kauniita kasvojasi ja kosketella ihania... hiuksiasi.
Voi pieni Hermioneni, kultaseni, toivottavasti tapaamme pian!
Sinun, Ginnysi.


Hermione luki kirjeen läpi toisen kerran kasvot punaisina. Ginny oli jälleen kerran niin... niin... Hän sai Hermionen jälleen kerran aivan sanattomaksi. Jos hän vain osaisi lukea Ginnyn ajatukset... Tai edes Lunan, jotta hän voisi tietää, tiesikö hän itse mitään siitä, mitä Ginny touhusi hänen selkänsä takana.
Hermione hautasi kasvonsa käsiinsä turhautuneena ja päästi suustaan pienen tuskan huudon. Tämä ei voinut yksinkertaisesti olla totta! Ei missään nimessä! Miksi näin piti käydä juuri, kun Hermione oli antanut tunteidensa Viktoria kohtaan kasvaa vapaasti ilman minkäänlaista kontrollia – kyse ei ollut siitä, että Hermione tahtoisi olla Ginnyn kanssa, vaan siitä, ettei Hermione voinut hallita tunteitaan Ginnyä kohtaan... Hän ei vain voinut sille mitään. Hän ei itse tahtonut, että tuntisi näin. Hän ei väkisin halunnut, että hän menisi aivan sekaisin ja värisisi ajatellessaan Ginnyä - eivätkä Ginnyn kirje ja sanat auttaneet yhtään. Hermione tahtoi juuri nyt vain pois – pois tästä maailmasta, pois Ginnyn ulottumattomista, jotta hän ei voisi mitenkään sekoittaa Hermionen päätä. Pois myös Viktorin luota, sillä Hermione tunsi pettävänsä hänet vielä pahasti. Hermione ei halunnut missään nimessä satuttaa Viktoria millään tavalla. Hermionen pieneen päähän ei mahtunut sekään, halusiko Ginny vain leikkiä hänen tunteillaan, vai oliko hän ihan tosissaan ihastunut, ja esimerkiksi yrittäisi varovasti päästä eroon Lunasta – jos heillä nyt edes mitään vakavaa oli. Siltä se ainakin näytti, eivät he pelkiltä ystäviltä vaikuttaneet.
Hermione puuhkaisi ärsyyntyneenä. Jos Ginny kuvitteli voivansa leikitellä hänellä – ja hänen lisäkseen myös Lunalla – hän sai olla todella väärässä. Ginny saisi vielä kuulla tästä, ja katuisi vielä jokaista sanaa ja tekoa, jonka oli Hermionea kohtaan lausunut tai tehnyt, jokaista sanaa ja tekoa, joka voisi millään tavalla rikkoa Hermionen ja Viktorin välit. Ginny heräisi vielä ajattelemaan, mitä oli tehnyt, ja olisi vielä todella pahoillaan kaikesta. Jos hänelle ei tosiaan ollut väliä, mitä muiden henkilöiden ihmissuhteille tapahtuisi, Ginny saisi oppia sen vielä joskus kantapään kautta. Jos ei muuten, niin Hermione kyllä pitäisi huolen siitä.
Hermionesta tuntui, että enää hän ei lankeaisi Ginnyn lumouksiin ja viettelyihin. Hän vastustaisi kiusausta, eikä enää katsoisi Ginnyyn päinkään, eikä edes soisi tälle minkäänlaista ajatusta huonoon suuntaan. Hän yrittäisi painottaa Ginnylle, että he olisivat vain ystäviä – ei hän kuitenkaan halunnut välejä rikkoa ihan täysin, olihan Ginny ollut hänelle tärkeä tuki näiden vuosien aikana. Ginny ymmärtäisi kyllä vielä, että Hermione oli nyt Viktorin kanssa, eikä kenenkään muun. Ei Ginnyn itsensä, ei Ronin, eikä kenenkään muunkaan kanssa, vaan vain Viktor Krumin kanssa.
Hermione huokaisi. Viimein hän todella pääsisi näistä epäselvistä ja epämääräisistä tunteista eroon – Ginny ei enää viettelisi häntä, ja jos niin tekikin, hän kyllä pystyisi kieltäytymään siitä heräävistä tunteista. Hermione ei uskonut, tai toivonut, että niitä tunteita edes syntyisi, sillä nyt hän oli todella ajatellut asiaa syvemmin. Ei hän tahtonut olla Ginnyn kanssa, eihän hänellä olisi minkäänlaista järkevää tulevaisuuttakaan hänen kanssaan – ei varmasti, sillä Ginny vaikutti vain leikkivän useamman ihmisen tunteilla samaan aikaan. Lisäksi, Hermione ei edes tiennyt, halusiko Ginny samoja asioita kuin hän. Todennäköisesti ei. Hermione halusi tehdä töitä, hankkia lapsia, olla onnellinen. Hän tahtoi olla aloillaan, vaikka silloin tällöin esimerkiksi maailmalla matkustamisen olisi oikein mukavaa. Hermione oli jo ajatellut, että hän matkustaisi Viktorin mukana tämän joukkueen ollessa kisamatkoilla ja huispaavan maailmanmestaruuskisoissa eri puolilla maailmaa. Se kuitenkin tulisi todennäköisesti ennen lapsia – eihän Viktorin ura sentään hänen loppuikäänsä voisi kestää. Etsijät kun taisivat olla ne pelaajat, jotka jäivät joukkueesta ensimmäisenä eläkkeelle. Ei Viktorkaan pysyisi lopunikäänsä ketteränä, vaikka luuta huippukunnossa pysyisikin.
Hermione uhkui varmuutta siitä, ettei antaisi Ginnyn enää leikkiä hänen sydämellään ja tunteillaan. Hän ei tekisi sitä, sillä Hermione sanoisi vielä suorat sanat tuolla hupsulle punapäiselle tytölle, jolla oli niin säihkyvät silmät, että... Ei, Hermione ei vain antaisi minkään, mitä Ginny tekisi tai sanoisi, häiritä tai muuttaa hänen mieltään. Ei sitten millään. Vielä Hermione sen näyttäisi, ja huutaisi koko maailmalle, että hänen sydämensä kuului yksinomaan vain ja ainoastaan Viktor Krumille.


Hermione pohti, että homma oli hyvä aloittaa jo kirjeellä. Kenties Ginny odotti vastausta – jos hän ei sitä saisi, hän varmaankin lähettäisi muka huolestuneena vielä toisenkin kirjeen. Jos Hermione tekisi koko tyhmästä jutusta lopun jo nyt, tai ainakin yrittäisi sitä, sen loppuun vieminen olisi varmasti paljon helpompaa.


Hei, Ginny.


Olen ajatellut sinun kirjettäsi. Minä olen ihmeissäni siitä, mitä sinä oikein aiot. Eikö sinulle ole käynyt vielä lainkaan selväksi, että minä olen nyt onnellinen Viktorin kanssa? Hän ottaa minut ihanasti huomioon ja suojelee minua – en voisi olla onnellisempi kenenkään muun kanssa. Minulla on todella turvallinen olo aina, kun hän on läsnä.
Minä en voi olla kiinnostunut sinusta, en halua, enkä ole. En tahdo, että sinä yrität hetki hetkeltä enemmän vietellä minua, vaikka sinä selvästi pyörität samaan aikaan Lunaa pikkurillisi ympärillä. Se ei tee hyvää sinulle, minulle, tai edes Lunalle. Tietääkö hän siitä edes, mitä olet yrittänyt minun kanssani tehdä? En usko, että hän ilahtuu, kun hän kuulee asiasta.
Sinun täytyisi ottaa itseäsi niskasta kiinni – ei ole järkevää pyörittää useampaa ihmistä samaan aikaan. Minä olen ottanut selvyyden tunteistani. Minä olen Viktorin kanssa, koska hän on niin hyvä minua kohtaan, ja minä todella pidän hänestä. Sitä paitsi minulle on myös järkevin vaihtoehto olla hänen kanssaan.
Toivottavasti sinä nyt ymmärtäisit, mitä olet tehnyt, tai olet tekemässä. Onko se sinun mielestäsi järkevää? Eikö sinua yhtään häiritse, että olisit voinut rikkoa kaiken, mitä minun ja Viktorin välillä oli? Luulin, että olisimme hyviä ystäviä – eivätkä hyvät ystävät riko toistensa orastavia suhteita.
Olisi hyvä, että sinä jättäisit minut rauhaan, ja voisimme olla ihan vain ystäviä. Jos todella pidät Lunasta, niin pidä hänet. Anna tunteittesi viedä sinua – kunhan ne ovat ainoastaan Lunaa kohtaan. Hän on varmasti kiva tyttö, ja varmaankin haluaa olla sinun kanssasi. Älä valehtele, äläkä valehtele minullekaan. Ole kiltti, ja koita vähän käyttäytyä säädyllisemmin. Jos et tosiaan ole ymmärtänyt, että se, mitä yrität tehdä, on väärin tai ainakin huono valinta, niin... En tiedä mitä sanoa. Yritä nyt vain ymmärtää. Minä en voi olla sinun kanssasi, enkä tahdokaan sitä. En halua meidän välillemme mitään muuta kuin ystävyyttä. Eihän se ole liian vaikea ymmärtää? Minä todella pidän Viktorista, enkä tahdo ajaa häntä pois, tai pettää häntä millään tavalla. Särkisin hänen sydämensä, enkä todellakaan halua vahingoittaa häntä millään tavalla.


Nyt ainakin tiedät, mitä ajattelen ja toivon. Toivottavasti ymmärrät, ja edes yrität tehdä, mitä minä pyydän. Se olisi järkevintä ja turvallisinta kaikkien kannalta. Muistathan silti, että tahdon edelleen olla sinun ystäväsi – mutta en mitään muuta.

Hermione.


Hermione sulki pergamentin kirjekuoreen itsevarmasti ja voitonriemuisesti hymyillen, ja sitoi sen Posityyhtysen jalkaan. Pikkuruinen pöllö lähti ikkunasta lentoon, ja Hermione katseli sen pienten siipien vipinää, jotka veivät lintua aina vain kauemmas, ja pian aivan näkymättömiin.
Hän oli viimein tehnyt sen. Jos Ginny ei tuosta jo havahtuisi ajattelemaan mitään, niin mistä sitten? Vähintäänkin Ginny nyt tiesi, mitä Hermione ajatteli, ja jos yhtään arvosti Hermionea ystävänä, hän jättäisi Hermionen rauhaan ja arvostaisi sitä, mitä Hermionella ja Viktorilla välillään oli.
Hermione huokaisi tyytyväisenä ja nyökkäsi itselleen - hän oli tyytyväinen itseensä, hän oli vihdoin ja viimein päässyt eroon siitä tunteesta, joka oli kalvanut häntä jo pitkän aikaa. Enää hänen ei tarvitsisi pohtia, tekikö hän oikein vai ei, mikä olisi oikea ratkaisu, ja mitä hänen valinnoistaan seuraisi. Nyt Ginny oli poissa hänen mielestään, ja hän ajattelisi enää vain ja ainoastaan Viktoria. Ikävä saapui hänen mieleensä, se se huono puoli oli kuitenkin. Hän ei ollut tavannut Viktoria vähään aikaan, ja ikävä oli todella kova. Onneksi hänen ja Viktorin, sekä Harryn ja Chon tuplatreffit olivat jo aivan oven takana. Pian hän tapaisi rakkaan Viktorinsa jälleen, ja saisi oikein kuherrella niin paljon kuin tahtoi - sehän nyt oli selvää, että Harry kuherteli Chon kanssa oikein uran takaa. Eiväthän he Viktorin kanssa halunneet jäädä kakkosiksi!
Hermione odotti innolla hymyillen tulevia tuplatreffejä. Olihan hänestä mukavaa saada mahdollisuus tutustua Chohon paremmin, mutta eniten hän totta kai odotteli Viktorin lämpimään ja turvalliseen syliin pääsyä. Se oli parasta, mitä hänelle oli pitkään aikaan tulossa, ei hän ainakaan tiennyt mitään parempaa olevan tulossa ihan hetkeen.
Ehkä Hermionen pitäisi jo alkaa miettiä, mitä laittaa päälle - olisihan toki tärkeää, ettei Viktor tylsisty häneen. Eipä hän silti ollut aiemminkaan panostanut ulkoiseen olemukseensa mitenkään erityisemmin, mutta olihan se silti kivaa ja hauskaa joskus silloin tällöin panostaa ja laittautua. Eikäpä treffejäkään ihan joka hetki ollut tiedossa, joten varmasti olisi hyvä vähän panostaa siihenkin. Eihän Hermione edes tiennyt, mihin he olisivat menossa kyseisillä treffeillä - kenties syömään, se nyt oli melko todennäköistä, mutta minne? Paikkahan saattaisi olla todella hienokin, joten varmasti olisi hyvä pukeutua kauniisti ja laittaa itsensä muutenkin hienoksi. Varmasti Viktorkin pitäisi siitä - niimpä hän näkisi, ettei Hermione ollut aina täysin samanlaisen, tavallisen, näköinen. Jos vain jaksoi odottaa, Hermionestahan saattoi silloin tällöin kuoriutua oikea kaunotar ja prinsessan kaltainen olento.

Samana iltana Hermione meni oikein hyvillä mielin nukkumaan. Hän oli tehnyt Ginnylle selväksi, mitä mieltä oli kaikesta, eikä hänen varmasti tarvitsisi enää epäröidä missään asiassa. Lisäksi Viktorin tapaaminen oli jälleen yhtä päivää lähempänä – ja sitä ajatellen Hermione nukahtikin hymy huulillaan.


Hermione istui yksin penkillä, ja värisi. Oli hämärää, kuu näytti loistavan pilvien takana. Hänellä oli kylmä, eikä ollenkaan hyvä olo. Hermione yritti lämmitellä, mutta se ei tuonut lainaan lämpöä. Hän katseli ympärilleen ja yritti etsiä katseellaan jotakin, mikä voisi tuoda jonkinlaista lämpöä.
Yhtäkkiä Hermione näki jonkun kävelevän hitaasti häntä kohti. Hermione ei uskaltanut lähteä vastaan, tai huutaa mitään, sillä ei hän voinut tietää, mikä tai kuka sieltä tulisi. Saattoihan se olla joku pahakin. Oli parempi odottaa.
Hahmo oli jo lähellä, ja Hermione tunnisti sen - se oli Viktor. Hermionen kasvoille levisi ilahtunut ja lämmin hymy - vihdoin joku tulisi lämmittämään häntä. Hermione nousi ylös ja käveli Viktoria vastaan, ja pian he seisoivat lähekkäin kasvotusten.
Viktor halasi Hermionea ja hymyili tälle sitten lämpimästi. Viktor kumartui hieman alemmas, ja Hermione painoi huulensa Viktorin huulia vasten ja sulki silmänsä.
Hetken päästä Hermione vetäytyi ja avasi silmänsä. Hänen edessään seisoi Ginny. Hermione tuijotti häntä silmät pyöreinä, kauhistuneena.
Ginny veti Hermionen suudelmaan - Hermione ei ehtinyt lainkaan vastustella. Suudelma ei kuitenkaan kestänyt pitkään, kun Ginny jo vetäytyi.
Hermione avasi silmänsä, ja Viktor oli siinä jälleen. Hermione huokaisi helpottuneena ja hymyili jälleen lempeästi.
Viktor kumartui suutelemaan Hermionea jälleen.
Ginny vetäytyi Hermionen kasvoista ja katseli häntä silmät säihkyen.
Ginny suuteli Hermionea. Viktor katsoi häntä silmiin.
Viktor - Ginny - ei, Viktor - nyt Ginny - ja taas Viktor – ei...




maanantai 29. marraskuuta 2010

Luku 16.

16.

Samoihin aikoihin Ron Weasley kuljeskeli yksikseen Viistokujalla. Häntä harmitti hieman, miten Hermione oli jälleen käyttäytynyt häntä kohtaan, ja torjunut hänet niin vahvasti. Ehkä Ronin olisi vain vihdoin ja viimein ymmärrettävä, ettei Hermione ollut hänestä kiinnostunut samalla tavalla kuin Ron Hermionesta – olihan Hermionellakin sentään jo oma Viktorinsa.
Olisipa minullakin joku, Ron mietti haikeana. Joku, jota suojella, ja joku, joka turvautuisi minuun pelottavan tilanteen tullen. Mutta ei. Mikä minussa on vikana, kun en kelpaa?Miksei minua huomata lainkaan? Se perhanan Viktor Krumkin... En minä hänelle voi kuitenkaan vihainen olla, hän on sentään hieno mies, en minä häntä voi syyttää siitä, että hän tekee Hermionen onnelliseksi. Perhanan perhana.
Ron käveli pitkin Viistokujaa kädet takin taskuissa. Ei hänellä juuri rahaa ollut, että saisi mitään ostettuakaan, kunhan oli tullut hengailemaan. Ehkä hän vielä täältä löytäisi yllätyksekseen elämänsä naisen. Kyllähän heitäkin täällä riitti – mutta millä ilveellä hän saisi kenetkään huomaamaan hänet? Mahdoton yhtälö, täysin mahdotonta saada noin vain tapahtumaan. Ehkä, jos hänkin saisi tilaisuuden olla sankari, kuten Harry, tai Viktor Krum. Ehkä silloin hänetkin huomattaisiin, ja hän saisi näyttää todellisen minänsä, todellisen luonteensa.
Ron potkaisi paperiroskaa maassa, ja se lähti pyörimään kadulla ympäri tuulen mukana. Ron huokaisi. Jopa roska karkasi hänen luotaan, hän ei kelvannut edes tyhmälle, rasvaiselle paperille.
"Huoh", Ron huokaisi ja kohdisti katseensa taivaalle. Ja vielä sadettakin olisi näköjään luvassa, sepäs hienoa. Vastahan aurinko oli paistanut kirkkaana siniseltä taivalta, mutta heti kun hän, Ron, saapui, koko sää muuttui yhtäkkiä täysin päinvastaiseksi, mitä se oli vasta hetki sitten ollut. Typerä sää, typerä ilma, typerä taivas, ja typerä tuo pieni sadepisarakin, joka Ronin nenän päälle hetkisen päästä tipahtikin.
Ronia murisutti ja ärisytti. Hänen teki mieli murista sydämensä kyllyydestä. Tähän pitäisi tulla nyt joku muutos, ettei hänen tarvitsisi koko loppu elämäänsä olla huonolla tuulella - ja varmastihan hän myös ansaitsisi jotakin parempaa, eikö vain? Varmasti jossakin nurkan takana odotti rikkaudet hänen elämäänsä; se oikea nainen, joka rakastaisi häntä ja hyväksyisi hänet juuri sellaisena kuin Ron on, eikä lähtisi muuttamaan häntä; hyvä työ, jossa hän saisi loistaa; ja tietenkin myös rahaa, jolla hän elättäisi tulevan perheensä, jos sellaista edes tulisi olemaan.


Ron kuuli kiljaisun ja hän meinasi kaatua kumoon, kun joku juoksi hänen vierestään häntä töytäisten.
"Ei! Minun laukkuni!" Ron huomasi vanhemman naisen huutavan edessäpäin. Ron vilkaisi taakseen, johon hänen töytäisijänsä oli juossut - mustaan viittaan pukeutunut mies juoksi kovaa vauhtia kohti Iskunkiertokujaa, vanhan mummelin laukku käsissään.
Ron ei epäröinyt, vaan lähti nopeasti juoksemaan varasta kiinni. Varas juoksi melko nopeasti, joten aivan heti hän ei tuota ilkimystä saanut kiinni - mutta Ron silti saavutti häntä hetki hetkeltä enemmän. Juostessaan Ron kaivoi sauvaansa esille - mutta kohta hän kompastuikin avonaisiin kengännauhoihinsa. Hän lennähti eteen päin, ja muksahti suoraan varkaan jalkoihin, jolloin myös varas lensi rähmälleen. Ron tarttui hämmästyksen ohitettuaan varkaan jaloista kiinni. Hän huomasi varkaan itsekin kaivavan viittansa sisältä sauvaa, mutta ennen kuin varas ehti sitä kohottaa, Ron huusi sauvallaan osoittaen:
"Karkotaseet!"
Sauva lennähti varkaan käsistä ilmaan ja lensi kymmenien metrien päähän. Ron kapusi pystyyn ja riuhtaisi vanhan naisen riistetyn laukun varkaalta, ja mulkaisi varasta vielä ilkeästi.
"Jos vielä näen sinut täällä viemässä laukkuja heikoilta mummoilta..." Ron murisi hampaittensa välistä. Varas lähti mönkimään Ronin jaloista pakoon, ja juoksi varovasti selkänsä taakse vilkuillen varjoihin piiloon. Ron varmisti, ettei varas palannut takaisin, ja lähti kävelemään kohti mummoa, joka köpötteli omaa vauhtiaan kohti Ronia.
"Voi kiitos, minun laukkuni! Sinä pelastit minun laukkuni!" hän kiitteli vuolaasti ja antoi Ronille mojovan ja märän suudelman poskelle. Ron hieroi poskeaan kuivaksi ja katsoi mummelia korvat yhtä punaisina kuin hiuksensakin olivat.
Ron katseli hämmästyneenä ympärilleen, kun hän kuuli taputuksia ja hihkaisuja. Hän raapi nolostuneena niskaansa kun mummo taputteli häntä poskelle oikein ylpeänä.
"Näin juuri, sinä olet hieno nuori mies, kiitoksia kovasti!" mummo kiitteli vielä, ja kohta hän lähtikin takaisin jatkamaan matkaansa, minne sitten lähtikin.
Jonkinlainen lehtimies pyyhälsi Ronin luokse ja otti muutamia kuvia hänestä – Ron räpytteli silmiään kameran välähdellessä.
”Päivän profeetasta, päivää!” lehtimies sanoi innokkaasti, ja kaivoi lehtiönsä esille. ”Pelastit juuri taikaministerin äidin käsilaukun. Mikä ajoi sinut tähän rohkeaan tekoon?” hän kysyi mielenkiinnolla.
”Öh, tuota, taikaministerin äidin?” Ron kysyi ihmeissään. ”Tuota, jaa... Minä vain... No, ajattelin, että palautan laukun hänelle – kun siinä oli se varas, ja, tuota noin, siis...” Ron takelteli. ”Ajattelin vain että toimin oikein, kun otan varkaan kiinni, ja niin...”
”Aivan niin. Mikä on muuten nimesi, nuori mies?” lehtimies kysyi ja katseli Ronia tarkkaavaisesti.
”Ro.. Ron Weasley”, Ron sanoi hitaasti.
”Aivan niin, aivan niin, selvä, Weasleyn poika, sehän oli aivan selvää, juuri niin...” lehtimies pohti ja kirjoitteli lehtiöönsä. ”Hieno homma, hieno homma, tästä tulee kuule etusivun juttu, noin rohkeasta toimista, kyllä vain...” mies mutisi vielä itsekseen, katsahti sitten Roniin, ja lähti hitaasti kävelemään pois päin – rustaillen lehtiöönsä yhä kaikenlaista.
Kohta Ron ympäröitiin muutaman valoisasti hymyilevän nuoren neidon toimesta.
"Lavender? Susan? Parvati? Hannah? Mitä te kaikki täällä?" Ron sanoi pöllämystyneenä, kun hän tunnisti kaiki neitoset; Lavender Brown, Susan Bones, Parvati Patil ja Hannah Abbott olivat piirittäneet hänet.
"Vau, sinä olet sankari, upeaa, ihanaa!" Lavender hehkutti innoissaan ja huokaisi hyvinkin ihastuneen näköisenä.
"Oi, sankari!" muutkin tytöt huokailivat kuorossa.
"Ööh, no tuota, minä nyt vain..." Ron empi, mutta tajusi tilaisuutensa tulleen.
"Niin, minä huomasin heti, että tuo oli varas, ja päätin juosta hänet kiinni - ja sepäs onnistuikin oikein nopeasti, hyppäsin kiinni hänen jalkoihinsa ja hän kaatui!" Ron julisti mahtailevasti ja hymyili kuin Prinssi Rohkea.
"Oi, miten ritarillista", Hannah huokaisi, ja Lavender loi häneen itsekseen hyvin ilkeän katseen.
"Oi miten rohkea ja mahtava sinä oletkaan! Olisitpa sinä aina suojelemassa minua, kaikki naiset varmasti tarvitsisivat sinunlaista suojelijaa, voi Ron!" Lavender hehkutti innoissaan ja suikkasi sitten suukon Ronin poskelle.
"Niin siistiä!" Susankin huudahti ja katsoi Ronia ihastuksissaan.
"Voi, miten rohkea ja ritarillinen sinä oletkaan... Kuin jokin rohkea prinssi! Voi kumpa juuri MINÄ saisin olla sinun prinsessasi", Lavender huokaili jälleen suureen ääneen.
"Oi Ron, miten hienoa..." Parvatikin aloitti, mutta Lavender puhui hänen päälleen:
"Niin hienoa, niin hienoa, sinä ansaitsisit jonkin kunniamerkin, mitalin, tai mitä vain rohkeudestasi ja upeista toimistasi!" hän huudahti.
Ronin korvat punoittivat entisestään, ja kohta hänen pisamansa sulautuivat kasvojenkin punoitukseen.
"Noh, minä vain ajattelin, että minun täytyy tehdä se, mitä täytyy tehdä - huomasin heti, että rohkeita toimia kaivataan, ja minä sitten tein sen", Ron selitteli nyt jo rohkeammin hymyillen.
"Miten hienoa..." Susan huokaisi.
"Niin upeaa!" Lavender hihkaisi.
"Olet niin rohkea..." Hannah kuiskasi.
Susanin suusta pääsi kovaääninen huokaus.
"Voi, sinä olet niin rohkea..." Lavender huokaili.
"Ihan oikea ritari!" Parvati huudahti.
"Eipäs kun prinssi! Äläkä keskeytä minua!" Lavender tiuskaisi.
"Noh, tytöt, noh, rauhoittukaa nyt..." Ron yritti sanoa, mutta Lavenderin hyökkäävä ja tiukka halaus sai hänet sulkemaan suunsa.
"Olet niin rohkea!" Lavender huudahti ja katsoi Ronia ihaillen ja intoillen silmiin. Hän tarttui Ronia korvista ja veti hänet oikein kunnon suudelmaan - Ron värähti kun hän huomasi, ettei Lavender kieltä tai hampaitakaan säästellyt.
Muut tytöt huokaisivat ihmeissään, kauhuissaan tai vihoissaan, kun he katselivat vierestä Lavenderin ja Ronin keskinäistä muhinointia.
"Lavender! Et sinä saa päättää, kenet Ron ottaa! Hän voi tahtoa minutkin! Noin rohkea ritari ansaitsee ylvään ja rauhallisen puolison!" Parvati älähti.
"Mutta minä olisin parempi puoliso, minä en vie huomiota pois Ronilta - minun kanssani Ron saisi kaiken huomion, mitä hän haluaa!" Hannah huudahti.
"Mutta tuollainen rohkea prinssi valkoisella ratsullaan tarvitsee kunnon ruokaa, ja minä pystyisin hänen puolisonaan tarjoamaan sen hänelle!" Susan väitti.
Lavender jatkoi suuteloimistaan Ronin kanssa, eikä Ron tehnyt elettäkään estääkseen sitä - olihan siitä kuitenkin aikaa, kun hän oli tytön kanssa muhinoinut, tai siitä että joku oli ollut noin innoissaan hänestä.
"Ron on aina ollut minun! Ja niin hän on nytkin!" Lavender ilmoitti omahyväisesti muille tytöille ja piti Ronin kauluksista tiukasti kiinni - näin kukaan muu tytöistä ei pääsisi kohtalokkaisiin kosketuksiin Ronin kanssa.
"No mutta silti..." Susan aloitti.
"Minun!" Lavender huusi.
"Ajattele nyt..." Hannah sanoi.
"Minun!" Lavender painotti.
"No entäs meidän..." Parvati aloitti.
"MINUN!" Lavender huusi vielä kovempaa, ja veti Ronin jälleen villiin ja märkään suudelmaan.
Ron kuuli, kuinka Hannah, Susan ja Parvati tuhisivat, mutisivat ja murisivat vierellä sillä aikaa, kun hän oli Lavenderin pehmeiden huulien vietävänä.
"Töykeää", joku mutisi.
"Hmph, no jo on käytöstavat", toinen tuhisi.
"Voisi nyt vähän ajatella muitakin..." joku kuiskasi vielä muristen.
"Minä en jaksa enää", Ron kuuli jonkun sanovan, ja seuraavaksi hän kuuli pienten askelten kaikkoavan pois päin. Ron avasi silmänsä hetkeksi, ja samoin teki Lavender. Susan oli lähtenyt - ja Lavender hymyili voitonriemuisesti, mutta silti niin valloittavasti Ronin silmissä.
Hetkeä enempää Ron ei saanut ympärilleen katsella, eikä edes sanoa mitään, vaikka olisi ehkä halunnutkin, sillä jälleen hetken päästä hän oli täysin uppoutunut Lavenderin vietäväksi, ja hänen ajatuksensa sumenivat täysin.
"No jo on..." toinen jääneistä tytöistä mutisi. "Niin itsekästä. Niin itsekästä! Ehkä sitten seuraavalla kerralla olisi parempi tuuri. Nyt minä en kyllä jaksa odottaa enää hetkeäkään." Kuului jälleen askelia pois päin, ja kohta oli jälleen hiljaista - lukuun ottamatta sitä lätinää, joka kuului Lavenderin kosteista huulista Ronin huulia vasten.
"Lavender?" Hannah kysyi epävarmasti, ja Ronin yllätykseksi Lavender jopa irrottautui hänestä, ja katsoi Hannahiin.
"Niin?" hän kysyi ärtyneenä kulmat kurtussa.
"Meillä oli muutakin tekemistä täällä, kuin se, että sinun piti yrittää syödä Ron tuolla isolla suullasi. Aika loppuu ihan kohta, meidän täytyy mennä", Hannah selitti vaativalla äänensävyllä.
Lavenderin ilme ärtyi yhä äreämmäksi, mutta myös turhautuneeksi ja huolestuneeksi.
"Äh!" hän huudahti, ja Ron säikähti sylkeä, joka hänen suustaan lennähti puheen mukana. "Minä kun olisin halunnut jäädä Ronin kanssa vähän niin kuin... Äh... Siis... Tiedäthän", hän selitti vaikeana ja pettyneenä. "Ron, otathan minuun yhteyttä? Tai ei sinun välttämättä tarvitse, minä ainakin aion ottaa sinuun vielä yhteyttä, koska tahdon näyttäytyä - äh, siis, tavata sinut vielä pian, voisimme mennä vaikka julkisesti - äh, siis, ihan vain treffeille kahdestaan, eikös vaan, Lonnukka?" Lavender selitteli silmiään räpsytellen.
"Niin, no, tuota, totta kai, ehdottomasti, mielelläni minä vielä sinua tapailisin", Ron sanoi hämillään - vasta hän oli angstannut sitä, ettei hänellä ollut ketään, ja vartin sisään siitä, häntä oli piirittänyt peräti neljä kaunista neitokaista. Mikä tuuri! Tai oikeastaan, miten puoleensavetävä Ron olikaan!
Ron loihti oikein hurmaavan hymyn kasvoilleen ja katseli Lavenderia läheltä silmiin nostellen kulmakarvaansa.
"Mitä vain vuoksesi, beibi", hän kuiskasi ja iski silmää. Hän iski silmää myös Hannahille - eihän toisen pitänyt jäädä ilman tällaista herkkua.
"Näkemiin, oi uljas ritarini, näemme vielä pian!" Lavender hyvästeli Ronin vielä suudellen tätä kunnolla suulle - ja pian hän ja Hannah loittonivat kiireisesti kauas pois, mutta vähän väliä Ronia vilkuillen ja hänelle vilkutellen.
Ron katseli syvään huokaisten tyttöjen perään. "Vau", hän huokaisi - jo oli hänelle onnekkaasti sattunut. "Vau."
Hän ei oikein keskittynyt sinä hetkenä mihinkään, hän vain käveli pitkin Viistokujaa päämäärättömästi. Vaikka hänellä ei ollut mitään hankittavaa, eikä sen puolen juuri rahaakaan, hän ei lähtenyt pois. Hän pohti, että ehkä nyt olikin hänen onnenpäivänsä, ja Viistokujalta löytyisi vielä joku muukin hyvä tekijä, jonka myötä hän saisi jotakin hyvää - äsken hän oli saanut kourallisen naisia, ehkä kohta hän voisi jotakin kautta saada säkillisen kaljuunoita?

Pian Ron palasi – ainakin osittain – takaisin maan pinnalle, ja hän tajusi, ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä Viistokujalla. Olisi täysi ihme, jos hän vielä jotakin hyvää saisi. Sitä paitsi, äskeinen tapahtumahan oli ihan täysin Ronin rohkeuden ja luontaisen vetovoimansa ansiota – niin pitkään, kun hänellä ei ollut jotakin kullanetsijää – esimerkiksi niitä mönkiäisiä, jotka Hagrid oli kerran Tylypahkassa Taikaeläinten hoitotunneilla esitellyt, mutta joiden nimeä Ron ei muistanut – hän ei voisi noin vain löytää säkillistä kaljuunoita, ei edes pientä pussukkaa sirppejä. Siispä hän päätti, että järkevintä olisi varmaankin palata Kotikoloon äidin hoiviin, pääsisipähän ainakin kertomaan suuresta urotyöstään. Täytyisihän hänen kertoa siitä myös Hermionelle ja Harrylle. Ehkä hän voisi kuitenkin ehdottaa tapaamista jälleen, ihan vain ystävysten kesken, ja hän pääsisi kertomaan Hermionellekin, mitä oli tehnyt, ja mitä hyvää oli siitä palkaksi saanut?
Ron huokaisi edelleen ihmeissään siitä, mitä hänelle oli vasta tapahtunut. Kaikki oli tullut päin naamaa niin yllättäen, mutta ei siinä toki valittamista ollut. Hyvähän se vain oli, että elämässä oli jännitystä ja uusia tilanteita, ja tällä kertaa jännittävät asiat olivat oikein hyviä.
Ron päätti, että palaisi nyt kotiin pohtimaan ja ihastelemaan tilannettaan lisää, ja pian kuuluin pieni poksahdus, ja Viistokuja oli jälleen yhtä velhoa tyhjempi.


Ron paloi halusta kertoa kokemastaan Harrylle - ja varsinkin Hermionelle. Hän päätti siis lähettää kiireellisen pöllön heille Hermionelle, sillä hän oletti Harryn olevan siellä edelleen, ja pyysi heidät käymään pikaisesti Kotikolossa. Vanhemmilleen Ron ei ollut maininnut asiasta vielä mitään, se tuntui vähän liian nololta asialta kerrottavaksi sellaisille vanhemmille, jotka Ronilla oli.


Tulkaa äkkiä Kotikoloon! Minulla on jotakin kerrottavaa, se on tärkeää. Tulkaa heti, kun olette saaneet tämän pöllön.
Ron.


Ron lähetti hyvin lyhyen kirjeen Harrylle ja Hermionelle, eikä kulunut tuntiakaan, kun he molemmat olivat jo ilmiintyneet Kotikoloon. Kolmikko sulkeutui Ronin huoneeseen heti, Ron ei antanut ystävien edes näyttäytyä kotona häärivälle Mollylle; siitä seuraisi vain harmia ja turhia keskeytyksiä, sillä Molly tunkeilisi varmasti poikansa huoneeseen tuomaan kurpitsamehua ja ties mitä muuta Harrylle ja Hermionelle.
"No?" Hermione kysyi kärsimättömänä. "Mikäs nyt oikein oli? Minä kun luulin, että se on kiireellistä, mutta et ole vielä vihjaissutkaan mitään sinne päinkään", hän sanoi äreänä.
"Niin, kerro nyt, mitä asia koskee? Onko se jotain vakavaa?" Harry kysyi huolestuneena ja kulmat kurtussa.
Ronin kasvoille levisi voitonriemuinen hymy.
"Ei se ole mitään sellaista..." Ron sanoi lohduttavasti ja huitaisi käsillään. "Se on jotakin todella hienoa! Nimittäin... kun olin yksin Viistokujalla, eräs varas pölli jonkun mummon käsilaukun. Ja minä urheana ritarina otin sen varkaan kiinni! Ja arvaatkas mitä..." Ron keskeytti kertomuksensa ja näytti salaperäiseltä.
"No?" Hermione äännähti kärsimättömästi.
"Se mummo oli taikaministerin äiti! Ja minua haastateltiin Päivän profeettaankin, ja sitten vielä..." Tässä vaiheessa Ron alkoi kikattaa hysteerisesti, ja Harry muksautti häntä vatsaan.
"Auts", hän älähti ja katsoi Harrya loukkaantuneena - mutta nähdessään Harryn ja Hermionen kärsimättömät ilmeet, hän jatkoi:
"Neljä tyttöä piiritti minut! Ajatelkaa, neljä!" hän huudahti innoissaan. "Lavender Brown, Susan Bones, Hannah Abbott ja Parvati Patil - he näkivät koko kohtauksen, ja pitivät minua suurena sankarina!" hän kertoi omahyväisesti. Hermione katsoi häntä tylsistyneenä.
"Niin, ajattelepas nyt, Hermione!" Ron huudahti voitonriemuisesti. ”Katsopas nyt mitä menetit, kun nyt näin moni haluaa minut!” hän sanoi leuhkivalla äänensävyllä ja taputteli rintaansa gorillan tavoin. Nyt varmaan sinäkin haluaisit minut kovasti itsellesi, mutta ei, en voi sallia sitä, olen niin pahoillani - minulla on vielä tapaaminen ainakin Lavenderin kanssa, ja ehkä vielä muidenkin kanssa", Ron kertoi innoissaan ja iski silmää. Hermionen kasvoilla ei näkynyt pientäkään häivähdystä tunteiden muutoksista.
"Ja ehkä vielä minusta tulee suosittu sankaritekojeni takia, kun olen ihan pian lehdessäkin - minuun otetaan varmasti yhteyttä joka suunnasta, ja kaikki naiset haluavat minut, koska olen niin rohkea, minä pystyn suojelemaan kaikkia, koska olen niin vahva!" Ron intoili ja hänen äänensä korottui hetki hetkeltä kovemmaksi.
"No taputaputap", Hermione sanoi tylsästi. Harry virnuili hänen vierellään.
"Hieno homma, jätkä", hän sanoi ja taputti punapäistä ystäväänsä selkään.
Ron katsoi pettyneenä Hermioneen, jonka reaktio oli tullut hänelle yllätyksenä - se ei ollut lainkaan sellainen, jota hän olisi toivonut ilmenevän.
"No, Hermione, etkös sinä ole nyt lainkaan mustasukkainen?" hän kysyi pettyneenä. "Neljä naista, ajattele nyt, Hermione, neljä naista! Minulla! Etkä sinä ole yksi heistä! Eikö se ole sinusta nyt lainkaan ikävää?" hän toisteli ihmeissään.
Hermione kohautti olkiaan ja kohotti kulmakarvojaan kummissaan.
"No ei", hän sanoi lyhyesti, äänensävy edelleen tunteettomana, "minullahan on Viktor. Miksi minä sinusta olisin mustasukkainen?"
Ron tuhahti. "No sinä se et ymmärrä hyvän päälle", hän mutisi.
"Päin vastoin", Hermione vastasi. "Minähän se vasta hyvän päälle ymmärrän. Itse asiassa parhaan", hän hymyili viekkaasti.
"Hermione..." Harry vinkkasi Hermionelle ja tökkäsi häntä kyynärpäällään kylkeen. "Mistä me juteltiin viimeksi?" hän kysyi painokkaasti.
"Niimpä", Hermione sanoi vielä painokkaammin. "Minä kyllä muistan, mutta ajatteles mitä minä sanoin silloin myös - huomaatko sinä yhtään Ronin käytöstä?"
Ron katseli ihmeissään Harrystä Hermioneen, ja Hermionesta Harryyn. Harry katsoi mietteliäänä ensin Hermionea, sitten Ronia.
"Et sinä varmaan tajua, sinähän olet vain mies", Hermione puuskahti ja pyöritteli silmiään.
"Öö, tuota noin, olisiko teillä jotain, mitä te haluaisitte kertoa minulle?" Ron kysyi epäröiden.
"Ei, se ei liity sinuun mitenkään", Hermione sanoi turhautuneena.
"Mutta vastahan sinä lausuit minun nimeni!" Ron puuskahti ihmeissään.
"Ei, Ron, ei", Hermione sanoi lyhyesti. "Oliko sinulla muuta, vai saammeko me jo lähteä?"
Ovi avautui hellästi ja Molly kurkisti sisään. Hänen hymynsä leveni lempeästi.
"Ajattelinkin, että kuulin teidän äänenne täältä!" hän huudahti iloisesti. "Mukavaa että olette tulleet käymään ja pitämään Ronille seuraa! Tulisitteko te nyt vaikka kurpitsamehuille? Tekisikö teidän mieli vaikka pullaa?" hän ehdotti reippaasti ja hieroi käsiään äidillisesti.
"Kyllä kiitos, se olisi mukavaa", Harry sanoi kuin reipas ja kohtelias poika, ja nousi seisomaan.
Hermionekin nyökkäsi seuraten Harryn esimerkkiä - vaikka ei välttämättä olisikaan halunnut jäädä pidemmäksi aikaa Ronin käytöksen takia. Mutta tuskin hän äitinsä edessä typerästi käyttäytyisi, jos hänellä olisi enää ripaustakaan älliä päässään jäljellä.
"No hienoa, sepäs hienoa!" Molly sanoi ilahtuneena. "Tulkaahan sitten heti alas, ei siinä mene kuin hetkinen valmisteluissa", hän vihjaisi ja lähti heti tallustelemaan rappusia alas keittiötä kohti.
"Harry, kerro nyt, mistä te oikein puhuitte!" Ron marisi Harrylle, kun Hermione viiletti rappusia alas pari askelta heidän edellään.
"Ei se ole mitään merkittävää, Ron, anna vain olla. Ihan oikeasti", Harry sanoi, kun Ron näytti vastaavan kohta jotakin ilkeää vastalauseeksi.


Hetken päästä kolme ystävystä istui keittiön pöydän ääressä mukavan, lempeän ja äidillisen Molly Weasleyn kanssa. Kaikki neljä joivat hitaasti kurpitsamehua kirkkaista laseista, ja söivät melko tuoretta pullaa - Ron veteli jo kolmatta, kun Hermione särppi vielä ensimmäistään hitaasti ja säästeliäästi.
"Ota nyt vain toinen, Hermione, kyllä näitä riittää!" Molly patisti ja ojensi pullakoria Hermionea kohti.
"No, voin minä toisen ottaa", Hermione sanoi olkiaan kohauttaen. "Minä vain en halua hotkia, siitä tulee maha kipeäksi", hän selitti ja vilkaisi sivusilmällä Ronin suuntaan.
"Ron, älä hotki", Molly sanoikin heti pojalleen, joka yritti kurottaa jo neljättä pullaa varten - ja veti pullakorin pois hänen läheisyydestään. "Niitä pitää jäädä muillekin."
Harry naurahti ja mutusteli pullaansa tyytyväisenä.
"No, mitenkäs teillä kullannupuilla menee?" Molly kysyi sitten kiinnostuneena Harrylta ja Hermionelta.
"Odotan kesää oikein innolla, siitä tulee varmasti hyvin jännittävää..." Harry kertoi jännityksen ilme kasvoillaan koreillen.
"Aivan, se aurorikoulutus, aivan", Molly nyökytteli. "Ron ei kotona juuri muusta puhukaan", hän naurahti ja läpsäisi poikaansa kädelle - Ron yritti kurottaa kohti pullakoria.
"Kyllä, se kuulostaa todella mielenkiintoiselta", Hermionekin myötäili. "Ostin juuri erään aurorin elämänkerran, minun olisi tarkoitus lueskella sitä tässä ajankuluksi - ehdin jo selailla sen sisältöä hiukan", hän kertoi ja paloi halusta päästä jo tarttumaan kirjaan ja syventyä siihen oikein urakalla. "Oikein mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista", hän jatkoi vielä pohtivalla äänensävyllä.
"No sepäs hienoa", Molly hihkaisi hymyillen oikein leveästi. "Ginnykin puhui jo siitä, että voisi pohtia auroriksi ryhtymistä", hän kertoi, ja Hermione lakkasi pureskelemasta pullaansa. "Sepäs olisi oikein jännittävää, jos meidän pieni Ginnyliinikin ryhtyisi auroriksi! Sittenhän sinä, Ron, voisit olla hänen työparinsa, tai voisitte opiskella yhdessä, tai mitä tahansa mikä onnistuisikin", Molly intoili ja tuntui ajattelevan asiaa jo enemmänkin.
"Tai sitten ei", Ron sanoi lyhyesti. "Olen saanut jaksaa Ginnyä ihan tarpeeksi jo kotona - niin ja tietenkin Tylypahkassa. Ehkä minä en haluaisi jaksaa häntä joka päivä myös aurorikoulutuksessa, ja sen jälkeen vielä töissä!" hän puuskahti ja ajatteli asiaa kauhulla. Tuskin he enää kotona siinä vaiheessa asuisivat, mutta silti, ajatuskin oli jo liikaa.
"Noh, noh, Ronny, ei se niin kamalaa voisi olla", Molly toppuutteli ja hörppäili kurpitsamehuaan.
"Kylläpäs!" Ron puuskahti ärtyneenä myös siitä, miksi hänen äitinsä oli häntä juuri kutsunut.
Hermione ja Harry vaihtoivat virnuilevat ja nauruiset katseet - tosin Hermione pelkäsi ajatusta, että Ginny jatkaisi samaan koulutukseen, kuin hänkin. Siinä tapauksessa Hermionen vuosien aurorikoulutus voisi olla vaarassa, varsinkin, jos hänen olisi keskityttävä vielä paremmin kuin Tylypahkassa. Tylypahkassa ollessaan Ginnyn läsnäolo ei ollut juuri häirinnyt, sillä Hermione ei ollut vielä juuri ymmärtänyt tunteitaan syvemmin, mutta nyt... Olisi Hermionelle kohtalokasta, jos hän joutuisi katselemaan Ginnyä jälleen joka päivä. Hän ei tahtonut ajatella, mitä se tekisi hänen ja Viktorin suhteelle. Hän ei halunnut ajatella, miten hän itse selviytyisi siitä - menisikö hän sekaisin tunteidensa takia, tulisi aivan hulluksi? Ei hän siinä vaiheessa voisi aurori enää olla!
Molly naureskeli antaumuksellisesti juuri jollekin, mitä hän oli sanonut Harrylle ja Ronille. Hermione ei ollut kuullut tai ymmärtänyt koko juttua, sillä hänen ajatuksensa olivat juuttuneet Ginnyyn.
"Hermione?" Harry kysyi ihmeissään ja Hermione hätkähti. "Oletko kunnossa?"
"Juu, kyllä, ihan kunnossa minä olen, minä olin vain vähän ajatuksissani", hän sanoi hätäisesti ja raapi nolostuneena niskaansa. "Tuota, Harry, olimmeko me ehkä lähdössä meille takaisin? Meillähän jäi siellä se elokuva kesken, ja sinunkin pitäisi varmaan pakata, kun huomenna lähdet", hän muisteli ja nyökytteli.
"Ah, aivan", Harrykin muisti. "Niinhän se taitaa olla. No, kiitos joka tapauksessa, Molly, oli mukavaa nähdä, ja kiitos näistä tarjoiluista", Harry sanoi kohteliaasti ja nyökkäsi Mollylle hymyillen. Harry nousi seisomaan, ja Hermione käveli hänen vierelleen.
"Noh, voi teitä, sinäkin Hermione jo yksin asut, ja sinäkin, Harry, voi että..." Molly sanoi jotakin hääräillen. "Ottakaa tästä vähän pullaa ja mehua mukaan, näitä on kuitenkin sen verran paljon että teillekin riittää ihan hyvin evääksi otettavaksi", hän sanoi ja ojensi sekä Hermionelle että Harrylle pienet pussit pullaa ja pullolliset kurpitsamehua.
"Voi, no kiitos kovasti, Molly", Hermione sanoi ilahtuneena, mutta hieman nolostuneena - ei hän sentään itseään nääntymään päästänyt, kyllä hänellä oli riittävästi rahaa ostaa ruokaa, ja kyllä hän osasi ruokansakin itse tehdä. Hänestä oli kuitenkin mukavaa, kuinka Molly heistä huolehti niin äidillisesti.
"Voi teitä..." Molly huokaisi ja halasi vielä Harrya ja Hermionea oikein lujasti ja lämpimästi. "Pitäkäähän huolta itsestänne, ja muistakaa, olette aina tervetulleita meille, oli kyse mistä tahansa!" Molly muistutti kaksikkoa vielä kenties jo viidettäkymmenettä kertaa.
Harry ja Hermione nyökkäsivät molemmat kiitollisina hymyillen, ja Harry tarttui sitten vapaalla kädellään Hermionea hihasta. Kuului poksahdus, ja pian he olivat jälleen Hermionen asunnolla, jättäen Mollyn poikansa kanssa kahden Kotikoloon.
"Sinäkin voit laittaa omat evääsi tänne jääkaappiin, kunhan vain muistat ottaa ne huomenna sitten mukaan", Hermione ohjeisti tehdessään tilaa omalle mehupullolleen jääkaapissa. Pullapussin hän jätti pöydälle - siitä tulisi kuitenkin vielä illan mittaan syötyä jotakin.
"Selvä, yritän muistaa", Harry sanoi ja asetti mehupullonsa Hermionen pullon viereen jääkaappiin. "Jatketaanko sitä elokuvaa, vai kuinka?" hän ehdotti sitten.
"Joo, jatketaan vaan..." Hermione mutisi. Hän ei kuitenkaan voinut olla avautumatta Harrylle, ja jatkoi: "Huoh. Ajattele nyt Ronia. Miksi hän sillä tavalla alkoi leuhkia niillä uroteoillaan ja naiskaadoillaan? Hän tosiaan yritti tehdä minut mustasukkaiseksi! Eikö hän tosiaan, ihan oikeasti, voisi lopettaa tuota? Se on niin ärsyttävää! Minä en jaksa sitä, että hän joka kerta vikittelee minua ties millä keinoilla, vaikka hän tietää, että olen oikeasti onnellinen Viktorin kanssa! Sankaritekoja, muka, hah... Ihan varmasti hän sai sen varkaan kiinni jotenkin vahingossa, kompastui omiin jalkoihinsa tai jotain. Yrittää vaan olla niin sankaria että... Pitäköön ne naisensa, varmasti Lavender on oikein sopiva tyttö hänelle." Hermione hengitti syvään ja koetti rauhoittua. Harry katsoi häntä silmät pyöreinä - no jo oli purkautuminen.
"Öö... Selvä", Harry sanoi lopulta, kun ei keksinyt mitään muutakaan kommentoitavaa. Sanoi nyt edes jotakin, sillä hän ei tahtonut Hermionen räjähtävän myös hänelle seuraavaksi, yksi räjähdys päivässä oli aivan tarpeeksi, kunhan itse ei ollut kohteena.
Related Posts with Thumbnails