Samoihin aikoihin Ron Weasley kuljeskeli yksikseen Viistokujalla. Häntä harmitti hieman, miten Hermione oli jälleen käyttäytynyt häntä kohtaan, ja torjunut hänet niin vahvasti. Ehkä Ronin olisi vain vihdoin ja viimein ymmärrettävä, ettei Hermione ollut hänestä kiinnostunut samalla tavalla kuin Ron Hermionesta – olihan Hermionellakin sentään jo oma Viktorinsa.
Olisipa minullakin joku, Ron mietti haikeana. Joku, jota suojella, ja joku, joka turvautuisi minuun pelottavan tilanteen tullen. Mutta ei. Mikä minussa on vikana, kun en kelpaa?Miksei minua huomata lainkaan? Se perhanan Viktor Krumkin... En minä hänelle voi kuitenkaan vihainen olla, hän on sentään hieno mies, en minä häntä voi syyttää siitä, että hän tekee Hermionen onnelliseksi. Perhanan perhana.
Ron käveli pitkin Viistokujaa kädet takin taskuissa. Ei hänellä juuri rahaa ollut, että saisi mitään ostettuakaan, kunhan oli tullut hengailemaan. Ehkä hän vielä täältä löytäisi yllätyksekseen elämänsä naisen. Kyllähän heitäkin täällä riitti – mutta millä ilveellä hän saisi kenetkään huomaamaan hänet? Mahdoton yhtälö, täysin mahdotonta saada noin vain tapahtumaan. Ehkä, jos hänkin saisi tilaisuuden olla sankari, kuten Harry, tai Viktor Krum. Ehkä silloin hänetkin huomattaisiin, ja hän saisi näyttää todellisen minänsä, todellisen luonteensa.
Ron potkaisi paperiroskaa maassa, ja se lähti pyörimään kadulla ympäri tuulen mukana. Ron huokaisi. Jopa roska karkasi hänen luotaan, hän ei kelvannut edes tyhmälle, rasvaiselle paperille.
"Huoh", Ron huokaisi ja kohdisti katseensa taivaalle. Ja vielä sadettakin olisi näköjään luvassa, sepäs hienoa. Vastahan aurinko oli paistanut kirkkaana siniseltä taivalta, mutta heti kun hän, Ron, saapui, koko sää muuttui yhtäkkiä täysin päinvastaiseksi, mitä se oli vasta hetki sitten ollut. Typerä sää, typerä ilma, typerä taivas, ja typerä tuo pieni sadepisarakin, joka Ronin nenän päälle hetkisen päästä tipahtikin.
Ronia murisutti ja ärisytti. Hänen teki mieli murista sydämensä kyllyydestä. Tähän pitäisi tulla nyt joku muutos, ettei hänen tarvitsisi koko loppu elämäänsä olla huonolla tuulella - ja varmastihan hän myös ansaitsisi jotakin parempaa, eikö vain? Varmasti jossakin nurkan takana odotti rikkaudet hänen elämäänsä; se oikea nainen, joka rakastaisi häntä ja hyväksyisi hänet juuri sellaisena kuin Ron on, eikä lähtisi muuttamaan häntä; hyvä työ, jossa hän saisi loistaa; ja tietenkin myös rahaa, jolla hän elättäisi tulevan perheensä, jos sellaista edes tulisi olemaan.
Ron kuuli kiljaisun ja hän meinasi kaatua kumoon, kun joku juoksi hänen vierestään häntä töytäisten.
"Ei! Minun laukkuni!" Ron huomasi vanhemman naisen huutavan edessäpäin. Ron vilkaisi taakseen, johon hänen töytäisijänsä oli juossut - mustaan viittaan pukeutunut mies juoksi kovaa vauhtia kohti Iskunkiertokujaa, vanhan mummelin laukku käsissään.
Ron ei epäröinyt, vaan lähti nopeasti juoksemaan varasta kiinni. Varas juoksi melko nopeasti, joten aivan heti hän ei tuota ilkimystä saanut kiinni - mutta Ron silti saavutti häntä hetki hetkeltä enemmän. Juostessaan Ron kaivoi sauvaansa esille - mutta kohta hän kompastuikin avonaisiin kengännauhoihinsa. Hän lennähti eteen päin, ja muksahti suoraan varkaan jalkoihin, jolloin myös varas lensi rähmälleen. Ron tarttui hämmästyksen ohitettuaan varkaan jaloista kiinni. Hän huomasi varkaan itsekin kaivavan viittansa sisältä sauvaa, mutta ennen kuin varas ehti sitä kohottaa, Ron huusi sauvallaan osoittaen:
"Karkotaseet!"
Sauva lennähti varkaan käsistä ilmaan ja lensi kymmenien metrien päähän. Ron kapusi pystyyn ja riuhtaisi vanhan naisen riistetyn laukun varkaalta, ja mulkaisi varasta vielä ilkeästi.
"Jos vielä näen sinut täällä viemässä laukkuja heikoilta mummoilta..." Ron murisi hampaittensa välistä. Varas lähti mönkimään Ronin jaloista pakoon, ja juoksi varovasti selkänsä taakse vilkuillen varjoihin piiloon. Ron varmisti, ettei varas palannut takaisin, ja lähti kävelemään kohti mummoa, joka köpötteli omaa vauhtiaan kohti Ronia.
"Voi kiitos, minun laukkuni! Sinä pelastit minun laukkuni!" hän kiitteli vuolaasti ja antoi Ronille mojovan ja märän suudelman poskelle. Ron hieroi poskeaan kuivaksi ja katsoi mummelia korvat yhtä punaisina kuin hiuksensakin olivat.
Ron katseli hämmästyneenä ympärilleen, kun hän kuuli taputuksia ja hihkaisuja. Hän raapi nolostuneena niskaansa kun mummo taputteli häntä poskelle oikein ylpeänä.
"Näin juuri, sinä olet hieno nuori mies, kiitoksia kovasti!" mummo kiitteli vielä, ja kohta hän lähtikin takaisin jatkamaan matkaansa, minne sitten lähtikin.
Jonkinlainen lehtimies pyyhälsi Ronin luokse ja otti muutamia kuvia hänestä – Ron räpytteli silmiään kameran välähdellessä.
”Päivän profeetasta, päivää!” lehtimies sanoi innokkaasti, ja kaivoi lehtiönsä esille. ”Pelastit juuri taikaministerin äidin käsilaukun. Mikä ajoi sinut tähän rohkeaan tekoon?” hän kysyi mielenkiinnolla.
”Öh, tuota, taikaministerin äidin?” Ron kysyi ihmeissään. ”Tuota, jaa... Minä vain... No, ajattelin, että palautan laukun hänelle – kun siinä oli se varas, ja, tuota noin, siis...” Ron takelteli. ”Ajattelin vain että toimin oikein, kun otan varkaan kiinni, ja niin...”
”Aivan niin. Mikä on muuten nimesi, nuori mies?” lehtimies kysyi ja katseli Ronia tarkkaavaisesti.
”Ro.. Ron Weasley”, Ron sanoi hitaasti.
”Aivan niin, aivan niin, selvä, Weasleyn poika, sehän oli aivan selvää, juuri niin...” lehtimies pohti ja kirjoitteli lehtiöönsä. ”Hieno homma, hieno homma, tästä tulee kuule etusivun juttu, noin rohkeasta toimista, kyllä vain...” mies mutisi vielä itsekseen, katsahti sitten Roniin, ja lähti hitaasti kävelemään pois päin – rustaillen lehtiöönsä yhä kaikenlaista.
Kohta Ron ympäröitiin muutaman valoisasti hymyilevän nuoren neidon toimesta.
"Lavender? Susan? Parvati? Hannah? Mitä te kaikki täällä?" Ron sanoi pöllämystyneenä, kun hän tunnisti kaiki neitoset; Lavender Brown, Susan Bones, Parvati Patil ja Hannah Abbott olivat piirittäneet hänet.
"Vau, sinä olet sankari, upeaa, ihanaa!" Lavender hehkutti innoissaan ja huokaisi hyvinkin ihastuneen näköisenä.
"Oi, sankari!" muutkin tytöt huokailivat kuorossa.
"Ööh, no tuota, minä nyt vain..." Ron empi, mutta tajusi tilaisuutensa tulleen.
"Niin, minä huomasin heti, että tuo oli varas, ja päätin juosta hänet kiinni - ja sepäs onnistuikin oikein nopeasti, hyppäsin kiinni hänen jalkoihinsa ja hän kaatui!" Ron julisti mahtailevasti ja hymyili kuin Prinssi Rohkea.
"Oi, miten ritarillista", Hannah huokaisi, ja Lavender loi häneen itsekseen hyvin ilkeän katseen.
"Oi miten rohkea ja mahtava sinä oletkaan! Olisitpa sinä aina suojelemassa minua, kaikki naiset varmasti tarvitsisivat sinunlaista suojelijaa, voi Ron!" Lavender hehkutti innoissaan ja suikkasi sitten suukon Ronin poskelle.
"Niin siistiä!" Susankin huudahti ja katsoi Ronia ihastuksissaan.
"Voi, miten rohkea ja ritarillinen sinä oletkaan... Kuin jokin rohkea prinssi! Voi kumpa juuri MINÄ saisin olla sinun prinsessasi", Lavender huokaili jälleen suureen ääneen.
"Oi Ron, miten hienoa..." Parvatikin aloitti, mutta Lavender puhui hänen päälleen:
"Niin hienoa, niin hienoa, sinä ansaitsisit jonkin kunniamerkin, mitalin, tai mitä vain rohkeudestasi ja upeista toimistasi!" hän huudahti.
Ronin korvat punoittivat entisestään, ja kohta hänen pisamansa sulautuivat kasvojenkin punoitukseen.
"Noh, minä vain ajattelin, että minun täytyy tehdä se, mitä täytyy tehdä - huomasin heti, että rohkeita toimia kaivataan, ja minä sitten tein sen", Ron selitteli nyt jo rohkeammin hymyillen.
"Miten hienoa..." Susan huokaisi.
"Niin upeaa!" Lavender hihkaisi.
"Olet niin rohkea..." Hannah kuiskasi.
Susanin suusta pääsi kovaääninen huokaus.
"Voi, sinä olet niin rohkea..." Lavender huokaili.
"Ihan oikea ritari!" Parvati huudahti.
"Eipäs kun prinssi! Äläkä keskeytä minua!" Lavender tiuskaisi.
"Noh, tytöt, noh, rauhoittukaa nyt..." Ron yritti sanoa, mutta Lavenderin hyökkäävä ja tiukka halaus sai hänet sulkemaan suunsa.
"Olet niin rohkea!" Lavender huudahti ja katsoi Ronia ihaillen ja intoillen silmiin. Hän tarttui Ronia korvista ja veti hänet oikein kunnon suudelmaan - Ron värähti kun hän huomasi, ettei Lavender kieltä tai hampaitakaan säästellyt.
Muut tytöt huokaisivat ihmeissään, kauhuissaan tai vihoissaan, kun he katselivat vierestä Lavenderin ja Ronin keskinäistä muhinointia.
"Lavender! Et sinä saa päättää, kenet Ron ottaa! Hän voi tahtoa minutkin! Noin rohkea ritari ansaitsee ylvään ja rauhallisen puolison!" Parvati älähti.
"Mutta minä olisin parempi puoliso, minä en vie huomiota pois Ronilta - minun kanssani Ron saisi kaiken huomion, mitä hän haluaa!" Hannah huudahti.
"Mutta tuollainen rohkea prinssi valkoisella ratsullaan tarvitsee kunnon ruokaa, ja minä pystyisin hänen puolisonaan tarjoamaan sen hänelle!" Susan väitti.
Lavender jatkoi suuteloimistaan Ronin kanssa, eikä Ron tehnyt elettäkään estääkseen sitä - olihan siitä kuitenkin aikaa, kun hän oli tytön kanssa muhinoinut, tai siitä että joku oli ollut noin innoissaan hänestä.
"Ron on aina ollut minun! Ja niin hän on nytkin!" Lavender ilmoitti omahyväisesti muille tytöille ja piti Ronin kauluksista tiukasti kiinni - näin kukaan muu tytöistä ei pääsisi kohtalokkaisiin kosketuksiin Ronin kanssa.
"No mutta silti..." Susan aloitti.
"Minun!" Lavender huusi.
"Ajattele nyt..." Hannah sanoi.
"Minun!" Lavender painotti.
"No entäs meidän..." Parvati aloitti.
"MINUN!" Lavender huusi vielä kovempaa, ja veti Ronin jälleen villiin ja märkään suudelmaan.
Ron kuuli, kuinka Hannah, Susan ja Parvati tuhisivat, mutisivat ja murisivat vierellä sillä aikaa, kun hän oli Lavenderin pehmeiden huulien vietävänä.
"Töykeää", joku mutisi.
"Hmph, no jo on käytöstavat", toinen tuhisi.
"Voisi nyt vähän ajatella muitakin..." joku kuiskasi vielä muristen.
"Minä en jaksa enää", Ron kuuli jonkun sanovan, ja seuraavaksi hän kuuli pienten askelten kaikkoavan pois päin. Ron avasi silmänsä hetkeksi, ja samoin teki Lavender. Susan oli lähtenyt - ja Lavender hymyili voitonriemuisesti, mutta silti niin valloittavasti Ronin silmissä.
Hetkeä enempää Ron ei saanut ympärilleen katsella, eikä edes sanoa mitään, vaikka olisi ehkä halunnutkin, sillä jälleen hetken päästä hän oli täysin uppoutunut Lavenderin vietäväksi, ja hänen ajatuksensa sumenivat täysin.
"No jo on..." toinen jääneistä tytöistä mutisi. "Niin itsekästä. Niin itsekästä! Ehkä sitten seuraavalla kerralla olisi parempi tuuri. Nyt minä en kyllä jaksa odottaa enää hetkeäkään." Kuului jälleen askelia pois päin, ja kohta oli jälleen hiljaista - lukuun ottamatta sitä lätinää, joka kuului Lavenderin kosteista huulista Ronin huulia vasten.
"Lavender?" Hannah kysyi epävarmasti, ja Ronin yllätykseksi Lavender jopa irrottautui hänestä, ja katsoi Hannahiin.
"Niin?" hän kysyi ärtyneenä kulmat kurtussa.
"Meillä oli muutakin tekemistä täällä, kuin se, että sinun piti yrittää syödä Ron tuolla isolla suullasi. Aika loppuu ihan kohta, meidän täytyy mennä", Hannah selitti vaativalla äänensävyllä.
Lavenderin ilme ärtyi yhä äreämmäksi, mutta myös turhautuneeksi ja huolestuneeksi.
"Äh!" hän huudahti, ja Ron säikähti sylkeä, joka hänen suustaan lennähti puheen mukana. "Minä kun olisin halunnut jäädä Ronin kanssa vähän niin kuin... Äh... Siis... Tiedäthän", hän selitti vaikeana ja pettyneenä. "Ron, otathan minuun yhteyttä? Tai ei sinun välttämättä tarvitse, minä ainakin aion ottaa sinuun vielä yhteyttä, koska tahdon näyttäytyä - äh, siis, tavata sinut vielä pian, voisimme mennä vaikka julkisesti - äh, siis, ihan vain treffeille kahdestaan, eikös vaan, Lonnukka?" Lavender selitteli silmiään räpsytellen.
"Niin, no, tuota, totta kai, ehdottomasti, mielelläni minä vielä sinua tapailisin", Ron sanoi hämillään - vasta hän oli angstannut sitä, ettei hänellä ollut ketään, ja vartin sisään siitä, häntä oli piirittänyt peräti neljä kaunista neitokaista. Mikä tuuri! Tai oikeastaan, miten puoleensavetävä Ron olikaan!
Ron loihti oikein hurmaavan hymyn kasvoilleen ja katseli Lavenderia läheltä silmiin nostellen kulmakarvaansa.
"Mitä vain vuoksesi, beibi", hän kuiskasi ja iski silmää. Hän iski silmää myös Hannahille - eihän toisen pitänyt jäädä ilman tällaista herkkua.
"Näkemiin, oi uljas ritarini, näemme vielä pian!" Lavender hyvästeli Ronin vielä suudellen tätä kunnolla suulle - ja pian hän ja Hannah loittonivat kiireisesti kauas pois, mutta vähän väliä Ronia vilkuillen ja hänelle vilkutellen.
Ron katseli syvään huokaisten tyttöjen perään. "Vau", hän huokaisi - jo oli hänelle onnekkaasti sattunut. "Vau."
Hän ei oikein keskittynyt sinä hetkenä mihinkään, hän vain käveli pitkin Viistokujaa päämäärättömästi. Vaikka hänellä ei ollut mitään hankittavaa, eikä sen puolen juuri rahaakaan, hän ei lähtenyt pois. Hän pohti, että ehkä nyt olikin hänen onnenpäivänsä, ja Viistokujalta löytyisi vielä joku muukin hyvä tekijä, jonka myötä hän saisi jotakin hyvää - äsken hän oli saanut kourallisen naisia, ehkä kohta hän voisi jotakin kautta saada säkillisen kaljuunoita?
Pian Ron palasi – ainakin osittain – takaisin maan pinnalle, ja hän tajusi, ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä Viistokujalla. Olisi täysi ihme, jos hän vielä jotakin hyvää saisi. Sitä paitsi, äskeinen tapahtumahan oli ihan täysin Ronin rohkeuden ja luontaisen vetovoimansa ansiota – niin pitkään, kun hänellä ei ollut jotakin kullanetsijää – esimerkiksi niitä mönkiäisiä, jotka Hagrid oli kerran Tylypahkassa Taikaeläinten hoitotunneilla esitellyt, mutta joiden nimeä Ron ei muistanut – hän ei voisi noin vain löytää säkillistä kaljuunoita, ei edes pientä pussukkaa sirppejä. Siispä hän päätti, että järkevintä olisi varmaankin palata Kotikoloon äidin hoiviin, pääsisipähän ainakin kertomaan suuresta urotyöstään. Täytyisihän hänen kertoa siitä myös Hermionelle ja Harrylle. Ehkä hän voisi kuitenkin ehdottaa tapaamista jälleen, ihan vain ystävysten kesken, ja hän pääsisi kertomaan Hermionellekin, mitä oli tehnyt, ja mitä hyvää oli siitä palkaksi saanut?
Ron huokaisi edelleen ihmeissään siitä, mitä hänelle oli vasta tapahtunut. Kaikki oli tullut päin naamaa niin yllättäen, mutta ei siinä toki valittamista ollut. Hyvähän se vain oli, että elämässä oli jännitystä ja uusia tilanteita, ja tällä kertaa jännittävät asiat olivat oikein hyviä.
Ron päätti, että palaisi nyt kotiin pohtimaan ja ihastelemaan tilannettaan lisää, ja pian kuuluin pieni poksahdus, ja Viistokuja oli jälleen yhtä velhoa tyhjempi.
Ron paloi halusta kertoa kokemastaan Harrylle - ja varsinkin Hermionelle. Hän päätti siis lähettää kiireellisen pöllön heille Hermionelle, sillä hän oletti Harryn olevan siellä edelleen, ja pyysi heidät käymään pikaisesti Kotikolossa. Vanhemmilleen Ron ei ollut maininnut asiasta vielä mitään, se tuntui vähän liian nololta asialta kerrottavaksi sellaisille vanhemmille, jotka Ronilla oli.
Tulkaa äkkiä Kotikoloon! Minulla on jotakin kerrottavaa, se on tärkeää. Tulkaa heti, kun olette saaneet tämän pöllön.
Ron.
Ron lähetti hyvin lyhyen kirjeen Harrylle ja Hermionelle, eikä kulunut tuntiakaan, kun he molemmat olivat jo ilmiintyneet Kotikoloon. Kolmikko sulkeutui Ronin huoneeseen heti, Ron ei antanut ystävien edes näyttäytyä kotona häärivälle Mollylle; siitä seuraisi vain harmia ja turhia keskeytyksiä, sillä Molly tunkeilisi varmasti poikansa huoneeseen tuomaan kurpitsamehua ja ties mitä muuta Harrylle ja Hermionelle.
"No?" Hermione kysyi kärsimättömänä. "Mikäs nyt oikein oli? Minä kun luulin, että se on kiireellistä, mutta et ole vielä vihjaissutkaan mitään sinne päinkään", hän sanoi äreänä.
"Niin, kerro nyt, mitä asia koskee? Onko se jotain vakavaa?" Harry kysyi huolestuneena ja kulmat kurtussa.
Ronin kasvoille levisi voitonriemuinen hymy.
"Ei se ole mitään sellaista..." Ron sanoi lohduttavasti ja huitaisi käsillään. "Se on jotakin todella hienoa! Nimittäin... kun olin yksin Viistokujalla, eräs varas pölli jonkun mummon käsilaukun. Ja minä urheana ritarina otin sen varkaan kiinni! Ja arvaatkas mitä..." Ron keskeytti kertomuksensa ja näytti salaperäiseltä.
"No?" Hermione äännähti kärsimättömästi.
"Se mummo oli taikaministerin äiti! Ja minua haastateltiin Päivän profeettaankin, ja sitten vielä..." Tässä vaiheessa Ron alkoi kikattaa hysteerisesti, ja Harry muksautti häntä vatsaan.
"Auts", hän älähti ja katsoi Harrya loukkaantuneena - mutta nähdessään Harryn ja Hermionen kärsimättömät ilmeet, hän jatkoi:
"Neljä tyttöä piiritti minut! Ajatelkaa, neljä!" hän huudahti innoissaan. "Lavender Brown, Susan Bones, Hannah Abbott ja Parvati Patil - he näkivät koko kohtauksen, ja pitivät minua suurena sankarina!" hän kertoi omahyväisesti. Hermione katsoi häntä tylsistyneenä.
"Niin, ajattelepas nyt, Hermione!" Ron huudahti voitonriemuisesti. ”Katsopas nyt mitä menetit, kun nyt näin moni haluaa minut!” hän sanoi leuhkivalla äänensävyllä ja taputteli rintaansa gorillan tavoin. Nyt varmaan sinäkin haluaisit minut kovasti itsellesi, mutta ei, en voi sallia sitä, olen niin pahoillani - minulla on vielä tapaaminen ainakin Lavenderin kanssa, ja ehkä vielä muidenkin kanssa", Ron kertoi innoissaan ja iski silmää. Hermionen kasvoilla ei näkynyt pientäkään häivähdystä tunteiden muutoksista.
"Ja ehkä vielä minusta tulee suosittu sankaritekojeni takia, kun olen ihan pian lehdessäkin - minuun otetaan varmasti yhteyttä joka suunnasta, ja kaikki naiset haluavat minut, koska olen niin rohkea, minä pystyn suojelemaan kaikkia, koska olen niin vahva!" Ron intoili ja hänen äänensä korottui hetki hetkeltä kovemmaksi.
"No taputaputap", Hermione sanoi tylsästi. Harry virnuili hänen vierellään.
"Hieno homma, jätkä", hän sanoi ja taputti punapäistä ystäväänsä selkään.
Ron katsoi pettyneenä Hermioneen, jonka reaktio oli tullut hänelle yllätyksenä - se ei ollut lainkaan sellainen, jota hän olisi toivonut ilmenevän.
"No, Hermione, etkös sinä ole nyt lainkaan mustasukkainen?" hän kysyi pettyneenä. "Neljä naista, ajattele nyt, Hermione, neljä naista! Minulla! Etkä sinä ole yksi heistä! Eikö se ole sinusta nyt lainkaan ikävää?" hän toisteli ihmeissään.
Hermione kohautti olkiaan ja kohotti kulmakarvojaan kummissaan.
"No ei", hän sanoi lyhyesti, äänensävy edelleen tunteettomana, "minullahan on Viktor. Miksi minä sinusta olisin mustasukkainen?"
Ron tuhahti. "No sinä se et ymmärrä hyvän päälle", hän mutisi.
"Päin vastoin", Hermione vastasi. "Minähän se vasta hyvän päälle ymmärrän. Itse asiassa parhaan", hän hymyili viekkaasti.
"Hermione..." Harry vinkkasi Hermionelle ja tökkäsi häntä kyynärpäällään kylkeen. "Mistä me juteltiin viimeksi?" hän kysyi painokkaasti.
"Niimpä", Hermione sanoi vielä painokkaammin. "Minä kyllä muistan, mutta ajatteles mitä minä sanoin silloin myös - huomaatko sinä yhtään Ronin käytöstä?"
Ron katseli ihmeissään Harrystä Hermioneen, ja Hermionesta Harryyn. Harry katsoi mietteliäänä ensin Hermionea, sitten Ronia.
"Et sinä varmaan tajua, sinähän olet vain mies", Hermione puuskahti ja pyöritteli silmiään.
"Öö, tuota noin, olisiko teillä jotain, mitä te haluaisitte kertoa minulle?" Ron kysyi epäröiden.
"Ei, se ei liity sinuun mitenkään", Hermione sanoi turhautuneena.
"Mutta vastahan sinä lausuit minun nimeni!" Ron puuskahti ihmeissään.
"Ei, Ron, ei", Hermione sanoi lyhyesti. "Oliko sinulla muuta, vai saammeko me jo lähteä?"
Ovi avautui hellästi ja Molly kurkisti sisään. Hänen hymynsä leveni lempeästi.
"Ajattelinkin, että kuulin teidän äänenne täältä!" hän huudahti iloisesti. "Mukavaa että olette tulleet käymään ja pitämään Ronille seuraa! Tulisitteko te nyt vaikka kurpitsamehuille? Tekisikö teidän mieli vaikka pullaa?" hän ehdotti reippaasti ja hieroi käsiään äidillisesti.
"Kyllä kiitos, se olisi mukavaa", Harry sanoi kuin reipas ja kohtelias poika, ja nousi seisomaan.
Hermionekin nyökkäsi seuraten Harryn esimerkkiä - vaikka ei välttämättä olisikaan halunnut jäädä pidemmäksi aikaa Ronin käytöksen takia. Mutta tuskin hän äitinsä edessä typerästi käyttäytyisi, jos hänellä olisi enää ripaustakaan älliä päässään jäljellä.
"No hienoa, sepäs hienoa!" Molly sanoi ilahtuneena. "Tulkaahan sitten heti alas, ei siinä mene kuin hetkinen valmisteluissa", hän vihjaisi ja lähti heti tallustelemaan rappusia alas keittiötä kohti.
"Harry, kerro nyt, mistä te oikein puhuitte!" Ron marisi Harrylle, kun Hermione viiletti rappusia alas pari askelta heidän edellään.
"Ei se ole mitään merkittävää, Ron, anna vain olla. Ihan oikeasti", Harry sanoi, kun Ron näytti vastaavan kohta jotakin ilkeää vastalauseeksi.
Hetken päästä kolme ystävystä istui keittiön pöydän ääressä mukavan, lempeän ja äidillisen Molly Weasleyn kanssa. Kaikki neljä joivat hitaasti kurpitsamehua kirkkaista laseista, ja söivät melko tuoretta pullaa - Ron veteli jo kolmatta, kun Hermione särppi vielä ensimmäistään hitaasti ja säästeliäästi.
"Ota nyt vain toinen, Hermione, kyllä näitä riittää!" Molly patisti ja ojensi pullakoria Hermionea kohti.
"No, voin minä toisen ottaa", Hermione sanoi olkiaan kohauttaen. "Minä vain en halua hotkia, siitä tulee maha kipeäksi", hän selitti ja vilkaisi sivusilmällä Ronin suuntaan.
"Ron, älä hotki", Molly sanoikin heti pojalleen, joka yritti kurottaa jo neljättä pullaa varten - ja veti pullakorin pois hänen läheisyydestään. "Niitä pitää jäädä muillekin."
Harry naurahti ja mutusteli pullaansa tyytyväisenä.
"No, mitenkäs teillä kullannupuilla menee?" Molly kysyi sitten kiinnostuneena Harrylta ja Hermionelta.
"Odotan kesää oikein innolla, siitä tulee varmasti hyvin jännittävää..." Harry kertoi jännityksen ilme kasvoillaan koreillen.
"Aivan, se aurorikoulutus, aivan", Molly nyökytteli. "Ron ei kotona juuri muusta puhukaan", hän naurahti ja läpsäisi poikaansa kädelle - Ron yritti kurottaa kohti pullakoria.
"Kyllä, se kuulostaa todella mielenkiintoiselta", Hermionekin myötäili. "Ostin juuri erään aurorin elämänkerran, minun olisi tarkoitus lueskella sitä tässä ajankuluksi - ehdin jo selailla sen sisältöä hiukan", hän kertoi ja paloi halusta päästä jo tarttumaan kirjaan ja syventyä siihen oikein urakalla. "Oikein mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista", hän jatkoi vielä pohtivalla äänensävyllä.
"No sepäs hienoa", Molly hihkaisi hymyillen oikein leveästi. "Ginnykin puhui jo siitä, että voisi pohtia auroriksi ryhtymistä", hän kertoi, ja Hermione lakkasi pureskelemasta pullaansa. "Sepäs olisi oikein jännittävää, jos meidän pieni Ginnyliinikin ryhtyisi auroriksi! Sittenhän sinä, Ron, voisit olla hänen työparinsa, tai voisitte opiskella yhdessä, tai mitä tahansa mikä onnistuisikin", Molly intoili ja tuntui ajattelevan asiaa jo enemmänkin.
"Tai sitten ei", Ron sanoi lyhyesti. "Olen saanut jaksaa Ginnyä ihan tarpeeksi jo kotona - niin ja tietenkin Tylypahkassa. Ehkä minä en haluaisi jaksaa häntä joka päivä myös aurorikoulutuksessa, ja sen jälkeen vielä töissä!" hän puuskahti ja ajatteli asiaa kauhulla. Tuskin he enää kotona siinä vaiheessa asuisivat, mutta silti, ajatuskin oli jo liikaa.
"Noh, noh, Ronny, ei se niin kamalaa voisi olla", Molly toppuutteli ja hörppäili kurpitsamehuaan.
"Kylläpäs!" Ron puuskahti ärtyneenä myös siitä, miksi hänen äitinsä oli häntä juuri kutsunut.
Hermione ja Harry vaihtoivat virnuilevat ja nauruiset katseet - tosin Hermione pelkäsi ajatusta, että Ginny jatkaisi samaan koulutukseen, kuin hänkin. Siinä tapauksessa Hermionen vuosien aurorikoulutus voisi olla vaarassa, varsinkin, jos hänen olisi keskityttävä vielä paremmin kuin Tylypahkassa. Tylypahkassa ollessaan Ginnyn läsnäolo ei ollut juuri häirinnyt, sillä Hermione ei ollut vielä juuri ymmärtänyt tunteitaan syvemmin, mutta nyt... Olisi Hermionelle kohtalokasta, jos hän joutuisi katselemaan Ginnyä jälleen joka päivä. Hän ei tahtonut ajatella, mitä se tekisi hänen ja Viktorin suhteelle. Hän ei halunnut ajatella, miten hän itse selviytyisi siitä - menisikö hän sekaisin tunteidensa takia, tulisi aivan hulluksi? Ei hän siinä vaiheessa voisi aurori enää olla!
Molly naureskeli antaumuksellisesti juuri jollekin, mitä hän oli sanonut Harrylle ja Ronille. Hermione ei ollut kuullut tai ymmärtänyt koko juttua, sillä hänen ajatuksensa olivat juuttuneet Ginnyyn.
"Hermione?" Harry kysyi ihmeissään ja Hermione hätkähti. "Oletko kunnossa?"
"Juu, kyllä, ihan kunnossa minä olen, minä olin vain vähän ajatuksissani", hän sanoi hätäisesti ja raapi nolostuneena niskaansa. "Tuota, Harry, olimmeko me ehkä lähdössä meille takaisin? Meillähän jäi siellä se elokuva kesken, ja sinunkin pitäisi varmaan pakata, kun huomenna lähdet", hän muisteli ja nyökytteli.
"Ah, aivan", Harrykin muisti. "Niinhän se taitaa olla. No, kiitos joka tapauksessa, Molly, oli mukavaa nähdä, ja kiitos näistä tarjoiluista", Harry sanoi kohteliaasti ja nyökkäsi Mollylle hymyillen. Harry nousi seisomaan, ja Hermione käveli hänen vierelleen.
"Noh, voi teitä, sinäkin Hermione jo yksin asut, ja sinäkin, Harry, voi että..." Molly sanoi jotakin hääräillen. "Ottakaa tästä vähän pullaa ja mehua mukaan, näitä on kuitenkin sen verran paljon että teillekin riittää ihan hyvin evääksi otettavaksi", hän sanoi ja ojensi sekä Hermionelle että Harrylle pienet pussit pullaa ja pullolliset kurpitsamehua.
"Voi, no kiitos kovasti, Molly", Hermione sanoi ilahtuneena, mutta hieman nolostuneena - ei hän sentään itseään nääntymään päästänyt, kyllä hänellä oli riittävästi rahaa ostaa ruokaa, ja kyllä hän osasi ruokansakin itse tehdä. Hänestä oli kuitenkin mukavaa, kuinka Molly heistä huolehti niin äidillisesti.
"Voi teitä..." Molly huokaisi ja halasi vielä Harrya ja Hermionea oikein lujasti ja lämpimästi. "Pitäkäähän huolta itsestänne, ja muistakaa, olette aina tervetulleita meille, oli kyse mistä tahansa!" Molly muistutti kaksikkoa vielä kenties jo viidettäkymmenettä kertaa.
Harry ja Hermione nyökkäsivät molemmat kiitollisina hymyillen, ja Harry tarttui sitten vapaalla kädellään Hermionea hihasta. Kuului poksahdus, ja pian he olivat jälleen Hermionen asunnolla, jättäen Mollyn poikansa kanssa kahden Kotikoloon.
"Sinäkin voit laittaa omat evääsi tänne jääkaappiin, kunhan vain muistat ottaa ne huomenna sitten mukaan", Hermione ohjeisti tehdessään tilaa omalle mehupullolleen jääkaapissa. Pullapussin hän jätti pöydälle - siitä tulisi kuitenkin vielä illan mittaan syötyä jotakin.
"Selvä, yritän muistaa", Harry sanoi ja asetti mehupullonsa Hermionen pullon viereen jääkaappiin. "Jatketaanko sitä elokuvaa, vai kuinka?" hän ehdotti sitten.
"Joo, jatketaan vaan..." Hermione mutisi. Hän ei kuitenkaan voinut olla avautumatta Harrylle, ja jatkoi: "Huoh. Ajattele nyt Ronia. Miksi hän sillä tavalla alkoi leuhkia niillä uroteoillaan ja naiskaadoillaan? Hän tosiaan yritti tehdä minut mustasukkaiseksi! Eikö hän tosiaan, ihan oikeasti, voisi lopettaa tuota? Se on niin ärsyttävää! Minä en jaksa sitä, että hän joka kerta vikittelee minua ties millä keinoilla, vaikka hän tietää, että olen oikeasti onnellinen Viktorin kanssa! Sankaritekoja, muka, hah... Ihan varmasti hän sai sen varkaan kiinni jotenkin vahingossa, kompastui omiin jalkoihinsa tai jotain. Yrittää vaan olla niin sankaria että... Pitäköön ne naisensa, varmasti Lavender on oikein sopiva tyttö hänelle." Hermione hengitti syvään ja koetti rauhoittua. Harry katsoi häntä silmät pyöreinä - no jo oli purkautuminen.
"Öö... Selvä", Harry sanoi lopulta, kun ei keksinyt mitään muutakaan kommentoitavaa. Sanoi nyt edes jotakin, sillä hän ei tahtonut Hermionen räjähtävän myös hänelle seuraavaksi, yksi räjähdys päivässä oli aivan tarpeeksi, kunhan itse ei ollut kohteena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti