Sen pituinen Tartto.

Eräänä perjantaina alkoi aamukuudelta matka kohti Tarttoa. Parikymmentä väsynyttä (/krapulaista/nousuhumalaista) opiskelijaa nousi bussiin, sillä Helsinkiin ja suoraan laivan buffettiin aamupalalla. Itselle ei jotenkin ollenkaan maistunut lämpimät ruuat, ynf. Mutta kuitenkinh. Kolmen tunnin jälkeen rantauduttiin Tallinnaan, ja siitä bussi jatkoi kohti Tarttoa, kolmen tunnin matka jälleen edessä. Pysähdyttiinhän siellä matkan varrella eräällä ostarillakin. Oli siinä ainakin bensa-asema, pieni rupuinen kahvila ja vielä pienempi kauppa. Mahtavat mahdollisuudet! Onneksi meille pidettiin huikea tietovisailu matkalla.

Looming Hostelin yläkerta oli kokonaan meidän, meidän! Kaupassa käytiin hakemassa mässyä ja suunkostuketta, ja noh, eksyttiinhän sitä sitten Atlantis-nimiseen baariin. Siellä piti olla joku beach party -teema. Joo, siellä lavalla oli palmu. Ja niiden piti kuulemma olla opiskelijabileet, kun opiskelijapäiville osallistuttiin. Missähän ne kaikki opiskelijat, tai se teema oli? Noh, hauskaapa oli kuitenkin, kun ainakin alkuun meidän haalariporukka valtasi tanssilattian!

Lauanataina käytiin shoppailemassa! Osa porukasta pääsi mukaan myös jonkinlaiseen suunnistus/urheilukisaan, johon kuulemma olisi pitänyt ilmoittautua kaksi viikkoa aiemmin, mutta sitten ei kuitenkaan. Ja illalla kohti erästä shottibaaria, jossa hm, ennen klo 23 shottilautaset kaksi yhden hinnalla (eli jos halusit 5e 5kpl, niin sait 5e 10kpl.... joo). Siellä sitten en itse jaksanut kovin kauaa hengailla, kun lähtöä seuraavaan paikkaan tehtiin ainakin tunti. Osan kanssa lähdettiin sitten takaisin hostellille, ja se oli ihan hyvä päätös kyllä, väsytti. :D

Sunnuntaina puolen päivän aikaan koitti kotimatka. Jälleen kerran meitä viihdytettiin tietovisalla, päivitetyin tiedoin. (Kenen sänky halkesi? Kuka ylitti Emajõgin ilman siltaa? Entä kuinka montaa seurueestamme punatukkainen tyttö yritti iskeä?) Ja Tallinnassa sitten syömään. Superalkosta ei sitten puhuta.

Hieno ja hauska reissu oli kyllä, hyvä meininki oli hostellilla kaiken aikaa! Jee! Mutta paljonpa sitä opiskelijatapahtumaa näki.... :D

Tuli shoppailtua, ja on sieltä kuviakin olemassa, mutta ei teidän tarvitse niitä nähdä. Ehkä niistä söpöistä paidoista laitan kuvat tänne joskus. Tässä yksi.

Tämän päivän ahdistus: rahattomuus ja työttömyys

Väkisinkin tulee mieleen että mikä mussa on vikana, tai mitä vääriä valintoja elämässäni olen tehnyt. Olen ollut oikeasti töissä tasan yhtenä kesänä, parina muuna kesänä on ollut jotain pientä, mistä ei ole mitään käteen jäänyt. Koulun aikanakin olen laittanut hakemuksia sijaisuuksiin ja osa-aikaisiin hommiin, mutta mistään ei ole napannut. Eräällä sijaislistalla olen, ja 2,5 vuoden aikana olen saanut tehdyksi kahden käden sormilla laskettavan määrän sijaisuuksia päiväkodeissa. Juuri nyt, kun olisi oikeasti ollut aikaa ja tarvetta, niin viestejä ei ole pariin kuukauteen tullut yhtäkään. Kesällä tarvetta sijaisille ei luonnollisesti ollut.

Ylimääräistä rahaa ei ole siis paljoa ollut. Sen verran että on pystynyt suht normaalisti elämään. Nyt vaan on ruvennut vituttamaan/ihmetyttämään/ahdistamaan, miten monilla muilla ei ole ollut koskaan ollut mitään ongelmia töiden puolesta, ja itsellä taas ei ole ollut oikeita töitä. Nytkin olisi ollut mahdollisuus päästä Jenkkeihin melko halvalla kavereiden kanssa - mutta eipä ollutkaan. Sen kerran kun "pystyisi", pääsisi, pyydetään, niin ei pysty. En tarkoita, että kukaan muukaan ei saisi lähteä reissuun tai saada töitä, koska itsellä ei ole, mutta tämä oma tilanne vaan ahdistaa. Olisi ihan kiva päästä joskus kavereiden mukaan jonnekin seikkailuun... Mutta kun ei. Ei rahaa, ei mahdu, ei tajuta, kun ei niin ei.

Nyt tää kuulostaa armottomalta valitukselta. Mutta eilen tuli uskomaton ahdistus siitä, kuinka toiset saa jotain helposti ja itse ei. Työt, raha, matkat. Tai ainakin helpon oloisesti. Totta kai jokainen tekee töitä sen eteen, että saa niitä töitä. Mutta niin olen tehnyt minäkin. Ne oman alan työt olisi ihan jees. Ensi viikolla alkaa viimeinen työharjoittelu, neljä viikkoa. Kun oppari on tehty, niin se olisi sitten siinä. Mutta mitä jos en kelpaa mihinkään? Kun oman alan töitä varten en ole päässyt usein työhaastatteluunkaan asti, niin vähän pistää jännittämään, miten hyvin töiden saaminen onnistuu heti alkuunsa. Tässä neljän kuukauden kotona jumittamisen jälkeen alkaa jo kyllästyttää, enkä halua harjoittelun jälkeen enää pitkään istua toimettomana.

Keksikää mulle töitä jostain.

No comments.

Mua vituttaa ja ahdistaa se, että tän työharjoittelun aikana multa on kysytty muutamaan otteeseen ainakin kolmen tai neljän eri ihmisen toimesta sitä, että tahdonko minä sen lastentarhanopettajan pätevyyden. Keskustelujen aiheita en rupea avaamaan, mutta perkele, siitä on tullut sellainen olo että heidän mielestään minä en kelpaisi sellaiseksi, en pystyisi siihen, en saisi hankkia sitä pätevyyttä koska en ole hyvä. Viimeisin viikko töissä on ollut kivaa, mutta silti on hirveästi stressiä, paineita oppimistehtävään liittyen... Enkö minä ole kypsä tai ylipäätään pätevä tällaiseen? Jos ja kun minuun ei uskota, niin se ei hirveästi inspaa enää yrittämään kovemmin, koska sitä kovemmin yrittämistä on tullut harrastettua... Ja silti ei uskota. On niitä kannustaviakin kommentteja tullut, mutta... Kun on 15 vuotta käynyt koulua ja koulua vain, niin ne paineet alkaa olla liikaa. En ole paljon kiitosta esimerkiksi työharjoitteluissa tai muussakaan saanut. Poikkeus oli vuosi sitten, se elämäni paras kolme kuukautta. Ja sekin oli työpaikan, ei sosiaalisen elämän ansiosta. Tällä hetkellä kummassakaan ei ole kehumista... Erakko?

Eilen kyllä olin koko päivän menossa, kun extempore tuli istuttua muutama tunti kaverilla, ja siitä sitten myöhemmin lähdettyä samojen kanssa baariin tanssimaan, ihan limulinjalla. Oli taas kiva päivä vaihteeksi. Miksen mää osaa itse ehdottaa tuollaisia? Nyt seura oli sellaista, jonka kanssa en ole aiemmin ollut baarissa, yleensä vain harrastuksessa nähty. Jotenkin se suunnittelemattomuus oli kivaa. Meitä oli vähän, mutta oli kivaa. Olin porukassa.

Sitten muutenkin aiheuttaa stressiä se, että tässä ollaan jännän äärellä mm. asuinpaikkaa miettiessä. Helvetin monimutkaista taas kaikki.

Vittu. Käskekää muuttumaan ja mitä tahansa, säälikää ja muuta. Ei nyt hyvä heilu taas. Ja tätä postausta en taas jaa facebookissa, koska häpeän itseäni taas vaihteeksi. Ei sillä pitäisi olla merkitystä, kuka tätä lukee ja kuka ei, mutta en tiedä, ihan sama, pää on taas niin sekaisin etten tiedä mitä pitäisi ajatella. Halusin vaan avautua jossain. En ole eräälle tärkeälle foorumillekaan päässyt pitkään aikaan, koska työharjoittelun vuoksi en ole jaksanut... Siellä olisi niin paljon lukemista, että pääsisi taas mukaan... Sitten kun harjoittelu loppuu ja loma alkaa, sitten ehtii... Mutta mitäpä muutakaan minä oikein nykyään teen kotona. Viikkoon ei ole lenkillekään päässyt, kun ensin oli jalka ja nyt flunssaa.

Pitäisi lakata kynnet ja tehdä ruokaa... Ja oppimistehtävää.....

Pelastakaa mut. :(

Taas se voitti jotain.

Menin sitten osallistumaan FUASin kirjoituskilpailuun. Sitten menin vielä voittamaan sen. Kaksi voittajaa siellä valittiin, ja minä olin toinen. Ja palkintona tosiaankin matka Cambridgeen. Ei toki matkan määränpää yhtään innoittanut minua osallistumaan...!

Hihi.

Vielä ei ole matkan ajankohtaa tiedossa (eikä kyllä kestokaan...), sain kertoa sopivia / ei sopivia viikkoja kyllä jo. Nyt sitten jännätään että minkälainen reissu on tiedossa. :)

Tuli kyllä niin hyvälle mielelle tästä, minkälaista palautetta minun esseeni sai... :) "It was a warm and human essay."
Esseet voi lukea täältä: http://www.fuas.fi/Opiskelijalle/kansainvalisyys/Sivut/default.aspx


This essay inspired for different reasons and was especially interesting because the writer related how the experience of working with a diversity of people – not just from different cultures, but from differing physical and mental abilities including some severely disabled, enriched her own life immeasurably. So – a different country, a different culture and people with special needs as well. It was a warm and human essay.


Soooo.... I participated in a writing competition for FUAS students. And I won. I won a trip to Cambridge. Pretty nice! You can read my essay here: http://www.fuas.fi/en/Students/internationality/Sivut/default.aspx

"Sulla on mahtava elämänasenne"

Olin eilen autokolarissa.

Ensimmäistä kertaa. Minä istuin pelkääjänpaikalla "syyttömässä" autossa. Suoraa tietä kuljettiin, kunnes vastaan tuleva ja vasemmalle kääntyvä päätti olla odottamatta, että me päästäisi risteyksestä ohi ensin, ja rysähti sitten nokkaan.

Oli aika pelottavaa ne ensimmäiset hetket, kun ei oikein tajunnut, mitä oli tapahtunut. Turvatyynyt laukesivat, ja valkoista pöllyä tuli autoon. Joku nainen pysäytti ja tuli sanomaan, että tullaan ulos autosta varmuuden vuoksi heti. Mulla oli korvat aivan lukossa, kyllä siinä sen verran pamahti, vaikka vauhtia ei ollut varmasti 50 enempää - 40 on ehkä todennäköisempi vauhti.

Mutta se siitä, hengissä ollaan, eikä tosiaan tilanteessa ollut mitään epäselvyyttä. Jäi piloxingit väliin.

Menin tänään kouluun kuitenkin, kun mihinkään ei särkenyt, joten miksi sitä jäädä kotiin murehtimaan, kunnossa kuitenkin olin. Mulla on yleensäkin vähän sellainen asenne, että "kouluun vaikka pää kainalossa" - jos en ole oikeasti korkeassa kuumeessa esimerkiksi - minä vaan taidan olla niin tunnollinen. Ei viitsi koskaan edes lähteä ihan pikkuisen aiemmin koulusta huvin vuoksi. Jos vaikka tulee jotain tärkeää tietoa?

Minulle sanottiin tuo otsikon mukainen lause tänään. Lämmittää sydäntä. Tuon tunnollisuuden lisäksi se, että en yleensä stressaa omien koulutehtävien tekemisestä - teen ne kyllä, kunhan vaan aloitan, enkä jätä rästeiksi pitkiksi ajoiksi roikkumaan. Ei vaan sovi minulle! Pyrin myös sinnikkyyteen, eli ne tehtäväthän sitten tehdään! Mä tiedän, että mä tulen valmistumaan ensi vuonna - tähän aikaan vuoden päästä sitä saattaisi olla jo ihan oikeasti töissäkin. Mulla ei ole ongelmaa sen suhteen, koska mä vaan tiedän sen. Miksi mä venyttäisin valmistumisaikaa, kun pystyn hyvin valmistumaan ajoissa, jopa ehkä etuajassa? Tänä vuonna on jäljellä kolme päivää, jolloin pitää mennä konkreettisesti koululle. Ensi vuonna niitä on muistaakseni 25. Koko vuonna, siis. Maaliskuussa kolmas harjoittelu, ja kesällä neljäs. Näiden lisäksi hoidettavana on oppari, mutta eiköhän se ennen syksyä kasaan saada? En siinäkään näe mitään pidättelyn tai hidastelun aihetta. Mähän teen sen.

Katse kirkkaana tulevaisuuteen.

Ps. Kahden viikon päästä tähän aikaan olen Lontoossa - jokohan olisin käynyt siellä Harry Potter -studiolla?

Sossuja Hamkin oomme kaikki...

Taisin joskus puhua että pitäisi opiskeluista ja harjoittelusta jotain höpistä. Hupsista. No, korjataan asia.

Tällä hetkellä on meneillään hiihtoloma intensiiviviikko! Intensiivistä opiskelua siis, kyllä vaan. Tarkoitukseni oli puuhailla kahta harjoitteluraporttia valmiimmaksi. No, englannin raportti on viimeistelyä vaille valmis, ja sitten se ihan tavallinen... No siitä nyt ei puhuta. Harmittaa kyllä kun olen niin perhanan huono käyttämään kirjalähteitä, ja tuossa sellainen pitää olla. On minulla ollut kaksi kirjaa lainassa, jossa toisen palautuspäivä oli eilen. Oho. Oli kyllä aikomus uusia se, koska siinä oli vain kahden viikon laina-aika, mutta joku oli jo ehtinyt varaamaan sen. No, tipautan sen sitten tänään kirjastoon kotimatkalla. Toisen kirjan sentään sain uusittua, ja siitä varmaan saan sen lähdeviitteenkin tuohon raporttiin.

Pitäisi tosiaan pohtia ammatillista kasvuani ja muuta yhtä hauskaa harjoitteluni pohjalta. Olin tosiaan kuuden viikon työharjoittelussa kehitysvammaisten työkeskus Viisarissa, Hämeenlinnassa. Tykkäsin paikasta kovasti, vaikka noin niin kuin ensimmäinen, orientoiva harjoittelu ei ihan hirveästi tekemistä tarjonnut juuri Viisarissa. Mitään pakollista tehtävää ei ollut, joten lähinnä istuin asiakkaiden kanssa juttelemassa. Sain sentään ohjata alusta asti ystävänpäiväkortin tekemisen. Joka tapauksessa, voisin hyvinkin kuvitella työskenteleväni Viisarin kaltaisessa paikassa joskus. Kuitenkin aion pääaineeni,  varhaiskasvatuksen, anteeksi sosiaalipedagogisen kasvatuksen, lisäksi sivuaineekseni osallistavan vammaistyön, joten eväät tuollaiseen työhön varmasti löytyy. Vammaistyön sivuaineeseen kuuluu myös viittomakielen alkeet, jota odotan kyllä ihan mielenkiinnolla.

Olisi kyllä mielenkiintoista työskennellä erityislasten parissa. Pitää vähän kysellä, että missä harjoittelupaikassa tämä olisi mahdollista. Oli muuten jännä sattuma, että harjoittelun aikana luin muistaakseni Kotiliedestä tytöstä, joka syntyi ilman jalkoja - ja tyttö sattuu asumaan Hämeenlinnassa. Taitaa vieläpä mennä päiväkodin jälkeen kouluun, johon olen ajatellut hakevani työharjoitteluun. Muutenkin pienten erityisapua tarvitsevien lasten kuntoutus kiinnostaa kovasti, ja kaukaisten tuttujen ihmisten elämä omien erityisten lasten kanssa mietityttää.

Vammaistyön sivuaineeseen kuuluu myös opintojakso 'vaihtoehtoiset kommunikointimenetelmät'. Tätäkin odotan kyllä ihan mielenkiinnolla, Viisarissa kun sai jo huomata, miten erilaisilla tavalla tiettyjen ihmisten kanssa voi kommunikoida. Ei kaikki ole kiinni sanoista, jotka tulevat suusta, vaan on paljon muutakin. Ilmeet, eleet, äänenpainot, äännähdyksetkin.

Tällä hetkellä lukujärjestyksessä toukokuun alkuun asti on kahdeksan opintojaksoa. Vielä pitää opetella muistamaan, mitä mikäkin aine koskee, ja mitä tehtäviä on, sillä joidenkin nimet ovat niin lähellä toisiaan, että sekaannuksia sattuu... Olen kuitenkin kirjannut jokaisen opintojakson tehtävät ja tentit ylös, niin sieltä voin tarkastaa. Tällä hetkellä itsenäisiä tehtäviä on kolme - englannin raportti, joka on melkein tehty, harjoitteluraportti, ja vielä lehdistönseurantatehtävä. Täytyy siis seurata lehdestä (ja yhdestä ammattilehdestä, aijjoo..) sosiaalialan työhön liittyviä artikkeleita, ja siitä sitten pieni juttu kirjoittaa. Voisin huomenna selailla vielä etlareita täällä, jos jotain löytyisi. Pääsääntöisesti olen kuitenkin kotona selannut hesarit läpi.

Työn alla on myös yksi ryhmätyö, mutta sitä ei voi / tarvitse lomalla tehdä. Ihan hyvä vaan. Huhtikuussa aletaan sitten värkkäämään vielä yhtä ryhmätyötä, jonka me teemme Hämeenlinnan nuorison parissa. Ihan jännittävää tämäkin!

Syksyn sosionomiopiskelija

PÄÄSIN KOULUUN!

Oli kyllä sanoinkuvaamattoman upea fiilis kun se oma nimi löytyi sieltä valittujen listalta. Ihan sattumalta löysin sen valittujen listan. Ja siellä se oli. Autio Mari Helena, sosiaalialan koulutusohjelma.
Ajattelin, että valintakokeet meni hyvin. Mutta että niin hyvin. Pienin pistemäärä jolla pääsi, oli 77. Minä sain 90/100. Herrajesta, mä olen hyvä! Koulumenestyksestä 28/30 ja itse valintakokeesta 57/65, plus vielä ne ensimmäisen hakupaikan pisteet. Apua.

Mutta niin, tätähän on tässä jo kolmisen vuotta odoteltu! :) Johan se oli lukion ekan vuoden syksyn aikana kun keksin, mikä minusta tulee isona. Ainakin melkein, sillä en vieläkään osaa päättää, mihin tarkalleen haluan suuntautua. Lapset, nuoret, kehitysvammaiset, mielenterveys- ja päihdeongelmaiset nyt eniten kiinnostaisi. Enkö voisi ottaa kaikkia?

Ajattelin jo että olen ollut liian toiveikas opiskelupaikan suhteen. Jos en olisi mihinkään päässyt, olisin tipahtanut ja korkealta.
Toiveeni toteutui isosti. <3

Niin ja sitten minua vähän hemmoteltiin illalla. Prinsessakakkua ja daimjätskiä <3 (ihan kuin en tarpeeksi jäätelöä jo töissä saisi... :D )