torstai 2. joulukuuta 2010

Luku 20.

20. 19 vuotta myöhemmin


”Äiti? Kuka tuo mies on? Miksi se tuijottaa meitä?” kysyi äitinsä kädessä roikkuva tummasilmäinen ja kiharahiuksinen tyttö.
Hermione Granger katsahti 8-vuotiaan tyttärensä osoittamaan suuntaan. Hänen silmänsä kapenivat. Hän ei voinut unohtaa noita kasvoja, vaikka kuinka olisi halunnutkin.
Draco Malfoy.
”Ei kukaan. Älä katso sinne, Minerva, se voi olla paha mies”, Hermione selitti tyttärelleen ja kulki hänen kanssaan Tylypahkan pikajunan vierellä etsimässä perässä kulkevalle 12-vuotiaalle pojalleen sopivaa vaunua. Pojan vierellä kulki myös lasten isä, Viktor Krum.
”Brian, muista ottaa luutasi”, hän muistutti poikaansa ja heilutteli luutaa kädessään.
”Joo, joo, muistan kyllä. Luulitko että unohtaisin, minähän en missään nimessä halunnut jatkaa Rohkelikon Huispausjoukkueessa?” Brian virnuili isälleen. Myös Viktor virnuili – yhdennäköisyys oli hämäävä. Samat tummat silmät, sama nenä, sama virne, jopa samanlainen siilikampaus.
”Brian! Täällä on vapaata!” Hermione pysähtyi yhden vaunun kohdalle ja yritti käsimerkein saada poikaansa kiirehtimään.
”Minäkin haluan Tylypahkaan”, Minerva tokaisi nyrpeästi ja rupesi vetämään äitiään kädestä kanssaan junaan.
”Et voi vielä mennä, sinun on odotettava vielä muutama vuosi. Sitten sinäkin pääset” Hermione lohdutti tytärtään ja silitteli tämän hiuksia. Minerva nyrpisti nenäänsä ja kurtisti kulmiaan, ja hymähti ärsyyntyneenä.
”Anna minä kannan laukkusi sisään, ota sinä luuta”, Viktor sanoi Brianille, kun he olivat saavuttaneet oikean vaunun sisäänkäynnin. Hän nosti laukun käsivarsilleen ja nousi junaan, ja Brian hyppäsi luuta käsissään hänen peräänsä.
Hermione ja Minerva vilkuttelivat nauraen Viktorille, joka oli istahtavinaan vaunuun, kuin olisi itsekin lähdössä Tylypahkaan.
”Jos isikin saa, niin minunkin pitää saada! Isi on liian vanha Tylypahkaan!” Minerva huudahti sitten ihmeissään.
”Ei isi ole lähdössä minnekään, isi tulee kotiin meidän kanssa”, Hermione rauhoitteli tytärtään ja nauroi.
Viktor poistui vaunusta ja seisoi kohta perheensä vieressä laiturilla. Brian avasi ikkunan ja työnsi päänsä ulos hymyillen.
”Brian, muista kertoa terveisiä Harrylle”, Hermione muistutti vielä kerran, ja Brian nyökkäsi.
”Ja muista harjoitella ahkerasti, sinusta tulee vielä maailman paras etsijä!”
”Mutta muista myös, että tunneilla pitää kuunnella, ja muista tehdä läksyt tunnollisesti, sillä V.I.P:hin ja S.U.P.E.R:hin ei ole enää pitkä aika!”
”Kyllä, isä, ja kyllä, äiti”, Brian sanoi ja nauroi lähes kippurassa vanhempiensa erilaisuudelle.
Hermione ja Viktor katsahtivat toisiinsa hymyt korvissa.
”Senkin hassu, sinulle se luuta on tärkein asia maailmassa?” Hermione vinoili.
”Sinä varmaan toivoit, että olisit voinut mennä naimisiin 'Tylypahkan historian' kanssa?” Viktor antoi takaisin. Tämän jälkeen he heittäytyivät rakastavasti toistensa syliin ja halasivat lämpimästi.
”Äiti! Isi! Päästäkää minut vapaaksi!” Minerva mumisi vanhempiensa välistä, ja he irtaantuivat toisistaan nopeasti ja silittelivät nuorimmaisensa päätä.
”Brian! Brian!” kaksi poikaa ja yksi tyttö tulivat juosten laiturilla heitä kohti.
”Brian on tuolla”, Hermione kertoi heille. ”Ihmettelinkin jo, kun ette olleet vielä täällä!”
”Joo, tultiin vähän myöhässä. Hyvää syksyä!” tyttö sanoi Hermionelle ja kampesi poikien perässä junaan. Pian heidänkin päänsä pilkistivät ikkunasta, josta Briankin yhä kurkisteli.
Junan pilli vihelsi, ja viimeisetkin oppilaat hyppäsivät kiireisesti junaan. Savu alkoi tupruta Tylypahkan pikajunan piipusta, jolloin Hermione, Viktor ja Minerva ryhtyivät vilkuttamaan Brianille sekä hänen ystävilleen.
"Muista kirjoittaa!" Hermione huudahti.
"Muista lähettää minulle jo se Harry Potterin nimikirjoitus!" Minervakin kiljaisi, ja sai koko perheensä nauramaan.
Hermione, Viktor ja pikkuinen Minerva katselivat, kun pikajuna viiletti näkyvistä jättäen peräänsä savuvanan. Vasta kun savu oli hälvennyt, pieni perhe alkoi valua muidenkin lapsiaan hyvästelleiden perheiden perässä pois laiturilta yhdeksän ja kolme neljännestä.
"Minäkin haluan Tylypahkaan. Minäkin haluan oman luudan. Minäkin haluan oman taikasauvan. Minäkin haluan oman kattilan. Minäkin haluan olla Rohkelikko. Minäkin haluan hienot kaavut", Minerva toisteli vaatimuksiaan, kun hän käveli vanhempiensa välissä kohti kotia.
"Sinä kyllä saat ne, usko pois. Mutta kaikki aikanaan", Hermione selitti.
"Ja saathan sinä edelleen lentää kahdestaan isän kanssa", Viktor ehdotti. "Ehkä jo piankin, jos lähdemme taas käymään Bulgariassa."
"Niinkö! Koska minä pääsen taas leikkimään maman ja papan kanssa?" Minerva hihkaisi innoissaan.
Pikkuinen perhe käveli rauhallisesti kohti kotiaan. Paikka oli edelleen sama, kuin 19 vuotta aikaisemminkin - asuntoon oli vain tehty pieni ja huomaamaton laajennusloitsu, joten muutoista ei tarvinnut huolehtia. Aina uuden perheenjäsenen myötä asuntoa oli laajennettu hieman lisää, ja nyt se oli juuri sopiva neljälle henkilölle ja kissalle.
”Viktor... Näin hänet asemalla”, Hermione sanoi hiljaa maatessaan illalla sängyssä miehensä vieressä.
Viktor tiukensi otettaan Hermionesta.
”Älä ajattele sitä. Jos et ajattele sitä, se menee pois, ja pian unohdat, mitä sinä pelkäsitkään”, Viktor sanoi hiljaa ja silitteli Hermionen poskea kämmenellään.
”...ihanaa kun sinun ei tarvitse lähteä mihinkään. Ihanaa kun voit olla siinä joka päivä ja suojella minua”, Hermione kuiskaili ja tirautti pari kyyneltä Viktorin rintaa vasten.
”Aivan niin”, Viktor myönsi. ”Sinulla ei ole mitään hätää.”
*****


Heippa!

Isä, ensimmäinen huispausmatsimme meni loistavasti! Voitimme murskaavin lukemin Luihuisen... Hahaa. Meidän joukkue on niin hyvä, että voitimme heidät 230-20! Peli oli ohi alle kymmenessä minuutissa... Luulen, että seuraava matsi Korpinkynttä vastaan menee vielä nopeammin. Olen harjoitellut niin kovasti, ja näen siepin aina tosi nopeasti!
Äiti, meillä ei ole vielä ollut mitään kokeita, mutta sitäkin enemmän tehtäviä. Niissä ei ole ollut vaikeuksia kuitenkaan, koska olen ollut niin tarkkaavainen tunnilla. Ja niistä koulukirjoista, jotka aiemmin annoit minulle luettavaksi, on ollut hyötyä. Minun ei tarvitse juurikaan etsiä tietoa ja kertailla uudestaan kirjoista, koska muistan ne jo ensimmäiseltä kerralta melko hyvin.
Tässä on Minervalle vielä tämä Potterin nimikirjoitus... Hän oli kyllä vähän ihmeissään kun pyysin sitä, vaikka ymmärsikin sen olevan Minervalle.
Tulen käymään jouluna kotona, mutta en ole siellä koko lomaa – meillä on tekemistä kavereiden kanssa!


”Viktor, Brianilta tuli kirje, tule sinäkin lukemaan”, Hermione vinkkasi miehelleen, joka tuli kolisten ulko-ovesta sisään.
”Jaa, mitäs poika nyt?” hän kysyi hajamielisesti riisuessaan viittaa päältään.
”No tule lukemaan itse”, Hermione naurahti. ”Minerva... Täällä on jotain sinullekin.”
Minerva ryntäsi huoneestaan vauhdikkaasti kipittäen ja alkoi pomppia villisti äitinsä edessä.
”Mitä! Mitä! Onko se... Onko se se?” hän kiljahteli, jolloin Hermione ojensi valokuvan tyttärelleen.
”IIIIIIHH!” Minerva kiljaisi, nappasi valokuvan ja juoksi takaisin huoneeseensa ihailemaan mahtavan Harry Potterin nimikirjoitusta. Sitten hän alkoi tutkailla seinäänsä – mihin hän saisi tämän valokuvan mahtumaan? Seinä nimittäin oli täynnä Harryn kuvia, sekä lehtileikkeitä hänestä muun muassa huispausuran varrelta.
Olohuoneessa Viktor otti poikansa kirjeen vastaan ja lukaisi sen hitaasti virne huulilla.
”Hieno homma”, Viktor lausahti ja suikkasi sitten suukon vaimonsa huulille.
”Joulusta muuten...” Hermione kuiskasi ja nojautui kohti Viktorin korvaa. ”Harry ja Cho tulevat myös käymään täällä jouluna... Älä kerro Minervalle”, hän kuiskasi ja iski silmää.”
Viktor nyökkäsi ja katsahti tyttärensä huoneen suuntaan.
”Toivottavasti tyttö ei innostu liikaa, ettei sitten tarvitse siivota ties mitä täältä”, Viktor mietti naureskellen. Viimeksi, kun Minerva oli innostunut oikein kovasti, hän oli saanut aikaan pienen kaaoksen perheen kodissa: ruokapöytä oli vaihtanut stepaten paikkaa, hella ja tiskiallas jyrisivät toisiaan vasten, ja tytön itsensä huone oli kuin pommin jäljeltä, kun kaikki kuvat, julisteet ja jopa verhot olivat lennelleet pyörremyrskyn lailla pitkin huonetta.
”Heh, niimpä”, Hermionekin naureskeli ja muisteli lämmöllä sitä, kun joutui heiluttelemaan sauvaa kyseisen tapahtuman aikaan oikein urakalla.


*****


Brian loisti etsijän roolissa Tylypahkassa, ja hän rikkoi useita piste- ja nopeusennätyksiä toisen vuotensa aikana. Minerva oli kovasti innoissaan isoveljestään, ja hänkin vannoi vielä joskus tulevansa suureksi huispaustähdeksi. Hermionen ja Viktorin yhteiselo jatkui onnellisesti, ja pikkuhiljaa Hermione pääsi eroon peloistaan. Hermione ei juuri ollut yhteyksissä Ginnyyn – sen hän kuitenkin tiesi, ettei Ginny ollut enää tekemisissä Lunan kanssa. Luna kun oli muuttanut uuden tyttöystävänsä perässä Yhdysvaltoihin asti.
Harry opetti Pimeyden voimilta suojautumista Tylypahkassa, ja hänen vaimonsa Cho perusti oman kahvilan Tylyahoon. Heidän toistaiseksi ainoaksi jäänyt lapsensa oli hyvä, mutta uhkarohkea oppilas Tylypahkassa – neljä vuotta Briania vanhempana hän ei juuri ollut tekemisissä Brianin kanssa.
Ron piti yllä suosiotaan naisten keskuudessa – hänestä oli tullut oikein naistenmies. Silti syvällä sisimmässään hän ei ollut unohtanut Hermionea, mutta ei voinut tehdä asialle mitään, koska ei tahtonut rikkoa suuren idolinsa perhettä.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Luku 19.

19.


Kesä, eikä mitään tekemistä.
Kesä saapui ja yllätti Hermionen täysin. Pian alkaisi koko pitkä aurorikoulutus, pian hänellä olisi jotakin tekemistä. Pian olisi ohi myös huispauskausi. Pian Ginny jättäisi Tylypahka.
Ginny oli väistämättä vallannut Hermionen mielen jälleen - hän vain ajatteli kaiken aikaa omia, viimeisiä tuntemuksiaan ja kokemuksiaan Tylypahkasta. Nyt Ginny koki sen saman, ja häntäkin varmasti jännitti.
Enää muutama päivä jäljellä.
"Voi hemmetin hemmetti", Hermione manasi joka kerta, kun hänen ajatuksensa ohjautuivat Ginnyyn.
Asiaa ei auttanut myöskään se, että Molly oli kutsunut muun muassa hänet ja Harryn ottamaan Ginnyn vastaan King's Crossin asemalle laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. Siitä tulisi takuuvarmasti vaikeaa - varsinkin, kun he jatkaisivat koko joukolla Kotikoloon. Todennäköisesti heitä vaadittaisi jäämään yöksi - ja Hermione nukkuisi, missä muualla kuin, tietenkin Ginnyn huoneessa. Ajatus sai Hermionen jännittyneeksi. Oliko Ginny noteerannut hänen kirjeensa, oliko hän uskonut sen, mitä Hermione oli hänelle sanonut ja painottanut? Hermione uskoi, että hänen olisi vielä varmuuden vuoksi paras hehkutettava Ginnylle hänen ja Viktorin onnea. Ehkä myös sitä, että Viktor oli todellakin sanonut rakastavansa häntä... Siitä täytyi jutella ainakin Harryn kanssa, olihan hän niin luvannut. Samalla saman annoksen saisi toki myös Ron - se varmasti toimisi ainakin sillä suunnalla. Hermione tiesi Ronin kunnioittavan idoleitaan. Kuka nyt idolinsa naista yrittäisi itselleen pihistää? Ei Ron ainakaan, siitä Hermione oli varma.


Oikean päivän koittaessa Hermione valmistautui lähtemään kävellen kohti rautatieasemaa. Hän ei ollut varma, miten Harry tulisi - metrolla, kenties? Weasleyn perhe olisi saattanut vuokrata auton taikaministeriöltä. Tai ehkä kaksikin, tai vaikka kolme - Hermione uskoi, että nyt, kun Weasleyn perheen nuorimmainen lopetti Tylypahkassa, he juhlisivat oikein kunnolla, ja koko perhe saapuisi paikalle.
Hermione oli hieman harmissaan, että Molly tahtoi sekä hänet että Harryn paikalle - kyllä, olivathan he toki olleet kuin osa heidän perhettään jo monen monta vuotta, mutta silti, Hermione tunsi olonsa ahdistuneeksi jo nyt. Mitä jos Ginny ei olisikaan uskonut häntä, ja yrittäisi jälleen jotakin, mitä Viktor ei suvaitsisi?
Hermione mietti jokaista kertaa, kun hän oli tavannut Ginnyn viimeisen vuoden aikana. Lähes joka kerta Ginny oli yrittänyt jotakin - ja useimmiten Hermione oli sallinut sen. Tällä kertaa hän ei saisi missään nimessä sallia mitääns sellaista Ginnyn suunnalta.
Hermione huokaisi syvään ja katsoi itseään peilistä. Kyllä, hän olisi rohkea, ja lähtisi. Hän käyttäytyisi aivan normaalisti, tuskin Ginnyn näkeminen nyt enää mitään epätoivottuja reaktioita tuottaisi - eihän? Eihän Hermione ollut tavannut Ginnyä sellaisissa merkeissä pitkään aikaan, ja jo viimeisen yhteydenpidon aikana Hermione oli tehnyt Ginnylle täysin selväksi, mitä hän oli mieltä. Kai Ginny nyt vähän kunnioitti häntä, ja käyttäytyisi hyvin?
Hermione uskoi, ettei Lunakaan nyt sentään ollut Kotikoloon tulossa Ginnyn kanssa. Varmasti hän lähtisi itse juhlimaan isänsä kanssa Tylypahkasta valmistumista. Silloin Ginny ei keskittyisi Kotikolossa Lunaan, joten periaatteessa Hermione oli Ginnylle vapaata riistaa... Mutta Hermione aikoi estää jokaisen läheisyyden yrityksen. Ja tuskin Ginny nyt enää mitään sellaista tekisi - jos hän vain arvosti Hermionea tippaakaan.


Hermione oli valmis, ja astui tavalliset vaatteet päällään ulos, ja lähti kävelemään kohti King's Crossia. Ilta alkoi hämärtää, kun Hermione käveli pitkin Lontoon katuja. Matka ei ollut onneksi kovinkaan pitkä, joten hän uskalsi aivan helposti kävellä yksin. Olisihan hän silti toivonut Viktoria vierellee, mutta se ei nyt tällä kertaa ollut mahdollista - juuri tällä hetkellä Viktor pelaisi kauden kenties viimeistä peliään.
Hermione keräsi voimia voittaakseen tulevan koitoksen. Edelleenkään ei ollut varmaa, mitä hänellä oli vastassaan, mutta oli joka tapauksessa varmin ja turvallisin ratkaisu valmistautua mihin tahansa. Saattaisi olla, että Ginny aloittaisi vihjailun saman tien, eikä jättäisi häntä Kotikolossa lainkaan rauhaan - tai parhaimmassa tapauksessa Ginny ei juuri kiinnittäisi huomiota Hermioneen, jolloin hän olisi varmaankin lukenut kirjeen, uskonut, ja unohtanut.
Hermione saapui King's Crossille. Hän lähti kävelemään kohti laituria yhdeksän ja kolme neljännestä - heidän oli tarkoitus sillä laiturilla, eikä niin sanotulla jästien puolella. Herättäisi aivan liian paljon huomiota, jos suuri joukkio, joista osa olisi varmasti hassusti pukeutunutta, kävelisi yhtäkkiä betonimuuria päin. Siispä jokainen saapuessaan kävelisi suoraan odottamaan saapuvaa Tylypahkan pikajunaa.
Hermione käveli kohti yhdeksättä ja kymmenettä laituria. Väkeä oli melko paljon tähän aikaan sunnuntai-illasta - varmasti monet matkalaiset saapuivat kotiin näihin aikoihin. Laitureilla norkoili paljon ihmisiä, osalla suuret kantamukset, osalla ei lainkaan - he olivat varmaan joko saattamassa tai ottamassa matkalaisia vastaan.
Hermione varmisti pikaisesti ympärilleen vilkaisemalla, että kukaan ei tuijottanut tai seurannut häntä. Hän käveli vauhdikkaasti kohti laiturien yhdeksän ja kymmenen välissä olevaa tolppaa - ja hän saapui laiturille, jota koristi joukkio velhoperheitä, jotka odottivat lapsosiaan saapuviksi.
Hermione seisahtui katselemaan ympärilleen ja etsiskeli Weasleyn perhettä. Yhtäkkiä hän hoksasi tietyssä suunnassa kohtuuttoman paljon punaista, ja lähti kävelemään joukkoa kohti.
"Hermione!" Molly huudahti huomatessaan Hermionen saapuvan. "Miten mukavaa, että sinäkin pääsit tulemaan!" hän hehkui äidillisesti ja syöksyi halaamaan Hermionea. Hermione tervehti kaikkia - Ronia, Georgea, Percyä, Charlieta, Billiä ja Arthuria.
"Ja teillä on koko joukko paikalla", Hermione sanoi iloisesti hymyillen. Mollyn kestohymy värähti hiukan, mutta räpytteli hetkisen silmiään, ja hymyili jälleen, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
"Harryn pitäisi tulla aivan pian... Ah, sieltähän hän tuleekin!" hän hihkaisi ja alkoi vilkutella villisti samaan suuntaan, josta Harry oli juuri tullut.
"Harry!" Hermione hihkaisi iloisesti, ja hyppäsi tämän kaulaan iloisena nähdessään ystävänsä jälleen.
"Heippa, Harry!" Ronkin iloitsi ja halasi hänkin ystävällisesti Harrya.
"Voi, siinä he ovat jälleen, kaikki kolme, yhdessä - niin koskettavaa!" Molly älähti liikuttuneena ja katseli nuorinta poikaansa kera ystäviensä.
"Hermione..." Harry kuiskasi. "Sinulla taisi olla jotakin kerrottavaa meille?" hän vihjaisi.
Hermione punastui, ja nyökkäsi hiukan - ei siinä nyt niin paljoa kerrottavaa ollut, mutta kyllä hän kertoisi, jos pojat niin kerran vaativat.
"Mitä, mitä? Kertokaa minullekin? Mistä on kyse?" Ron kyseli ihmetellen, ja lähti Harryn ja Hermionen perässä kävelemään hiukan sivuun lopusta Weasleyn perheestä.
"Pysy housuissasi - minä kerron kyllä sinullekin, jos vain olet hetken hiljaa!" Hermione ärähti nauraen Ronille. Ronin suu sulkeutui tiukaksi viivaksi, ja hän oli viimein hiljaa.
"Niin..." Hermione aloitti ja huokaisi. "Viktor sanoi rakastavansa minua", hän kuiskasi ja huokaisi onnellisena. Harryn hymy leveni oikein iloiseksi ja onnelliseksi, ja hän pörrötti Hermionen hiuksia.
Ronin suu levähti auki. "Oho", hän huudahti, ja Hermione katsahti häntä vaatien olemaan hiljempaa. "Vau", hän sanoi sitten hiljempaa. "Ei kai sitten muuta kuin... onnea teille", hän sanoi sekavin tuntein - hän ei tainnut olla oikein varma, ollako vihainen, iloinen, vai mitä pitäisi olla.
Hermione hymyili ujosti. "Niin..." hän sanoi huokaisten. "Minulle on kyllä käynyt uskomaton tuuri", hän sanoi onnellisena.
"Hieno juttu", Harrykin kehui. "Meilläkin on samaa Chon kanssa... Heh..." hän naurahti kiiluvin silmin - hänellä oli jälleen oma rakas pupseli pupu mussukka tyttöystävänsä mielessä.
"No entäs sinä, Ron?" Harry kysyi sitten kiinnostuneena Roniin katsoen. "Mites ne sinun naisesi?" hän kysyi virnistäen.
"No..." Ron sanoi empien. "Kyllähän minä olen käynyt ulkona jo kaikkien kanssa, heh. Mutta vähän vaikea valita, kenen kanssa menisi uudestaan, kaikki vain haluaisivat olla yksin minun kanssa, enkä tiedä, mitä tehdä!" hän sanoi neuvottomana.
Hermione nauroi. "Hah, no onpa sinulla ainakin valinnanvaraa", hän sanoi iskien silmää. "Oliko sinulle täysi yllätys, että he eivät tahtoisi jakaa sinua muiden kanssa?" hän kysyi virnuillen. Ron kohautti olkiaan.
"En minä tiedä, en minä ole ollut tällaisessa tilanteessa ennen!" hän huudahti.
"No ole sitten vain oma itsesi ja tee, mitä sydämesi sanoo", Hermione ohjeisti. "Se toimii kyllä", hän sanoi vielä salaperäisesti.
Kolmikon jutustelu keskeytyi, kun he kuulivat junan äänen ja pillin vihellyksen - Tylypahkan pikajuna saapui laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä.
Harry, Ron ja Hermione kipaisivat nopeasti takaisin muun Weasleyn perheen luo. He hihkuivat ja odottivat jo innolla pikajunan pysähtymistä. Jokainen seisoi varpaillaan ja yritti kurkkia muiden päin yli, näkyikö heidän pikkuista Ginnyään ikkunoissa.
Hermione huomasi, kuinka Ginnyn pää pilkisti ikkunasta pikajunan puolivälin paikkeilla. Hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa, ja hän näytti hymyillessään kauniimmalta kuin koskaan.
Hermione käänsi katseensa äkkiä ja katseli sitten maahan. Hermione huomasi junan pysähtyvän hiljalleen, ja hän ajautui Weasley-meressä itsekin junaa lähemmäs.
"Ginevra! Äidin pieni Ginny!" Molly huudahteli innoissaan ja itki, kun Ginny laskeutui alas junasta, ja heittäytyi heti ensimmäisenä äitinsä syliin.
"Äidin oma pieni Ginevra on saapunut kotiin - voi miten iso sinä oletkaan, pois Tylypahkasta - voi, minun pienokaistani!" Molly ulvoi ja rutisti Ginnyä ehkä vähän liiankin lujaa. Irrottaessaan otteensa Ginnystä Molly katseli tytärtään halailemassa muita perheenjäseniä ja nyyhkytteli toistellen edelleen samoja sanoja.
"Hei", Ginny sanoi lempeästi, kun ojentautui halaamaan Hermionea.
"Hei, Ginny", Hermionekin sanoi hiljaa, ja katseli Ginnyä hymyillen.
Hermionen hämmästykseksi hän itse ei tuntenut mitään - eikä Ginnykään sanonut tai tehnyt mitään ihmeellistä. Hän vain siirtyi halaamaan seuraavaksi Harrya.
Koko perheen halailut jatkuivat edelleen, eikä ulvova Molly ottanut rauhoittuakseen. Arthur joutui lohduttelemaan häntä pidemmän aikaa, jotta he voisivat lähteä jästien keskuuteen ja kohti autoja.
"Äiti rauhoitu nyt", Ginny nauroi ja taputteli äitinsä käsivartta. "Minä olen nyt tässä, ja minä olen tulossa kotiin teidän kanssanne!"
Molly ulvoi nyt entistä lujempaa.
Pikkuhiljaa koko konkkaronkka pääsi liikkeelle, ja Bill ja Charlie kantoivat Ginnyn matkatavarat. Ginny jutteli iloisena kaikkien kanssa - paitsi Hermionen, joka jättäytyi joukon taakse tyytyväisenä.
Pian parkkipaikkakin saavutettiin. Hermionen yllätykseksi he kaikki kokoontuivat vain yhden auton ympärille. Autossa istui jo autonkuljettaja, ja hetken päästä kaikki alkoivat ahtautua autoon sisälle.
Hermione naurahti ajatuksilleen, kun hän pääsi istumaan Harryn ja Ronin väliin. Totta kai, aivan huomaamaton laajennustaika - näinhän he kaikki mahtuivat samaan autoon istumaan. Arthur, Molly ja Ginny istuivat etupenkillä, Hermione, Harry ja Ron keskellä Georgen kanssa, ja Percy, Charlie ja Bill istuivat taaimmaisena.
Auto lähti liikkeelle, ja mukava puheensorina täytti auton. Jokaisella Weasley-nuorukaisella tuntui olevan jotakin kysyttävää pikkusiskoltaan – Molly nyyhkytteli edelleen onnenkyyneleitä vuodatellen.
"Ginny, kai nyt rikoit sentään melkein kaikkia sääntöjä viimeisen vuoden aikana?" George kysyi innoissaan.
"No en, hassu", Ginny naurahti. "Minä olen se kiltti tyttö meidän perheessä", hän vastasi.
"Ai, onko meidän perheessä pahakin tyttö?" George kysäisi. "Aivan, olinkin unohtaa sinut, Rowena!" George huudahti ja tökkäisi pikkuveljeään kylkeen - Ron katsoi vitsikästä veljeään murhaavasti.
"Ei Ginny sääntöjä riko - eihän, Ginny, eikö niin?" Percy kysyi ylpeänä, ja Ginny purskahti nauramaan.
"En sitten varmaan, niin", hän sanoi pidätellen isompaa naurunpyrskähdystä.


Matka kului nopeasti, koska kaikilla tuntui olevan niin hauskaa. Ginny vastaili iloisena perheensä kysymyksiin - välillä hänkin tosin herkistyi. Olihan hän juuri päättänyt seitsemän vuoden koulu-urakan, ja jättänyt rakkaan koulun ja toverit taakseen.
"Voi, minä muistan vieläkin, kun minä pääsin Tylypahkasta", Molly huokaisi nyyhkytellen. "Se oli niin hieno päivä - ah, saisinpa kokea sen uudestaan!" hän huokaisi.
"No kouluun siitä sitten vaan uudestaan", George naurahti saaden äitinsäkin nauramaan.
"Ehkä minä en nyt kuitenkaan - kappas, mehän olemme melkein kotona!" hän huudahti, kun huomasi auton kaartuvan tielle, josta he jo näkivät Kotikolon.
Vielä voimakkaampi puheensorina jatkui villinä - Molly alkoi jakaa ohjeita perheelleen, George ja Ron kinastelivat, Percy yritti yhtyä ohjeiden jakamiseen. Ginny vain kikatteli itsekseen etupenkillä, oli hänelläkin hassu perhe.
Pian auto pysähtyi Kotikolon pihaan suoraan etuoven eteen. Ginny nousi autosta ensimmäisenä, ja ihaili omaa kotiaan pitkästä aikaa. Hänet valtasi onnen tunne - hän oli kotona. Samalla häntä vaivasi haikeus - hän ei palaisi enää toiseen kotiinsa, Tylypahkaan.
George yritti estää Ronia pääsemästä ulos autosta - Harry ja Hermione nauroivat nujakoivalle parivaljakolle, he olivat kuin neljävuotiaita.
Molly otti tyttärensä jälleen tiukkaan halaukseen.
"Nyt syödään kunnolla - sinulla on varmasti nälkä pitkän junamatkan jälkeen!" hän huolehti, ja lähti taluttamaan Ginnyä sisälle. Bill ja Charlie huolehtivat jälleen matkalaukuista, ja he siirsivät ne ensimmäisenä olohuoneeseen odottamaan siirtoa Ginnyn huoneeseen, jossa Ginny saisi rauhassa purkaa ne.
"Huh huh", Arthur huokaisi helpottuneena, kun auto lähti kaartamaan pois Kotikolon pihapiiristä, ja pian katosi mutkan taakse. "Selvittiinpä kotiin asti kuitenkin - tuolla kuljettajalla on joskus vaikeuksia autojen kanssa. Kohtelee niitä huonosti joskus, tai jotain, ja autot suuttuvat. Ihmettelen, kuinka he edelleen pitävät häntä siellä listoillaan", hän ihmetteli ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Koko Weasleyn perhe siirtyi sisälle ja keittiöön, ja Harry ja Hermione seurasivat perässä. Keittiön pöytä oli vielä pidempi, mitä se oli ollut aiemmin. Pöytä täyttyi pikku hiljaa kaikenlaisista herkuista, ja samaten tuolit täyttyivät nälkäisistä Weasleyistä.
Pian ääntä oli keittiön täydeltä - Ginnyn kertomukset kouluvuoden viimeisistä tapahtumista kiinnostivat kaikkia, ja hän saikin vastata useisiin tarkentaviin kysymyksiin. Keittiö täyttyi naurusta, onnenkyyneleistä, puheensorinasta ja onnellisesta yhteishengestä.
"Ne kaipaavat siellä jo teitä", Ginny kertoi Harrylle, Hermionelle ja Ronille. "Varsinkin McGarmiwa... Heh, olisittepa nähneet hänet tänään juhlassa! Hän ei olisi millään halunnut päästää minuakaan sieltä - viimeinen Weasley, hän toisteli, kun hyvästelimme. Muutkin opettajat olivat ihmeissään, miten vuosi kului niin nopeasti! Melkein päätön Nick lähetti myös terveisiä", hän selitti kolmikolle, jotka kuuntelivat Ginnyä tarkkaavaisesti, ja hymyilivät.
"Voi että. Minä tahdon takaisin niin kovasti!" Hermione sanoi, huokaisi ja lyyhistyi nojaamaan pöytään - hänen lautasensa oli jo tyhjä, eikä hän ollut kylläisenä enää täyttänyt sitä millään. Pöytä notkui silti edelleen mitä erilaisemmista ruokalajeista, mutta kyllä Weasleyn miespuoliset jäsenet pitivät huolen siitä, ettei mitään jäisi yli - siltä se ainakin vaikutti.
"Hohhoijjaa", Ginny sanoi, haukotteli ja venytteli. "Minulla ei ole enää yhtään nälkä, tänne ei mahdu sitten enää pisaraakaan mitään", hän valitteli ja taputteli vatsaansa selkänojaan nojaten.
"Minäkin olen ihan täynnä", Hermionekin kertoi.
"Samoin", Harry kertoi venytellen.
Ron sen sijaan lappasi lautastaan täyteen jo neljättä kertaa.
"Saatte kyllä nousta pöydästä ihan vapaasti, olkaa hyvät", Molly kehotti kylläisimmille. Hermione ja Harry nousivat ja astelivat olohuoneen sohvalle, ja istahtivat melkein vaakatasoon. Ginny lähti heidän peräänsä, ja jäi keskelle olohuoneen lattiaa istumaan.
"Noh, mitäs teille kuuluu?" Ginny kysyi sitten iloisesti Hermionelta ja Harrylta.
"Aurorikoulutus alkaa melko pian..." Harry kertoi. "Siitä tulee jännittävää", hän sanoi ja katsahti virnistäen Hermioneen.
Hermione nyökkäsi. "Sitä samaa", hän sanoi ensin lyhyesti, mutta jatkoi: "Viktor tulee taas minun luokseni ihan pian, kunhan huispauskausi on virallisesti ohitse. Voi miten ikävä minulla jo onkaan!" hän huokaisi ja varmisti, että Ginny huomasi hänen kaipaavan katseensa.
"No sepäs hauskaa", Ginny naurahti väkinäisesti.
Hermione hymyili hänelle onnellisena, jolloin Ginny iski hänelle silmää. Hermione vavahti taakse päin ja siirsi katseensa ikkunaan.
Pari pientä tähteä oli löytänyt jo tiensä taivaalle tuikkimaan. Hermione kuvitteli, että ne olivat Viktorin silmät. Hermione katseli niitä toiveikkaana odottaen - pian Viktor olisi taas täällä, siihen ei ollut enää pitkää aikaa. Pian hän taas pääsisi rakkaansa turvalliseen syliin...
Jonkin ajan kuluttua Ron liittyi kolmikon seuraan ja änkesi itsensä pitkälle sohvalle Harryn ja Hermionen väliin.
"Sepäs oli hyvää - olisi kyllä vielä jotakin mahtunut, mutta äiti ei antanut lupaa", hän valitteli ja hieroi pullottavaa vatsaansa.
"Mikäs pikku possu sinä olet?" Hermione kysyi naurahtaen, ja sai Ronilta tylsistyneen katseen.
"No niin, eiköhän sinunkin olisi jo aika aikuistua", Ron kivahti Hermionelle - Hermione ällistyi. Mitä ihmettä, Ron sanoi hänelle vastaan, ja käski hänen aikuistua? Se oli kyllä täysin uutta - mutta kenties oli jo aikakin sille.
"Ginny!" Molly huudahti keittiöstä. "Hermione varmaankin nukkuu sinun huoneessasi sinun kanssasi - menehän laittamaan peti hänelle valmiiksi!" hän pyysi ja osoitti kattoon, jonka yllä Ginnyn huone sijaitsi.
Ginny nyökkäsi ja ponkaisi ylös, ja lähti kapuamaan rappusia kohti omaa huonettaan.
Bill asteli venytellen olohuoneeseen ja rojahti nojatuoliin.
"No mitäs lapset?" hän kysäisi leikkisästi. "Odottelette kaikki jo kovasti aurorikoulutusta, vai mitä?" hän varmisti kaikilta. Hermione, Harry ja Ron nyökkäilivät kaikki innokkaasti.
"Anna olla jo kuitenkin, kaikki kyselevät siitä", Ron haukotteli tylsistyneenä - hän oli todella saanut kertoa tulevista suunnitelmistaan vaikka kenelle. Olihan hän ollut koko vuoden kotona, ja totta kai heillä kävi vieraita sillä välin. Ron olikin saanut toistaa samaa tarinaa useampaan kertaan.
"No okei, okei, olethan sinä sen minullekin jo kertonut", Bill rauhoitteli pikkuveljeään ja heilautti kättään.
"Olkaahan siellä sitten alituisesti valppaita", hän antoi vielä vinkin ja iski silmää.


Harry, Ron ja Hermione jutustelivat väsyneinä olohuoneessa, välillä keskenään, välillä myös seuraan liittyneiden Weasleyn perheen jäsenten kanssa - vähän väliä Arthur, Molly, Percy, Charlie, George tai Ginny tulivat häiriköimään olohuoneeseen kiinnostuneina kolmikon suunnitelmista ja kuulumisista - tai lähinnä Harryn ja Hermionen, sillä Ronin kuulumisia he olivat kuulleet jo ihan tarpeeksi kotona aiemminkin.
"Lapset, lapset, eikös nyt ala olla jo aika mennä nukkumaan?" Molly kysyi lopulta, ja hän osoitti ulos - siellä oli jo pimeää, ja taivaalla tuikki lukematon määrä tähtiä.
"Minä ainakin voisin mennä nukkumaan", Hermione nyökkäsi ja nousi haukotellen ylös. Vatsa ei tuntunut enää niin raskaalta ja täydeltä, kuin aiemmin illasta. Myös Ron ja Harry alkoivat vähitellen nousta ja valua kohti yläkertaa ja Ronin huonetta. Hermione asteli toiseen kerrokseen Ginnyn huoneeseen - Ginny jo siellä odottelikin.
"Heippa", Ginny tervehti, kun Hermione astui sisään. Hermione hymyili ja nyökkäsi vastaukseksi, ja asteli sitten suoraan sängylleen istumaan.
Hermione ei voinut kieltää, etteikö häntä olisi jännittänyt - tunne oli outo, jännittynyt, sellainen, että hän odotti helpotusta pitkästä piinasta...
"Sinä taidat tosiaan tykätä siitä Krumista, vai?" Ginny kysäisi, ja sai Hermionen kasvoille leviämään hymyn.
Hermione nyökkäsi. "Kyllä, todella. En voisi kuvitella parempaa", hän kertoi totuudenmukaisesti.
"Kiva", Ginny vastasi, ja syventyi sitten omaan kirjaansa, jota oli hetkeä aiemmin lukenut.
Hermione päätti vaihtaa yövaatteet. Hän kääntyi sängyllään selin Ginnyyn, ja otti laukustaan esiin yöpaidan ja -housut. Hän otti ensin oman paitansa päältään, ja laittoi sitten yöpaidan - seuraavaksi hän riisui päälihousut, ja vaihtoi ne yöhousuihin. Tämän jälkeen hän kaivoi laukustaan vielä jo tutun aurorielämänkerran, kaivautui peittonsa alle, kävi mahalleen makaamaan, ja alkoi lukea kirjaa kaikessa rauhassa.
Hermione yritti syventyä kirjaan, mutta silti häntä mietitytti - oliko tämä nyt sitten tässä? Ginny oli tosiaan ymmärtänyt hänen aiemman kirjeensä, ja oli nyt jättänyt hänet lopullisesti rauhaa? Hermione ei ollut uskoa tuuriaan - hän oli luullut, että asia olisi paljon vaikeampi, eikä ratkeaisi ollenkaan niin helposti. Silti siinä oli käynyt juuri niin, ja Hermione sai nyt huokaista helpotuksesta. Olihan toki imartelevaa, että oli useammankin ihmisen ihailtavana, mutta Hermione ei silti jäisi kaipaamaan sitä, ei sitten millään. Kaikki oli ollut aivan liian vaikeaa ja raskasta kantaa, ja hän oli todella helpottunut, ettei hänen tarvitsisi enää miettiä ja pohtia asioita monelta kantilta.
Hermione haukotteli - hän oli ehtinyt lukea jo kymmenisen sivua, vaikka hänen keskittymisensä ei ollutkaan ollut aivan huipussaan.
"Minä taidan käydä nukkumaan", Hermione ilmoitti haukotellen, ja laski kirjansa alas sängyn viereen lattialle. Hän kävi selälleen makaamaan ja veti peiton tiiviisti ylleen. Ginny vaikutti jatkavan lukemista vielä, mutta hänen lukuvalonsa ei häirinnyt - Hermione nukahti hyvin pian.


Hermione istui yksikseen lämpimänä kesäpäivänä autiolla niityllä. Hän katseli ympärilleen, ja hän näki vain kukkia. Kukat tuoksuivat niin hyvältä, että Hermione oli lähes huumaantunut. Niitty oli todella kaunis, ja Hermione nautti olostaan. Jotakin kuitenkin puuttui...
Joku laski kätensä Hermionen olalle, ja hän käännähti katsomaan taakseen.
"Viktor!" Hermione huudahti iloisesti ja syöksyi rakkaan Viktorinsa kaulaan.
"Hei, Hermione", Viktor sanoi lempeästi ja katsoi Hermionea ihastuneena silmiin. "Minä se tässä taas, nyt olet jälleen täysin turvassa - minä suojelen sinua kaikelta", hän sanoi huumaavalla äänellä, ja kumartui suutelemaan Hermionea.
Hermione valahti aivan veteläksi - Viktor piti hänestä tiukasti kiinni ja suuteli edelleen. Hermionesta tuntui, kuin hänet olisi todella huumattu - ei sillä, että häntä olisi se haitannut, hän halusi olla tässä juuri nyt, eikä lähteä yhtään mihinkään.
"Voi, Viktor... Olet niin ihana", Hermione huokaisi ja katseli rakastuneena Viktoriin. Toinen oli niin komea, lempeä, hellä, ja rohkea. Hermionesta tuntui siltä, kuin heidän ympärillään olisi jonkinlainen suojakilpi, jonka Viktorin läsnäolo tuotti - se olisi estänyt minkä tahansa anteeksiantamattomankin kirouksen leikiten.
"Viktor, ihana Viktor", Hermione toisteli, ja uppoutui jälleen täysin Viktoriin ihaniin suudelmiin.
Hermione nosti kätensä ja asetti ne Viktorin niskaan - hänen niskansa tuntui ihmeellisen pörröiseltä, kuin Viktorin hiukset olisivat kasvaneet. Se ei kuitenkaan jäänyt häiritsemään, sillä Viktorin suudelmat olivat kuin taivas maan päällä.
Hermione ei tahtonut liikahtaakaan paikaltaan, vaan oli siinä pitkäänkin Viktorin vietävänä. Hänestä tuntui siltä, että Viktorin huulet olivat jotenkin ihmeellisen sirot - yleensä ne tuntuivat jotenkin paksummilta.
Hermione tunsi, kun Viktor laski hänet maahan makaamaan, ja siirtyi hänen ylleen makaamaan, ja suuteli yhä Hermionea mitä lempeimmin.
Hermione tunsi Viktorin ruumiin painon ja lämmön - jotenkin hän tuntui kevyemmältä kuin yleensä. Hermione ei antanut sen häiritä, vaan siirsi käsiään intohimoisesti Viktorin niskasta tämän poskille.
Hermione avasi silmiään hieman raolleen, ja tunsi toisen kiihkeän hengityksen kasvoillaan. Jotakin punaista vilahti hänen silmäkulmassaan. Hermione äännähteli suudelmien lomassa - ja kuuli myös äännähdyksiä, jotka eivät taatusti tulleet hänen suustaan - eivätkä ne kuulostaneet myöskään Viktorilta.
Hermione avasi silmänsä täysin auki - ja kirkaisi.
"Ginny!" hän huudahti äimistyneenä. "Mitä sinä... Miten sinä... Miksi?" hän kyseli kauhuissaan, kykenemättä lopettamaan yhtäkään lausetta. Hermione työnsi Ginnyn pois yltään, ja hypähti sängystään alas lattialle seisomaan.
Ginny vain hymyili sängyllä hänelle viettelevästi - hän näytti punastuneelta, hengästyneeltä, ja hänen silmänsä olivat raollaan.
"Sinä vaikutit nauttivan siitä", Ginny sanoi hiljaa, ja kallisti päätään.
"Mutta... mutta..." Hermione änkytti, eikä saanut edelleenkään sanaa suustaan.
"Ihan täysillä sinäkin vaikutit olevan mukana tässä - sinä olet hyvä suutelija, melkein meni jalat alta", Ginny sanoi viekottelevasti, ja astui itsekin lattialle, ja jäi Hermionen eteen seisomaan.
"Mutta..." Hermione yritti sanoa, mutta Ginny sulki hänen suunsa nopealla ja rajulla suudelmalla.
Havahtuen Hermione työnsi Ginnyn rajusti pois.
"Ei!" Hermione huudahti. "Ei, Ginny, ei! Minä olen Viktorin kanssa... Minä olen Viktorin kanssa..." hän vakuutteli ja muistutteli itselleen. "Mitä minä olen mennyt tekemään?" hän kysyi itseltään tuskastuneena, ja valahti lattialle.
"Ei nautinto ole pahasta", Ginny sanoi hymyillen. "Anna mennä vaan, kyllä minä mukana olen", hän sanoi, ja astui askelen lähemmäs Hermionea. Hermione oli kuitenkin nyt täysin hereillä ja tietoisessa tilassa - hän ojensi kätensä torjuvasti Ginnyä kohti, ja katsoi häntä järkyttyneenä.
"Ei. Ei. Minä lähden kotiin nyt heti", hän sanoi itsevarmasti, nousi seisomaan, ja pakkasi laukkuunsa omat päällysvaatteensa - yövaatteet hän jätti päälleen. Hän nosti laukkunsa syliinsä, ja hetken päästä kuului pieni poksahdus - hän oli omassa asunnossaan täysin yksin.
Hermione säikähti, kun ovikello soi.
Hermione jäi hetkeksi kuuntelemaan, ja mietti, oliko ovikello tosiaan hänen ovikellonsa. Ja vieläpä tähän aikaan illasta - tai pikemminkin yöstä?
Kun ovikello soi uudemman kerran, Hermione sai varmuuden siitä, että joku oli hänen ovensa takana. Hän laski laukkunsa lattialle ja lähti hiippailemaan kohti ulko-ovea. Hän avasi välioven ja kurkista ovisilmästä - ja avasi sitten ulko-oven varovasti, ja tärisi.
"Miten sinä täällä olet?" Hermione kysyi ihmeissään, ja kyynel vieri pitkin hänen poskeaan.
"Ajattelin yllättää sinut", Viktor sanoi iloisesti ja hymyili kukkapuska kädessään.
"Oletko ollut täällä jo pitkään?" Hermione kysyi varovaisesti. Viktor pudisti päätään.
"En, kuinkan niin? Tulin ihan äsken", hän vastasi ja katsoi Hermionea pää kallellaan hieman kummastuneena.
"Minä... Minä... Tule tänne, minä..." Hermione takelteli, purskahti itkuun ja juoksi makuuhuoneeseen ja heittäytyi suoraan sängylleen itkemään.
"Hermione?" Viktor kysyi aidosti huolissaan, ja juoksi hänen peräänsä. "Mikä on? Onko sinulla jokin hätänä? Mikä on vialla?" hän kyseli ääni väristen, istahti sängylle Hermionen viereen, ja silitteli hänen selkäänsä.
Hermione ei vastannut, vaan hän vain jatkoi hysteeristä itkuaan. Hän yritti välillä sanoa jotakin, mutta niiskutus ja nikottelu eivät sallineet hänen sanoa mitään selvää.
Viktor yritti parhaansa mukaan tehdä Hermionen olon turvalliseksi. Hän silitteli tytön hiuksia ja selkää, kuiskaili tälle rauhoittavia ja lohduttavia sanoja, ja yritti saada häntä rauhoittumaan ja selittämään, mistä oli kyse.
Lopulta, lähes puolen tunnin itkun jälkeen, Hermione nousi varovasti istumaan. Hänen silmänsä olivat aivan punaiset, ja hän vältteli Viktorin katsetta.
Viktor asetti kätensä rauhoittavasti Hermionen olalle, ja nyökkäsi tälle rohkaisevasti.
Hermione nielaisi, ja alkoi puhua:
"Me olimme Kotikolossa - tiedäthän, Ginny pääsi Tylypahkasta, ja minuakin pyydettiin mukaan juhlimaan..." hän aloitti, ja Viktorin ilme vakavoitui heti Ginnyn nimen kuullessaan.
"Ja... minun piti jäädä sinne yöksi. Minä sitten nukuin... ja... ja... näin unta. Sinusta. Minusta. Meistä..." Hermione selitti, ja niiskutteli.
"Me olimme kahden, ja me suutelimme. Mutta sitten..." Hermione alkoi jälleen itkeä. "Minä heräsin, ja se olikin Ginny - me - me - suudeltiin - paljon..." Hermione nikotteli, ja itki jälleen rajusti.
Viktor katsoi häntä järkyttyneenä, ja veti kätensä pois Hermionen olalta.
"Olen pahoillani!" Hermione huusi itkuisena. "Minä en tiennyt - minä näin unta - minä... Minä en tiedä, anteeksi, minä en tiennyt lainkaan mitä tein, minä luulin, että sinä olit siinä!" Hermione selitti itkien ja huutaen samaan aikaan.
Viktor katsoi Hermionea vakavasti.
"Olen niin pahoillani... Ole kiltti, äläkä jätä minua - minä luulin, että Ginny oli jo lopettanut vainoamiseni, minä... minä... anteeksi! Minä en tahtonut sitä, minä en ollut lainkaan siinä mukana - se oli Ginny, joka sen teki! Minä nukuin!" Hermione selitti katkonaisesti ja itki.
Viktor ei sanonut sanaakaan. Kyynel vierähti hänen poskelleen, ja Hermione seurasi sen matkaa alas päin poskella järkyttyneenä - hän ei ollut ennen nähnyt Viktorin itkevän.
Hermione purskahti jälleen suuriin kyyneliin. "Minä olen niin pahoillani kaikesta..." hän mutisi itkien. "Minä en halua Ginnyä missään nimessä, en ole tippaakaan kiinnostunut hänestä - minä rakastan sinua!" Hermione huusi, ja ällistyi itsekin sanoistaan. Nyt se oli sitten tehty.
Viktorin katse kirkastui, ja hänen kulmakarvansa kohosivat. Hermione katsoi häneen totisena, kyyneleet edelleen silmistä valuen.
Viktor katsoi Hermionea kysyvästi, ja hän nyökkäili. Se oli täysin totta - hän oli puhunut täysin sydämestään, eikä ollut itsekään edes pystynyt kontrolloimaan omaa puhettaan millään tavalla.
Viktor laski kätensä Hermionen kädelle, ja katsoi häntä vakavasti.
"Minäkin rakastan sinua. Ja minä luotan sinun sanaasi - minä uskon sinua", hän sanoi hiljaa. Heti tämän sanottuaan hän otti hänen syliinsä heittäytyvän itkevän Hermionen vastaan, ja rutisti tätä oikein lujaa ja lämpimästi.
"Minä rakastan sinua..." Hermione sopersi uudelleen. "Totisesti rakastan... Miten minä olenkaan ollut näin onnekas - minulle käy tällä tavalla, etkä sinä edes suutu, sinä vain... sinä luotat minuun niin paljon..." Hermione mutisi Viktorin rintaan. "Sinä todella rakastat minua - miten sinä oletkaan noin täydellinen", Hermione ihmetteli, ja edelleen hänen kyyneleensä kastelivat Viktorin paidanrinnuksia.
"Niin rakastan", Viktor toisti. "Mutta haluan suojella sinua. Haluan sinun olevan turvassa. En pidä siitä, että joku edes yrittää viedä sinua - luotan sinuun, ettet lähde kenenkään muun matkaan, mutta en luota siihen, että kaikki muut pitäisivät näppinsä irti sinusta", Viktor selitti totisena. "En haluaisi, että olet täällä Ginnyn ulottuvilla - hän saattaa vielä vahingoittaa sinua pahasti teoillaan. Minä pelkään."
Hermione nosti katseensa kysyvästi Viktoriin, ja Viktor jatkoi.
"Haluaisin, että tulet kanssani Bulgariaan. Siellä saisit aloittaa alusta. Tietenkin sinä voit tulla tänne aina käymään, ihan niin usein kuin tahdot - mutta se, että asut täällä vakituisesti, tekee kaiken paljon helpommaksi Ginnylle. Ja niin myös Malfoylle - täällä on kaksi ihmistä, joita en tahdo sinun lähellesi", Viktor selitti vakavalla naamalla.
"Vau - minä... Sinä olet niin ihana, kun puhut noin - tahdon suojella minua niin kovasti..." Hermione sanoi ihmetellen Viktorin ritarillisuutta.
"Mutta minun aurorikoulutukseni..." hän muisti sitten, ja katsoi surullisena Viktoriin.
"Ei hätää", hän rauhoitteli heti. "Bulgariassa on myös kansainvälisiä aurorikoulutuskeskuksia - saat varmasti siirron sinne ihan helposti, vaikka oletkin kirjoilla Lontoon koulutukseen. Siellä saisit aloittaa alusta... Ja kansainvälisenä aurorina sinulla varmasti olisi paljon enemmän työmahdollisuuksia - voisit jopa matkustaa kanssani huispauskisoissa!" Viktor keksi, ja katsoi Hermionea silmät loistaen.
"Ihanko tosi?" Hermione kysyi innoissaan, mutta silti ihmetellen. "Minä... Tietenkin minä tulen sinne sinun kanssasi!" hän hihkaisi. "Tuohan kuulostaa loistavalta - sellaiselta, mitä minä olen aina halunnutkin!" hän hihkui, ja hänen hymynsä leveni, ja kyyneleet kuivuivat pikkuhiljaa hänen poskilleen.
Viktor katsoi Hermionea onnellisempana kuin koskaan. "Mahtavaa. Ihanaa. Hermione, minä rakastan sinua", Viktor sanoi onnesta loistaen, ja veti Hermionen kunnon lämpimään halaukseen, ja suuteli tätä rakastavasti - pitkään, hartaasti ja lempeän turvallisesti.
”Sinä todella tulet – ihan oikeasti?” Viktor kysyi vielä hetken päästä varmistaen.
Hermione nyökkäili innokkaasti, ja hymyili leveämmin kuin koskaan.
”Kyllä, minä tulen mukaasi”, hän sanoi itsevarmalla äänensävyllä.
”Sinä taisit tehdä minusta juuri maailman onnellisimman miehen...” Viktor sanoi hiljaa ääni särkyen, ja pari kyyneltä lisää vierähti hänen poskelleen – tällä kertaa ne olivat takuuvarmasti onnenkyyneleitä.
”Täytyisikö meidän suunnitella tätä asiaa jotenkin?” Hermione kysyi huolissaan, ja katseli ympärilleen ja tarkasteli makuuhuonettaan. ”Tämä minun asuntoni – kaikki tavarani – ja kaikki”, hän mietti vakavasti.
”Kaikki järjestyy kyllä”, Viktor sanoi varmana. ”Mehän voisimme ihan hyvin pitää tämän asunnon – tulisimme tänne aina, kun tulemma Lontooseen. Voisimme käyttää tätä niin paljon, kuin haluamme. Ja minä tuon vaikka isän mukanani seuraavalla kerralla – hän kyllä saa kaikki tarvitsemasi tavarat siirrettyä Bulgariaan minun asuntooni”, hän suunnitteli innoissaan, ja Hermione nyökytteli onnellisena, kaikelle, mitä Viktor sanoi. Hän pyyhki silmäkulmiaan – nyt ei ollut enää aikaa kyyneleille, hänestä tulisi niin onnellinen, kun hän pääsisi vihdoin pysyvästi Viktorin luo, ja pois kaiken pahan luota!


Seuraavien päivien ajan Viktor auttoi Hermionea pakkaamaan tavaroitaan. Hermione lähetti Harrylle ja Ronille kirjeet, joissa kertoi muuttavansa Bulgariaan Viktorin luokse. Hän painotti hyville ystävilleen toki sitä, että hän tulisi käymään Iso-Britanniassa kyllä usein, ja he myös olivat erittäin tervetulleita Bulgariaan. Muuton todellista syytä Hermione ei halunnut mainita - hän vain kertoi, että se tuntui oikealta päätökseltä, sillä hän oli todella rakastunut Viktoriin ja maailman onnellisin hänen kanssaan. Hän muisti myös kertoa, että hän aloittaisi kansainvälisessä aurorikoulutuksessa Bulgariassa, joten sekin homma oli hoidossa.
Sekä Harrylta ja Ronilta tuli onnittelevat, mutta kummastuneet vastaukset - kumpikaan pojista ei ollut lainkaan osannut odottaa mitään tällaista tulevaksi. He kuitenkin toivottivat onnea matkaan sekä Hermionelle että Viktorille.
Hermione lähetti myös kirjeen Bulgarian auroriviraston vastaavalle - ilokseen, onnekseen ja helpotuksekseen kansainväliseen koulutuskeskukseen vaihto kävi oikein helposti ja sujuvasti, Hermionen ei tarvinnut tehdä mitään ihmeellistä, sillä hänen Tylypahkasta saadut arvosanansa olivat todella huippuluokkaa - hänet otettaisiin ilomielin vastaan Bulgariaan.
Hermione toivotti Viktorin isän lämpimästi tervetulleeksi asuntoonsa, kun sen aika koitti - vanhempi herra Krum osasi loistavasti loitsut, jolla suuri määrä tavaraa saatiin siirrettyä helposti paikasta toiseen. Hermione tosin tarvitsi Viktoria tulkiksi keskustellessaan herra Krumin kanssa - silti Hermione sai hänestä oikein mukavan ja lempeän kuvan. Hermione näki, mistä hänen oma rakkaansa oli saanut kultaiset käytöstapansa.
Lopulta suurin osa tarvittavista tavaroista oli pakattu, ja Hermione katseli tyytyväisenä, mutta haikeana tyhjenevää asuntoaan.
"Tässäkö se sitten oli", Hermione huokaisi ja painoi päänsä Viktorin rintaa vasten. Viktor kiersi kätensä tiukasti Hermionen ympärille, ja halasi tätä lempeästi.
"Ainahan voit palata tänne, en minä sitä estä", Viktor lohdutteli. "Mutta minulle ainakin tulee nyt paljon turvallisempi olo, kun sinä olet Bulgariassa minun kanssani, minun suojeltavissani..." hän muistutti ja huokaisi onnellisena. Hän oli todella onnellinen, kun sai Hermionen luokseen. Mikään ei voinut nyt estää hänen, tai heidän, onnea. Viktor tunsi olonsa paljon paremmaksi, kun hän tiesi, ettei Bulgariassa olisi ketään Hermionea ahdistelemassa. Hän saisi nyt itse pitää huolen siitä, että Hermionella oli hyvä olo, ja saisi pitää huolen siitä tästedes joka ikinen päivä.
Hermione kääntyi kasvotusten Viktorin kanssa, ja hymyili tälle leveästi.
"Voi, Viktor", hän huokaisi. "Olen niin onnellinen kanssasi. Olen niin onnellinen, että huolit minut Bulgariaan kanssasi. Olen niin onnellinen, että sinä olet olemassa!" hän huudahti ja painautui jälleen halaamaan Viktoria, ja kuunteli hetken hänen sydämenlyöntejään.
"Voi sinä ihana olento", Viktor huokaisi, ja otti Hermionen pään hellästi käsiensä väliin. "Rakastan sinua todella, Hermione", hän sanoi hiljaa, ja suuteli tyttöään lempeästi.
Hermione katseli Viktoria silmiin iloisempana kuin pitkään aikaan. Hänen silmänsä säihkyivät, ja hänen huulillaan kareili onnellinen hymy.
Hermione ja Viktor katselivat, kun herra Krum taiteili taikasauvallaan Hermionen tavaroiden kanssa. Pikku hiljaa asunto tyhjeni pahvilaatikoista, kasseista ja säkeistä, jotka olivat täyttyneet Hermionen tärkeimmillä ja tarpeellisimmilla tavaroilla. Hän otti tietenkin lähes kaikki vaatteensa mukaan, vaatteitahan kun ei ollut koskaan liikaa. Lisäksi hän otti puolet omistamistaan kirjoista; kaikki eivät mahtuneet mukaan, sillä laatikkoja ei ollut tarpeeksi, eikä Viktorkaan uskonut, että ne olisivat millään mahtuneet hänen asuntoonsa. Hermione joutui siis raskain mielin jättämään osan kirjoistaan Lontooseen, mutta onneksi ne odottaisivat häntä siellä aina. Voisihan hän välillä vaihtaa kirjoja, joita hän säilytti Viktorin luona.


Hermione katseli vielä hetkisen haikeana asuntoaan. Siellä oli koettu niin hyviä kuin huonojakin hetkiä. Se oli kuitenkin ollut hänen ensimmäinen oma asuntonsa, ja siellä hän oli kasvanut henkisesti todella paljon.
Viktor tarttui Hermionen käteen, ja katseli häntä rohkaisevasti. Herra Krum ilmestyi jälleen heidän luokseen, ja katsoi nuorta paria odottavasti.
Hermione vilkaisi asuntoonsa vielä haikein mielin, mutta nyökkäsi sitten. Herra Krum astui Hermionen ja Viktorin väliin, otti heitä molempia käsistä kiinni, ja - poks.




tiistai 30. marraskuuta 2010

SE ON LOPPU NYT!



Herrajumala miten ylpeä minä olenkaan itsestäni! Oikeasti. Kerrankin sain jotain aikaiseksi. Tykkään niin paljon kirjoittaa, ja omaan makuun tuo tarina onnistui juonellisestikin ihan kivasti.
Voi että. Minä olen voittaja! 50051 sanaa.

Nanowrimon sanalaskuri tosin söi tarinastani 600 sanaa, joten ne piti kirjoittaa vielä sen jälkeen, kun ehdin jo tuulettaa voittoani OpenOfficen sanalaskurin mukaan. Se ei sit vissiin laskenut väliviivoja sanoiksi, kun taas OpenOffice varmaankin laski.

Mutta huh. Ens vuonna uusiks!

ME OLLAAN VOITTAJIA!

Julkaisen vielä loput luvut.

Luku 18.

18.


Hermione heräsi jo aikaisin sinä aamuna, kun hänen ja Viktorin sekä Harryn ja Chon tuplatreffit oli sovittu järjestettäväksi. Olihan hänen valmistauduttava kunnolla – hän aikoi laittautua treffikuntoon jo ajoissa Viktoria varten, vaikka treffit olisivatkin vasta myöhemmin. Hermione ottaisi Viktorin vastaan oikein kauniina – ehtisiväthän he ainakin muutaman tunnin olla kaksin ennen treffeille lähtemistä. Asunto oli siivottu kiiltävän puhtaaksi jo edeltävänä päivänä, joten siitä ei ollut huolta – Hermione oli myös tarkistanut, että heillä oli jotain ruokaakin syötäväksi.
Hermione aloitti aamunsa käymällä suihkussa. Hän ajeli kainalokarvansa ja säärensä, ja peseytyi oikein hyväntuoksuisella kookoksen tuoksuisella suihkugeelillä, ja hiukset hän pesi hiuksia ihanasti pehmittävällä shampoolla.
Hermione antoi hiusten kuivua, ja hän päätti syödä aamupalaa. Vaikka häntä jännittikin kovasti, ruokahalu oli ainakin melkein ennallaan. Hermione oli tiesi, että hänen kyllä täytyisi syödä hyvin, jotta ei sitten pökräisi Viktorin edessä. Hän päätti syödä jotakin, josta hänen henkensä ei alkaisi erityisemmin haista, vaikka olihan hänellä yhä aikeenaan pestä hampaat ennen Viktorin saapumista.
Hermione ei käyttänyt aamupalaan kauaakaan aikaa, vaan hän alkoi jo valmistella meikkiään ajoissa. Hillitty, mutta seksikäs. Ei liian tylsä, vaan erottuva. Kyllä Hermione tiesi, ettei Viktor moisista asioista välittäisi, mutta oli mukava säväyttää silloin tällöin. Hermione päätti luottaa ruskean ja kullan eri sävyihin silmämeikissään, ja laittoi juuri sopivasti ripsiväriäkin, jotta ripset kehystäisivät hänen silmiään oikein kauniisti. Viktor ei varmasti saisi silmiään irti Hermionen lumoavasta katseesta. Vielä sipaus poskipunaa ja sopivan söpö huulipuna huulikiillolla varustettuna, ja meikki oli valmis. Huulipunaa tai -kiiltoa saisi varmasti lisäillä illan mittaan, mutta se ei nyt häirinnyt Hermionen ajatuksia.
Vaikein asia oli hiukset – luonnostaan kiharille hiuksille piti keksiä jotain, ja sitä piti miettiä enemmän. Ehkä Hermionen olikin parempi pukeutua ensin, sillä pystyihän hän samaan aikaan miettiä hiustensa kohtaloa. Treffimekon kun hän oli päättänyt jo aiemmin. Nätti, söpön seksikäs punainen mekko, naruolkaimilla ja mustalla rusettivyöllä. Polviin päättyvä mekko sai lisäkseen vielä kevyen, mustan boleron. Vai olisiko sittenkin parempi ottaa neuletakki? Tähän vuodenaikaan ei välttämättä kylmä olisi, mutta mitä jos se olisikin tarpeen? Ehkä kuitenkin Viktor voisi lämmittää häntä kylmän tullen – neuletakki jäi siis unohduksiin, ja bolero jäi.
Hermione palasi vessaan miettimään hiuksiaan. Ehkä ne olisi hyvä suoristaa, se oli aina hyvä ja toimiva idea. Ehkä hiukset voisi laittaa osittain kiinni, ja pujottaa vielä vaikka jokin nätti hiuskoru hiuksien sekaan... Hermione lähti kaivelemaan makuuhuoneestaan hiuskoruja – hänellä oli jo selvä visio siitä, minkä hän laittaisi. Hermione löysi heti etsimänsä; punainen ja kimalteleva kukkanen löytyi, ja Hermione nappasi sen käteensä ja asteli takaisin vessaan. Hän otti käteensä ensin hiusharjan, ja harjasi sillä mahdolliset jo syntyneet takut pois. Koska hiusten suoristaminen oli aivan mahdotonta puuhaa ilman mitään kepulikonsteja, Hermione oli varautunut taikasauvansa kanssa; hieman sipaisuja hiuksiin ja pientä pyörittelyä, ja hiukset olivat aivan sileät ja pehmeät. Hermione hymyili voitonriemuisesti – mihin hän joutuisikaan hiustensa kanssa ilman ripausta taikuutta?
Hermione kiinnitti hiuksensa soljella nätisti ja asetti kukkakorun hiuksiinsa. Valmista, ja niin täydellistä. Miten hiusten laittaminen saattoikin olla näin helppoa? Olihan kampaus tietenkin yksinkertainen, mutta se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan silti niin kaunis ja lumoava.
Hermione hymyili peilikuvalleen. Nyt hän olisi valmis ottamaan Viktorin vastaan – toivottavasti raukka ei sokaistuisi, no, tuskinpa nyt kuitenkaan, olihan Viktor varmasti nähnyt kauniimpiakin naisia... Toivottavasti toinen nyt edes tunnistaisi Hermionen Hermioneksi, eikä olisi aivan ihmeissään tuosta muodonmuutoksesta. Ehkä Viktor kuitenkin tunnistaisi – olihan Hermione ollut vielä lumoavampi joitakin vuosia sitten kolmivelhoturnajaisten tanssiaisissa.
Hermione palasi sängylleen istumaan, ja hän katseli hajamielisenä seinällä olevaan peiliin. Jännitys alkoi tuntua vatsassa; onneksi hän oli syönyt jo aiemmin, nyt nimittäin minkäänlaista ruokaa ei kyllä uppoaisi. Kunhan Viktor tulisi, ja he pääsisivät matkaan, niin ruokahalu varmasti palaisi jälleen.


Jonkin ajan kuluttua – Hermione ei ollut lainkaan varma, kauanko aikaa oli kulunut, hän oli kadottanut ajantajunsa täysin – ovikello soi, ja Hermione ponkaisi jännittyneenä astelemaan ovelle. Hän asteli rauhallisesti, ja viritteli kasvoilleen kaunista hymyä. Hän avasi oven, ja näki, kuinka Viktorin silmät laajenivat ihmetyksestä. Hän aukoi suutaan kuin kala, ja Hermione naurahti.
”No, tule nyt sisään, senkin hassu”, hän kikatti ja veti Viktorin kädestä asuntoonsa sisälle.
”Vau...” Viktor haukkoi henkeään. ”Sinä olet... Lumoavan kaunis!” hän huudahti. ”Mitä sinä... Miksi sinä... Oletko sinä tehnyt itsellesi jotain? Olet jotenkin... erityisen... minä en tiedä, vau”, hän takelteli ja sai Hermionen punastumaan.
”Kunhan laittauduin vähän”, hän sanoi vaatimattomasti ja sipaisi hiuksiaan.
”Et kai sinä minua varten... Mutta, tuota, sinä olet kaunis”, Viktor selitteli jälleen, nyt korvat punoittaen. Hermione naurahti ja kohottautui Viktoria kohti, ja antoi tämän huulille pienen ja pehmeän suudelman.
”Nam”, Viktor sanoi lyhyesti ja virnisti. ”Sinulla on jotakin huulillasi”, hän veikkasi, ja Hermione nyökkäsi myötäilevästi.
”Pitihän sitä nyt vähän panostaa laittautumiseen...” hän sanoi vaatimattomasti ja lipaisi huuliaan. Viktor näytti siltä, että voisi pian jopa syödä Hermionen – hänen katseensa oli niin intensiivinen ja intohimoinen.
”Pysyhän nyt pöksyissäsi”, Hermione naurahti, kun hän huomasi Viktorin mittailevan häntä katseellaan, poika ei näyttänyt saavansa silmiään Hermionesta irti lainkaan.
Viktor nielaisi ja nyökkäsi. Hän oli täysin lumoutunut – miten Hermione osasikin olla jotenkin niin lumoavan kaunis. Olihan hän toki kaunis aina ollutkin, mutta nyt – hän oli jotenkin ihmeellisen... Niin todella järisyttävän... Viktor ei edes keksinyt sopivaa sanaa kuvaillakseen Hermionea.
”Kaunis”, hän vain sanoi lyhyesti ja sai Hermionen kasvoille leviämään lempeän hymyn.
”Saatoit sanoa sen jo pariin kertaan”, Hermione sanoi nauraen ja raapi niskaansa – ei hän ollut uskonut, että Viktor sentään noin sanattomaksi ja toimintakyvyttömäksi menisi!
”Sinä olet vähän hassu nyt”, Hermione sanoi ja naurahti Viktorin punoittaville poskille. Hän asetti kätensä hellästi Viktorin toiselle poskelle, ja silitteli sitä hieman.
”Meillä on tässä vielä aikaa, ennen kuin olemme lähdössä tapaamaan Harryn ja Chon”, Hermione kertoi. ”Haluaisitko sinä tehdä jotakin, vai odottelemmeko vain, vai menisimmekö ehkä jo ajoissa?” hän kysäisi.
Viktor vain kohautti olkiaan – hän ei vaikuttanut saavan edelleenkään sanaa suustaan. Hermione hymyili hänelle leikkisästi.




Hermione ja Viktor hempeilivät kahdestaan ja vaihtelivat romanttisia haleja ja suukkoja. He jutustelivat söpösiä ja molemmilla oli kasvoillaan kunnon kestohymy.
"Uijuih", Hermione uikahti kun hän nojaili Viktoriin tämän lämpimässä kainalossa. "Kello alkaa olla jo sen verran, että meidän täytyisi varmaankin lähteä. Ilmiinnymme ensin Viistokujalle, ja lähdemme sitten johonkin paikkaan - en tiedä vielä, että minne. Harry lupasi keksiä sen paikan, niin kaipa se sopii meillekin, kyllä hänellä varmaan ihan hyvä maku on", Hermione selitteli ja odotti Viktorilta hyväksyntää. Viktor nyökkäsi, ja veti Hermionen nopeaan halaukseen.
"No mennäänpä sitten?" Viktor kysäisi ja alkoi nousta seisomaan. Päästyään sohvalta ylös hän auttoi vielä Hermionenkin oikein hellästi seisomaan.
Suloinen parivaljakko katseli toisiaan ja he pitelivät toisiaan käsistä kiinni. Hermione räpsytteli säihkyviä silmiään, hän pyörtyisi pian, jos Viktor katsoisi häntä kaiken aikaa noin lumoavasti, häneltä menisi pian jalat alta!
Viktor kumartui suutelemaan Hermionea hellästi, ja he katselivat sitten toisiaan hetkisen lähietäisyydeltä. Hermione nyökkäsi tuskin havaittavasti.
"Mennään", hän myöntyi, ja siirtyi eteiseen vetämään kevyttä takkia päälleen. Viktor seurasi, ja puki hänkin takin päälleen.
"Oletko valmis?" Hermione kysäisi, ja Viktor nyökkäsi. Hermione tarttui Viktoria kädestä, hän keskittyi, ja pian he seisoivat kaksin Viistokujalla.
"Hermione!" Hermione kuuli lähistöltä huudettavan, ja hän kääntyi huudon suuntaan.
"Harry, Cho, tehän olette täällä jo! Kiva", Hermione lausahti ilahtuneena ja lähti Viktorin kädestä pitäen astelemaan Harrya ja Chota kohti.
"Tulimme ihan äsken, eli aika samaan aikaan me saavuimme", Harry naurahti.
Hermione nyökkäsi hymyillen, ja katsoi Chota.
"Cho, muistat varmaankin Viktor Krumin..." hän sanoi ja katseli Chosta Viktoriin ja takaisin. "Viktor, tässä on Cho, hän kävi myös Tylypahkan", Hermione esitteli Chon vielä Viktorille.
Sekä Cho että Viktor nyökkäsivät ja mutisivat jotakin toisilleen tervehdykseksi.
”No, Harry, mihin sinä olitkaan viemässä meitä?” Hermione kysyi Harrylta kiinnostuneena – olisi mielenkiintoista tietää, millaiseen paikkaan he todella olivat menossa syömään. Olisiko siellä jotakin todella erikoista, joka ei ollut lainkaan tuttua Viktorille, vai oliko hän valinnut sittenkin paikan, joka olisi tuttu ja turvallinen kaikille, ja kaikki uskaltaisivat syödä ilman minkäänlaista pelkoa siitä, etteivät he tienneet lainkaan, mitä he söivät.
”Se on tuolla Lontoon puolella, joten koitetaan käyttäytyä mahdollisimman jästimäisesti, ok? Ei täältä Viistokujalta kuitenkaan mitään kunnon ravintolaa löytynyt, johon olisin halunnut porukalla lähteä, joten valitsin sitten jästien ravintolan. Olen varannut meille pöydän, joten ainakin pääsemme heti istumaan”, Harry kertoi ja katseli jokaista seurueen henkilöä vuorotellen.
”No, ehkäpä me pärjätään. Viktor, kysyt sitten kaikesta oudosta ensin minulta, äläkä hätkähdä outouksia, käykö se?” Hermione kysäisi hieman huolissaan Viktorilta.
Viktor näytti mietteliäältä, mutta nyökkäsi sitten. ”Kyllä minä pärjään”, hän sanoi itsevarmana.
Cho hymyili kestohymyään heidän vieressään hieman jännittyneenä – ehkä hän oli hieman jännittynyt itse Viktor Krumin läsnäolosta. Kyllähän Cho oli jo etukäteen tiennyt, että tapaisi hänet jälleen, mutta varmasti se jännitti ja tuntui hienolta. Eihän sitä nyt joka päivä hienoa huispaustähteä tavannut – eikä varsinkaan niin, että kyseinen tähti oli ystävän seuralainen.
”No, poiketaanpas Vuotavaan noidankattilaan ja sieltä Lontooseen”, Harry sanoi reippaasti, jolloin Cho otti häntä käsikynkästä kiinni, ja he lähtivät astelemaan kohti Vuotavan noidankattilan pubia ja majataloa. Hermione ja Viktor seurasivat heidän esimerkkiään, ja pian he kävelivät myös käsinkynkässä Harryn ja Chon kanssa vieretysten.
”No, Krum, mites meni matka? Luudallako sinä tänne kuljet, vai...?” Harry kysyi uteliaana Viktorilta heidän kävellessä edelleen pitkin Viistokujaa.
Viktor nyökkäsi. ”Kyllä, luudalla minä lennän tänne – ei se matka kuitenkaan niin pitkä ole. En voi ilmiintyä yksikseni huispauskauden ollessa käynnissä, ja onhan se mukavaa lentää muuten vain. Sääkään ei ollut huono, onneksi, ei tullut edes kylmä”, hän kertoi, ja Hermione silitteli hänen käsivarttaan.
”No mukava juttu. Hei kuule, pidetäänkö joskus yhdessä kunnon lentoskabat – en ole vähään aikaan lentänyt kenenkään kanssa, enkä kyllä muutenkaan itseksenikään ole lähtenyt mihinkään. Ei tule oikein lähdettyä mihinkään yksin”, Harry selitteli ja katsoi kysyvästi Viktoriin.
”No mikäs siinä, katsotaan vaan joku kerta. Tällä kertaa ei taida onnistua, pitää palata taas harjoituksiin melko pian”, Viktor kertoi hieman imarreltuna.
Hermione ja Cho vilkaisivat toisiinsa virnuillen – miehet. Nämä miehet eivät puhuneet autoista – he puhuivat luudista. Periaatteessahan he olivat urheilusta puhuessaan kuin jästimiehetkin, he vain puhuivat hieman erilaisesta urheilusta, Huispauksesta. Harry ja Viktor juttelivat luutiensa nopeuksista ja muista ominaisuuksista, aivan kuin jästimiehet vertailisivat autojaan. Tytöt vain virnuilivat ja kikattelivat seuralaisilleen – he olivat niin tyypillisiä miehiä.
”No, tytöt, miten te menitte noin hiljaisiksi?” Harry kysyi lopulta ihmeissään kääntäen katseensa ensin Chohon, sitten Hermioneen. ”Eikö teillä ole mitään sanottavaa tähän?”
Cho repesi nauramaan. ”No eiköhän teistä miehistä ole aivan tarpeeksi juttuseuraa toisillenne, me kuitenkin vain keskeyttäisimme teidät, kun puhutte luudista!” hän kikatteli.
”Hih, no niimpä”, Hermionekin naurahti ja kikatti suu kätensä takana.
Harry katsoi tyttöjä, eikä osannut oikein ymmärtää heitä.
”No ai jaa”, hän sanoi lyhyesti olkiaan kohauttaen.
Kaksi treffiparia saavutti pian Vuotavan noidankattilan, ja he astuivat sisään. He astelivat varovasti hämärän pubin poikki, ja astuivat sitten meluisalle ja vilkkaalle lontoolaiselle kadulle.
”Tänne päin”, Harry sanoi lyhyesti, ja lähti viemään kolmea muuta pitkin katua. He kävelivät aikansa, kääntyivät parin korttelin päästä vasemmalle, ja vielä kerran oikealle. He saapuivat italialaistyyppisen ravintolan sisäänkäynnille, jolloin Hermione, Viktor ja Cho katselivat hetken aikaa ovia, ikkunoita ja itse ravintolan sisäänkäyntiä.
”Oi Harry, tämä on niin kaunis paikka, miten sinä niin hienotunteinen oletkaan, että näin kauniiseen ja romanttiseen paikkaan meidät tuot, voi, Harry!” Cho hihkui ja heittäytyi dramaattisesti Harryn kaulaan. Hermione nosti kulmakarvojaan ihmeissään – jo oli tytöllä käytöstavat. Kyllä hän itsekin oli kyllä herkkä, ja olisi kovin ihastunut Viktorin romanttisista teoista, mutta että noin hihkua, ja vielä kaulaan heittäytyä... No, tyttö sai tehdä niin kuin halusi, Hermione itse ei noin dramaattiseksi halunnut kuitenkaan heittäytyä.
”Jaa että kelpaa vai?” Harry naurahti Cholle, joka oli hetki sitten upottanut seuralaisensa ihastuneisiin suukotuksiin ja suudelmiin. ”Entäs teille?” hän kysyi vielä ja katsahti Hermioneen ja Viktoriin.
”Kyllä, se vaikuttaa oikein kivalta”, Hermione sanoi hymyillen ja nyökkäsi, ja painautui vielä hieman Viktoria lähemmäs.
”No kaipa me sitten mennään sisälle”, Harry tokaisi, ja lähti ohjaamaan seuruettaan sisään ravintolaan.
”Potter, neljä henkeä”, Harry sanoi ovensuussa odottavalle henkilölle, joka lähti hymyn ja nyökkäyksen jälkeen ohjaamaan nelikkoa kohti heidän pöytäänsä. Pöytä oli suorakulmainen, ja se sijaitse ravintolassa melko nurkassa. Heillä oli pienet sermit eristämässä pöytää muusta tilasta, joten ainakin he saisivat olla rauhassa.
Viktor auttoi Hermionelta takin yltään, ja ripusti sekä Hermionen että oman takkinsa naulakkoon pöydän lähettyvillä. Samoin Harry auttoi Chota takin riisumisessa, ja tytöt pääsivät istumaan ensimmäisinä.
”Vau, onpas sinulla nätti mekko!” Hermione henkäisi ihaillessaan Chon sinistä luomusta, jossa oli musta, silkkinen vyö ja mustia paljetteja siellä täällä – paljetit näyttivät ravintolan hämärähkössä valaistuksessa pieniltä, kimaltavilta timanteilta.
”Kiitos! Ja samaa olin sanomassa sinun mekostasi!” Chokin ihasteli ja kurkki pöydän yli vilkuillakseen Hermionen mekkoa lisää.
”Voi kiitos”, Hermione nyökkäsi hymyillen. ”Kun kerrankin saa oikein nätiksi laittautua, niin kyllä minä teen sen kunnolla!” hän naurahti ja heilautti hiuksiaan hieman.
”Miten kaunis sinä oletkaan”, Viktor henkäisi, kun seisoi vielä tuolinsa vierellä. Hän laski kätensä Hermionen olalle ja suuteli tätä hellästi poskelle. Hermionen hämmästykseksi Harry teki täsmälleen samalla tavalla pöydän toisella puolella, ja Hermionen ja Chon nauravat katseet kohtasivat – oli heilläkin romanttiset seuralaiset.
"Voi Harry, sinä olet tänään niin komeana", Cho huokaisi, kun Harry istahti hänen vierelleen. "Miten minua onkin onnistanut näin paljon, voi Harry, Harry, voi Harry..." Cho huokaili, eikä malttanut pitää näppejään erossa Harrysta.
"Voi Cho, oletpas sinä tänään niin suloisella tuulella, senkin kaunokainen, miten oletkaan niin suloinen..." Harrykin huokaili ja silitteli hellästi Chon poskea.
Viktor katsoi kulmat hieman kohollaan Hermioneen. Hermione vain kohautti olkiaan - he nyt vain olivat tuollaisia. Ilmeisesti heille sopi paremmin tuollainen yltiömäinen toistensa hehkuttaminen ja kaikkien edessä kuhertelu. Eihän Hermionen ja Viktorin tarvinnut sellaisia olla, he saivat olla niin kuin tahtoivat. He olivat hillittyjä, ja se sopi heille.
Hermione katsahti saliin, kun tarjoilija viiletti heitä kohti ruokalistat kädessään.
"Hyvää iltaa, herrasväki, ruokalistat, olkaa hyvä... Ja mitähän juomaa saisi olla?" nuori miestarjoilija kysyi silmät sirrillään.
"Minulle vettä, kiitos", Cho sanoi nyökäten.
"Minä voisin ottaa vaikkapa oluen", Harry sanoi ja naurahti huomatessaan Chon kummallisen katseen.
"Joo, kermak..." Viktor aloitti, mutta lopetti, kun hän tunsi Hermionen pukkaavan häntä kylkeen.
"Minä otan myös veden, ja sinäkö otat myös oluen, niinkö, Viktor?" hän kysyi katsellen Viktoria, ja räpytteli silmiään. Viktor katsoi Hermionea hämmästyneenä, ja käänsi sitten katseensa takaisin tarjoilijaan, ja nyökkäsi. Kohteliaasti hymyillen, pieni epäilys silti silmissään, tarjoilija poistui paikalta.
"Viktor, täällä ei juoda kermakaljaa", Hermione ohjeisti ja Viktor nyökkäsi heti ymmärryksen merkiksi.
"No, katsohan sitten ruokalistasta, mitä haluat ottaa", Hermione sanoi vielä ja nyökkäsi kohti Viktorin pitelemää ruokalistaa.
Viktor alkoi selailla listaa tarkkaavaisesti - hän yritti haistella sitä, mutta mitään hän ei haistanut. Hän myös katsoi silmä tarkkana kuvia ruokalistassa, mutta hän ei huomannut minkäänlaista muutosta niissä.
"Niin, Viktor, olenhan minä jo sinulle kertonut. Ei jästien kuvat liiku", hän selitti lempeästi Viktorille.
”Jaahas. Selvä. No, jaa”, Viktor mumisi ja syventyi sitten tylsistyneenä ruokalistaansa. Vähän väliä Viktor keskeytti Hermionen omat tutkiskelut kysyäkseen, mitä jokin sana tarkoitti tai ruokalaji todella sisälsi. Hermione ei tästä häiriintynyt ollenkaan, häntä vain kikatutti Viktorin hassut kysymykset. Samaan aikaan jollakin ihmeellisellä tavalla Harry ja Cho pystyivät sekä kuhertelemaan ja olemaan toistensa kimpussa ja tutkimaan ruokalistaa aivan yhtä hyvin. Koko homma kummastutti Hermionea, mutta kenties vielä enemmän Viktoria. Hermione viestitti silmillään Viktorille, että ei, heidän ei tarvinnut tehdä noin ollakseen vähintään yhtä hyvä tai onnellinen pari – he kyllä saivat olla juuri niin kuin halusivat, eikä Harryn ja Chon esimerkkiä tarvinnut seurata.
”Minä voisin ottaa vaikkaaahhhmmm...” Harry sanoi ja mietti hetkisen kovasti, ”keittiömestarin härkää!” hän sai lopulta päätettyä ja hihkaisi innokkaasti nyökäten.
”Minä taidan maistaa tätä sieniraviolia, se voisi olla hyvää”, Cho päätti lukiessaan ruokalistaansa Harryn kainalossa.
”Voi, sinä olet niin ihanan reipas, kun osasit päättää ruokasi noin nopeasti, olen niin ylpeä sinusta!” Harry huudahti ja silitteli innoissaan Chon hiuksia.
”Ja voi Harry, sinä olet niin upean miehekäs, minusta on upeaa että syöt pihviä, voi, Harry!” Cho hihkaisi ja syöksyi jälleen Harryn kaulaan.
Hermione ja Viktor vaihtoivat jälleen merkitsevät katseet, ja syventyivät uudelleen listoihinsa.
”Hmm... Mitä jos minä ottaisin vaikka tämän etana-aterian? Onko se normaalia täällä päin?” Viktor kysäisi Hermionelta mietteliäästi.
”Tuota, ehkä sinun ei kannattaisi heti etanoita ottaa – ne kyllä jakavat mielipiteitä. Jos sinäkin ottaisit jonkun neutraalimman annoksen”, Hermione ohjeisti. ”Minä esimerkiksi otan vaikkapa... vaikkapa tämän kermaisen broileriruukun, se kuulostaa oikein hyvältä”, hän vinkkasi ja vesi nousi hänen kielelleen – nam, se olisi varmasti oikein hyvää.
”Jaa, no, selvä – ehkä minä voisin ottaa sitten samaa”, Viktor nyökytteli ja myöntyi Hermionen ehdotukseen. Hermione sai häneltä hyväksyvän hymyn.
Tarjoilija tuli hakemaan nelikon tilauksen, ja toi samalla juomat. Hermione ja Viktor sekä Harry ja Cho jutustelivat naureskellen ja hauskaa pitäen – Cho tosin roikkui edelleen Harryssa kiinni, mutta niin roikkui Harrykin Chossa ihan yhtä lailla. Silti Hermione ja Viktor olivat oikein vapautuneina ja iloisina koko tapauksesta, hyvästä seurasta ja toisistaan.
Vihdoin tarjoilija toi ruuat koko seurueelle, ja he pääsivät syömään. Viktor oli aluksi hieman epäluuloinen ruokaansa kohtaan – vaikka ruoka vaikuttikin aivan normaalilta, ei hän ollut silti niin erikoisella tavalla maustettua ruokaa syönyt kenties koskaan. Hermione seuraili kiinnostuneena mutta huvittuneena Viktorin ilmeitä tämän mutustellessa ruokaa – Viktorin ilmeet vaihtelivat tyytyväisistä kummastuneisiin, maistuvaisista ihmeellisiin. Viktor katseli Hermionea omaa ateriaan tuhotessaan hymyillen – ihan hyvän aterian hän oli ottanut, ja kiitos siitä kuului Hermionelle.
”Voi, Hermione, minä olen niin onnellinen teidän puolestanne!” Cho hihkaisi, kun oli saanut omaa annostaan jo reilusti puolitettua. ”Ei voi kuin ihmetellä, miten tekin sovitte toisillenne niin hienosti – te olette kyllä niin kaunis pari, onko teillä joku salaisuus tuohon onneen, joka teidän kasvoiltanne loistaa?” hän kysyi kiinnostuneena Hermionelta, ja nojasi käteensä.
Hermione häkeltyi ja punastui. ”No, tuota, ei meillä mitään ihmeellistä kyllä ole – me vain pidämme toisistamme niin paljon. Minä arvostan Viktoria, ja hän arvostaa minua. Me emme vaadi toisiltamme liikaa, ja no, me vain tunnumme sopivan toisillemme oikein hyvin”, Hermione selitti hieman ihmeissään, ja käänsi sitten hymyilevät katseensa Viktoriin, ja laski kätensä tämän käden päälle pöydällä.
Cho katseli Hermionea ja Viktoria silmät kirkkaina, ja nojautui sitten yhä lähemmäs omaa Harryaan.
”Voi, te olette kyllä niin suloinen pari”, Cho huokaisi, ja suikkasi sitten suukon Harryn poskelle. Harry kiersi kätensä tytön ympärille ja rutisti tiukasti, ja nuuhki tämän hiuksia hyvin onnellisen näköisenä.
”Heh, no samaa voi sanoa teistä”, Hermionekin sanoi – hänestä tuntui, että Cho oikein kerjäsi kehuja hänen ja Harryn parisuhteen ihanuudesta. Heti pienenkin kehun kuultuaan Cho innostui silmiinpistävästi, halasi Harrya vielä lujemmin, ja upotti tämän jälleen pienen pieniin suudelmiin ympäri kaulaa, korvia ja kasvoja – Hermione sai todistuksen epäilyistään.
Hermione käänsi katseensa Viktoriin – Viktor mutusteli jälleen tyytyväisenä kananpalaa suussaan. Hänen kasvoilleen levisi hymy, ja Hermione repesi kikattavaan nauruun – Viktorin hampaiden välistä pilkotti suikale kanaa. Nopeasti Viktor sulki suunsa, jauhoi hetken, nielaisi, ja hymyili sitten jälleen nauravaisesti.
Hermione syventyi itsekseen hetkeksi omaan ruokaansa – olisi varmaan kannattavaa syödä sitä, ettei se ehtisi jäähtyä. Ruoka todella oli oikein maukasta, ja Hermione oli tyytyväinen, että oli valinnut kyseisen annoksen.


”Aaahh...” Hermione huokaisi syvään, kun hän oli saanut viimeisenkin suupalan nielaistua. ”Se oli hyvää”, hän tokaisi ja nyökytteli tyytyväisenä. Myös muut olivat saaneet jo syötyä – Harry oli auttanut Chon annoksessa hieman, koska pienen tytön pieneen mahaan ei vain yksinkertaisesti mahtunut niin paljoa ruokaa.
”Ja vieläkös mahtuisi jälkiruuat?” Harry kysäisi ja iski silmää.
”Jälkkäriä, joo! Syödäänkö puoliksi joku oikein ihana ja romanttinen jälkiruoka, Harry, syödäänkö?” Cho kyseli Harrylta innostuneesti.
”Hupsu tyttö”, Harry naurahti. ”Äsken sinä et jaksanut syödä koko ruokaa loppuun, mutta nyt jo haluat jälkiruokaa?” hän kysyi nauraen.
”No tietenkin”, Cho vastasi ja suikkasi suukon Harryn poskelle. ”Jälkiruoka menee ihan eri mahaan, etkös sinä sitä tiennyt?”
”No selvä sitten, pupuseni”, Harry leperteli Cholle, silitteli tämän hiuksia ja pussasi sitten suulle pienesti ja vienosti.
Koko nelikko käänsi katseensa salin suuntaan, josta tarjoilija jo viipotti uusien, mutta pienempien listojen kanssa.
”Maistuiko?” hän kysyi kohteliaasti hymyillen, ja kaikki nyökyttelivät ja hieroivat vatsojaan. ”Tahtoisitteko katsoa jälkiruokalistoja, miten on?” hän kysäisi vielä, ja kaikki nyökyttelivät jälleen. Tarjoilija jakoi jälkiruokalistat jokaiselle, ja alkoi sitten keräillä käytettyjä astioita pöydältä. Kohta hän jo viiletti kohti keittiötä astiat mukanaan, ja seurue syventyi pohtimaan, mitä ottaa jälkiruuaksi.
”Mmmmhhh....” Cho mumisi ja hymisi lukiessan ja syödessään silmillään uutta ruokalistaa.
”Täällä on niin paljon kaikkea, mitä voisin ottaa... Mutta ehkä ihan yksi annos riittää tällä kertaa... Hmmm...” Cho mumisi ja liikutteli sormeaan pitkin listaa.
”Mitä vain sinulle, mussukkaiseni”, Harry sanoi rakastavan siirappisella äänellä, ja hän katseli treffiseuraansa lumoutuneesti käsi tytön reidellä.
”Mmmm... Suklaajäätelötrio kirsikkaisella rakastavaisten kastikkeella!” Cho hihkaisi toistaen sen, mitä listassa luki. ”Minä tahdon sitä, se kuulostaa hyvältä! Kai se käy sinulle, mussukkani?” hän kysyi vielä ja räpytteli säihkyviä silmiään Harrylle. Harry huokaisi niin, että näytti siltä kuin hänestä olisi lähtenyt ilmat pialle ja hän lyyhistyisi penkille tyhjentyneenä, mutta niin ei Hermionen ihmetykseksi käynytkään.
”Mitä me halutaan?” Hermione kysäisi ja katseli Viktoria. ”Kai mekin otetaan yhteinen annos – en minä ainakaan yksin jaksa kokonaista annosta, oli se sitten miten hyvää tahansa...” hän naurahti katse nyt takaisin silmäilemässä listaa.
”Ihan sama se minulle kai on, päätä sinä vain”, Viktor myöntyi. ”Minä syön mitä sinä syöt.”


Hermione nyökkäsi ja palasi vielä kerran listan pariin.
”No mitä jos vaikka tuollainen valkosuklaajuustokakku mansikkakastikkeella... Kävisikö se sinulle?” Hermione päätti mietintänsä lopulta, ja kysyi mielipidettä Viktorilta. Viktor nyökkäsi, ja Hermione laski listan tyytyväisenä pöydälle.
Salamannopeasti tarjoilija oli jälleen nelikon pöydän luona – vaikutti aivan siltä, että hän oli ollut nurkan takana vakoilemassa asiakkaidensa edistymistä valinnoissaan.
”No niin, jokos täällä ollaan valmiita? Mitähän saisi olla?” hän kysyi innokkaasti lehtiö kädessään.
Cho ja Hermione kertoivat toiveensa, ja muistuttivat molemmat vielä siitä, että he molemmat tahtoisivat annokseensa kaksi lusikkaa.
”Selvä, tuota pikaa”, tarjoilija sanoi pienoisesti kumartaen ja hypähteli viemään tilausta.
”Voi että, Harry, minulla on ollut NIIN ihana ilta!” Cho huokaisi ja kaivautui yhä syvemmälle poikkiksensa kainaloon.
”Voi Cho, sinä olet tehnyt illasta täydellisen!” Harry huudahti hiljaa ja rutisti Chota oikein lujasti mutta hellästi syliinsä.
Hermione ja Viktor vaihtoivat jälleen huvittuneet katseet – no, saivatpa he edelleen tehdä noin, eihän se tarkoittanut, että hänen ja Viktorin tarvitsisi tuolla tavalla hempeillä.
”Minullakin on ollut oikein mukavaa”, Hermionekin nyökkäili ja hymyili kaikille kolmelle muulle. ”Kiitos Harry ja Cho, hyvästä ideasta – tämä ilta on ollut oikein mukava ja onnistunut, otetaan uusiksi joskus toiste!” Hermione kiitteli ja hymyili.
”Ehdottomasti”, Harrykin nyökkäsi.
”Niimpä”, Cho sanoi tyrskähtäen, ja painautui takaisin Harryn kainaloon.
Viktor tyytyi vain nyökkäilemään hymyillen – hänen mielestään muut olivat jo sanoneet tarpeeksi, mitäpä sitä enää toistelemaan.
Ei kulunut kauankaan, kun tarjoilija jo viiletti jälleen seurueen luokse kaksi jälkiruoka-annosta mukanaan, ja olipa hän muistanut jopa ylimääräiset lusikat.
”Oikein hyvää ruokahalua vielä kerran”, tarjoilija toivotti, ja oli jo lähtemässä, kun Harry vielä keskeytti:
”Ja saisimmeko laskun nyt?” hän kysäisi.
”Totta kai – laitetaanko kaikki yhteen, vaiko erikseen?” hän kysyi.
”Kaikki yhteen vaan, minä maksan”, Harry tokaisi itsevarmana.
Hermione tuijotti Harrya silmät pyöreinä.
”Harry, mitä...?” hän kysyi ihmeissään. ”Kyllä me nyt itsekin olisi voitu...”
”Kyllä minä maksan, ei minulla rahasta ole puutetta - sitä paitsi, minähän teidät tänne raahasin”, hän sanoi ja iski silmää.
”No on tuo kyllä silti vielä vähän outoa...” Hermione ilmaisi vielä eriävän mielipiteensä. ”Me olemme kaikki kuitenkin aikuisia ihmisiä, kyllä meillä varaa olisi...”
”Suu suppuun, tai joudut maksamaan minunkin osuuteni”, Harry sanoi nopeasti, ja virnuili. Hermione hiljeni hämmentyneenä, mutta hänen kasvoilleen levisi iloinen hymy huomatessaan, miten hyvältä kakku näyttikään.
Hermione tarttui lusikkaan – samalla hän huomasi, että Harry ja Cho olivat jo täydessä vauhdissa siitä huolimatta, että he syöttivät kaiken aikaa toisiaan. Kumpikaan ei ilmeisesti saanut lupaa toiselta syödä lusikallistakaan ihan itse. Ensin Cho työnsi pienen annoksen Harryn suuhun, ja Harry mutusteli tyytyväisenä. Seuraavaksi Harry työnsi lusikkansa kohti Chon suuta, ja Cho haukkasi lusikallisensa viekkaasti, ja nieleskellessään jälkiruokaansa hän hymyili onnellisena.
Hermione säikähti, kun Viktor oli työntänyt oman lusikkansa kohti Hermionea. Hermione naurahti ja hymyili lempeästi – ja haukkasi hiljaa kaiken lusikalta suuhunsa.
”Nami nami”, Hermione kikatti ja peitti käden suullaan, jotta suusta ei tipahtaisi kakkua. Hermione kohotti itsekin lusikkansa, kauhaisi pienen palan kakkua, ja työnsi lusikan kohti Viktorin suuta. Viktorkin haukkasi Hermionen ojentaman pienen annoksen, ja mutusti sen tyytyväisenä, ja nielaisi.
”Ja minä kyllä osaan syödä sitten itsekin oikein hyvin”, Hermione varmisti vielä Viktorille, ja alkoi lappaa kakkua suuhunsa omin voimin, mutta hymyili Viktorille vielä varmuuden vuoksi oikein lempeästi. Sen sijaan Harry ja Cho jatkoivat edelleen toistensa syöttämistä, ja sitä jatkui niin pitkään, kunnes lautanen oli enää nuolemista vaille puhdas.
”Viimeinen pala on sinun”, Viktor sanoi kohteliaasti ja työnsi lautasta lopulta hieman Hermionea kohti. Hermione kohotti lusikkaansa uljaasti, ja rohkeasti hän syöksyi kohti viimeistä taistelua ja viimeistä kakunpalaa. Hän seivästi palasen lusikkaansa, vei sen suuhunsa, ja pureskeli kakun palasta viimeisetkin hengen pihahdukset pihalle. Voitonriemuisena Hermione laski lusikkansa lautaselle, ja nojautui tuolilla taakse päin.
Kuin taikaiskusta tarjoilija oli jälleen paikalla. Hän ojensi laskun Harrylle, ja Harry maksoi – Viktor katseli kovin ihmeissään korttia, jonka Harry tarjoilijalle ojensi.
Tarjoilijan poistuttua Viktor käänsi katseensa kysyvänä Hermioneen.
”Tuolla kortilla jästit voivat maksaa, siinä on rahaa”, hän selitti, ja Viktorin kummastunut ilme syveni entisestään.
”Ehkä sinun ei tarvitsekaan ymmärtää”, Hermione nauroi ja kohotti kätensä kohti Viktorin poskea. Hän silitteli sitä hetken hymyillen, ja kumartui sitten lähemmäs Viktora, ja suuteli tätä hellästi suulle.
”Vooooi, miten suloisia tekin osaatte olla!” Cho hihkaisi katsellen Hermionea ja Viktoria – Viktor punastui ja käänsi katseensa lattiaan. ”Vähän niin kuin me, Harry, eikö niin, eikö niin, Harry?” Cho kysyi sitten leperrellen Harrylta, ja upotti tämän jälleen kerran pieniin söpösiin suukotuksiin.
Harry katseli hymyillen kohti Hermionea, kun Cho suukotteli häntä. Hermione vastasi tähän hymyyn ystävällisesti – hän oli oikein onnellinen siitä, että hänellä oli Harryn kaltainen ystävä, joka tosin tämän illan olikin keskittynyt Chohon, joka tosin oli aivan ymmärrettävää.
Pian tarjoilija saapui takaisin mukanaan Harryn kortti sekä kuitti ruokailusta. Koko joukkio kiitteli kovasti hyvästä ateriasta, ja he alkoivat yksitellen nousta pöydästä, jotta he voisivat alkaa lähteä ravintolasta kotia kohti.
Viktor oli nopea, ja kipaisi Hermionen takin nopeasti naulakosta, ja auttoi sen hellästi Hermionen ylle. Seuraavaksi hän otti oman takkinsa naulakosta, ja puki sen päälleen. Sama kuvio toistui myös pöydän toisella puolella – Harry oli lähes yhtä nopea kuin Viktor auttaessaan takkia tyttönsä päälle.
”Valmiita?” Harry kysäisi vilkaisten jokaiseen, kun hänkin oli saanut puettua takkinsa tiiviisti päälleen.
Hermione nyökkäsi, ja niin teki myös Viktor.
”Tietty, kultaseni, kun sinä kerran minua autoit”, Cho kihersi ja kiehnäsi Harryn kainaloon. Harry kiersi kätensä Chon ympäri ja hymyili tälle oikein hurmaavasti.
”No menoksi sitten...” Harry sanoi hymyillen. ”Ja me – me mennään meille”, hän kuiskasi vielä ja iski silmää.
Hermione tarttui Viktorin ojennettuun käteen, ja hetkisen hekin tuijottelivat toisiaan lumoutuneina.
”Mennään”, Hermionekin sai kuiskatuksi, ja he lähtivät astelemaan ulos ravintolasta Harryn ja Chon perässä. Hermione nojasi päätään vasten Viktorin käsivartta ja huokaisi onnellisesti ja kylläisesti.
Harry ja Cho kävelivät söpösti halaillen takaisin kohti Vuotavaa noidankattilaa ja Viistokujaa Hermione ja Viktor hillitymmin perässään. He vilkuilivat vähän väliä toisiinsa – tai oikeastaan aina silloin, kun Hermione sattui katsomaan ylös, sillä Viktor vaikutti katselevan häntä suurimman osan aikaa. Kävellessään Hermionen hiukset hulmusivat vienossa tuulessa, ja hän katseli ujosti maahan.
Viktor hidastutti kävelyvauhtiaan, jolloin Hermionekin joutui hidastamaan. Pian Viktor pysähtyi kokonaan, ja kääntyi seisomaan suoraan Hermionen eteen.
Viktor kumartui suutelemaan Hermionea hellästi. Hermione piti silmänsä kiinni vielä hetkisen sen jälkeen, kun Viktor oli vetäytynyt hänestä kauemmas, ja avasi silmänsä sitten hitaasti.
Viktor hymyili romanttisesti hänen yllään. Hän otti Hermionen tiukkaan halaukseen, ja vetäytyi jälleen hetkisen päästä. Hermione huomasi, että Viktor yritti sanoa jotakin - hän availi suutaan välillä, suusta pääsi äännähdys, mutta hän ei saanut sanottua edes kokonaista sanaa.
"Viktor, oletko sinä sanomassa jotakin? Sano vaan, minä kuuntelen kyllä", Hermione rohkaisi naurahtaen.
Viktor sulki silmänsä ujosti, ja punasteli. Hän nosti sitten päänsä ja vilkaisi eteen päin - Harry ja Cho olivat pysähtyneet parinkymmenen metrin päähän, ja vilkuilivat heidän suuntaan, tosin uppoutuivat vähän väliä toistensa syleihin ja suudelmiin.
Hermione nyökkäsi Viktorille rohkaisevasti.
"Hermione..." Viktor sulki silmänsä. "Minä rakastan sinua", hän kuiskasi.
Hermione nielaisi, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää lujempaa. Hän ei irrottanut katsettaan Viktorin kasvoista, vaikka hän tunsikin silmiensä kostuvan.
Viktor nosti päänsä ja avasi silmänsä. Hän katsoi suoraan Hermionen kiiltäviin silmiin, ja huomasi Hermionen pienen epäröinnin. Hän nosti etusormensa Hermionen huulille, ja kuiskasi:
"Sinun ei tarvitse sanoa vielä mitään, jos et halua."
Hermione räpytteli silmiään, ja painautui Viktorin syliin. He halasivat toisiaan oikein tiukasti - Viktorin kädet olivat niin turvalliset Hermionen ympärillä, ja Hermione kuunteli Viktorin sydämenlyöntejä.
"Harry ja Cho odottavat meitä", Viktor sanoi pienen hetken päästä, kun hän tajusi katsoa treffiparin suuntaan - he näyttivät jo hieman kärsimättömiltä.
"Mennään vain", Hermione sanoi hiljaa, ja Viktorin kädestä tiukasti pitäen hän lähti kulkemaan kohti Harrya ja Chota.
"Mikäs teillä kesti?" Harry kysyi virnuillen ja iski sekä Hermionelle että Viktorille silmää - hän oli kenties aavistanut, mitä heidän keskeytyksensä oli koskenut.
"Kunhan halailimme", Hermione sanoi hymyillen, mutta muodosti huulillaan sanat: "Kerron sinulle myöhemmin." Harry tajusi viestin ja nyökkäsi, jolloin Hermione iski hänelle silmää.
Nelikko jatkoi kävelyään, ja pian he saavuttivat Vuotavan noidankattilan. He pääsivät jälleen keskeytyksettä kulkemaan pubin halki ja takapihalle, ja pian he olivatkin jälleen Viistokujalla.
"No niin, täällä ollaan taas", Harry tokaisi ja henkäisi. "Kiitos kovasti teille seurasta, ja otetaanhan vielä uusiksi?" hän varmisteli vielä katsellen jokaista seurueen jäsentä vuorollaan, jolloin jokainen nyökkäili jälleen, kuin jokin lelu jolla oli vieteri niskassa.
”Niin, me lähdetäänkin tästä meille... Ja te varmaan teille, Hermione?” Harry jatkoi vielä yksipuolista jutusteluaan.
”Kyllä vain”, Hermione vastasi. ”Olkaahan sitten kiltisti”, hän jatkoi vielä naurahtaen.
”Samaa voisin sanoa vinkiksi teille”, Harrykin sanoi, ja sai Cholta kunnon naurunpyrskähdyksen.
”No Harry, me varmaankin nähdään sitten taas pian – viimeistään kesällä, eikö niin?” Hermione vielä varmisti ja astui askelen lähemmäs ystäväänsä.
”Kyllä vain, kyllä vain”, Harry nyökkäili ja hymyili ystävällisesti. ”Me tästä sitten lähdemmekin... Nähdään pian, ystävä kallis!” Hän vielä huudahti, ja astui Hermionen eteen, ja he halasivat – sen verran kuin pystyivät, sillä Cho piti edelleen tiukasti Harryn kädestä kiinni ja näytti murhaavalta. Heti, kun Harry oli päästänyt irti Hermionesta, Cho hyökkäsi takaisin Harryn kaulaan, tällä kertaa lujempaa kuin koskaan ennen.
”Hei sitten”, Hermione sanoi vielä ja heilautti kättään – kuului poksahdus, ja Harry ja Cho olivat poissa, jättäen Hermionen Viktorin kanssa kahden.
Hermione huokaisi ja kääntyi seisomaan suoraan Viktorin eteen. Hän katseli ylös päin Viktorin kirkkaisiin, nyt jo vähän väsyneisiin silmiin.
”Mennäänkö kotiin?” Hermione kysäisi, ja Viktor nyökkäsi. Poksahduksen kuulumisen jälkeen he olivat jälleen Hermionen asunnossa.


”Viktor...” Hermione sanoi arasti, kun he viimein istuivat Hermionen sängyllä. Viktor katsoi kiinnostuneena Hermioneen, ja nyökkäsi osoittaakseen sen, että oli kuulolla.
”Se mitä sinä sanoit...” Hermione aloitti, mutta empi sitten. Mitä hän oli aikeissa sanoa? Sitä hän ei tiennyt itsekään aivan varmasti.
”Se oli täysin totta, harkittu, ja sydämestä tullut siirto”, Viktor sanoi lyhyesti ja tarttui Hermionen käteen, ja alkoi toisella kädellään silitellä Hermionen kämmenselkää.
Hermione nielaisi, ja keräsi uskallusta katsoakseen Viktoriin. Hän hengitti rauhallisesti ja syvään. Hitaasti hän sitten käänsi katseensa kohti Viktoria, joka katseli häntä edelleen romanttisesti hymyillen.
Hermione nielaisi uudelleen, ja avasi suunsa.
"Minäkin luulen, että minä... Mutta en usko, että uskallan sanoa vielä... Minä... Niin", Hermione takelteli - Viktor kuitenkin näytti ymmärtävän täysin, mitä Hermione yritti sanoa, ja kumartui suutelemaan tätä hellästi huulille.
"Olet niin ihana", Hermione huokaisi. "Miten minulle on sattunutkin näin hyvä tuuri - sinä vaikutat ymmärtävän pienistäkin eleistäni, mitä minä tarkoitan. Miten sinä oletkaan noin monilahjakkuus?" Hermione ihmetteli ja katsoi silmät hämmästyksestä laajenneina Viktoria.
"En minä tiedä", Viktor sanoi ja kohautti olkiaan. "Minä vain yritän parhaani mukaan olla hyvä sinulle", hän sanoi lempeästi ja silitteli Hermione hiuksia.
Hermione nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
Hän oli niin onnellinen ollessaan Viktorin kanssa - miten Viktor saattoikaan olla noin ihana, noin täydellinen, noin ymmärtäväinen, noin - noin mitä tahansa hyvää, Hermione saattoi listata jokaisen positiivisen adjektiivin Viktorin kuvan alle - itse asiassa, jos hän tekisi itse sanakirjan, jokainen positiivinen sana saisi ohekseen kuvan, joka esitti Viktoria.
Hermione nojautui kohti Viktoria ja painoi päänsä tämän olkapäälle. Hermione hengitti syvään, ja Viktor kiersi kätensä hänen olalleen.


Parinkymmenen minuutin kuluttua Hermione ja Viktor makailivat peiton alla lähekkäin. Hermione haukotteli syvään ja räpytteli silmiään.
"Minun täytyy sitten yrittää herätä mahdollisimman aikaisin", Viktor muistutti, ja haukotteli itsekin. "Täytyy lähteä aikaisin kotiin..." hän mietti surullinen sävy äänessään.
"Niin..." Hermionekin huokaisi. Hän ei missään nimessä tahtonut, että Viktor joutuisi lähtemään niin pian. Mutta hän tiesi, että Viktorin täytyi, ei hän voinut sitä estää - eihän hän sentään Viktoria omistanut.
Hiljalleen Hermione vaipui uneen, mutta Viktor ei nukahtanut niin pian. Hän katseli Hermionea vierellään, katseli ja varjeli hänen untaan. Hermione hengitti niin rauhallisesti ja suloisesti hiljaa tuhisten. Viktorin kasvoille levisi aika-ajoin onnellinen hymy katsellessaan Hermionea.


Aamu saapui, ja Viktor nousi hiljaa ylös sängystä - Hermione ei ollut herännyt, vaan jatkoi tuhinaansa edelleen.
Viktor toimi itsenäisesti ja söi keittiöstä, mitä löysi, ja alkoi sitten pukea matkavarusteita päälleen. Kun hän oli vetänyt matkaviitankin päälleen, hän asteli vielä katselemaan edelleen rauhassa nukkuvaa Hermionea. Viktor hymyili - toinen oli niin kaunis jopa nukkuessaan. Hän kumartui suutelemaan Hermionea hellästi otsalle, ja viipyi hänen yllään vielä hetken. Pian hänen oli kuitenkin lähdettävä, ja hän asteli luutansa kanssa ulko-ovesta rappukäytävään, ja rappukäytävästä kirpeään ilmaan auringon noustessa.
Hermione käänsi kylkeä ja asetti toisen kätensä Viktorin käyttämän tyynyn päälle - hän oli unessa, ja kuvitteli Viktorin makailevan edelleen siinä hänen vierellään.


Related Posts with Thumbnails