Luku 14.

14.

Viktor Krum oli hetki sitten laskeutunut luudallaan metsään Lontoon laitamille. Hän oli ajoissa - nyt hänellä olisi aikaa ostaa kukkia ja kenties jokin pieni ja romanttinen lahjakin ihanalle Hermionelle. Hänellä oli yli tunti aikaa: ajan säästämiseksi hän kipaisisi Viistokujalla, sillä jästikaupasta lahjan etsiminen olisi hänelle kenties aivan mahdotonta, tai ainakin liikaa aikaa vievää.

Viktor käveli kohti Lontoon keskustaa rauhallisin mielin. Hän kantoi toki luutaansa, mutta hän oli käärinyt sen tällä kertaa kevyeeseen mattoon. Näin kukaan ei katsoisi häntä niin hullusti, kuin jos hän kantelisi itsekseen Lontoon keskustassa luutaa. Joku oli viimeksikin luullut häntä joksikin kadunlakaisijaksi tai talkkariksi, jolloin häntä oli pyydetty lakaisemaan eräskin takapiha. Ulkomaalaisena hän oli kuitenkin helposti voinut kieltäytyä, hän oli vain puhunut hiukan bulgariaa, ja hänet oli jätetty rauhaan.

Viktor pohti kävellessään jo valmiiksi, mitä voisi ostaa. Jotakin romanttista ja söpöä, sellaisestahan kaikki tytöt tykkäsivät? Ehkäpä suklaata? Tai jokin koru? Kaunis koru oli helppo ainakin ostaa, vaikka toisen mieltymyksiä ei tiennytkään aivan tarkkaan. Kun hän itse vain pitäisi lahjasta, niin Hermione ainakin arvostaisi sitä.

Viktor saavutti pian Vuotavan noidankattilan, ja astui sisään. Hämärässä pubissa kukaan ei tainnut tunnistaa häntä, joten hän pääsi hipsimään yksikseen kohti Viistokujan sisäänkäyntiä. Hän veti sauvansa esiin ja taputteli sillä kiviä, niin hän oli nähnyt Hermionenkin tekevän. Kuin ihmeenkaupalla seinään muuratut kivet alkoivat pikkuhiljaa siirtyä, ja kohta Viktor näkikin edessään Viistokujan koko komeudessaan.

Viktor veti viittansa hupun päähänsä, ja lähti kulkemaan pitkin kujaa. Hän katseli ympärilleen etsien sopivaa kauppaa, eihän hän ollut kertaakaan ollut siellä yksin, eikä myöskään Hermionen kanssa missään korukaupassa. Luulisi sitä silti Viistokujan kokoisesta paikasta koruja löytävän.

Viktorilla kävi tuuri - hän huomasi pian ikkunan, joka kiilteli kaikenlaisia kauniita koruja. Hän asteli siis kyseistä putiikkia kohti, ja astui sisään. Heti ensimmäisenä hänen katseensa kiinnittyi seinustaan, jolla roikkui toinen toistaan värikkäämpiä ja kiiltelempiä kaulakoruja. Useissa ketjuissa roikkui kehystetty värillinen kivi, ja niihin Viktor ihastuikin ensinäkemältä. Hän astui lähemmäs tutkimaan niitä. Eräs kivistä kiilteli vihreän eri sävyissä. Viktor ajatteli heti, että sävy korostaisi upeasti Hermionen silmiä. Luultavasti nuori neito myöskin pitäisi sellaisesta korusta.

Viktor ei halunnut tehdä päätöstä heti, vaan hän päätti kierrellä kaupassa ensin jonkun aikaa, jotta hän voisi vertailla koruja keskenään. Kenties hän löytäisi vielä jonkun kiehtovamman ja kauniimman korun?

Ensimmäisenä Viktor huomasi vitriinillisen sormuksia. Ne näyttivät tosin liiankin koristeellisilta - ehkä Hermione ei pitäisi liian monimutkaisesta. Luultavasti yksinkertainen kauneus olisi enemmän hänen juttunsa. Lisäksi, eiväthän he tässä kihloihinkaan olleet menossa, joten jokin neutraalimpi koru saattaisi olla parempi.

Seuraavana vuorossa oli rannekorut ja -kellot. Kello oli ehdoton ei, sillä Hermione oli naisellinen, ja Viktor piti kelloja yleensä miehille suunnattuina lahjoina. Rannekorut taas... Viktor ei ollut varma, häiriintyisikö Hermione ranteesta roikkuvista killuttimista. Se voisi häiritä kirjoittamista, ja sellaista varten olisi myös hyvä olla varma lahjan saajan ranteen paksuudesta. Tuskin Viktor nyt aivan liian suurta rannekorua ostaisi, koska hän ei arvioinut Hermionen rannetta kovin suureksi, mutta pienikin voisi olla ongelma. Sitä paitsi, jos hän ostaisi liian pienen rannekorun, Hermione voisi kuvitella, että Viktor haluaisi hänen laihduttavan. Läskiranteinen, niin kuin joku saattaisi sanoa.

Viktor kiersi kaupan ja päätyi lopulta takaisin kaulakorujen luo. Hän otti käteensä jo aiemmin tarkastelemansa vihertävän kaulakorun, ja katseli sitä lähemmin. Se oli todella kaunis, ja sen hän ostaisi. Siispä Viktor suuntasi askeleensa kohti kassaa, ja kohta hän jo asteli ulos kaupasta kaulaketju lahjapaketissa, ja paketti olkalaukussa.

Seuraavaksi Viktor ajatteli ostavansa suklaata. Turvallisin vaihtoehto olisi ostaa aivan tavallista suklaata - joka tosin saattoi olla esimerkiksi sydämenmuotoisina konvehteina, tai muuten vain söpössä paketissa. Hänen ajatuksensa kuitenkin keskeytyivät, kun joku koputti häntä olkapäähän.

Viktor käänsi katseensa, ja hän huomasi vierellään seisovan vaaleahiuksisen pojan, joka oli melkein yhtä pitkä kuin hän itse.

"Anteeksi, sinähän olet Viktor Krum?" lommoposkinen poika kysyi. "Saisinko nimikirjoituksen?"

Viktor kohautti olkiaan ja sopersi: "Toki, mikäs siinä." Hän otti vastaan pojan kynän ja paperin ja rustasi siihen nimikirjoituksensa.

"Kiitos", vaalea poika sanoi, ja katsoi sitten tarkkaavaisesti Viktorin ohimoa.

"Sinulla on joku roska hiuksissasi", hän tokaisi ja ojensi kätensä kohti Viktorin ohimoa, ja nippaisi sieltä jotakin. Hän heilautti kätensä alas niin nopeasti, ettei Viktor ehtinyt huomata, mikä roska hänen hiuksissaan oli ollut.

"Tuota, kiitos", hän mutisi pojalle. Poika nyökkäsi ja lähti tallustelemaan pois päin, ja Viktorkin jatkoi matkaansa.

Viktor astui läheisimpään makeiskauppaan, ja valikoi sieltä nopeasti suloisimman suklaarasian – hänellä ei ollut aikaa hukattavaksi, sillä korukaupassa oli kulunut liikaa aikaa, ja hänen olisi vielä käveltävä Hermionen luo.

Päästyään makeisputiikista Viktor lähti kävelemään ripeästi kohti Vuotavaa noidankattilaa. Hän pääsi sieltä tälläkin kertaa helposti ulos, ja lontoolaiselle kadulle päästyään hän katseli ympärilleen. Varmistettuaan kadun nimen ja suunnan hän lähti kävelemään kohti Hermionen kotipaikkaa.

Viktor ei huomannut, että Viistokujalla tavattu vaaleahiuksinen poika seurasi häntä parinkymmenen metrin päässä.

Hän vain käveli itsevarmana, ja kuvitteli jo kaikenlaista, mitä hän voisi Hermionen kanssa pian tehdä. Joka tapauksessa hän oli onnellinen, että pian saisi niinkin ihanan tytön syliinsä.

Viktorin hymy leveni, kun hän näki kerrostalon, jossa Hermione asui. Hän tiukensi askeleittensa tahtia, ja pian hän oli ovella. Hän tarttui ovenkahvaan ja avasi oven. Kun Viktor oli päässyt rappukäytävään, hän varmisti vielä Hermionen asunnon numeron katsomalla seinällä roikkuvaa taulua.

Vaaleahiuksinen poika seurasi nurkan takana Viktorin toimia. Hän nosti sauvansa kaapunsa alla ja mutisi hiljaa jotakin. Heti sen jälkeen myös Viktor havahtui. Vaalea poika lähti kävelemään vauhdikkaasti pois päin, ja Viktorkin askelsi tiuhaan tahtiin pois rappukäytävästä. Huispausharjoitukset odottivat, ja hänen täytyi kiiruhtaa.

*****

Hermione ravasi pitkin asuntoaan ja vilkuili vähän väliä kelloaan. Viimeksi Viktor oli saapunut juuri silloin, kun hän oli maininnutkin. Nyt kello oli jo kuitenkin vartin yli puolenpäivän.

Ikävät ajatukset valtasivat Hermionen mielen. Mitä jos hän ei tulisikaan? Ehkä hän oli kuullut joltakin, että Hermione oli taas tehnyt jotakin Ginnyn kanssa, ja suuttui niin että katkaisi välit mitään sanomatta? Tai ehkä Viktor vain halusi olla ilkeä ja oli tähän asti vain leikkinyt hänen tunteillaan? Entä mitä jos hänelle oli tapahtunut jotakin! Hän oli saattanut loukkaantua, tippua luudalta, tai joutua jostain syystä vaikka jästipoliisin käsiin – siitä ei hyvää seuraisi, koska Viktor tuskin osaisi antaa poliisille järkeviä vastauksia mihinkään kysymykseen.

Hermione käveli edestakaisin ja pohti ankarasti. Hän oli todella huolissaan, ja jos Viktor ei pian ilmestyisi... Mitä hän voisi silloin tehdä? Oli mahdottomuus löytää kadonnut henkilö, varsinkin jos toinen ei vastaisi edes pöllöihin, saati sitten puhelimeen, jota ei edes ollut. Mitä jos Hermione ei saisi enää ikinä yhteyttä Viktoriin? Se oli kamalaa - vastahan he olivat lähentyneet niin kovasti, ja nyt jo kävi näin...

Ovikello soi ja Hermione ryntäsi äkkiä ovelle. Hän avasi oven riuskasti, ja heittäytyi Viktorin syliin.

"Ihanaa, että olet täällä!" hän huudahti itkuisesti. "Mutta sinä olet myöhässä... Minä ehdin jo huolestua!"

Viktor halasi Hermionea hellästi.

"Anteeksi, minä vain... Minulle tuli pieniä esteitä matkan varrella, mutta nyt olen täällä", hän sanoi ja silitteli Hermionen selkää.

"Onko sinulla nälkä? Tahdotko jotakin juotavaa?" Hermione huolehti ja veti Viktorin sisään asuntoonsa. "Minulla on sämpylöitä."

"Minä en pidä sämpylöistä", Viktor vastasi lyhyesti.

Hermione katsoi nuorta miestä ihmeissään. "Mutta... viimeksihän sinä kiskoit niitä kaksin käsin?" hän kysyi epäluuloisesti.

"Tuota, tarkoitan siis, että... Minä en jaksaisi syödä sämpylöitä nyt, olen syönyt niitä joka päivä kotona, joten en söisi niitä mielelläni taas tälläkin kertaa", Viktor korjasi nopeasti, huolestunut ilme kasvoillaan.

Hermione katsoi Viktoria otsa kurtussa.

"Vai niin", hän sanoi pettyneenä ja lähti johdattamaan Viktoria keittiöön.

"Mutta halusitko sinä jotakin silti?" Hermione kysyi uudemman kerran.

"Tuota, jotakin juotavaa voisin vaikka ottaa..." Viktor vastasi mietteliäästi.

Hermione nyökkäsi ja otti kaapista lasin, jonka täytti jääkaapista ottamallaan appelsiinimehulla. Hän ojensi lasin Viktorille. Viktor nautti juomaansa hitaasti, ja Hermione katseli häntä samalla tarkkaavaisesti.

"Voi, Viktor..." Hermione huokaisi ja istui Viktorin viereiselle penkille. Hän laski kätensä nuoren miehen poskelle ja silitteli sitä.

"Minulla oli niin ikävä sinua", hän kuiskasi.

"Niin minullakin sinua", Viktor vastasi naama peruslukemilla.

Hermionella oli hieman vaivaantunut olo. Häntä mietitytti edelleen, mitä hänen pitäisi kertoa Viktorille, ja mitä ei. Ja nythän Viktor oli siinä hänen edessään, joten kertominenkin kävisi nopeasti. Mutta ei kivuttomasti eikä lainkaan helposti, siitä Hermione oli täysin varma.

"Minusta on mukavaa, että tulit tänne minun luokseni, kun sinulla ei ole huispausharjoituksia... Koska olisithan sinä voinut olla kotonasikin, eikä sinun olisi tarvinnut käyttää lainkaan voimiasi matkustamiseen", Hermione pohti ja katseli Viktoria ihaillen.

"No, minä vain tahdoin tulla tapaamaan sinua, oli niin ikävä", Viktor selitteli olkiaan kohauttaen. Hermione hymyili hänelle rohkeasti.

"Voi... Otat minut huomioon niin ihanasti..." Hermione huokaisi ja painautui lähemmäs Viktoria tätä halaten.

Viktor virnisti, tosin sitä Hermione ei huomannut.

"Mitäpä sitä ei tekisi ihanan tytön vuoksi."

Hermione hymyili punastellen ja suikkasi suukon Viktorin poskelle. Tämän jälkeen Viktor kääntyi katsomaan Hermionea kummallinen ilme silmissään.

"Mitä, Viktor?" Hermione kysyi huolissaan - toinen näytti jotenkin oudolta. "Onko sinulla huono olo? Vilustuitko sinä? Tai onko sinulla kuitenkin nälkä?" hän kyseli. Ei ollut mukavaa, jos toisella olisi huono olo, eikä sitä yrittäisi millään parantaa.

Viktor nousi seisomaan ja veti Hermionen perässään ylös. Hän tarttui toisella kädellään Hermionea alaselästä, toisella niskasta. Hän veti nuoren neidon lähelleen ja suuteli tätä oikein intohimoisesti. Hermione oli ihmeissään näin suorasta toiminnasta, mutta upposi silti Viktorin rajuun viettelykseen.

Hetken kuluttua Viktor vetäytyi ja Hermione katsoi häntä nauravaisesti hymyillen.

"Viktor..." hän kuiskasi punastuneena. Pian Viktor kuitenkin veti hänet uuteen suudelmaan, eikä Hermionella ollut siinä paljoakaan tehtävissä.

Kohta Viktor lähti vetämään Hermionea makuuhuoneeseen. Hän avasi lähimmän oven ja sulki sen sitten, kun he molemmat olivat sisällä. Viktor istutti Hermionen sängylle, ja kuiskasi tämän korvaan: "Sulje silmäsi."

Hermione teki työtä käskettyä ja sulki silmänsä ja odotteli jännittyneenä.

Viktor veti sauvan hiljaa housuistaan ja osotti sillä ovea, ja heilautti sauvaansa. Ovesta kuului pieni 'klik'-ääni.

Hermione ei kuullut sitä, sillä Viktor yskäisi samaan aikaan. Hän odotteli Viktoria, ja pian hänet painettiinkin selälleen omalle sängylleen.

Kohta Hermione tunsi Viktorin painon päällään. Hermione avasi silmänsä vain sulkeakseen ne uudelleen - Viktor oli jälleen hyökännyt hänen huuliensa kimppuun.

Hermione oli ihmeissään, mutta innoissaan. Aiemmin Viktor oli ollut niin hienotunteinen ja varovainen hänen kanssaan. Nyt hän tuntui olevan kuin aivan toinen mies. Se jännitti Hermionea, mutta se oli osittain hyvää ja mielenkiintoista jännitystä. Hän työnsi pelkonsa taka-alalle, ja antoi Viktorin viedä.

Hermione tunsi Viktorin käsien vaeltelevan hänen vartalollaan levottomasti. Hän yllättyi kerta kerralta enemmän, kun Viktor tuntui olevan niin rohkea. Se oli niin ihmeellistä, että lopulta Hermionen mielen valtasi pieni, mutta kasvava huoli.

Uskaltaisiko hän vain olla toisen vietävänä? Eiväthän he olleet edes keskustelleet asiasta vielä... Oliko nyt oikea hetki? Sitä paitsi, voisiko hän tehdä sen niin, ettei hän ollut kertonut vielä kaikkea Viktorille? Olisi kamalaa, jos Viktor saisi asian selville jälkeenpäin... Ehkä Viktorilla olisi mielessä, että hän tahtoo olla vain rakkaan tytön lähellä. Jos lopulta jotakin ikävää kävisi ja Viktor lähtisi, niin Hermione voisi syyttää vain ja ainoastaan itseään Viktorin mielen pahoittamisesta...

Viktor yritti alkaa ujuttaa paitaa Hermionen päältä pois, mutta Hermione tarttui nuoren miehen käsiin. Viktor nosti katseensa ihmeissään ja katsoi Hermionea. Hermionen silmissä paistoi huoli.

"Viktor, olen pahoillani... Mutta minusta tuntuu, että minä... Ei, ei nyt, minä vain... Anteeksi", hän sanoi pahoillaan ja huokaisi.

Hermione kurtisti kulmiaan hieman säikähtäneenä, kun Viktor näytti vihaiselta.

"Mikä on? Onko se noin paha? Minä vain... En tahdo, koska, minä..." Hermione selitti - hän ei osannut kertoa asian todellista laitaa noin vain.

"Oletko sinä kipeä kuitenkin? Näytät jotenkin kalpealta..." Hermione sanoi huolissaan.

"Oletko sinä kunnossa?" Hermione sanoi nyt jo hätääntyneenä, ja yritti nousta istumaan. Viktor ei päästänyt häntä kuitenkaan liikkumaan, vaan katsoi hätääntynyttä tyttöä allaan jo vihaisesti, ja piti tämän käsistä kiinni.

Hermione katsoi silmät pyöreinä, kun Viktorin hiukset vaalenivat ja pitenivät. Myös hänen aiemmin niin lempeä suunsa näytti muuttuvan vihamielisemmäksi. Hänen silmiensä väri ja muoto muuttui. Hermione huomasi Viktorin kehon muuttuvan myös hintelämmäksi - ja posket imeytyivät lommolle.

Draco Malfoy nauroi kovaäänisesti.

"Voi harmi, joko monijuomaliemen vaikutus lakkasi... Minä kun luulin, että olimme vasta pääsemässä vauhtiin!" hän ilkkui nauraen.

Hermione katsoi Dracoa vihaisesti.

"Sinä senkin...! Missä Viktor on? Mitä olet tehnyt hänelle? Mene pois! Lähde! Senkin inhottava limanuljaska!" Hermione huusi niin kovaa kuin pystyi.

"En tehnyt hänelle mitään pahaa, hän nyt vain taisi muistaa että hänen joukkueensa odottaa... Minä siis ajattelin, että kaipaisit vähän seuraa", Draco kuiskasi ja tiukensi otettaan Hermionen ranteista.

"Sinä... Kammottava otus... Olet inhottava!" Hermione kiljui ja yritti rimpuilla Dracon otteesta. Hän ei pystynyt kuitenkaan heittämään Dracoa päältään, hän oli liian heikko siihen.

"No odotahan vaan..." Draco sanoi ilkikurisesti ja yritti kaivaa sauvaansa - se ei kuitenkaan onnistunut istualleen. Hän päätti siis nousta Hermionen päältä varovasti, ja ---

POF!

Hermione potkaisi Dracoa polvellaan lujaa haaroväliin. Draco kellahti kivulias ilme kasvoillaan lattialle ja piteli haaruksiaan.

"Ai helvetti, helvetin kuraverinen!" hän karjui lujaa.

Hermione ponkaisi sängyltä ja juoksi ovelle. Hän yritti tempoa sitä auki, mutta se ei auennut millään. Samalla Draco yritti tuskissaan kaivaa sauvaansa esille, mutta maaten se oli hidasta.

Hermione huomasi Dracon aikeet ja tempaisi oman sauvansa nopeasti esille, ja osoitti sen Dracoon. Dracokin sai sauvansa esille samalla hetkellä, mutta ei ehtinyt tehdä sille mitään, kun se jo lennähti hänen kädestään.

Seuraavaksi Hermione osoitti ovea ja mutisi: ”Alohomora.” Kuului jälleen pieni 'klik'. Hermione avasi oven ja astui ovensuuhun.

"No osaako se jästilapsi nyt taikoa, ohhoh..." Draco mutisi vihaisena ja yritti nousta ylös. Hermione hätiköi - mitä hän tekisi, mikä olisi järkevää?

"Tainnutu!" Hermione murisi ja Draco tipahti maahan tajuttomana.

Hermione oli hoitanut Dracon pois asunnostaan - hän oli ilmiintynyt Draco mukanaan kauempana olevaan metsään, ja ilmiintyi heti takaisin asunnolleen. Dracon sauvan hän sulki piiloon lipaston laatikkoon.

Hermione alkoi hengittää kiivaasti ja purskahti itkuun. Hysteerisesti itkien hän kaivoi laatikosta pergamentin, sulkakynän ja mustetta. Hän alkoi raapustaa kirjettä Viktorille.

Viktor...

Tule tänne pian. Draco Malfoy harhautti sinut lähtemään pois, vaikka sinun piti tulla tänne... Hän ilmestyi asunnolleni sinuna.

Tule pian. Tarvitsen sinua nyt heti.

Hermione.

Hermione sulki lievästi kastuneen pergamentin kirjekuoreen ja kirjoitti Viktorin nimen sen päälle. Hän otti toisesta laatikosta pienen pillin, ja asteli ikkunan luo. Hän avasi sen, hengitti syvään ja puhalsi pilliin. Siitä ei kuulunut ääntä lainkaan, mutta siitä huolimatta pian hänen vierelleen pelmahti pöllö.

Hermione sitoi kirjeen pöllön jalkaan, ja se lähti matkaan.

Kului tunteja, ja Hermione vain istui sängyllään huoneensa nurkassa kääriytyneenä peittoonsa. Hän oli peloissaan ja häntä ahdisti. Hermione ei pystynyt kääntämään katsettaan pois ovelta, ja hän puristi tiukasti sauvaa kädessään. Jos joku ilmestyisi yhtäkkiä hänen asuntoonsa, hän olisi ainakin valmis taistelemaan vastaan.

Hermione yritti hengittää rauhallisesti ja vakaasti, mutta se oli vaikeaa. Paniikki hiipi hänen mieleensä hetki hetkeltä enemmän. Hermione toivoi, että Viktor olisi saanut hänen viestinsä, ja oli tulossa... Mutta mistäs Hermione tiesi, koska Viktor oli ovella? Siellä saattoi ihan hyvin olla joku muukin. Kenties Draco olisi saattanut usuttaa jonkun muun hänen kimppuunsa?

Ilta alkoi hämärtyä, ja Hermione painui yhä syvemmälle peittonsa uumeniin. Hänellä alkoi olla jo nälkä, mutta häntä ahdistu jo ajatus huoneestaan poistuminen. Tulejo-loitsukaan ei toimisi, kun mitään ei ollut valmiina. Ellei hän sitten halunnut syödä kuivaa leipää. Ajatus mehun juomisesta suoraan tölkistä oli toki mahdollinen, mutta ei hän voisi niin vain jättää jääkaapin ovea auki.

Ovikello soi, ja Hermione kiljahti. Hän lätkäisi kätensä nopeasti suunsa eteen ja kuunteli tarkkaavaisesti. Mitään ääniä ei kuulunut – ei edes hänen omaa hengitystään, sillä hän pidätteli sitä. Oveen ei koputettu eikä ovikelloa soitettu uudestaan, joten ehkä siellä ei ollut kukaan, joka olisi halunnut välittömästi sisälle? Ehkä hänen ei tarvinnut liikkua lainkaan?

Hermione istui peiton alla piilossa pitkään, eikä hän kuullut lainkaan ääniä. Oliko oikea Viktor tulossa sittenkään pelastamaan häntä? Ehkä Viktor ei sittenkään välittänyt hänestä...

Ovikello soi kerran. Hermione hätkähti ja hänen silmänsä laajenivat.

Ovikelloi soi toistamiseen, ja vielä kolmannenkin kerran. Kuka siellä saattoi olla? Siellä oli joko hätäinen Viktor, tai vaihtoehtoisesti vihainen velho joka tuli hakemaan häntä... Koska tulija halusi Hermionen avaavan oven, oli varmaan pakko käydä ainakin katsomassa, kuka siellä oli... Hermione nousi sängystä peitto yhä ympärilleen kiedottuna, ja sauva valmiina. Hän hiipi ulko-ovelle, avasi välioven, ja kurkisti ovisilmästä.

Hermione avasi ulko-oven raolleen ja osoitti Viktoria sauvallaan.

”Mitä teimme ystävänpäivänä?” hän kysyi tiukasti ja odotti.

”Vein sinut luudallani sinne metsään, lammen rannalle. Joimme kaakaota”, Viktor selitti ihmeissään. Lopetettuaan Hermione veti hänet varovasti sisään, pudotti sauvan ja peiton lattialle ja painautui tiukasti Viktoria vasten.

”Se olet todella sinä, viimeinkin”, Hermione sopersi itkuisena.

”Minä olen tässä”, Viktor sanoi rauhoitellen ja silitteli Hermionen hiuksia. ”Mitä tapahtui?”

Hermione lähti viemään Viktoria perässään olohuoneeseen, ja he istahtivat sohvalle.

”Draco Malfoy...” Hermione niiskutti. ”Hänellä oli ilmeisesti monijuomalientä. Muuttui sinuksi. Tuli tänne ja huijasi minua. Yritti tehdä pahaa minulle...”

Viktor halasi Hermionea oikein tiukasti ja keinutteli edestakaisin.
”Ei mitään hätää enää, minä olen nyt tässä. Minä olen tässä...” Viktor kuiskutteli, ja Hermione alkoi itkeä valtoimesti hänen rintaansa vasten.

"Se oli niin kamalaa..." Hermione sopersi. "Minua pelotti ihan hirveästi.

"Minä suojelen sinua nyt, niin kukaan ilkeä ei pääse kiusaamaan sinua mitenkään, okei?" Viktor rauhoitteli ja jatkoi silittelyä. Hermione nyökkäili, mutta ei edelleenkään saanut hengitystään tasattua.

"Minusta tuntuu että olen ihan hirveä pelkuri ja heikko", Hermione puuskahti turhautuneena ja pyyhki kyyneleitä silmäkulmistaan.

"Kaikki saavat pelätä joskus. Minäkin pelkään. Enkä minäkään jaksa aina olla vahva, vaikka siltä saattaa vaikuttaa", Viktor lohdutteli ja Hermione katsoi häntä ihmeissään.

"Mitä sinä pelkäät?"

Viktor punastui ja raapi niskaansa.

"Etten voi pelata enää ikinä huispausta. Että en saa ikinä enää lentää luudalla. Että menetän sinut kokonaan", hän mutisi.

"Tuohan on suloista, älä nolostele!" Hermione huudahti ja heittäytyi halaamaan Viktoria oikein tiukasti.

”Sinä hymyilet”, Viktor sanoi iloisesti ja silitti Hermionen poskea. Hermione punasteli – pakostihan tuollainen ihana mies hänet ennen pitkään hymyilemään saisi, oli hänellä ollut miten vaikea päivä tahansa.

Hermione painoi päänsä nyt jo vapautuneemmin hymyillen vasten Viktorin rintaa, ja kuunteli tämän sydämenlyöntejä. Hän tahditti hengityksensä Viktorin sydämenlyöntien tahtiin, ja hengittikin pian rauhallisesti. Hermionella alkoi olla jo paljon parempi olo, nyt kun Viktor oli siinä hänen vierellään, suojelemassa ja lohduttamassa häntä. Hermione alkoi tuntea olonsa jo paljon rohkeammaksi.

"Kuinka kauan voit viipyä täällä luonani?" Hermione kysyi epäröiden, kun he olivat jälleen kerran unohtuneet halailemaan toisiaan.

"Ainakin kolme päivää, ellei tule äkkinäisiä suunnitelmanmuutoksia. Voi myös olla, että minua tarvitaan kotona, mutta haluaisin olla luonasi niin pitkään kuin mahdollista", Viktor kertoi. Hermione tiukensi otettaan hänestä, ajatellen ettei päästäisi koskaan irti. Ei edes sitten, kun Viktorin tulisi aika lähteä.

"Tuota, minulla on sinulle jotakin!" Viktor lausahti yhtäkkiä - hän oli muistanut, mitä hänen laukussaan oli.

"Ostin nämä jo aamupäivällä, kun ensimmäisen kerran kävin täällä..." Viktor mutisi ja kaiveli laukkuaan. Hän nosti esiin suklaarasian ja pienen lahjapaketin.

"Nämä ovat sinulle", Viktor sanoi ujosti ja ojensi tuomisensa Hermionelle. Hermione katsoi nuorta miestä äimistyneenä - eihän hän ollut pyytänyt mitään, eikä tainnut olla mikään erityinen merkkipäiväkään?

"Kiitos, tuota, ei sinun olisi tarvinnut", Hermione sanoi ottaessaan lahjat vastaan. Ensimmäisenä hän hymyili suloiselle suklaarasialle. Hän siirsi sen sivuun ja availi toista pakettia varovasti.

"Onpas nätti paketti..." hän sanoi ihaillen ja varoi repimästä pakettia.

Kohta paperin alta ilmestyi kapea ja pitkähkö tummansininen rasia. Hermione avasi sen, ja haukkoi henkeään.

"Se on todella kaunis..." hän kuiskasi ja nosti kaulakorun kiven kämmenelleen. Hän tarkasteli sitä lähemmin ja ihaili eri vihreiden sävyjen loistoa.

"Se on todella... todella..." Hermione änkytti. "Upea. Kiitos paljon, Viktor", hän sai sanottua ja veti Viktorin tiukkaan halaukseen.

"Mutta miksi..?"

Viktor meni vaikeaksi ja raapi niskaansa.

"Tuota, halusin vain antaa sinulle jotakin kaunista. Halusin osoittaa sinulle, kuinka kaunis itsekin olet, ja ajattelin, että tuo koru sopisi sinulle", hän selitti. "Saanko..?" hän kysäisi vielä ja otti varovasti kaulaketjun käsiinsä. Hermione siirsi hiuksensa tieltä, kun Viktor asetti ketjun Hermionen kaulan ympäri, ja sulki lukon. Hermione päästi hiuksensa vapaiksi ja ihaili rinnallaan lepäävää korua.

"Tahdon katsoa peilistä..." Hermione kuiskasi ja käveli rauhallisesti eteisen peilille.

Hermione ihaili koruaan ja itseään peilistä eri kulmista. Valo osui kiveen kauniisti, ja se säteili vihreän eri sävyin. Luonnon valossa näkymä olisi kenties vielä upeampi.

"Viktor, kiitos, todella, se on upea", Hermione selitti ihastuneena palatessaan takaisin Viktorin luo sohvalle. "Miten osasitkin valita näin sopivan värin? Se on niin kaunis!"

"Muistin silmäsi, ja ajattelin, että tuo sopisi niiden kanssa", Viktor selitti, ja katsoi Hermionea silmiin. "Se todella korostaa kauniisti silmiesi väriä."

Hermione punastui ja asetti kätensä hennosti poskelleen.

"Ai, vai niin... Kiitos, vielä kerran", Hermione toisteli ja tunsi sydämensä pakahtuvan. "Olisinpa minäkin osannut hankkia sinulle jotain!"

Viktor vain pudisteli päätään.

"Ei, ei sinun olisi tarvinnut, tämä oli vain minun päähänpistoni tällä kertaa", hän kielsi hymyillen.

Hermione painautui jälleen kerran Viktorin syliin ja huokaisi syvään.

"Olen niin iloinen, niin onnellinen, kun olet täällä kanssani. Mitään muuta en voisi toivoakaan", Hermione sanoi onnen sävy äänessään.

”Minullakin on oikein hyvä olo. En keksisi mitään parempaa tekemistä, kuin olla sinun kanssasi.”

Koko yö ja sitä seuraava päivä sujuivat läheisissä tunnelmissa – Hermione ei ollut päästää Viktorista irti lainkaan. He vain juttelivat ja halailivat – välillä Viktor joutui lohduttelemaan itkuun purskahtanutta Hermionea.

Sinä iltana Hermione ja Viktor säikähtivät makaillessaan sohvalla, kun ikkunaan koputettiin. Viktor nousi avaamaan ikkunan ja päästi pöllön sisään.

”Se on minulle”, hän sanoi irrottaessaan kirjettä pöllön jalasta. Hän avasi kirjeen ja syventyi hetkeksi lukemaan sitä kulmat kurtussa.

”Voi ei...” hän huokaisi. ”Minun pitää lähteä heti aamulla, huomenna. Minä kun luulin, että olisin saanut olla kanssasi vielä pidempään...” hän sanoi surullisesti ja lysähti sohvalle Hermionen viereen.

Hermione alkoi niiskuttaa. Hänellä oli ollut Viktorin kanssa niin turvallinen olo – ja nytkö tämä turva ja lämpö häneltä riistettäisiin?

”Minä en haluaisi, että lähdet...” hän kuiskasi. ”Mutta et sinä kai voi muutakaan...”

Viktor kohautti surullisena olkiaan.

”Niin, en voikaan... Mieluiten jäisin tänne, mutta minua tarvitaan kovasti kotona”, hän sanoi jo ikävöiden Hermionea valmiiksi.

”Ihan tyhmää...” Hermione mutisi ja risti kätensä rinnalleen. ”Miksi me emme voisi olla aina yhdessä? Voisimme nähdä joka päivä. Minulla olisi silloin paljon turvallisempi olo... Minä en pärjää ilman sinua. Asuisitpa sinä täällä... Tai minä Bulgariassa”, Hermione vuodatti.

Viktor hymyili salaperäisesti. ”Niimpä”, hän kuiskasi ja silitteli Hermionen poskea. Hermione nojautui hiukan kohti Viktoria, sulki silmänsä ja painoi huulensa hellästi tätä vasten. Pian hän kuitenkin vetäytyi, mutta teki sen hitaasti.

”Olen pahoillani, minusta tuntuu että meidän täytyy kuitenkin edetä hitaasti, jälleen kerran... Se, mitä tänään tapahtui, vaikutti minuun ikävällä tavalla. Minua alkaa ahdistaa helposti...” Hermione selitti hiljaa ja katseli polviinsa.

Viktor nyökkäsi. ”Se sopii. Ei haittaa”, hän sanoi hiljaa ja katsoi Hermioneen.

Seuraava aamu saapui aivan liian nopeasti. Hermione oli heti herätessään hiljainen ja vaitelias - hän ei hymyillyt edes Viktorin syleilyssä ja silittelyissä.

"Minua harmittaa, että joudun lähtemään..." Viktor kuiskasi. "Voisinpa jäädä vielä pitemmäksi aikaa... Mutta tulen taas pian käymään täällä, lupaan sen."

"Älä sano että tulet käymään. Viivy. Ole pitkään. Älä käy, vaan ole luonani", Hermione vaati hiljaa.

Viktor nyökkäsi. "Niin. Tulen taas pian luoksesi."

"Tämä on niin julmaa, niin epäreilua..." Hermione mutisi Viktorin kainalossa.

"Niin on..." Viktorkin myötäili. "Minun pitäisi saada olla täällä sinua suojelemassa. Niin pitkään, kuin haluan, ja niin pitkään, kuin sinä minua tänne haluat."

Hermione nyökkäili kyyneleet silmissään.

"Minun on jo ikävä sinua", hän purskahti itkuisesti ja halasi Viktoria tiukasti.

Viktor nosti kätensä ja katsoi kelloaan.

"Minun täytyisi jo melkein olla menossa... Kestää melko kauan, että ehdin piiloon ja pääsen lentämään", Viktor selitti ikävä äänessään.

"Lennä sitten varovasti... Ja koita nauttia taas harjoituksistasi, älä anna minun tunkea liikaa mieleesi. Sinun täytyy voida keskittyä pelaamiseen", Hermione selitti kuiskaten. Hän tiesi, mitä Viktorin täytyisi tehdä, vaikka ehkä olisikin halunnut olla hiukan itsekäs ja pitää hänet kaiken aikaa itsellään.

"Selvä, minä yritän", Viktor nyökkäsi ja huokaisi syvään. "Minä yritän."

Viktor veti matkustusviitan päälleen ja tarttui luutaansa, ja Hermione syöksyi vielä halaamaan häntä.

"Yritä pärjäillä täällä, lupaathan?" Viktor kysyi lempeästi ja suuteli Hermionen päälakea. Hermione nyökkäili, vaikka hän pelkäsikin, ettei siitä tulisi mitään.

"Minä menen nyt. Nähdään pian, kaunis neito, Hermione", Viktor sanoi lopulta, kumartui suutelemaan Hermionea, ja poistui ulos ovesta.

Hermione valahti eteisen lattialle istumaan. Kuka häntä nyt suojelisi? Pitäisikö hänen uskaltautua taas ihan yksin ulos, kaikkien pahojen ihmisten keskelle? Koskaan ei tiennyt, miltä seuraava ilkeämielinen ihminen näyttäisi... Pitäisi vain olla tarkkana ja valmiina taistelemaan.

____________

Sanoja yhteensä: 29332