The fault in our stars

Odotin nyyhkyleffaa. Leffaa, jossa nyyhkyttäisin itsekin, sitä tapahtuu harvoin. Ne taitaa sitten rajoittua koiraleffoihin.

Hazel and Gus are two teenagers who share an acerbic wit, a disdain for the conventional, and a love that sweeps them on a journey. Their relationship is all the more miraculous given that Hazel's other constant companion is an oxygen tank, Gus jokes about his prosthetic leg, and they met and fell in love at a cancer support group.
imdb

Tykkäsin kyllä. Tarina oli hyvä, samoin näyttelijäiden työ. Olisin vaan päässyt parempaan tunnelmaan, jos olisin ollut elokuvateatterissa yksin. Ei minua häiritse, jos muita itkettää, eikä siinä mitään pahaa ole. Mutta se ääni kun sitä räkää, tai mitä nenästä nut tuleekaan kun itkettää, vedetään nenään, eikä käytetä nenäliinaa. Kuulostaapa pahalta tämä minun selitykseni. En tarkoita sitä sillä. Keskityin vain liikaa ulkopuolisiin ääniin. Olen syyllistynyt siihen itsekin sopimattomalla hetkellä, enkä nyt sanoisi että tuo olisi ollut sopimaton hetki. Ja tottakai monilla voi olla kurjia kokemuksia elokuvan aiheesta, samaan tapaanhan minulla kostuu silmät kun katson Marley & Me -leffaa. Ehkä vaan petyin, kun olisin halunnut jostain syystä itkeä. Tai valmistauduin siihen, koska monet olivat facebookissa hehkuttaneet itkeneensä.

 Ja toinen, sali oli täynnä jotain 14-vuotiaita tyttöjä, ja jotenkin sitä pahasti heti yleistää että ne itkee koska komealle nuorelle miespäähenkilölle tapahtui jotain. Itse tykästyin paljon enemmän Hazeliin, niin ehkä siksi en sillä hetkellä _itkenyt_ vaikka kyllähän leffaan surullisia hetkiä mahtui. Leffassa oli myös hetki, kun sivuhenkilö koki tuskaa, ja purki sen hakkaamalla tyynyä ja huutamalla - monet nauroivat. Ei se minusta hauskaa ollut, toinen kärsii ja katsojat nauravat. Höh. Eikä sitä kohtausta mielestäni oltu täysin humoristisesti esitetty.

Mutta kyllä tämä leffa kannattaa mennä katsomaan, jos siltä tuntuu. Ei ollut mitään typerää jenkkiteinisähellystä, vaan kaunis ja surullinen tarina, ja aion kyllä tämän kirjankin lukea. Teatterissa ei kannata ihmetellä, jos suuri osa olisi niitä teinityttöjä, ja elokuvaa edeltävät mainokset ovat vähän teinimäisempiä leffoja ja One Directionia... Mitähän varten tämä leffa on teatterissa (mainoksista päätellen) leimattu teinileffaksi?

I'd like to think I'm pretty unique - The Double

En yleensä tee mitään elokuva-arvioita, mutta tämä leffa sai kyllä miettimään. Elokuvan päähenkilö, Simon James, on arka ja näkymätön. (Voisin kokea samaistuvani.) Kukaan ei tunnu tuntevan häntä töissä, vaikka on ollut samassa paikassa seitsemän vuotta. Sitten ilmestyy uusi työntekijä - James Simon, kaksoisolento ulkonäöltään, mutta vastakohta luonteeltaan.

En viitsi elokuvasta juuri enempää paljastaa, mutta voin kyllä suositella kaikille, jotka pitävät vähän hämmentävistä elokuvista. En suosittele, jos kaipaa elokuvalta jatkuvaa toimintaa. Ja mitä ajatuksia tästä elokuvasta heräsi? Mielenterveyden ongelmia elokuva ainakin kuvasi. Masennus, skitsofrenia? Tämä elokuva voisi sopia sellaisille, joilla on ehkä jotain vastaavanlaisia kokemuksia omassa elämässään.

 Simon oli hyvinkin näkymätön omassa työyhteisössään ja elämässään. Hän ei saanut tunnustusta työstään, saatika sitten olemassaolostaan. Kuin hänen olemassaolollaan ei olisi mitään merkitystä... Onpahan noita ajatuksia itse kullakin ollut. Miten näkymätön sitä osaakin olla, kun luonne on mitä on. Elokuvan James taas sitten on hyvinkin kova suustaan, töykeä jopa, ja käyttää Simonin tekemää työtä härskisti hyväkseen.

No vittu. Minä mitään osaa kirjoittaa. Tai uskalla? Ihmekkään etten koskaan arvostele elokuvia mitenkään julkisesti.

Joka tapauksessa... Itseäni tuo elokuva jotenkin henkilökohtaisesti kosketti. Myös elokuvan naishahmon jotkin kokemukset olivat sellaisia, että ymmärsin myös häntä... Jotenkin sitä on aina tullut samaistuttua noihin onnettomimpiin hahmoihin elokuvissa, toivottu heille parasta mutta kuitenkin on tapahtunut kaikenlaisia kurjia asioita. Sitä rupeaa sitten itsekin ajattelemaan, että mitä omassa elämässä voisi tehdä paremmin tai erilailla että voisi pärjätä paremmin, joku voisi käyttää sanaa "menestyä"?

Ei tätä kannata lukea, ei tässä ole päätä eikä häntää. Jossain tuolla sisällä tämä kuitenkin pisti miettimään omaakin elämää, ja tuli tarve kirjoittaa jotain sekavaa. Kiitos ja anteeksi.

Oli muuten jännä, että elokuvan lopussa oma olo oli jokseenkin epätoivoinen... Oli tullut samaistuttua pariin hahmoon kenties vähän liikaa. Kunnes sitten tuli tuo viimeinen lause, joka on otsikossakin kuvattu. Hämmentävää, miten suuri vaikutus yhdellä lauseella voi olla. Niin, minä olen ainutlaatuinen, vaikka en kovin ihmeellinen tai merkittävä. Mutta minä olen minä.



Huom! Leffassahan esiintyy myöskin Danny! Woohoo!