Kun minä en riitä - eli tarina hurjasta harjoittelusta.

Tämä työpäivä oli vähästressisin suunnilleen kuukauteen. Miksi? Siksi, että nykyään kuljen töihin autolla. Ai miksi? Koska matkaa tuli vajaa 6 kilometriä lisää. (Joojoo äiti, ei oo pitkä matka, pyöräilen sit kun on kiva keli ja myöhäinen aamu.)

Tuli sitten koettua tällainenkin, että tuli työharjoittelupaikan vaihdos harjoitteluajan puolivälissä. Yksi päivä uudessa paikassa takana, enkä voisi olla tyytyväisempi.

Aiemmassa paikassa omat fiilikset olivat pitkälti ulkopuolisuutta ja sellaista yleistä haahuilua.... Lasten kanssa tulin kyllä hyvin juttuun, ja tuli tosiaan piirrettyä niille paljon kuvia väritettäväksi. Haahuilusta tuli sitten ohjaajalle ongelma, ja laadittiin sitten kalenteriin hetkiä, kun voin ottaa ihan oikeaan ohjaukseen muutamia lapsia. Näistä piti sitten tehdä suunnitelmat. "Tee tarkemmin", parin ensimmäisen päivän jälkeen. "Tee paremmin", kuului sitten ohjeet. Ykkösluokan ohjausta sain siis... Eipä minulle hirveästi aikaa annettu muutenkaan. Minä olen hei opiskelija. En valmis ja palkkatyössä, vaan opiskelija. Lähihoitajaopiskelijoilla on kuulemma paljon tarkemmat ohjeet ja muut, kuin meillä. Maanantaina minulla oli unohtunut suunnitelmat kotiin. Siitä seurasi viesti ohjaavalle opettajalle. Tiistaina päivän jälkeen opettaja soitti ja pyysi keräämään kamat ja tulemaan koululle.

Oli hyvä päästä juttelemaan kahden opettajan kanssa, ja varsinkin kun he olivat täysin minun puolellani ja ymmärsivät. Minulle päätettiin etsiä parempi harjoittelupaikka, jossa minunlainen ujo ihminen voi saada parempaa ohjausta ja ymmärrystä. Minua kohdeltiin edellisessä paikassa oikeasti todella epäoikeudenmukaisesti, kun mitään inhimillisiäkään virheitä ei sallittu, vaan heti kilahdettiin, ja vaikka olin koko viikon ohjannut lapsia todella hyvin ja saanut ohjaamisesta hyvää palautetta, niin silti minut halutaan pihalle sieltä. Ei vaan voi ymmärtää.

Eilen kävin tutustumassa uuteen paikkaan, ja tänään oli tosiaan ensimmäinen työpäivä. Neljä viikkoa jäljellä. Huomasin jo tämän päivän ja eilisen perusteella monia asioita, mistä voin antaa monta plussaa enemmän tälle uudelle harjoittelupaikalle. Niin ulkona ollessa, palaverissa ja lasten kanssa muuten ollessa.  Jännittävää, miten noinkin isoja eroja saman kunnan kunnallisissa päiväkodeissa voi olla... Tämä työyhteisö on sellainen, jossa voin viihtyä, ja jossa tiedän lapsia kuunneltavan aidosti.

Ah, se ihana ahdistus

Ja stressi. Kouluun ja töihin liittyen. Ei oikein osaa kirjoittaakaan siitä, kun ahdistaa ja nolottaakin tämä.... Juttu, jota elämäksikin pitäisi kutsua. Saanko minä kesätöitäkään? En ole kelvannut, viime kesänkin olin ilman töitä. Se Forssa-tapaus oli aika paha isku itsetunnolle. Jos en saa kesätöitä, niin miten minä saan mistään vakipaikkaakaan? Ehkä sitten pitää olla vaan seuturekryllä ja pyöriä ympyrää... Se ei kesän tilannetta paranna. Varmaan täytyy ottaa opparin pisteet kesälle. Ja se hallinnon harjoittelukin pitää tehdä, onnistuu kai aikaisintaan elokuussa. Johonkin paikkoihin haetaan lastentarhanopettajia, mutta ne alkaa elokuussa. Miten siinä sit mihinkään pääsee töihin. Usko on lopussa siitä, että kesken vuoden pääsisi johonkin. No varmaan pääsee, mutta kun se usko ei tällä hetkellä vaan yksinkertaisesti riitä.

Ja se opparikin pitäisi aloittaa.

Ehkä vaan väännän muksut nyt ja rupean kotiäidiksi. Elääkö kotona olemalla, jos ei ole ehtinyt olemaan töissä?
Ehkä sitten opiskelen uuden ammatin ja kasvan. En vissiin ole henkisesti kypsä töihin.

Mitä ajattelen itsestäni? Koulussa on kivaa.

Kaikissa meissä on hyviä ja huonoja puolia. Joku on hellä ja rakastava, mutta aina ei jaksa siivota. Toinen on nokkelasanainen mutta ei huomioi läheisiään oma-aloitteisesti. Jollain taas on ongelmia päättää elämälleen suuntaa, mutta on omistautunut musiikille.

Itselläni varmaan hellyys ja huolenpito, sekä esimerkiksi tavoite valmistua ajoissa kompensoivat ujouttani ja huonoja puhetaitoja.

Tänään perhetyön kurssilla kokeilimme itse joitakin työssä käytettäviä menetelmiä. Aluksi kaikki meni hyvin, kunnes monistepinossa vastaan tuli hyvin ahdistava paperi. "Kehumittari."
Ei minulla yleensä ole ongelmaa tilanteissa, joissa pitää kehua itseään parilla lauseella. "Mulla on kivat hiukset ja silmät, oma tyyli ja persoonallisuus. Kirjotan kai ihan hyvin ja joskus näytän varmaan melko nätiltäkin." Tästäkin pitäisi kumittaa pois kai- ja melko-sanat.
Tässä tehtävässä piti kuitenkin määrittää, kuinka hyvä tyyppi olet. Kuinka hyvä tai huono itsetunto sinulla siis on.

Kehumittarissa oli 10 kohtaa, joista piti värittää niin monta palikkaa, kuin tuntui oikealta. Minulle helppoja kohtia oli kaksi, "hyvä kaveri" ja "huolehdin itsestäni". Monet muut kohdat aiheuttivatkin päänvaivaa... Heti alkoi ahdistaa, että ajattelenko itsestäni nyt liikoja, jos väritän vielä yhden ruudun lisää. Vai että aliarvioinko itseni? No, huonolla itsetunnolla varustettu tyttö varmaankin aliarvioi itseään, mutta ei tunnusta sitä. Ei pysty sanomaan, että olisin hyvä, parempi jollain osa-alueella. Heti rupesin ajattelemaan, että montako ruutua voin mistäkin kohdasta värittää, ettei muut luokkalaiset ajattele että ei tuo tosiaankaan tuollainen ole.

Vaikeimpia kohtia olivat "kaunis" ja "mahtava tyyppi".

Olen kyllä kuullut kommentteja, että olen söpö, nätti, persoonallisen näköinen. Mutta voiko persoonallinen, erilainen, olla kaunis? Harvoin sitä kuulee. Nyt taas vertaan itseäni liikaa muihin, mutta jos katselee vaikka facebookissa tai jossain muualla, missä jaetaan kuvia, niin...
En pysty värittämään montaa kauneusruutua, koska en ole sitä muiden mielestä.
Opettajan luennosta yksi sanapari särähti ikävästi korvaan. Liian kaunis. "...jos on vaaleanpunaiset lasit päässä, ajattelee että on liian kaunis."

Melko ikävästi sanottu. Juuri tätä minä tarkoitan. En pysty kutsumaan itseäni kauniiksi, varsinkaan tuollaisessa testissä ehkä kauniimmaksi kuin joku toinen itseään, koska moni voisi tuhahtaa ja miettiä, että kuvittelen liikoja. En sitten pystynyt näyttämään sitä omaa lappuani parille, koska se olisi ahdistanut liikaa. Minun paikkani avautua tuollaisista asioista ei nyt satu olemaan kesken tunnin täydessä luokassa.

Että silleen kivasti taas alkoi tämä päivä. Juuri kun aamulla olin laittanut hiukset tosi kivasti, niin typerät ajatukset tulivat taas vierailulle.

Koulua, koulua, koulua...

Oppariahdistus.

Jopas oli taas ahdistava koulupäivä. Jo valmiiksi ärsytti heti aamusta, kun tultiin koululle turhaan kahdeksaksi. Kun olisi tajunnut kysyä, että mitä se aamun ohjelma on, niin ei olisi tarvinnut tulla kuin vasta yhdeksään.

No, iltapäivästä oli sitten opinnäytetyö-keskusteluja... Muut opparit meidän ryhmässä (3kpl) on jo hyvässä alussa, haastatteluja, kyselyitä, kaikkea... Kaikkea on jo saatu alkuun. Ahdistaa, kun vertaan itseäni muihin taas niin paljon. Meillä se on vielä ideapaperitasolla. Aihe kiinnostaa minua todella paljon, mutta tuolla keskustelun aikana tuli välillä niin ahdistava olo, että teki mieli kävellä huoneesta pois johonkin yksinäisyyteen. Hengittämään rauhallisesti. Kun ei ymmärrä, eikä osaa kysyä, ja jos kysyy, ei saa vastausta, josta saisi lisää varmuutta. Äh. Ja kun toiset meinaavat valmistua jo kesällä... Olin kuulevinani ikäviä äänensävyjä. Toiset valmistuvat kesällä, ja me (viimeistään) VASTA jouluna. Olisi se kiva jo vaikka syksyllä valmistua. Mutta kun on kaksi, niin ei voi oikein toista pakottaa. Tietty opparin voi saada valmiiksi jo paljon ennen valmistumista... Mutta en tahtoisi venyttää turhaan, enkä myöskään kiirehtiä liikaa. Tuntuu vaan siltä, että pitäisi olla valmis kesällä, niin kuin muillakin. Ahdistus.

Lisäksi tunnen olevani todella raakile muihin luokkalaisiin verrattuna. Monet osaavat heittää niin fiksuja ajatuksia ja kommentteja tunneilla, ja minä en koskaan osaa sanoa mitään. Varsinkin lastensuojelusta kaikilla on mielipiteitä ja kokemuksia. En minä varmana vielä vuoden päästä uskaltaisi ottaa niin suurta vastuuta, että työskentelisin lastensuojelun piirissä. Eihän siellä yksin mitään päätöksiä tehdä, mutta... Jotenkin se tuntuu niin vastuulliselta. Lastenkotia olisi jännä tietty kokeilla. No, sydämeni kuitenkin kuuluu vammaistyölle... On siinä kuitenkin erilaiset vastuut, ja tietenkin riippuu työpaikasta, mitä pääsee tai joutuu tekemään. No, olen ehkä minäkin siitä erityinen, että todella harvat sanovat pystyvänsä työskentelemään samalla innolla vammaisten parissa. Puhumattakaan haluamisesta! Ehdottomasti siinäkin pitää olla vastuuta... Meidän luokalla taitaa olla 4 opiskelijaa, joilla on vammaistyö sivuaineena. Lastensuojelusta kiinnostuneita on toistakymmentä. On minullakin siis paikkani, mutta... Jotenkin tunnen olevani niin paljon epäkypsempi opiskelijana, ja vuoden päästä pitäisi valmistua.

Muutenkin tuntuu taas etten osaa kuin epäonnistua. Sain tehtäväksi lähettää _yhden_ kirjeen, ja siinäkin olin näköjään epäonnistunut. Vittu.

Määäääääääähhhh stressiavautuminen.

Ressaa. Mut ehkä se kohta helpottaa. Torstaina päästään eroon projektityön esittämisestä, ja sitten on vielä viikko aikaa viilata raporttia... Uah. Siinä on kyllä homma, joka on stressannut syksystä asti ihan liikaa. Voisin avautua siitä sivukaupalla, mutta jätän tekemättä. Toivottavasti se raporttikin saadaan hoidettua ennen lähtöä, ettei tarvi stressata sitä harjoittelun aikana, ja sepäs olisikin vähän hankalampaa sitten, kun ryhmän jäsenet ovat eri puolilla Suomea ja maailmaa. : D

Sitten itse harjoittelu... Laitettiin yli viikko sitten viestiä sille yhteyshenkilölle Cambridgessä, eikä ole kuulunut vastausta... Ja kun asia oli aika tärkeä. -.- Olis ihan kiva tietää, mistä ja miten saadaan esimerkiksi asunnon/asuntojen avaimet, ja että mitä kämpässä on (mitä pitää raahata mukaan tai ostaa...). Mehän ollaan Lontoossa perillä perjantai-iltana klo 22, joten ois kiva tietää, päästäänkö yöksi tai edes viikonlopuksi kämpälle! Vai täytyykö hillua yö Stanstedin kentällä vai häh. Ja toki pitäisi hankkia bussiliputkin kentältä kämpille. Ja nehän saa kuitenkin varmaan halvemmalla ostamalla etukäteen, ja tässä alkaa aika loppua - enää 10 yötä lähtöön.... jestas! O.o Mut jos hyvä tuuri käy ja majoitus järjestyy, niin viisi noista öistä saan nukkua Mikaelin vieressä. ♥ Pitää katsoa asiaa vielä. Helsinkiin menossa sunnuntaista keskiviikkoon, ja Mikaelhan majailee vielä kaverinsa luona, kunnes muuttaa ens kuussa omaan (no, jaettuun) kämppään. :3
Apuaaa ja rahaakin pitää vaihtaa... Ja harjoituspakata! Puh.
Mut se kyllä jännittää toki, et miten pärjäilen tuolla, lähinnä ikävän kanssa. Kun on Mikael ja kaikki. Miuh. Mut kolme kuukautta... ei se oikeasti ole aika eikä mikään.
Mut kuitenkin, harjoittelua ootan niin innolla ♥

Ja vääh. Tahdon jonkun karvaturrin tänne. Onhan Nastolassa Nipa, mutta se on siellä... Kaninhäkki ei tänne mahtuis, se tarvii niin paljon enemmän tilaa. Mut kahden vuoden päästä voin olla onnekas corginomistaja. ♥  Olisi kyllä kiva, jos tänne kivasti saisin ne rottapojat, joista oli puhetta joku aika sitten erään kaveripariskunnan kanssa. Suloiset rattukset. ♥ Mut ne ei kovin pitkäikäisiä ole, ja ne on sitten jo vuoden ikäisiä, kun palaan. Olis toki kiva, jos ottais pikkurottia pieninä jo, mut ehtiihän noita kattella.
Mulla on vaan niin tylsää aina kotona yksin. -.- Olis jotain seuraa ja puuhattavaa koulutehtävien ja tietokoneen lisäksi, huoh.

Mimimii. Perjantaina saan mun pupusen tänne. ♥

Harjoituskappale.

Tähänkö sitä ollaan menty?

Kun ajattelee asioita vuosi takaperin, ihmisiä silloin, niin en kyllä odottanut että tämä olisi tällaista. No joo. Mikä se enää on kun enää ei edes vastata toisen tervehdykseen vaan tuijotetaan? Ja kun toiselle ei enää uskalla puhua, kun sieltä vastaukseksi tulee useammallekin ihmiselle lähinnä vittuilua?
Jaahas.
No, minä en välitä nyt, koska nyt minulla on hyvä fiilis, tutustumassa pariinkin kivaan ihmiseen joiden kanssa voisi kenties peräti jutella asioista molemmin puolin, enkä minä niitä ihmisiä aio torjua, jotta he tietävät että minulle voi puhua ja minä kuuntelen. Ja joille minäkin voisin puhua, ilman että minut torjutaan.
JA koska minun ihana pullanmuruni tulee tänään tänne uusien hiustensa kera! <3

Ja muuta sitten. No, viikko jäljellä tavallista koulua. Ihan oikeasti. Koko lukiosta. Ensi viikko koulussa, seuraavalla viikolla pari päivää koulussa koeviikon takia, sitten onkin potkiaiset ja penkkarit ja abiristeily ja kaikki. Ja ylppärit. Ja huhtikuu? No, huhtikuu on tyhjä. Mitähän siellä sitten? Ainakin kouluihin hakemista ja sellaista. Hurjaa. Minä olen jo iso tyttö!
Ja kesäkuun alussa painetaan sitten lakki päähän. Hihi.