Tämän päivän ahdistus: rahattomuus ja työttömyys

Väkisinkin tulee mieleen että mikä mussa on vikana, tai mitä vääriä valintoja elämässäni olen tehnyt. Olen ollut oikeasti töissä tasan yhtenä kesänä, parina muuna kesänä on ollut jotain pientä, mistä ei ole mitään käteen jäänyt. Koulun aikanakin olen laittanut hakemuksia sijaisuuksiin ja osa-aikaisiin hommiin, mutta mistään ei ole napannut. Eräällä sijaislistalla olen, ja 2,5 vuoden aikana olen saanut tehdyksi kahden käden sormilla laskettavan määrän sijaisuuksia päiväkodeissa. Juuri nyt, kun olisi oikeasti ollut aikaa ja tarvetta, niin viestejä ei ole pariin kuukauteen tullut yhtäkään. Kesällä tarvetta sijaisille ei luonnollisesti ollut.

Ylimääräistä rahaa ei ole siis paljoa ollut. Sen verran että on pystynyt suht normaalisti elämään. Nyt vaan on ruvennut vituttamaan/ihmetyttämään/ahdistamaan, miten monilla muilla ei ole ollut koskaan ollut mitään ongelmia töiden puolesta, ja itsellä taas ei ole ollut oikeita töitä. Nytkin olisi ollut mahdollisuus päästä Jenkkeihin melko halvalla kavereiden kanssa - mutta eipä ollutkaan. Sen kerran kun "pystyisi", pääsisi, pyydetään, niin ei pysty. En tarkoita, että kukaan muukaan ei saisi lähteä reissuun tai saada töitä, koska itsellä ei ole, mutta tämä oma tilanne vaan ahdistaa. Olisi ihan kiva päästä joskus kavereiden mukaan jonnekin seikkailuun... Mutta kun ei. Ei rahaa, ei mahdu, ei tajuta, kun ei niin ei.

Nyt tää kuulostaa armottomalta valitukselta. Mutta eilen tuli uskomaton ahdistus siitä, kuinka toiset saa jotain helposti ja itse ei. Työt, raha, matkat. Tai ainakin helpon oloisesti. Totta kai jokainen tekee töitä sen eteen, että saa niitä töitä. Mutta niin olen tehnyt minäkin. Ne oman alan työt olisi ihan jees. Ensi viikolla alkaa viimeinen työharjoittelu, neljä viikkoa. Kun oppari on tehty, niin se olisi sitten siinä. Mutta mitä jos en kelpaa mihinkään? Kun oman alan töitä varten en ole päässyt usein työhaastatteluunkaan asti, niin vähän pistää jännittämään, miten hyvin töiden saaminen onnistuu heti alkuunsa. Tässä neljän kuukauden kotona jumittamisen jälkeen alkaa jo kyllästyttää, enkä halua harjoittelun jälkeen enää pitkään istua toimettomana.

Keksikää mulle töitä jostain.

No comments.

Mua vituttaa ja ahdistaa se, että tän työharjoittelun aikana multa on kysytty muutamaan otteeseen ainakin kolmen tai neljän eri ihmisen toimesta sitä, että tahdonko minä sen lastentarhanopettajan pätevyyden. Keskustelujen aiheita en rupea avaamaan, mutta perkele, siitä on tullut sellainen olo että heidän mielestään minä en kelpaisi sellaiseksi, en pystyisi siihen, en saisi hankkia sitä pätevyyttä koska en ole hyvä. Viimeisin viikko töissä on ollut kivaa, mutta silti on hirveästi stressiä, paineita oppimistehtävään liittyen... Enkö minä ole kypsä tai ylipäätään pätevä tällaiseen? Jos ja kun minuun ei uskota, niin se ei hirveästi inspaa enää yrittämään kovemmin, koska sitä kovemmin yrittämistä on tullut harrastettua... Ja silti ei uskota. On niitä kannustaviakin kommentteja tullut, mutta... Kun on 15 vuotta käynyt koulua ja koulua vain, niin ne paineet alkaa olla liikaa. En ole paljon kiitosta esimerkiksi työharjoitteluissa tai muussakaan saanut. Poikkeus oli vuosi sitten, se elämäni paras kolme kuukautta. Ja sekin oli työpaikan, ei sosiaalisen elämän ansiosta. Tällä hetkellä kummassakaan ei ole kehumista... Erakko?

Eilen kyllä olin koko päivän menossa, kun extempore tuli istuttua muutama tunti kaverilla, ja siitä sitten myöhemmin lähdettyä samojen kanssa baariin tanssimaan, ihan limulinjalla. Oli taas kiva päivä vaihteeksi. Miksen mää osaa itse ehdottaa tuollaisia? Nyt seura oli sellaista, jonka kanssa en ole aiemmin ollut baarissa, yleensä vain harrastuksessa nähty. Jotenkin se suunnittelemattomuus oli kivaa. Meitä oli vähän, mutta oli kivaa. Olin porukassa.

Sitten muutenkin aiheuttaa stressiä se, että tässä ollaan jännän äärellä mm. asuinpaikkaa miettiessä. Helvetin monimutkaista taas kaikki.

Vittu. Käskekää muuttumaan ja mitä tahansa, säälikää ja muuta. Ei nyt hyvä heilu taas. Ja tätä postausta en taas jaa facebookissa, koska häpeän itseäni taas vaihteeksi. Ei sillä pitäisi olla merkitystä, kuka tätä lukee ja kuka ei, mutta en tiedä, ihan sama, pää on taas niin sekaisin etten tiedä mitä pitäisi ajatella. Halusin vaan avautua jossain. En ole eräälle tärkeälle foorumillekaan päässyt pitkään aikaan, koska työharjoittelun vuoksi en ole jaksanut... Siellä olisi niin paljon lukemista, että pääsisi taas mukaan... Sitten kun harjoittelu loppuu ja loma alkaa, sitten ehtii... Mutta mitäpä muutakaan minä oikein nykyään teen kotona. Viikkoon ei ole lenkillekään päässyt, kun ensin oli jalka ja nyt flunssaa.

Pitäisi lakata kynnet ja tehdä ruokaa... Ja oppimistehtävää.....

Pelastakaa mut. :(

Kun minä en riitä - eli tarina hurjasta harjoittelusta.

Tämä työpäivä oli vähästressisin suunnilleen kuukauteen. Miksi? Siksi, että nykyään kuljen töihin autolla. Ai miksi? Koska matkaa tuli vajaa 6 kilometriä lisää. (Joojoo äiti, ei oo pitkä matka, pyöräilen sit kun on kiva keli ja myöhäinen aamu.)

Tuli sitten koettua tällainenkin, että tuli työharjoittelupaikan vaihdos harjoitteluajan puolivälissä. Yksi päivä uudessa paikassa takana, enkä voisi olla tyytyväisempi.

Aiemmassa paikassa omat fiilikset olivat pitkälti ulkopuolisuutta ja sellaista yleistä haahuilua.... Lasten kanssa tulin kyllä hyvin juttuun, ja tuli tosiaan piirrettyä niille paljon kuvia väritettäväksi. Haahuilusta tuli sitten ohjaajalle ongelma, ja laadittiin sitten kalenteriin hetkiä, kun voin ottaa ihan oikeaan ohjaukseen muutamia lapsia. Näistä piti sitten tehdä suunnitelmat. "Tee tarkemmin", parin ensimmäisen päivän jälkeen. "Tee paremmin", kuului sitten ohjeet. Ykkösluokan ohjausta sain siis... Eipä minulle hirveästi aikaa annettu muutenkaan. Minä olen hei opiskelija. En valmis ja palkkatyössä, vaan opiskelija. Lähihoitajaopiskelijoilla on kuulemma paljon tarkemmat ohjeet ja muut, kuin meillä. Maanantaina minulla oli unohtunut suunnitelmat kotiin. Siitä seurasi viesti ohjaavalle opettajalle. Tiistaina päivän jälkeen opettaja soitti ja pyysi keräämään kamat ja tulemaan koululle.

Oli hyvä päästä juttelemaan kahden opettajan kanssa, ja varsinkin kun he olivat täysin minun puolellani ja ymmärsivät. Minulle päätettiin etsiä parempi harjoittelupaikka, jossa minunlainen ujo ihminen voi saada parempaa ohjausta ja ymmärrystä. Minua kohdeltiin edellisessä paikassa oikeasti todella epäoikeudenmukaisesti, kun mitään inhimillisiäkään virheitä ei sallittu, vaan heti kilahdettiin, ja vaikka olin koko viikon ohjannut lapsia todella hyvin ja saanut ohjaamisesta hyvää palautetta, niin silti minut halutaan pihalle sieltä. Ei vaan voi ymmärtää.

Eilen kävin tutustumassa uuteen paikkaan, ja tänään oli tosiaan ensimmäinen työpäivä. Neljä viikkoa jäljellä. Huomasin jo tämän päivän ja eilisen perusteella monia asioita, mistä voin antaa monta plussaa enemmän tälle uudelle harjoittelupaikalle. Niin ulkona ollessa, palaverissa ja lasten kanssa muuten ollessa.  Jännittävää, miten noinkin isoja eroja saman kunnan kunnallisissa päiväkodeissa voi olla... Tämä työyhteisö on sellainen, jossa voin viihtyä, ja jossa tiedän lapsia kuunneltavan aidosti.

Koulua, koulua, koulua...

Oppariahdistus.

Jopas oli taas ahdistava koulupäivä. Jo valmiiksi ärsytti heti aamusta, kun tultiin koululle turhaan kahdeksaksi. Kun olisi tajunnut kysyä, että mitä se aamun ohjelma on, niin ei olisi tarvinnut tulla kuin vasta yhdeksään.

No, iltapäivästä oli sitten opinnäytetyö-keskusteluja... Muut opparit meidän ryhmässä (3kpl) on jo hyvässä alussa, haastatteluja, kyselyitä, kaikkea... Kaikkea on jo saatu alkuun. Ahdistaa, kun vertaan itseäni muihin taas niin paljon. Meillä se on vielä ideapaperitasolla. Aihe kiinnostaa minua todella paljon, mutta tuolla keskustelun aikana tuli välillä niin ahdistava olo, että teki mieli kävellä huoneesta pois johonkin yksinäisyyteen. Hengittämään rauhallisesti. Kun ei ymmärrä, eikä osaa kysyä, ja jos kysyy, ei saa vastausta, josta saisi lisää varmuutta. Äh. Ja kun toiset meinaavat valmistua jo kesällä... Olin kuulevinani ikäviä äänensävyjä. Toiset valmistuvat kesällä, ja me (viimeistään) VASTA jouluna. Olisi se kiva jo vaikka syksyllä valmistua. Mutta kun on kaksi, niin ei voi oikein toista pakottaa. Tietty opparin voi saada valmiiksi jo paljon ennen valmistumista... Mutta en tahtoisi venyttää turhaan, enkä myöskään kiirehtiä liikaa. Tuntuu vaan siltä, että pitäisi olla valmis kesällä, niin kuin muillakin. Ahdistus.

Lisäksi tunnen olevani todella raakile muihin luokkalaisiin verrattuna. Monet osaavat heittää niin fiksuja ajatuksia ja kommentteja tunneilla, ja minä en koskaan osaa sanoa mitään. Varsinkin lastensuojelusta kaikilla on mielipiteitä ja kokemuksia. En minä varmana vielä vuoden päästä uskaltaisi ottaa niin suurta vastuuta, että työskentelisin lastensuojelun piirissä. Eihän siellä yksin mitään päätöksiä tehdä, mutta... Jotenkin se tuntuu niin vastuulliselta. Lastenkotia olisi jännä tietty kokeilla. No, sydämeni kuitenkin kuuluu vammaistyölle... On siinä kuitenkin erilaiset vastuut, ja tietenkin riippuu työpaikasta, mitä pääsee tai joutuu tekemään. No, olen ehkä minäkin siitä erityinen, että todella harvat sanovat pystyvänsä työskentelemään samalla innolla vammaisten parissa. Puhumattakaan haluamisesta! Ehdottomasti siinäkin pitää olla vastuuta... Meidän luokalla taitaa olla 4 opiskelijaa, joilla on vammaistyö sivuaineena. Lastensuojelusta kiinnostuneita on toistakymmentä. On minullakin siis paikkani, mutta... Jotenkin tunnen olevani niin paljon epäkypsempi opiskelijana, ja vuoden päästä pitäisi valmistua.

Muutenkin tuntuu taas etten osaa kuin epäonnistua. Sain tehtäväksi lähettää _yhden_ kirjeen, ja siinäkin olin näköjään epäonnistunut. Vittu.

Masentaa ja ahdistaa.

Otsikko kertoo.

Tää on jo nyt ollut niin hirveä viikko ettei mitään rajaa... Ja just tällä viikolla en pääse ollenkaan näkemään murua. Just kun tarvitsisin eniten syliä, halia ja lohdutusta.

Kävin kaupassa ja siellä ahdisti, päätä särki ja pyörryttikin oudolla tavalla. Eilen täydessä autossa istuminen oli kamalaa, ja minun kohdallani se oli vieläpä turhaa. Olisi vaan pitänyt lähteä kotiin.

Miksi nää kesät on mulle aina näin vaikeita... Vielä vajaa 4 viikkoa kesälomaa. Ilman töitä se on ollut niin tylsää, argh. Olisi pitänyt tehdä kesäkursseja eteenpäin... Aloitettu on mutta loppuun ei ole mitään saatu. Täytyy kyllä ottaa itseään niskasta kiinni. On tässä vielä melkein kuukausi aikaa ennen koilun alkua, mutta tämä menetys tuli kyllä huonoon aikaan, ei sitä nyt noin vain odottanutkaan.

Huah... Jos syksyllä kaikki olisi taas paremmin. Tulee jotain aikataulutettua ja säännöllistä, ihmisiä, ei tarvitse istua neljän seinän sisällä. Tarvitsisi vielä ennen loman loppua saada aikaiseksi lähteä uloskin säännöllisesti, mutta nuo kelit on olleet niin ankeita... Tarviin koiran.