tiistai 29. marraskuuta 2011

Keikkailua riittää - vuorossa Paradise Oskar. ♥ 27.11.

Epä-nanopostaus!! Jeah. Tosin tänään voisi kirjoitella tarinaa eteenpäin, jos jaksaa. Ei varmaan kuitenkaan ole mitään tekemistä. Paitsi nukkuminen ja haalarimerkkien ompeleminen. Olen tänään kipeä, joten en mennyt kouluun. Hyvä nyt kuitenkin lepäillä, kun huomenna on Studiamessut, ja Maroon 5:n keikka!! ♥ Apua. En malta odottaa!

Mutta jooh. Tässä on tullut käytyä keikkailemassa. Antti Tuisku, Apulanta ja Paradise Oskar kuukauden sisään tsekattuna, ja huomenna vielä joukon jenkkivahvistus, iiks. Teen noistakin vielä postaukset. Yhdessä tai erikseen, we'll see.

Ai onko Paradise Oskar ihana? Ai rakastuinko siihen ihan kybällä? Voi luoja miten herkku mies se on! ♥ Purrrrhhh. Näin sen sunnuntaina ekan kerran, heitti kolme settiä Lahdessa Karismassa, joista minä ehdin nähdä kaksi. En toki ollut molempia settejä odottelemassa puolta tuntia ennen siellä lavan reunalla istuskelemassa... Olin kuitenkin forever alone siellä niin tuli kaupat kierrettyä enkä jaksanut muutakaan. Mutta olipahan eturivin paikka taattu. Ah, purrrrr.

Otetaas nää kuvat ensin.

Se oli muuten oikeesti ihan hiton pitkä.












Sit näiden lisäksi mulla on nyt puhelimeni taustakuvana ihan täydellinen kuva miekkosesta. Ah purrr. ♥

Ja siis Axel (eli Paradise Oskar) on ihan mahtavan ihanan hellyyttävän sympaattinen ja herttainen nuori mies! Voiihh. Se keikkojen jälkeen jäi jakamaan nimmareita, ja sit kun kaikki muut oli lähteneet niin mä jäin vielä siihen ja se jutteli mun kanssa vähän aikaa. :)) Tosin sitten se olin minä joka poistuin paikalta, ei Axel. :D En viitsinyt pidätellä sitä siinä hirveen kauan. Mutta voi että miten voi olla niin mukava ihminen! Mutta mä arvostan niiin paljon sitä, kun artisti ehtii jäädä juttelemaan fanien kanssa. Voi että. Ihana ihminen.
Ja komea, herranjestas. Kun hänet ekan kerran näin, niin ihan säikähdin! On muuten siis hurjan paljon komeampi kuin kuvissa. Huh. ♥____♥

Krhm, kirjoittelin sille sitten fanipostiakin... Etanapostia nimittäin! : D Hihiih.

Ja sitten biiseistä. Noilla kahdella keikalla hän soitti ainakin biisit Da da dam, Jimmy's song, Sarah the Sparrow, Stupid little fool, Just leave, Sunday everyday, Miss nobody, Dear mother, The invisible ones ja Robert's street. Tai en kyllä nyt ole ihan satavarma. : D Tuon mukaan olisi soittanut kaikki levyn biisit... No onhan se ihan mahdollista. :D Ja extrana tuo Robert's street jota ei levyltä löydy. Voih, yleensä ei keikoilla ala itkettää (paitsi Rasmujen keikoilla tietyissä biiseissä), mutta kun Axel soitti Dear motherin.... Nyyyh ;___; siis kun on jo valmiiksi koskettava kappale, ja sitten kun sen vielä livenä soittaa ja laulaa tuollainen komistus. Niin siinä on jo ainekset itkulle. En onneksi alkanut itkemään. : D
Hitsi kun kukaan siellä ei laulanut edes Da da damin aikana. Minullakin se sitten jäi vaan suun liikutteluksi. :D Osaan sen ulkoa, hihih. Huomasikohan Axel? 8)

Sitten vielä videoita. <3 Lisäilen niitä jos pystyn, tää lagaa. Olis tehnyt mieli videoida ne kaikki, mutta ei viitsinyt.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

NaNoWriMo 2011: VOITTO!

Niin siinä kävi että 26.11. tuli voitto kotiin. 50 000 sanaa sain kasaan eiliseen noin klo 22:45 mennessä. Nanon validaattori tosin sitten lisäsi 394 sanaa, ei siinä mitään... :D
Ja keksinpä tälle tarinalle lopulta nimenkin. "Kun maailmasi palaa". Sellai kaksoismerkitys tiäks.
Ja tarinahan ei loppunut siihen 50 tonniin, vielä tulee pari, kolme lukua... Kunhan nekin sais mahdollisimman pian pois alta. :D
Juuri nyt hartiani kaipaavat hierontaa. Ja ranteeni kylmägeeliä. :'D

Tässä vaiheessa voisin valottaa vähän näitä dareja eli haasteita ja muita, jotka otin mukaan... :D
Mukaanhan pääsivät mm. Mr Ian Woon (Nanowrimo-anagrammi sekä pari muuta) ja Traveling shovel of death. Hihhih. Ja haasteina oli sitten mm. kirjoittaa kohtaus, jossa päähenkilö "gets terribly lost while sleep walking", puhua kahvista kuin se veisi sielusi, saada henkilö kysymään "ollaanko jo perillä?", vaikka ei olla liikuttu mihinkää, ja henkilö itse ajaa. Olikohan vielä muita. Jossain ne mulla saattoi lukea ylhäälläkin. :D Mutta noita oli hauska lisäillä mukaan. Hih.

Voih. Tyhjä olo.♥

lauantai 26. marraskuuta 2011

Luku 11. Wait for me, keep our love alive

Tämä luku sisältää mm. yhdessä virkkeessä kolme nanowrimo-anagrammia. Go me! (y)

Luku 11. Wait for me, keep our love alive

Toukokuun puoliväli tuli nopeammin kuin odotin. Aliisa oli kuollut, ja jotenkin Aneten olo oli jotenkin helpompi, vaikka toki hän tunsi jonkinlaista syyllisyyttä asiasta, tai ei nyt ihan syyllisyyttä, mutta suurta hämmennystä. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla iloinen, suorastaan onnellinen, surullinen, pahoitteleva, vai mitä. Mutta sanoin hänelle vain, ettei hänen pitäisi ajatella koko asiaa. Keskittyisimme vain omaan perheeseemme ja tähän hetkeen.

Olin ehtinyt jutella sekä Rosien että Casperin kanssa netissä ja kuvatkin oli jo vaihdettu, ja aivan täyspäisiltä henkilöiltä he näyttivät. Minun tai Anskun ei siis tarvinnut lainkaan pelätä sitä, millaiset ihmiset minut majoittaisivat, joten lähteminenkin tulisi olemaan paljon helpompaa. Minusta oli hassua nähdä, miten samannäköiset nuo sisarukset olivat, he olisivat hyvinkin menneet kaksosistakin, vaikka tiesin kyllä Casperin olevan Rosieta viisi vuotta vanhempi! Minulla oli myös omat epäilykseni heidän molempien suhteen, mutta en tahtonut rasittaa Anskun herkkää mieltä niillä päätelmillä – ei niillä loppujen lopuksi ollut kuitenkaan minkäänlaista merkitystä tämän koko asian suhteen. Antaisin kaiken vain mennä omalla painollaan, niin nyt vielä kotona ollessa, niin kuin Dublinissa, ja myöskin sieltä palatessa, niin mitään ongelmaa ei todennäköisesti syntyisi.

Lähdön päivä koitti. Edellinen ilta oli mennyt paniikissa pakkaillessa viimeisiä tavaroita, ja uudelleen purkaessa passin hävitessä, ja jälleen pakatessa ja purkaessa matkalaukkua, kun aina jotain meinasi unohtua tai hävitä matkatavaroiden synkkään, pimeään ja sekavaan universumiin. Lopulta kuitenkin pääsimme Anskun kanssa nukkumaan, ja herätys oli asetettu soimaan kahdeksaksi. Siinä olisi sitten ainakin pari tuntia aikaa valmistautua lähtöön, ja lento Dubliniin lähtisi Helsinki-Vantaan lentokentältä kolmelta. Siispä olisin viimeistään neljän aikaan Irlannin aikaa perillä Dublinissa. Sieltä kentältä Casper noutaisi minut ja kulkisimme heidän kämpilleen, ja Rosie liittyisi seuraamme myöhemmin illalla.

Aamulla Ansku ei olisi tahtonut päästää minusta irti. Häntä itketti niin kovasti, mutta ymmärsihän sen.
"Voi kulta, me ollaan käyty tää läpi mielessämme jo monta kertaa aiemmin..." lohduttelin häntä ja silittelin hänen suloista, alati kasvavaa vatsakumpuaan. "Mä en oo siellä kuin kaks viikkoo, se aika menee oikeesti hei tosi, tosi tosi tosi nopeesti!" sanoin hyvin nopeasti, ikään kuin konkretisoiden ajan kulun hurjaa vauhtia.
"Joo joo..." hän nyyhki kaulaani vasten ja värisi minussa kiinni. "Mutta kun... kun tulee ikävä. Pitää nukkua yksin. Ja sinun pitää tuoda minulle jotain tuliaisia", tyttöni sanoi vaativasti ja tarttui tiukasti kiinni paidastani.
"Kyllä, rakkaani, tuon sinulle tuliaisia aivan varmasti. Ja tuon jotain meidän pienelle toukallekin, se nyt on aivan varmaa", muistutin vielä itseäni, ja hymyilin. Anskukin naurahti heleästi - ajatus meidän pikkuisestamme sai hänet takuuvarmasti hyvälle tuulelle edes pieneksi hetkeksi, vaikka hänhän tuota pienokaista vatsassamme kantoikin.
"Joo..." hän kuiskasi hymy kuuluen äänessään voimakkaasti. Silittelin hänen hiuksiaan rohkaisevasti, voi minun pientä reipasta tyttöäni. "Nyt aamupalalle, jooko hani?" kysäisin sitten reippaalla äänellä ja koitin tavoittaa vaimoni katsetta. Ansku katsahti ylös ja nyökkäsi, ja nousimme yhteistuumin ylös ja suuntasimme keittiöön.
"Nyt sitten jotain tosi suomalaista, etten ehdi unohtaa täkäläisiä ruokia - etteivät ne siellä vaan käännytä minua irlantilaiseksi, heh", naureskelin kaivellessani kaappeja. Ansku havahtui ja henkäisi.
"Niin, no, minä teen sinulle jotain toooosi hyvää aamupalaa, niin et varmasti jää sinne vaan tulet takaisin ihan varmasti, koska sinulla tulee siellä sitten varmasti ikävä minun ruokiani, varmasti, ihan varmasti, sillä onhan toinen nimeni Varma!" hän selitteli hätäisesti ja nosti kaapeista esille vaikka mitä hedelmiä, jogurtteja ja kiisseleitä.
"Eikä oo, senkin hassu. Ja ei sinun tarvitse sitä hätäillä..." naureskelin tytölleni. "Vaikka kyllähän hyvä aamupala maittaa aina, niin että ole hyvä vaan", annoin hänelle kuitenkin luvan tehdä jotain minua varten.
Ansku kävi antamassa minulle hyvin kotiäitimäisen pusun päälaelle, ja minä vain sain istuskella paikallani ja katsella kultani hääräilemistä.
”Syö nyt hyvin, että jaksat sitten matkata… Ihme reissumies sinäkin olet”, tyttöni puuskahti keitellessään puuroa hellan ääressä. Hän kaivoi myös pakkasesta mansikoita ja mustikoita sulamaan, ja kuori kiiviä ja mandariinia kaiken lisäksi.
”On minulla sitten maailman paras vaimo”, myhäilin nojaillessani käsiini pöydän ääressä ja ihastellessani Anskua hellan ääressä – no siis ei nyt sillä tavalla! Mutta että hän näki niin paljon vaivaa saadakseen minulle hyvän aamupalan, koska eihän sitä tiennyt, koska seuraavan kerran saisin oikeasti kunnollista ruokaa. En minä nyt sentään mikään sovinistisika ollut, enkä minä kyllä nyrkitkään pystyssä kotonamme heilunut, en sitten koskaan. Pian sainkin ruokaa nassuni eteen, ja istuimme sitten vieretysten aamiaista natustamassa.
"Ootko sä nyt ihan varma, että oot lähdössä?" Ansku tahtoi vielä varmistaa ja kurkisti kurtistettujen kulmiensa alta. Katsahdin häntä kuin haksahtanutta.
"No tietenkin, senkin hupsu... Onhan mulla lippukin jo hankittuna ja ne siellä varmaan jo odottaa minua ihan jännät pöksyissä", tokaisin ja ajattelin itsekin, että taisin myös minä olla hiukan pähkinöinä koko reissusta. Pian se alkaisi, ja voisihan olla, että sen jälkeen elämäni muuttuisi täysin, joutuisi käännekohtaan, ja saisi aivan suunnan. Tai sitten ei. Mistä sitä ikinä tiesi. Jos kaikki menisi hyvin, niin voisin päästä eroon painajaisistani, ja ties vaikka eläisin loppuelämäni onnellisena oman pienen perheeni kanssa. Se tekisi Anetenkin varmasti hyvin onnelliseksi, kun perhettämme ei vaivaisi enää mikään ylimääräinen kummallisuus. Toisaalta, olihan tämänkin hetkisessä elämässä omat jännittävät elementtinsä... Mutta loppujen lopuksi se oli hyvin rasittavaa, tahtoisin viimeinkin saada nukuttua oikein kunnolla, heräilemättä painajaisiin monta kertaa yössä tai löytämättä itseäni keskeltä tuntematonta maisemaa vain hennot yövaatteet päälläni.

"Ja muistatkin sitten tulla takaisin", Ansku muistutti keräillessään aamiaisemme jälkeen astioita pöydästä. Hän pukkasi ne suoraan altaaseen ja laski vähän vettä päälle, ei niitä joutaisi nyt juuri tässä hetkessä heti tiskaamaan, ei sitten millään. Minä kun en meinannut pysyä housuissani, vaan tahdoin lähteä jo varmasti ajoissa lentokentälle.
"Joo, tietenkin tulen, en ikinä jättäisi sinua yksin liian pitkäksi aikaa. Eikä siellä ole varmasti yhtään niin kivaa kuin täällä sinun kanssasi", lohduttelin vaimoani ja otin hänet tiukkaan halaukseen. Ansku alkoi väristä halatessani häntä, ja huokaisin. Nyt se sitten alkoi, ja tuskin sille olisi loppua ihan hetkeen.
"Ei mitään hätää pikkuinen... Ei mitään hätää. En ole siellä kauaa. Silmänräpäys vain, ja olen jälleen täällä, lupaan sen, kultaseni", kuiskailin hänelle korvaan ja silittelin häntä rohkaisevasti. Ansku nyökkäili ja pyyhki kyyneleitä silmistään.
"Joo joo, en mä vaan voi tälle taas mitään... Kun kuitenkin, sä lähdet ja mä jään tänne, mutta joo joo, mä tiedän, sä tuut pian takaisin... Kyllä mä koetan pärjätä..." hän selitteli sisukkaasti, ja taputin häntä reippaasti päälaelle.
”Niin sitä pitää, olet kyllä reippain tyttö, jonka tiedän. Mutta siksi et olekaan niin kuin muut tytöt, tiedän sen”, kehuin häntä ja annoin pusun poskelle.
“Mau”, Ansku naukaisi ja kiehnäsi päätään vasten vatsaani.
“Niin olet”, kehuin ja tartuin häntä käsistä. “Jos sitten alettaisiin mennä? Suvi on täällä varmaan ihan hetken päästä, se pisti äsken viestiä”, mainitsin ja katsahdin kelloa. Anskukin tarkisti ajan, nyökkäsi, ja nousi ripeästi ylös ja hyökkäsi halaamaan minua niin kuin ei koskaan olisi halannutkaan ketään.

"Etkä unohda muistaa naisiasi."
"Ja muistat muistaa meitäkin."
"Niin ja älä vaa unoha, että sun pitää muistaa meät - niillä tuliaisilla ny varsinkin!"
Nauroin melkein kyynelet silmissä Suville, Anskulle ja Taijalle.
"Senkin hassut naiset, en minä tietenkään unohda teitä, ja totta kai tuon kaikille tuliaisia", naureskelin heille ja halailin jokaista vuorotellen. "Enkä minä ole siellä kuin sen pari viikkoa. Olkaa sitten siellä naamakirjassa päivystämässä, kyllä minä siellä teille voin viestitellä."
Kaappasin Anskun kainalooni ja pussasin häntä poskelle. Katselin myös ystäviäni hymyillen, ja aloin jo miettiä, millaisia tuliaisia jokaiselle pitäisi tuoda - no, ehkä se selviäisi paremmin sitten, kunhan olisin paikanpäällä.
"Mutta nyt, arvon naiset, minun täytyy mennä tuolle puolen", sanoin heille ja vilkaisin lähtöselvitystä ja metallinpaljastimia. "Ja menkäähän kotiin, ei kai teidän tarvitse jäädä tuijottamaan sen koneen lähtöä, katsokaa niitä vaikka nyt, kyllähän niitä kaiken aikaa tuolla kulkee..." sanoin heille, kun jo kerran tiesin, mitä ainakin Ansku tahtoisi tehdä seuraavaksi. Mutta hänpä vain pudisteli päätään, kuten vähän arvelinkin. Naurahdin vaimolleni ja tökkäsin häntä hellästi nenään sormellani.
"No katsotaan, katsotaan että katsotaanko vai eikö katsota", Suvi nyökkäili ja vilkuili kelloaan tavalliseen tapaansa - ei sillä, etteikö hänellä aikaa olisi, ystäväiseni vain oli huolissaan siitä, ehtisinkö nyt varmasti lennolle kun näin paljon viivyttelin väärällä puolella.
Virnistin tytöille ja nostin laukkuni lattialta.
"Sitten menoksi. Kerron kyllä heti, kun lento on laskeutunut", lupasin varmaan viidettä kertaa päivän aikana ja nyökkäilin vimmatusti, ja aloin jo ottaa askeleita pois päin. Ansku roikkui vielä kiinni minussa, kun Suvi ja Taija vielä hyökkäsivät rutistamaan minua vielä viimeisen kerran oikein kunnolla.
"Pärjäiles siel!" Taija huikkasi ja heilautti kättään.
"Nyt kulta hei, mun täytyy mennä..." sanoin jo itkua tihrustavalle Anetelle ja painoin vielä rakastavan ja hellän suudelman hänen pehmeille huulilleen, ja pyyhkäisin kyyneliä hänen poskiltaan. "Palaan pian takaisin."
Ansku katsoi minua sädehtivin silmin ja nyökkäsi, ja päästi minusta lopulta irti. Astelin varmoin askelin laittamaan laukkuni hihnalle, ja seuraavaksi kävelin metallinpaljastimen läpi tavallisten tarkkojen rutiinien jälkeen, käännyin vielä vilkuttamaan naisilleni, ja pian olin jo heidän näkymättömissään. Laukku olallani kävelin siis pitkin käytävää, ja vilkaisin kelloa - tässä olisi vielä hetkinen aikaa, ennen kuin lennolle pääsisi nousemaan... Päätin siis kierrellä parit kaupat vielä, mutta en oikein osannut keskittyä siihen, sillä lento ja sen päämäärä jännittivät minua niin kovasti. Lähdin siis melko pian istumaan portille odottelemaan.
Taputtelin jalkojani lattiaan ja rummuttelin käsilläni jalkoihin, minusta saattoi nähdä hyvinkin pitkälle, että olin melko hermostunut. Mutta enpä ollut ainoa, eikä varmaan ihme, joka lennolle kyllä varmaan mahtui joku, joka lensi ensimmäistä kertaa tai ei muuten vaan pitänyt lentämisestä kovin paljon. Itse lentäminen ei minua pelottanut, vaan koko seuraava kaksi viikkoa jännitti hyvin paljon. Mitä kaikkea tässä vielä voisikin tapahtua? Sitä en voinut ennustaa itse, eikä kukaan muukaan - kaikki sujuisi aivan omalla painollaan eteen päin, kulkisi virran mukana, ja senpä näkisi vasta sitten, kaiken jälkeen, mitä olin ja mitä en ollut saanut aikaiseksi. Hurjan, hurjan jännittävää ja ihmeellistä, mitä kaikkea voisikaan nyt tapahtua, potentiaaliset tapahtumat olivat kenties rajattomat, ei niitä voinut noin vain edes luetella, kaikkia niitä mahdollisuuksia! Olisikin ollut hienoa, jos olisin voinut hypätä koko lennon yli, ja olisin jo matkakohteessani... Voi miten hurjan jännittävää ja mielenkiintoista.

Lopulta pääsin kävelemään tärisevin askelin lentokoneeseen. Näytin passini, lippuni ja vilkaisin vielä viimeisen kerran taakseni. Sinne se suomalainen lentokenttä ja ympäristö sitten jäi kahdeksi viikoksi. Vielä sitä ehtisi lentokoneen ikkunasta vilkaista, mutta olihan se aivan eri juttu polkea kuin vain nähdä maan kamaraa… Kamara, kamarattomia nakkimakkaroita? Ompas hupsua. Ja kauhean kamalaa.
Istahdin penkilleni aivan ikkunan viereen, ja vain pienen odottelun jälkeen viereeni istui ehkä itseni ikäinen punatukkainen nuori mies. Hymyilin hänelle kohteliaasti ja kohensin omaa asentoani, ja kaivoin edessäni olevan penkin taskusta jonkin lehden – jahas, Cosmopolitan. Tätähän minä varsinkin rakastin lukea, joka kerta. Ehdottomasti. Not. Ehkä epähomoin lehti ikinä.
Lueskelin Cosmoa hetkisen itsekseni, kunnes turhautuneesti puuskahdellen vain pläräsin koko lehden läpi ja lähes paiskasin sen takaisin lokeroonsa. Vilkaisin rannekelloani, lennon olisi tarkoitus lähteä aivan näillä näppäimillä.
"Lempilehtesi, näköjään?" kysäisi punatukkainen nuori mies vierelläni englanniksi ja virnisti. Hänen nököhampaansa pilkistivät hauskasti huulten välistä hänen hymyillessään, ja miekkosen pisamat loistivat hänen kasvoiltaan kuin tähdet.
"Joo, tosi... Ehkä ärsyttävin ja turhamaisin lehti ikinä. Miksei näissä ole koskaan mitään hyviä ja kiinnostavia lehtiä juuri silloin, kun minä satun lentämään? Hah, kiva", naurahdin ja hymyilin miekkoselle takaisin. Samassa kuulimmekin kuulutuksen ensin suomeksi ja sitten englanniksi - lento oli tosiaan lähdössä hetkisen kuluttua, ja seuraavaksi käytävälle ilmestyikin lentoemäntä näyttämään turvallisuusohjeita, jotka pyörivät samalla myös televisioruuduissa. Katselin niitä tarkkaavaisesti, koska en kuitenkaan ollut taas ihan hetkeen lentokoneella matkustellut - olivathan ohjeet saattaneet vaikka muuttuakin tällä välin.
Koitin hengitellä syvään, kun lentokone lähti rullailemaan eteen päin, ja vauhti vain kiihtyi. Hetken päästä renkaat nousivat ilmaan, ja aloin nieleskellä, jotta korvani eivät lukkiutuisi - kone oli kovassa vauhdissa nousussa, ja se kiisi pitkin taivasta korkeammalle ja korkeammalle. Vilkaisin maahan, ja näin kaupungin pienenevän allamme hyvin nopeasti, pian autot ja sitten talot näyttivät aivan muurahaisilta. Pikkuhiljaa kone suoristui vaaka-asentoon, ja vauhti tasaantui, ja aloin hengittää rauhallisemmin.
"Tuo nousu jännittää aina yhtä paljon, vaikka tietääkin, että siinä tuskin käy mitään, turvalliseksihan ne ovat tehneet tämän..." sanoin punatukalle naurahten ja katsahdin taas ulos. Pilven harsot repeilivät lähistöllämme.
"Kyllä, kyllä, mutta kyllä siihen tottuu aina pikkuhiljaa, kun lentelee ympäriinsä", heppu kertoi ja nyökytteli. Katsoin häntä kiinnostuneena ja kohotin kulmiani.
"Ai, sinä lennät paljonkin? Mitä sitten teet, jos saan kysyä?" kysäisin häneltä ja odotin vastausta mielenkiinnolla.
"Juu, kyllä vain, aika paljon tulee kierrettyä, tosin Eurooppaa lähinnä - olen muusikko, kitaristi, ja minulla on paljon muusikkoystäviä ympäri Eurooppaa. Kiertelen soittelemassa kavereiden keikoilla jos tarvetta, joskus kierrän ihan kiertueellakin mukana, tosin en missään isoissa ja tunnetuissa bändeissä... Aika pientä tämä meidän bisneksemme kuitenkin on", hän selitteli minulle, ja katselin häntä arvostavin silmin.
"Vau, muusikko, sehän on siistiä", kehaisin ja nyökyttelin hänelle hyväksyvästi. "Voi kun minäkin osaisin soittaa jotain", harmittelin ja toivoin, että minut olisi joskus laitettu soittotunneille, ihan mihin tahansa.
“Joo, no, mutta ei se mitään isoa tosiaan ole…” miekkonen sanoi vaatimattomasti ja kohautti olkapäitään. “Minun nimeni on Ian”, heppu sanoi lopulta ja ojensi kätensä. “Yksin lennolla, näköjään?”
“Jep jep, hyvin huomattu”, naurahdin ja tartuin käteen ja kättelin reippaasti. “Minä olen Niia.”
“Niia? Sehän on vähän kuin Ian, Iian, heheh, onpas hauska juttu… Joo, minua taitaa väsyttää”, Ian naureskeli, “meni eilinen vähän myöhään, mutta niinhän ne aina. Onneksi ei ole taas pariin päivään yhtään mitään tekemistä, voin vain löhöillä rauhassa kotona, ah!”
“Voi kun minäkin voisin”, myhäilin ja huokaisin. “Mutta ei, hommat kutsuvat, enkä yhtään tiedä, miten niiltä ehtii lepäämään.”
Ian kohotti kulmiaan ja kysyi kiinnostuneena: “Jaa, mitäs sinä sitten teet Irlannissa, oletan, jos saan vuorostani kysyä?”
Menin hiukan punaiseksi – en oikein kehdannut alkaa selittää täydessä lentokoneessa mitään kummallista tarinaa unista ja entisistä elämistä, sehän vasta tuottaisi turvallisen olon kanssamatkustajille. Eli ehkä jättäisin kertomatta yksityiskohtaisen ‘lomasuunnitelmani’.
“No, lomalla en ainakaan ole”, sanoin vaivaantuneena. “Mutta en oikein osaa selittää juttuani, se voi kuulostaa niin oudolta, että et varmaan tahtoisi istua vieressäni – mutta siis, ei se mitään kovin outoa tai hämärää tai ainakaan laitonta ole!” kiirehdin korjaamaan vielä ennen kuin Ianin ilme alkoi muuttua epäröiväksi. Hän vain naurahti ja nyökkäsi.
“No ei se mitään, ehkä minäkin jätän sitten puhumatta sillä normaalilla tavallani, voisit sinäkin säikähtää että minkä perverssin viereen olet joutunut… Joo no ei, anteeksi, ehkä olen vaan hiljaa”, hän naureskeli väsyneenä ja pudisteli päätään omasta mielestään tyhmille vitseilleen.
Virnistin hänelle ymmärtäväisesti – voi kyllä, olinhan minäkin sentään tottunut joskus vähän härömpään huumoriin.
“Hah, joo ei tuo minua säikäytä, ihan normaalia käytöstä tuo meillä päin on, menisit kyllä hyvin suomalaisesta ainakin huumorisi puolesta!” kerroin hänelle virnuillen ja pudistin huvittuneena päätäni.

Koko lentomatka sujui varsin hauskasti ja nopeahkosti Ianin ansiosta – useimmiten saatoin lennoilla istuskella yksikseni, tai sitten mukana oleva tuttu käytti aikansa hyödyllisesti nukkumiseen. Oli siis jo aikakin kokea hauska lentomatka, tosin aavistelin jo alussa, että ympärillä tuhisevat kanssamatkustajat eivät välttämättä olleet kovin innoissaan hirnumisestamme.
Kun lentäjä kuulutti lennon päätöksen lähestymisestä ja kiitti matkustajia, päätin kaivaa peilin esiin ja pyyhin naurunkyyneleitä silmäkulmistani.
“Huh huh, täytyy katsoa, että näytän vielä ihmiseltä”, huokaisin Ianille. “Että minun hakijani sitten tunnistaa minut varmasti, eikä säikähdä ja katoa paikalta”, selitin ja tiirailin itseäni pienestä peilistä.
“Hyvältä sinä näytät”, Ian mainitsi ja nyökkäili minulle. “Mutta harmi että olemme jo melkein perillä – minulla oli oikein hauska lento kanssasi”, hän jatkoi ja hymyili leveästi. Naurahdin vielä kerran hänen söpöille nököhampailleen. Tsih.
“Kiitos samoin, minulla ei ole koskaan ollut näin hauskaa lentokoneessa!” naurahdin ja hymyilin hänelle takaisin vilpittömästi.

Lentokoneen alkaessa laskeutua aloin saman tien myös jännittää, vaikka tiesin hyvin - tai ainakin uskoin ja toivoin parasta - että kapteeni oli ammattitaitoinen ja laskeutuisi oikein nätisti. Jännittävässä seikkailuromaanissa tässä vaiheessa kone rysähtäisi alas ja hajoaisi kappaleiksi, ja saisin kasata Ianin takaisin kokoon palapelin tavoin, mutta tämä ei ole jännittävä tarina, eikä seikkailuromaani. Siispä hetken kuluttua olimme turvallisesti maan pinnalla - pienen maahan tömähdyksen jälkeen toki, mutta se ei ollut mitään verrattuna kunnon rysähtämiseen, onneksi!
"Huh, sehän meni hyvin, ihan niin kuin pitikin", puuskahdin tyytyväisen helpottuneena Ianille ja taputin muiden matkustajien mukana kiitoksena kapteenille.
"Onpahan noita tullut koettua hurjempiakin laskuja - mutta jätän ne nyt ehkä kertomatta, että uskallat lentää kotiinkin, ei tarvitse matkata maata tai vettä pitkin", Ian virnuili minulle ja iski silmää. No tosi kiva. Nyt minulle jäi kuitenkin sellainen tunne, että aina voi lennolla tapahtua jotain epätoivottua, jotain, joka ei sinne kuulunut lainkaan.
Kävelimme Ianin kanssa perätysten pois koneesta ja lähdimme odottelemaan kasseja, pusseja ja nyssäköitämme. Minun laukkuni tuli melko pian, mutta Ian sai odotella hetken omaansa.
"Voi ei, minä en malta lähteä vielä tästä", valitin yhtäkkiä, kun huomasin, etten olisi tahtonut lähteä ja jättää Iania taakseni.
"No voi sinua, ei sinun minun vuokseni tarvitse jäädä siihen odottamaan, eikö sinua odoteta kuitenkin jo?" Ian naurahti minulle ja raapi nolostuneena niskaansa. "Ai mutta hei, tuoltahan minun laukkuni tulevatkin", hän sanoi heti ilahtuneesti ja osoitti tavaroitaan - tavallinen matkalaukku ja kitaralaukku. Toivoin mielessäni, että kitara olisi pysynyt ehjänä tavallisten matkatavaroiden joukossa...
"No niin, nyt minäkin olen valmis lähtemään", Ian tokaisi ja heitti kitaralaukun olalleen. "Mennäänkö samaa matkaa aulaan kuitenkin?" hän kysäisi iloisesti, ja minä hymyilin ja nyökkäsin reippaasti.
Kävelimme vielä matkan aulaan hyväntuulisesti jutustellen, ja haikeus iski mieleeni heti, kun astuimme ovista ihmisvilinästä toiseen. Aloin hetimiten paikantaa katseellani nuorta vaaleaa miestä - arvelin, että Casper löytyisi pian helposti jostain kylttinsä kanssa, hänen oli tarkoitus pitää käsissään kylttiä, jossa oli minun nimeni. Kyllä, hyvin kliseistä näin niin kuin maailmassa, jossa piti poimia uusi tuttavuus lentokentältä.
Sitten näin hänet - 'Niia Meriluto' luki nuoren, vaaleansiniseen t-paitaan ja tummanharmaisiin farkkuihin pukeutuneen miehen käsissä killuvassa kyltissä. Naurahdin sukunimeni kirjoitusvirheelle, se oli kuitenkin mennyt väärin. Liian suomalainen nimi sitten vissiin.
"Tuolla on minun hakijani", tokaisin Ianille ja nyökkäsin oletetun Casperin suuntaan, joka vilkuili kovin itsevarman näköisenä ympäri aulaa.
"Selvä, no, hyvää reissua sitten ja pärjäile, ja törmäillään", Ian sanoi iloisesti ja kätteli minua vielä lopuksi reippaasti.
"Samoin, nähdään ehkä vielä joskus", sanoin hänelle, ja lähdin kävelemään kohti Casperia tärisevin askelin, ja Ian jäi vielä hetkeksi paikalleen katsomaan menoani. Olin ehtinyt kävellä jo muutaman metrin, kunnes muistin jotain ja aloin katua – en ollut kysynyt Ianilta ollenkaan hänen sukunimeään, saati sitten puhelinnumeroa tai muita yhteystietoja! Käännähdin nopeasti etsiäkseni hänet vielä käsiini, mutta ei – häntä ei näkynyt missään. Voi itku. Harmittelin juttua kovasti, mutta käännyin taas kulkemaan kohti Casperia. Otin häneen katsekontaktin ja hymyilin hänelle jo kauempaa, ja lopulta hän katsoi suuntaani – kohotti kulmiaan epäröivästi, ja loihti sitten kasvoilleen hurmaavan hymyn.
“Niia?” hän kysäisi kovin charmikkaalla äänellä ja kohotti kylttiään.
“Casper, eikö niin?” kysyin englanniksi ja jäin hänen eteensä seisomaan ja tapitin hänen sinisiä silmiään jännittyneenä.
"Jeppis jepulis", Casper tokaisi - mistä ihmeestä keksin kääntää jotakin englanniksi sanottua tuollaiseksi? - ja ojensi kätensä. Ojensin reippaana käteni myös, ja kätellessämme tunsin Casperin vahvan ja lämpimän käden. Hyvä, kenties hän onkin ihan hyvä ja luotettava tyyppi, tosin en minä ollut muuta vielä tähän mennessä epäillytkään. Ne epäilyt hoituisivat varmasti ajallaan jos olisi tarve, ja olisihan minulla vielä varmasti aikaa juosta karkuun! Paitsi jos Capser lukitsisi minut autoonsa ja hän olisikin hullu raiskaaja, ja ajaisi meidät synkkään, pimeään metsään, syvälle, ja raiskaisi ja paloittelisi minut - tai jos jättäisi sinne elossa, niin en varmasti löytäisi sieltä mitenkään pois. Joo, hyvä Niia, juuri tällaisia ajatuksia kannattaa sallia pään tuottaa siinä vaiheessa, kun on menossa asumaan kahdeksi viikoksi jonkun uuden tuttavan kotiin! Ihanaa!
"Eiköhän sitten mennä - onko sinulla nälkä, riittäisiköhän se mitä meillä on kotona vai tahdotko kauppaan vielä?" Casper kyseli minulta ja katsoi sitten laukkuani. "Minä voin kantaa tuon laukun, näyttää liian painavalta sinulle - ei sillä, että heikko olisit, mutta täytyyhän minun saada auttaa, siis", hän jatkoi ja ojensi kättään matkalaukkuani kohti. Työnsin sen kahvan häntä kohti, ja hän nappasi kiinni siitä.
"Joo tuota, ei minulla nyt juuri nälkä ole, että ehkä pärjään tämän päivän sillä mitä löytyy, jos sitten huomenna voisin päästä kauppaan tekemään omat hankintani", mietiskelin ja nyökkäilin katsellen Casperia silmiin. Olinpahan ainakin hyvännäköisen majoittajan saanut, jos en muuta. Ja uskoin kyllä, että tuollainen heppu voisi olla ihan hauskakin, ja hyvää seuraa!
"Selvä", hän nyökkäsi ja lähdin kävelemään hänen peräänsä. "Autoni on tuolla vähän matkan päässä, kai jaksat kävellä?" hän huolehti, ja minä vakuuttelin jaksavani kyllä.
"Olen reipas tyttö kyllä", sanoin ja naurahdin. Minkälainen kuva tuolla oikein oli suomalaisista naisista? Ihmettelinpä vaan.

Kävelimme vieretysten ulos aulasta ja pitkin kävelytietä lentokentällä. Katselin, kun taivaalle nousi vähän väliä lentokone toisensa jälkeen, ja uusia busseja virtasi paikalle kaiken aikaa. Olipahan paljon vilinää tässäkin paikassa, ja mietin, montako eri kansalaisuutta olin viiden minuutin sisään nähnyt tiedostamatta sitä ollenkaan? Odotin kuitenkin, että pääsisimme pois lentokentältä. Paloin jo halusta nähdä tavallista irlantilaista maisemaa, kulttuuria ja ihmisiä!
"Koskas ajattelit lähteä sinne Kildareen?" Casper kysyi lopulta, kun viimein pääsimme autoon ja jonottamaan pääsyä pois kentältä.
"No tuota, en vielä päättänyt sitä, mutta jos voisin päivän tai pari olla täällä Dublinissa", mietin ja katselin ympärillämme näkyviä autoja. "Ja sitten tarvitsisi vielä saada auto tai jotain, millä voisin kulkea sinne", mainitsin kuulostamatta liian vaativalta.
"No, voit joko lainata tätä minun autoani, tai sitten minä voin vaikka kuskata sinua sinne - on meillä siellä sukulaisiakin, eikä minulla ole mitään tekemistäkään tässä muutamana päivänä", Casper selitti. "Joten ei siitä vaivaa olisi, ei lainkaan!"
Naurahdin kiitollisena, vaikka minulla olikin hieman epämukava olo miekkosen vieraanvaraisuudesta.
"Ai jaa, vai niin, no, kiitos sitten, kelpaahan se..." naurahtelin epävarmana ja rapsutin niskaani hermostuneesti.
"Ja jos et vielä huomenna ajatellut mennä mihinkään, niin ehkä voisitkin tulla tsekkaamaan Dublinin yöelämää minun ja Rosien kanssa? Tytöllä menojalka taas vähän vipattaa..." blondi naureskeli ja ilmiselvästi mietti hassua sisartaan ja hänen tempauksiaan, kun pudisteli päätään.
"Ai?" kysyin hämääntyneenä - tuo ehdotus oli tullut kieltämättä hieman puun takaa ja yllättäen, yllätyksenä. "No, mikäs siinä, se olisi hauskaa", tokaisin vain, kun en keksinyt mitään muutakaan sanottavaa. Toisaaltahan se voisi ollakin oikein hauskaa, enkä keksinyt mitään syytä, miksi minun pitäisi kieltäytyäkään! Eihän siinä mitään pahaa ollut, enkä toisaalta ollut ollut ihan vähään aikaan taas missään iltaa viettämässä. Ja olihan uusi kaupunki totta kai tsekattava! Tsek tissit aut! Tissit. Hyppäsitpä monta riviä alemmas!
"Hyvä homma, Rosie ilahtuu ikihyviksi, tai jotain - ainakin se on koko viikon jo hehkuttanut, että jee, pian sinä tulet tänne", Casper selitti innoissaan siskosta ja nauroi hänelle jälleen, ja samoin tein minä. Pikkusisko alkoi vaikuttaa oikein herttaisen hupsulta hepulta jo nyt, vaikka en ollut nähnytkään hänestä kuin pari epämääräistä kuvaa. Hah, hassua. Millainenhan mahtaa koko ihminen olla, kun minua jo niin intoutui odottamaan, ettei meinannut pöksyissään pysyä. Mutta kai se oli vain ymmärrettävä eri maiden kulttuureja, saattoipahan tuo olla ihan normaaliakin täällä päin.
Matka lentokentältä Casperin ja Rosien kämpille kesti puolisen tuntia, ja matkan varrella nuori mies ehti jo esitellä joitakin nähtävyyksiä noin niin kuin vilaukselta, ehdotti ainakin joitakin paikkoja, joissa voisin mahdollisesti käydä. Matka sujui varsin mukavasti, ja jännitykseni katosi pikkuhiljaa, ja Casperin vitsit ja hauska olemus edesauttoivat sitä oikein hyvin. Totta kai olin yhä hyvin jännittynyt siitä, millainen Rosie olisi – hän kun oli ollut niin kovin innoissaan minusta. Mitä jos tuottaisin hänelle pettymyksen? Toivottavasti hän ymmärtäisi sen, että kaikki suomalaiset eivät olleet kovin suulaita, enkä minäkään ollut mikään kovin äänekäs, vaikka en nyt kovin hiljaiseksi tai ujoksi itseäni kutsunutkaan.
“Na na na naa na na nanna naa, na na na naa na na na nanna naa…” aloin yhtäkkiä huomaamattani hyräillä ja taputella käsillä reisiäni, ja samalla myös nyökyttelin päätäni. Casper tyrskähti äänilleni kovaan ääneen, ja minä menin aivan punaiseksi.
“Sori, mua vaan jännittää niin paljon tää kaikki nyt, et oon ihan hyperaktiivinen, melkein ainakin… On tosi levoton olo”, selitin hänelle ja heiluttelin käsiäni vimmatusti. Casper virnuili ja nyökkäili.
“Joo joo, ymmärrän… Mutta ei mitään hätiä, ei Rosie ole ollenkaan pelottava, ei se pure, ainakaan kovaa…” hän tyrskähti ja alkoi hidastaa autoa siinä määrin, että minä aloin vilkuilla ympärilleni, josko olisimme jo ehkä perillä. Vaikka mistäs minä tiesin, mitä minun olisi pitänyt vilkuilla, enhän kuitenkaan ollut ollut täällä koskaan aikaisemmin! Hassu minä. Silti toivoin näkeväni jonkin vinkin, joka kertoisi meidän saavuttaneen matkamme päätepisteen. Ja tulihan se merkki hyvin selkeänä, kun Casper ajoi kerrostalon pihaan, pysäköi parkkiruutuun ja sammutti lopulta auton.
“No niin, nyt me olemme perillä”, Casper ilmoitti minulle dramaattisesti, ja katsoi minuun intensiivisesti.
“Hui kun on hurjan jännää. No, Casper, koskas sisaresi tulee?” tahdoin sitten tietää, mutta yritin olla kuulostamatta liian kiinnostuneelta, jotta kumpikaan sisaruksista ei alkaisi ajatella minusta mitään väärää.
“Rosie tulee illan aikana kyllä, ei hän mitään tarkkaa aikaa sanonut… Niin ja jos et jaksa sanoa Casper, niin voit sanoa ihan vain Cas. Säästät ääntäsi ainakin puolella”, miekkonen vitsaili ja pyöritteli päätään omille jutuilleen.
“Itse asiassa en puolella, koska en kuitenkaan toistele sinun nimeäsi kaiken aikaa”, sanoin hänelle vinoilevasti ja virnistin. Hän näytti minulle kieltä ja pyöritteli silmiään, ja nousi autosta, jolloin minä tein samoin. Kiersin auton taakse hänen luokseen ottamaan yhdessä matkalaukkuani ulos, ja seuraavaksi kuljimmekin jo peräkanaa kohti ulko-ovea. Rappukäytävä ja koko talon ulkoinen olemus oli hyvin hillitty ja normaali, se olisi hyvin voinut mennä tavallisesta suomalaisesta kerrostalosta, paitsi että sukunimet ovissa olivat kuitenkin suurimmilta osin irlantilaisia, ja osa jotain muitakin, kaipa tällä alueella asui muistakin maista tulleita. Kävelimme toiseen kerrokseen, vaikka kyllä hissikin olisi näemmä ollut olemassa, mutta eipä tuo ollut kovin vaikea ja fyysistä kuntoa vaativa suoritus. Ei sillä, etteikö minulla kuntoa olisi ollut, hyvinhän minulla jo muukin patikointi ja kaikki sujui ilman suurempia ponnisteluja.

Kohta Casper avasikin avainnipullaan oven, jossa luki ‘O’dwyer’. Voi, koska minä oikein oppisin lausumaan tai saati kirjoittamaan tuon nimen? Olivat he sen minulle kyllä jo aiemmin kertoneet, mutta en ollut malttanut alkaa opetella sitä. Ajattelin vain, etten minä sillä vielä mitään kuitenkaan tee.
Oven takaa paljastui varsin... kotoisan oloinen eteinen. Ei, en ajatellut että jäisin asustelemaan heidän eteiseensä, mutta ainakaan en joutuisi kokemaan suurta ahdistusta siitä, että joutuisin väistelemään lattialla nökötteleviä lasiesineitä tai loikkimaan varoen ties minkä yli. Tiesin kyllä että tässä asunnossa asui kaksi nuorta aikuista, mutta olipahan noita sotkuisempiakin eteisiä nähty. Kuten minulla joskus kun asustelin aivan itsekseni. Silloin oli vain niin helppoa jättää tavarat sinne minne sattui ne ensimmäiseksi laskemaan, ja kun kerran minulla ei juuri vieraita käynyt - oli aina helpompaa kokoontua ryhmätöitä varten jonkun toisen luokkatoverin kämpälle - niin eipähän sitä aina tarvinnut edes siivota, heh. Tosin siinä vaiheessa, kun Ansku astui kuvioihin, niin oli vähän pakko pitää kämppä siistinä ainakin viikonloppuisin. Ja lopulta useamminkin, viikollakin, kun vaimoni alkoi käydä luonani yhä enemmän, eivätkä vierailut rajoittuneet vain viikonloppuihin. Ja lopulta, kun muutimme yhteen, oli paljon helpompaa pitää kämppä siistinä, kun en tietenkään tahtonut että Ansku joutuisi asumaan missään läävässä. Toki hän silloin tällöin hermoili siisteydestä, kun olipa hän aika paljon tarkempi kuin minä, mutta oli hän oppinut kestämään minun normaalia elämääni.

Palatakseni takaisin Casperin ja Rosien kämppään, ja jätettyäni takin ja kengät - automaattista - eteiseen, niin Casper raahasi matkalaukkuni olohuoneeseen ja laski sen hieman liiankin varovaisesti sohvan viereen. Jaahas, tuo taitaisi olla makuupaikkani seuraavat kaksi viikkoa. Eipä siinä mitään, ihan mukavan ja pehmeän näköinen vihreä kangaspäällysteinen sohvahan tuo oli. Ja varmaankin tämä sisaruspari oli joskus majoittanut muitakin sohvasurffailijoita, kun kerran sohva oli edes siedettävä. Hyvä juttu, kuitenkin.
"Ei minulla mitään posliinikokoelmaa siellä ole", naurahdin vaalealle miekkoselle, kun hän kohteli laukkuani niin varoen.
"No, parempi olla varovainen, ei teistä matkailijoista koskaan tiedä, mitä te oikein harrastatte", hän sanoi veikeästi ja iski silmää.
"Luuletko minun olevan jokin... jokin... no en nyt keksi tähän hätään mitään sen kummallisempaa esimerkkiä, mutta en minä mitään ihmeellistä harrasta. Ihan normaali suomalainen nainen olen, ainakin luulisin. Tosin sinä et ole varmaan kovin monia suomalaisia, miehiä tai naisia, tapaillut?" kysäisin hieman hämmentynyt hymynkare huulillani.
"No enpä ole, ehkä jossain omeglessa tai muualla olen saattanut jonkun suomalaisen kanssa jutustella, ja he ovat kovasti kehuskelleet vatsalihaksiani, mutta ei sen kummempaa", Casper selitti aivan naama peruslukemilla, ja tyrskähdin.
“Yeah right”, tokaisin huvittuneena ja vilkaisin muka huomaamattomasti kulmat koholla hänen vatsaansa. Selvästikin hän veti sillä hetkellä vatsaa sisään kaikin voimin, ja jos olisin muksauttanut häntä vatsaan, hän olisi henkäissyt ilmat varmasti pihalle.
“No niin justiinsa, mutta et taida uskoa minua, voi harmi”, Casper sanoi hyvin pettyneen kuuloisena ja mutristi huuliaan. “Mutta jos sitten vaikka esittelisin sinulle tätä kämppää vähän? Osaat sitten olla kuin kotonasi”, hän jatkoi vielä ja levitteli käsiään kuin isommankin ja koreamman kartanon omistaja.
Nyökkäsin ja katselin ensin hieman ympärilleni olohuoneessa. Näin vaaleat, hieman kellertävään taittavat seinät ja pari bändijulistetta – jotain minulle tuntemattomia – sekä myös jokin kukkataulu. Saatoin kuvitella, että tuo taulu oli varmaankin joltakin heidän sukulaiseltaan, äidiltä, tädiltä tai isoäidiltä kenties. Tai mistäs minä tiesin, oliko Rosie suurempikin kukkataulujen fani. Seinällä oli lisäksi hyvin tavallinen kello, ja vaalea puinen hyllykkö. Hyllyssä oli kirjoja, levyjä ja elokuvia, ja ajattelin, että ehtisin tutkia niitä kyllä myöhemminkin. Huoneen nurkassa oli myös suhteellisen isokokoinen televisio, ja sen alla dvd-soitin ja joitakin pelikonsoleita, pleikkari ainakin, kaikkia en osannut kuitenkaan nimetä.
“Joo eli jos yhtään tykkäät pelailla mitään niin tuota löytyy jotain pelejä…” Casper sanoi huomatessaan, että katselin konsoleita, ja hän osoitti tv-tason kaappia. Hymyilin ja nyökkäsin hänelle – toki olisi hauskaa pelata jotakin, jos aikaa vain olisi, enkä tosiaan uskonut olevani ihan kaksikymmentäneljä tuntia päivässä ja seitsemän päivää viikossa Kildaressa selvittämässä mysteeriäni. Johan tässä meinasi alkaa unohtua se, mitä varten olin koko Irlantiin tullut! Mutta sitä ei pitäisi unohtaa, ei lainkaan, enkä kyllä uskonutkaan, että ajatukseni pysyisivät tämän kauemmin pois Olivesta.
“Ja täältä löytyy makkari… Joo me jaetaan tää huone Rosien kanssa, mutta silloin jos jompikumpi tuo seuraa, niin silloin joutuu kyllä armotta sohvalle…” miekkonen naureskeli avatessaan oven makuuhuoneeseen, ja näin hänen silmistään, että hän ajatteli varmasti jotakin sellaista kertaa, kun oli hätistellyt siskoaan sohvalle – tai kenties itse joutunut olohuoneen puolelle uinumaan? Ei voinut tietää, ei.
Huoneessa oli kaksi leveähköä sänkyä, toinen nätisti pedattuna tummanvihreän päiväpeitteen kanssa, ja toinen – no, jotain ihan muuta. Sängyn peitteet olivat sekaisin ja niiden joukossa oli joitakin vaatteita, myös rintaliivit ja stringit, kaikki aivan sikinsokin. Katsahdin Casperiin huvittuneena.
“Ne ei ole mun, toi toinen tossa on mun sänky!” hän puolustautui levitellen käsiään, ja osoitti omaa sänkyään huoneen toisella puolella.
“Joo, niin justiinsa… Olisinhan minä voinut ajatella, että ne ovat jonkun sinun valloituksesi vaatteita”, heitin hänelle naureskellen ja katsoin häntä kunnon Lauri Tähkä -ilmeellä, toinen kulma luonnottomasti koholla. Casper meni punaiseksi ja mutisi jotain hiljaa, kuulosti joiltain hassuilta irlantilaisilta kirosanoilta.
“No ei se mitään”, tokaisin poitsulle ja taputtelin häntä hiukan selkään – ajattelin sen olevan ihan okei, koska kuitenkin nämä ulkomaalaiset olivat useammin vähän enemmän iholla, tai miten sen nyt sanoisi. You know, eivät pelkää läheisyyttä tai mitään niin paljon. Ja toki minä ajattelin, että olisi mukavaa tutustua tähän kulttuuriin, ja viedä sitä vaikka Suomeenkin. Minusta olikin vähän tylsää, kuinka kaukaisia, tai siis sillä tavalla, etäisiä fyysisesti monet läheisetkin ystäväni yleensä olivat. Useimmiten tuli halattua lähinnä onnitellessa syntymäpäivistä tai muusta. Tällaisia selkääntaputtamiseleitä tehtiin yleensä lähinnä humalassa.
“No jos sitten näytän vielä keittiön…” Cas mutisi ja veti makuuhuoneen oven nenäni edestä kiinni, ja lähti kävelemään kohti keittiötä. No, eipä tuossa makkarissa mitään ihmeellistä merkillepantavaa ollutkaan.
Keittiössä oli musta, metallijalkainen pöytä, neljä pöytään sopivaa tuolia, perus keittiötarvikkeet eli hella, tiskiallas, mikro, kahvin– ja vedenkeitin, jääkaappi… Pienessä ikkunassa oli herttainen vaaleanpunainen verho, jossa oli kukkakuvioisia kirjailuja ja pitsiä. Varmasti Casperin valinta.
“Ja jääkaapista saa sitten syödä mitä tahtoo, ei me olla niin tarkkoja”, Casper selitti ja avasi havainnollistavasti jääkaapin oven. Siellä sentään oli jotain muutakin kuin valo. “Mutta tietty jos sinäkin välillä ostat jotain syötävää, niin ois tosi jees, jos siis meidän ruokia syöt niin me syödään sun ruokia myös, vai onko sulla jotain erityisiä ruokavalioita tai muita vaatimuksia?” hän kysyi vielä ja katsahti minuun pää kallellaan. Pudistin päätäni, ja jatkoin vielä selittääkseni tarkemmin: “Joo siis, ei ole mitään allergioita tai muita, oon ihan kaikkiruokainen, ja kelpaa joo teidän ruuat ja jos vaan käytte joku kerta kaupassa mun kanssa, niin voin tietty ostaa jotain, mikä kelpaa teillekin.”
Casper nyökkäsi, hymyili ja sulki jääkaapin hätäisesti huomatessaan, että piti sitä edelleen auki.
“Tjoo. Tämmönen tämä kämppä. Kai siinä pari viikkoa viihtyy, jos ei joudu asumaan…” Casper selitteli muka lannistuneena, mutta piristyi sitten. “No ei, tosi kiva kämppähän tää on, kyllä viihtyy hyvinkin tällä alueellakin.”
“Hyvä tietää”, myhäilin ja aloin jo pohtia, miksi hepun piti oikein mainostaa mukavaa aluetta – ehkä he olivat tosissaan siskonsa kanssa viemässä minua pian jonnekin bilettämään, eikä ulkona olisi siis lainkaan vaarallista? No, kyllähän se minulle kelpasi!
“No niin. Tuota noin…” Cas alkoi sitten epäröidä ääneen. “Haluaisitko tehdä jotain, vai mitä? Rosie tulee varmaan parin tunnin päästä…”
“No siis, ihan sama, voidaan me vaikka pelatakin jotain, jos ei tässä muuta”, sanoin ja kohautin olkiani.
“Ookoo, selvä sitten, ja hulluus leviää!” nuori mies tokaisi ja loin häneen hyvin kummaksuvan katseen. Hän vain iski silmää minulle ja levitteli käsiään, ja johdatti minut takaisin olohuoneeseen.

Innostuimme kovastikin pelailemaan pleikkarilla joitakin pelejä, en ajatellut kysyä niiden nimiä, mutta hauskoja tehtäviä ja seikkailuja niissä peleissä ainakin oli, ja onnistuin jopa voittamaan Casin joissakin niistä! Hän oli hyvin häpeilevän oloinen, kun uusi tyttö, joka ei hirveästi pelaillut mitään, tuli, näki ja voitti hänet ihan tuosta noin vain.
Yhtäkkiä säikähdin ulko-ovelta kuuluvaa kolinaa – olin täysin unohtanut, että joku oli vielä liittymässä seuraamme. Laskin pleikkarin ohjaimen säikkynä käsistäni, ja käänsin katseeni eteisen suuntaan. Nousin vielä lattialta risti-istunnasta sohvalle istumaan, koska ajattelin sen olevan vähän aikuismaisempaa ja tekevän paremman vaikutuksen uuteen tuttavaan.
“Cas, perhana, mikä nainen sulla täällä taas on? Etkä mulle mitään kertonu…” kuului ääni eteisestä ja askeleet kohti olohuonetta. Suunpieliäni nyki. Raukkaparka oli ilmeisesti täysin unohtanut, että olin saapunut tänään.
Casper virnuili katsellen siskoaan hyvin huvittuneena, kun tämä paukahti olohuoneen puolelle sixpack kaljaa kourassaan, ja hänen silmänsä osuessa minuun, ne levisivät kieltämättä melkein lautasantennien kokoisiksi – pistipä paremmin kuin pelkät lautaset. Tyttö tirskahti ja nosti toisen kätensä suunsa eteen, ja nauroi itselleen. No, en voinut minäkään kovin normaalisti olla, sillä tuohan oli paljon paremman näköinen, kuin olin ajatellut kuvista… Herranjestas. Tosi siisti lyhyt tukka, töyhtöhyypäksi olisin kutsunut, heh, ja  päällään rennot farkut ja valkoinen toppi, sekä musta huppari ja kaulaketju – rentoa mutta niin siistiä. Säikähdin jo omia ajatuksianikin.
“Voi vittu, niin joo”, hän kirosi ja naamapalmuili.
“Terve vaan sullekin”, naurahdin ja nousin seisomaan, ja astuin pari askelta Rosien luokse, joka laski kaljapackin lattialle. Ojensin käteni hymyillen, ja hän vastasi kättelyyn hieman nolostuneena.
“Joo tota eli mä oon Roseanne, Rosieksi saa ja pitää kutsua…” hän selitti ja rapsutti korvaansa pää kallellaan – voi kun pikkuinen oli niin herttaisen näköinen nolostuneena.
“Ja minä olen Niia. Veljesi jo esittelikin kämppäänne, enköhän täällä viihdy pari viikkoa jos se vain sinulle vielä sopii”, sanoin ja mietin, mitä hän voisi tuohon sanoa – ei, et saa viihtyä? Heh.
“Joo siis totta kai, johan se on sovittu enkä minä voi sitä sinulta kieltääkään, ja minä teen parhaani jotta viihtyisitkin oikein hyvin!” Rosie selitteli innoissaan ja vei kätensä lippaan – mahtoiko olla olevinaan kuin partiolainen tai jotain. “Ehkä hei, hei joo, ehkä me lähetäänkin jo tänään heti baanalle, eiks niin! Kai sä oot jo tarpeeks saanut levättyä, siis joo hei, tänään ois hyvät bileet tuolla, mennään mennään jooko!” hän intoili ja taputteli käsiään ja katsoi vuoroin minua ja veljeään.
“Hassu, ei toi systeri oo tollanen yleensä – vähän liian innostunut mun makuun. Oos nyt”, Casper katsoi pikkusiskoaan ihmeissään ja taputteli tätä päälaelle. Sain itsekin silmäni irti Rosiesta ja katsahdin Casperiin ihmeissäni. Läsnäoloni oli siis vaikuttanut ilmeisesti jotenkin Rosien käyttäytymiseen, vai? Tämäpä mielenkiintoinen ilmiö. Kyllähän minunkin käyttäytymiseni muuttui silloin joskus, aiemmin ainakin, jos joku todella hyvännäköinen tai muuten kovin kiinnostava pääsi yllättämään minut.

Hämmentävän hetkemme keskeytti ovikellon soitto, ja Rosie kun oli lähimpänä ovea, säntäsi viereltäni avaamaan ovea.
“No hei vaan, Mr Ian Woon!” Rosie hihkaisi iloisesti ja kuulin hänen päästävän vieraan sisään. “Peremmälle vaan, mitä sinulla tänään, Mr Ian Woon..? Meillä on täällä hei taas sohvasurffailija, se on Suomesta”, hän selitteli tulokkaalle kovin innokkaasti, ja johdatti tätä olohuoneeseen.
“Niin tuota, ihan sitä vaan tulin kertomaan että taloyhtiön kesän pihatalkoot – niin ja ne after partyt tietenkin – ovat tuossa ihan pian, muistuttelisin vaan siitä”, miesääni sanoi, kohta Rosien kanssa olohuoneeseen ilmestyi keski-ikää lähentelevä suhteellisen komea mies. Tuostahan olisi saanut pienellä muokkauksella kenties George Clooneyn. Tosin myös Jackie Chanin, hänessä oli piirteitä molemmista herroista, ja se jos mikä oli mielenkiintoista.
“Niin, Mr Ian Woon, tässä on nyt siis meidän surffaajamme tällä kertaa, Niia, saapui tänään, minäkin tapasin hänet ihan vasta äsken, Casper oli häntä vastassa. Ja Niia, tämä herra tässä on Mr Ian Woon, meidän talkkarimme, ihan huippu tyyppi tiiätkö!” Rosie selitti innoissaan. Mr Ian Woon tervehti minua ja moikkasi maireasti hymyillen myös Casperille.
“Joo, hei hyvä kun muistutit, Mr Ian Woon, täytyy kaivaa se lappu esiin ja pistää muistiin vielä”, Casper sanoi oivaltavasti, ja nyökkäili.
“Jep, eipä minulla tässä mitään muuta, ilmoitelkaahan osallistumisestanne sitten, että tiedetään hankkia tarpeeksi… Öhm, haravoita”, Mr Ian Woon vinkkasi silmää köhiessään, mutta ei sille olisi ollut tarvetta. Ymmärsin kyllä hyvin, mitä Mr Ian Woon tarkoitti, jo hänen sekä myös Rosien ja Casperin ilmeistä ja eleistä talkkarin ollessa keskuudessamme.
“Minä tästä lähdenkin, heippa vaan”, Mr Ian Woon sanoi kättään heilauttaen vielä ennen kuin poistui ulko-ovesta takaisin rappukäytävään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Rosie purskahti nauramaan - purskahtaa, siinäpä vasta hassu sana. Millaista se purskahtaminen nyt sitten on? Kenties nauruun purskahtaessa suusta lentää sylkyä, anteeksi, sylkeä, nyt ei kuitenkaan olla Tylypahkassa. Entäs itkuun purskahtaminen? Ehkä siinä taas lentää kyyneliä ympäri huonetta. Mutta se siitä, jäin kuitenkin Rosien höpsön suloiseen kikattavaan nauruun.
"Siis toi Mr Ian Woon on niin huippu tyyppi, että", hän kikatteli ja pyyhki jo naurunkyyneliä silmäkulmistaan. "Aina sillä on jotain hauskoja tai hyviä juttuja, heh, nytkin tosiaan on kantamassa meille varmaan koreittain kaljaa sinne talkoisiin... Voi että, sen kanssa on aina niin hauskaa, vaikka se onkin vähän vanhempi", tyttö selitteli minulle innokkaana ja hänen silmissään näkyi muistelun häivähdys. Olipas mielenkiintoinen ilmaisu, mutta se minulle tuli mieleen hänen silmistään. Hänen vehreän vihreät silmänsä olivat kyllä varsin erikoisen näköiset, mutta todella kauniit kyllä. Eikä hänellä ollut myöskään liikaa meikkiä, mutta hänestä kyllä näki, ettei hän meikeillä juuri lätrännyt. Vähän ripsiväriä, ja se siitä.
"Ai jaa, kiva juttu", tokaisin ja nyökkäsin sisaruksille hymyillen. "Meillä päin ei juuri talkkarit juttele, varsinkaan nuorille... Meidän talkkari on just sellanen perus vanha ja kärttyinen käpy, joka tulee huitomaan luudalla jos vähäksi aikaa jättää vaikka pyöränkin väärään paikkaan. Tuollainen heppu kelpaisi kyllä meillekin. Mr Ian Woon, vai..." selitin ja ilmeeni kirkastui hetkeksi. "Mr Ian Woon, aivan, tapasin muuten lentokoneessakin hyvin hauskan irlantilaisen nuoren miehen, hänenkin nimensä oli Ian. Mutta sukunimeä en tullut kysyneeksi, harmi juttu", sanoin vielä harmistuneena ja lysäytin hartioitani kasaan.
"Ai no hyvä, että sait meistä irkuista sitten jo ennen meitä hyvän ensivaikutelman? Hyvä homma, ja jotten välttyisi sanomasta ihan liian vähän hyvää, niin sanotaan vielä pari kertaa; hyvä, hyvä hyvä, hyvä!" Rosie kikatti ja taputti höpsönä käsiään nopeasti yhteen. Casper katsoi häntä kulma kurtussa ja pyöritteli silmiään.
"Olet outo. Oletko ottanut lääkkeesi, vai oletko kenties ottanut vääriä lääkkeitä?" Cas kysyi sisareltaan ja tökkäsi tätä kylkeen.
"Itse olet pöljä", tyttö sanoi yrittäen olla vakava, ja muksautti veljeään olkapäähän, ja siirsi sitten katseensa minuun.
"Mutta niin hei, tänään ois bileet, tuu säkin, jooko jooko jooko? Mennäänhän?" Rosie aneli ja toi naamansa oikein lähelle omaani, ja räpytteli silmiään. Poskeni punehtuivat, en ollut ehkä odottanut ihan tällaista vastaanottoa.
"No tota, kai sitä voisi lähteä. Mutta ei kai ole mikään kiire vielä?" varmistin ja vilkaisin kelloa, se läheni jo kahdeksaa. "Tahtoisin vähän laittautua vaikka, jos se paikka on sellainen, ja täytyisi löytää sopivat vaatteet tuolta matkalaukun uumenista..." tokaisin ja potkaisin varovasti pullistelevaa matkalaukkuani.
"Joo ei mitään kiirettä, eikä nyt ihan hienoimpiin tarvi laittautua, kyllä sinne sisään päästään", Rosie rauhoitteli ja hymyili minulle valkeat hampaat välkkyen. "Ja onhan meillä tossa vielä noi kaljat, alotellaas niillä vaikka heti!" hän sanoi iloisesti ja koppasi kolme kaljaa, kaivoi taskustaan avainnipun, ja siinä kiinni olevalla pullonavaajalla avasi näppärästi kaikki kolme vuorotellen, ja ojensi omat pullot sekä minulle että veljelleen.
"Okei, hyvä homma", sanoin hyväksyen ja kulautin vähän juomaa kurkkuuni. Nami. "Täytyy ehkä enemmän keskittyä näihin hiuksiin, joskus on vaan pakkomielle siitä, että ne on hyvin", kerroin ja näpläsin hiuksiani - ne tosiaan eivät olleet nyt mitenkään erikoisesti, koska en ollut viitsinyt laittaa niitä matkaa varten. Mutta ulos mennessä niiden piti ehdottomasti olla jotenkin paremmin laitettu, en voinut kuvitellakaan lähteväni uuteen paikkaan bilettämään tukka lytyssä!
"Dints dints dints dints..." Rosie alkoi jo jorailla keskellä olohuonetta itse säestäen, mutta pysähtyi sitten nolona. "Hei pistäs Cas musiikkia meille niin ei tarvitse kuunnella mun beatboxausta", hän vinkkasi ja taputteli veljeään päälaelle. Isoveikka nousi ja alkoi kaivella levyjä. "Jotain menevää, mutta hyvää. Ei mitään listapaskaa", Rosie lisäsi vielä, ja Casper vetäisi hyllystä jonkun levyn. En tunnistanut kansia, enkä bändin nimeäkään. Kenties joku irlantilainen yhtye, mutta kelpasi kyllä. Hetken päästä asunnossa rupesi raikaamaan mukava rokahtava musiikki, ja mieslaulaja lauloi kivalla raspisella äänellään. Nyökkäilin musiikin tahtiin, ja jalkanikin alkoi polkea ihan huomaamattani. Rosie alkoi tanssahdella keskellä huonetta jälleen, ja minä ja Casper vain katsoimme häntä hiukan hölmistyneinä. Kohta tyttö laski kuitenkin pullonsa hyllylle ja suuntasi vessaan.
"Hänpäs on hilpeä tyttö", tokaisin Casperille ja vinkkasin vessan suuntaan.
“Joo, ihan ihmeellisellä päällä toi on tänään, yleensä se on vähän rauhallisempi”, Casper selitti ihmeissään. “Luulen että se on innoissaan susta, saattaa olla vähän ihastunut sinuun”, hän jatkoi vielä hieman hiljaisemmalla äänellä, ja katsoi minua epäluuloisesti. “Toivottavasti se ei säikytä sinua?”
Naurahdin ja pudistelin Casperille päätäni. Voi, raukka ei ollut tainnut tajuta, mitä olin tarkoittanut, kun olin kertonut hänelle asuvani ‘girl friendini’ kanssa. Ehkä oli luullut minua ja Anskua vain kämppiksiksi.
“No ei säikäytä, vaikka ehkä se vähän hämmentää”, naureskelin ja hymyilin vaivaantuneesti. “Kai sinä tajusit, että asun nimenomaan tyttöystäväni kanssa? Me olemme naimisissa”, kerroin ja näytin hänelle vasenta kättäni, ja Casperin kulmat kohosivat.
“Eli…” hän aloitti.
“Ehta lepakko”, lopetin hänen lauseensa. ‘Eli ehta lepakko’, siinäpä vasta hieno ja eheä lause.
“Ai, no onnea sitten”, Casper tokaisi, ja purskahti heti nauruun nähdessään minun hämmentyneen ilmeeni. “Niin siis avioitumisesta, tarkoitin”, hän kiirehti vielä selittämään, ja virnistin hänelle. Samassa Rosie saapui jälleen keskuuteemme tukka vähän paremmassa kuosissa.
“Mitä te täällä minusta puhutte?” hän kysyi kärkkäästi.
“Ei me sinusta puhuta”, Casper sanoi tylsästi, ja katsoi minuun. “Se sanoo aina noin, kun käy jossain yksin ja muut jäävät keskenään”, hän selitti ja kohautti olkiaan. Hymyilin vinosti ja katsoin Rosieen, jolle nousi hiukan punaa kasvoilleen.
“No anteeks hirveesti”, hän tokaisi ja nappasi hyllyltä pullonsa, ja lysähti sitten sohvalle viereeni, hyyyvin lähelle minua. Normaalisti Suomessa kukaan ei lysähdellyt selväpäisenä noin lähelle, vaikka olisi ollutkin hiukan ihastunut toiseen. Mutta nyt ei oltukaan enää Suomessa, vaan Irlannissa. Tähän piti nyt sitten tottua, mutta ei se minua haitannut. Läheisyys oli kivaa, mutta minun oli vain pidettävä varani omien tunteitteni kanssa, tai etten antaisi Rosielle turhia toiveita. Minulla oli kuitenkin oma vaimo odottamassa kotona.

Joimme kaikki kolme yhdessä parit kaljat ja aloimme olla valmiita lähtemään baariin. Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä, ja minulla alkoi olla jo hyvin kotoisa olo. Välillä yllätin Rosien katseen harhailemasta jostakin käsieni lähettyviltä – hän näytti jotenkin epäröivältä ja hajamieliseltä, mutta en antanut sen häiritä itseäni. Ajattelin kuitenkin, että tässä kahdessa viikossa ei edes ehtisi sattua mitään huonoa oman parisuhteeni kannalta, Rosiehan sai ihastua jos tahtoi, ja saattoihan hän olla niitä ihastujia, jotka lepertelivät kaksi päivää, ja se olisi sillä ohitse. Mitäpä minä sitä kieltämään, kunhan hallitsisin itseni ensisijaisesti.
Loppujen lopuksi saavuimme lähistöllä olevan baarin eteen vähän ennen kymmentä. Paikalla oli jonkin verran porukkaa, mutta näin, että sinne mahtui sisälle vielä oikein mainiosti. Baarin nimi oli ‘Maw In Or On’.
“Maw In Or On?” toistin oven yläpuolella välkkyvän nimen. “Jo on erikoinen nimi paikalla.”
“Joo, ja sillä on tossa lähistöllä sisarusbaari, jonka nimi on ‘Win a Moron’, aika epämääräistä, mut ei se mitään, nää on ihan huippupaikkoja! Tää on enemmän rento paikka, ja se toinen on sit vähän teinimpi mesta, mut sielläkin on joskus toki hauskaa tanssia”, Rosie hehkutti. “Tätä voit tosin kutsua ihan vaikka MIOOksi, paitsi siinä tapauksessa jos tahdot kasvattaa sanamäärääsi ja sanoa kaiken pisimmällä mahdollisella tavalla, silloin voit toki sanoa aina Maw In Or On”, hän vielä ehdotti hyvänä vinkkinä. Selvä, pistetäänpä korvan taakse.
Kuljimme ulkona tupakoivan joukkion editse sisälle, ja sukkuloimme suoraan baaritiskille. Siinä vaiheessa minulle iski paniikki – eihän minulla ollut harmainta aavistustakaan, mitä täällä juotiin! Enkö saisikaan lonkeroa? Voi ei! Ja mitä drinkkejä täällä edes oli, oliko niitä samoja kuin Suomessa, kulkivatko ne samoilla nimillä? Joku perus Sex on the beach tietenkin olisi helppo, mutta… Sen voisi ottaa myöhemmin.
“Mitä sä haluisit? Mä voin tarjota ekat”, Casper kysäisi ja katsoi minuun ja siskoonsa.
“Samaa mitä te, vaikka – en mä oikein ehtinyt valmistautua ja tenttiä, että mitä näissä paikoissa tarjotaan”, tunnustin nolona ja vilkuilin baaritiskin takana olevalla seinällä olevaa listaa oudoista nimistä ja hinnoista. Oluita, kenties?
“Ookoo, kolme kaljaa siis”, Cas heitti baarimikolle, ja hetken kuluttua kuljimme lasit kourassa kohti pöytää paikan yhdellä seinustalla. Minä hypähdin ensin toiselle puolelle pöytää, ja Casper toiselle, ja Rosie päätyi istumaan minun vierelleni.
"Mitäs sitten leikittäisiin?" Casper kysäisi ja katsoi meitä tyttöjä toisella puolellaan. "Minulla on itse asiassa härö fiilis, että tahtoisin tanssia..."
Rosie vilkuili vuoroin minua ja vuoroin vanhempaa veljeään. Sitten hän alkoi yhtäkkiä tökkiä minua kylkeen, ja katsoin häntä hyvin epämukavasti kiemurrellen.
"Hei, mitä sinä teet, auh, ei, älä töki, minä kutian herkästi, apua!" kiljaisin niin hiljaa kuin pystyin, koska en tahtonut herättää sen suurempaa huomiota koko paikassa.
"Kunhan tökin vaan", Rosie ilmoitti iloisesti ja jatkoi tökkimistäni.
"Vooi, tehän näytätte aivan pariskunnalta, miten herttaista", Casper sanoi heleällä äänellä, ja nojasi käteensä ja kallisti päätään. Olipas tosi homon näköistä. Rosie lopetti tökkimiseni oitis, punastui tulisesti, ja tuijotti veljeään murhaavasti. Hänen liikkeensä, sekä seuraavaksi Casperin säikähtänyt älähdys ja liikahdus paljastivat minulle, että pikkusisko oli potkaissut pöydän alla veljeään.
"No mennään sitten tanssimaan ihkuja teinien lissubiisejä, jos herra kerran niin kovasti haluaa", Rosie ehdotti muka loukkaantuneena, mutta näin kyllä hänen silmistään, että hän tahtoi itsekin tanssimaan. Hämmästyin kyllä näitä kykyjäni paljon, viime aikoina kun olin nähnyt useiden ihmisten pelkistä silmistä todella paljon asioita. Kui siistii, ja kuinka jännittävää!
"No enpä taida olla ainoa..." Casper mutisi ja iski minulle silmää, ja vilkaisi Rosieen jälleen. "Mut juodaan nyt ensin nämä bisset loppuun asti, ja mennään sitten vaikka sinne Win a Moroniin? Mä voisin pistää vaikka Mr Ian Woonille viestiä, hän varmaan vois mielellään heittää meidät täältä Maw In Or Onista sinne Win a Moroniin, luulisin. On se niin mukava heppu kuitenkin", hän ehdotti ja Rosie nyökkäili rivakasti päätään. Aloin jo huolestua - oliko tämä nyökkäileminen paisumassa oikeaksi epidemiaksi koko maailmassa? Kenties minun täytyisi kehittää jokin niskanikamien rasvaamiseen tarkoitettu eliksiiri.

Joimme lasimme verkkaan tyhjäksi, Rosiella tosin näytti olevan melkoinen kiire suorituksensa kanssa, ja Casper joutuikin toppuuttelemaan häntä pariin otteeseen.
"Sä olet hei kuule niin pienikokoinen, että tolla tahdilla se nousee hattuun aika pikaseen, arvaa päästääkö ne sut vielä sisään Win a Moroniin siinä vaiheessa?" hän kuittaili pikkusiskolleen ja katsoi toista hiukan huolestuneena.
"No en en, en juo sitä niin nopeasti, te vaan ootte niin pirun hitaita. Mä haluun vielä mahtua Win a Moroniin! Ja saattaahan Mr Ian Woon olla kohta jo täällä hakemassa meitä, eikö niin?" Rosie kysyi kärkkäästi, ja myös minä aloin huomata hänen kiireensä. En kyllä ymmärtänyt, mikä kiire meillä tässä oli. Kenties paikka olikin niin suosittu, ettei liian myöhään illasta sinne enää päässyt sisälle? Vai mahtoikohan Rosie vain tahtoa tanssimaan niin kovasti. Kenties, kenties ei. Casper kyllä oli aivan chillisti oma itsensä, tai ainakin sillä tavalla, miten hänet olin tämän päivän aikana oppinut tuntemaan.
Ja niin lasit tyhjenivät, ja suuntasimme matkamme ulos. Rosie ja Casper vilkuttivat vielä mennessämme baarimikolle, ja melkein heti pääsimme loikkaamaan Mr Ian Woonin autoon, Casper etupenkille, ja minä Rosien kanssa taakse istumaan.
"Ja suuntana on Win a Moron, siis?" Mr Ian Woon kysäisi vielä varmistukseksi meiltä kaikilta. Saatuaan kolme myöntävää vastausta – hän vaati sen myös minulta, ikään kuin varmaankin varmistaakseen, ettei minua oltu kidnapattu ja ettei minua oltu viemässä kielteisestä tahdostani huolimatta (ai miten niin kuulostaa oudolta) toiseen paikkaan – Mr Ian Woon karautti uljaalla ratsullaan, jona toimi aika perus bemari, kohti toista baaria, Win a Moronia.

Ja ei aikaakaan, kun Mr Ian Woon pysäytti Win a Moronin lähistölle – näimme sen edessämme muutaman kymmenen metrin päässä. Matkan aikana Mr Ian Woon oli kovin kiinnostunut minusta, lähinnä siis suomalaisuudestani ja Suomesta yleensä, ja hän kyseli joitakin sanoja suomeksi, ja naurahteli niille sitten itsekekseen.
“Have fun, then, perkele!” Mr Ian Woon toivotteli vielä, kun poistuimme autosta kadun puolelle. Hymyilin vinksahtaneesti – totta kai ulkomaalaiset tahtoivat aina tietää kirosanoja uudella kielellä, ja totta kai minä nyt perkeleen opetin, olihan siinä nyt sentään niin hieno suomalainen sana.
Heti sisälle päästyämme kuulimme, kuinka paikassa soi J Lon On the floor, ja Rosie nappasi minua heti kädestä, ja raahasi nopeasti tanssilattialle. Casper jäi vain tanssilattian reunalle katselemaan menoamme, ja myhäili siellä sitten itsekseen meille. Pian hän kyllästyi ja meni hakemaan juotavaa. Tanssimme Rosien kanssa vastakkain, ja hän rohkeni hymyilemään minulle avoimemmin ja leveämmin, kuin aiemmin.
“Sulla on tosi kiva tukka!” hän huusi minun korvaani pauhaavan musiikin ja muun metelin ylitse. Hymyilin ja muodostin huulillani sanan ‘thanks’ ja jatkoin tanssahtelua. Biisi kuitenkin vaihtui hetken kuluttua, ja Rosie alkoi näyttää tylsistyneeltä.
“Tylsä biisi, mennään pois”, hän tokaisi ja tarttui minua kädestä, ja johdatti meidät pois tanssilattialta. Nopeasti bongasimme Casperin, joka istui pienessä pöydässä kolme olutta edessään.
“Kiva kun tilasit meillekin, vaikka aattelin tänään mennä vähän jollain pirteemmällä jatkossa”, Rosie sanoi kiitellen veljeään, ja myös minä nyökkäsin hänelle hymyillen.n
“Are you Sirius?” Casper kysäisi sitten nuoremmalta sisareltaan epäröivällä äänensävyllä. Ehkä tyttö ei useimmiten juonut mitään pirtsakoita drinkkejä, vaan meni lähinnä olutlinjalla?
“No, I am not serious, I’m not that blue!” lausahti Rosie ihmeissään.
“Did you mean Black?” Casper kysyi kyräillen.
“Don’t you dare call me Rebecca Black!” Rosie huudahti kauhuissaan.
“…what the hell are we talking about?”
“No idea.”
Katselin ja kuuntelin kummallisia puhuvia sisaruksia hyvin hämmentyneenä. Okei, ehkä noilla oli vähän omat juttunsa. He molemmat repesivät sitten nauramaan minulle kippurassa, kun huomasivat minun hyvin kummastuneen ilmeeni.
“Älä välitä, meillä on joskus tällaisia juttuja… Se ei vaikuta mitenkään siihen, miten paljon meihin voikaan rakastua!” Casper lohdutteli minua hyvin iloisella äänellä.
“Joo ei se sitä, minä vain… No, ei mitään”, sanoin ja repesin täysin. Nauroin niin pitkään ja hartaasti, etten saanut juotua lasistani pitkään aikaan kulaustakaan, ja kaksi muuta seurueestamme sai tyhjennettyä lasejaan hyvään tahtiin ennen minua.
“Tanssitaanko lisää, jooko, jooko? Tuutte molemmat tällä kertaa?” Rosie kyseli innostuneena, kun alkoi jälleen hytkyä vimmatusti jonkun hyvän kappaleen alkaessa soida. Kikatin hänelle hermostuneena, ja hieman jo humaltuneenakin.
“Hih, no mennään mennään kaikki kolme joo joo joo!” hihkaisin ja tartuin sekä Rosieta että Casperia käsistä ja yhdessä raivasimme tiemme tanssilattialle, Rosie kovin innostuneena, Casper ei ehkä niinkään. Kuitenkin hytkyessämme lattialla sekä Rosie, että Casper tuntuivat tulevan hetki hetkeltä lähemmäs minua tanssimaan. Aluksi se ei häirinnyt, en edes hoksannut koko juttua, sillä kyllähän sitä nyt ahtaalla tanssilattialla tuli törmäiltyä yhteen jos toiseenkin. Ja no, myönnettäköön… Parin drinkin jälkeen sitä tuli vuorotellen tanssittua tietoisesti lähempänä heitä molempia. Vaikka tiesin kyllä omat rajani, mitä voisin ja mitä en missään nimessä saisi tehdä, ja ajattelin, että pidetäänpä nyt kerrankin hauskaa, kun ei ainakaan mitkään juorut alkaisi liikkua pitkin kyliä, kun kukaan tuttu ei kuitenkaan ollut näkemässä. Tiesin kuitenkin, että Anette luotti minuun ja siksi hän päästikin minut tälle matkalle, joten mitkään typerät ideat tai väärät ajatukset eivät edes käväisseet mielessäni. Minua vain välillä alkoi vähän jännittää Rosien flirttailevien katseiden alla.

Koko ilta meni hyvin hauskoissa merkeissä, ja tuli sitä tehtyä tuttavuutta joidenkin muidenkin bilettäjien kanssa. Toisaalta minulla oli vaikeuksia sen irlantilaisen aksentin kanssa, varsinkin, kun oli niin kova meteli kaiken aikaa, mutta kyllä sain asiani välillä ainakin melkein perille. En edes tajunnut katsoa kelloa, kun huomasinkin jonkin hitaan kappaleen alkavan soida. Rosie katsoi minua vienosti hymyillen, ja minä kohautin olkiani, ja hän veti minut lähelleen ja painoi päänsä olalleni. Siinä me sitten tanssimme illan viimeiset hitaat yhdessä, eikä se haitannut minua lainkaan. Eipä ollut tullut tanssittua hitaita ihan vähään aikaan taas. Onneksi myös Casper oli löytänyt oman daaminsa hitaita varten, joten hänen ei tarvinnut seisoskella masentuneena yksin seinän vierellä.

Kävelimme matkan takaisin Rosien ja Casperin kämpille, ja pysähdyimme matkan varrella hakemaan mukaan – mitäpäs muutakaan, kuin kebabia ja pizzaa. Naureskelin sisaruksille, että tämähän muistutti aivan suomalaista baari-iltaa, kebabeineen kaikkineen. Eipähän ainakaan ehtinyt tulla koti-ikävä – toisaalta oli hyvin hämmentävää ajatella, että vielä tasan vuorokausi sitten olin vielä makaillut syvässä unessa aivan Anskun vierellä. Ja nyt hän todennäköisesti nukkui jossakin kaukana aivan yksin. Tuo ajatus kyllä hämmensi minua kovasti, ja vähän surettikin. Hänellä oli siellä vastassaan se sama harmaa arki kuin aina ennenkin, ja minä koin kaiken aikaa jotakin uutta uudessa maassa, olihan se aivan erilaista.

Minä olin jo suhteellisen koomassa, kun mutustelin viimeisiä kebabin rippeitäni, mutta Rosiella ja Casperilla vielä riitti vaikka kuinka paljon hauskaa juttua. Lopulta Casper painui ensimmäisenä pehkuihin, ja Rosie jäi vielä istumaan hetkeksi seurakseni.
“No, oliko kiva ilta?” hän uteli minulta sievästi hymyillen ja katseli minua pää kallellaan, ja räpsytteli silmiään oikein nätisti.
“Joo, oli oikein hauskaa, toivottavasti vaan jaksais huomenna lähteä tsekkaamaan sitä Kildarea… Mutta jos nukun pitkään, niin en taida lähteä mihinkään. Katsoo nyt, mikä olo on aamulla”, virnistin väsyneesti ja haukottelin suureen ääneen. Asetin kebablautaseni vierelleni sohvalle hetkeksi, ja nopeasti Rosie sen siitä nappasi ja kiikutti keittiöön.
“Kiitos”, sanoin hänelle ja nousin ylös venyttelemään. “Jos sitä pesisi vielä hampaat”, tokaisin ja vilkaisin kohti vessaa. Rosie tuli vielä katselemaan minua pää kallellaan. Hänen katseessaan oli jotain hassua – aivan kuin hän olisi epäröinyt jotakin todella suuresti. Hän pureskeli huuliaan ja rapsutteli niskaansa vaivaantuneena.
“Öitä”, sanoin hänelle ja otin pari askelta kohti vessaa, kun kuulin Rosien rivakat askeleet kohti minua. Hän hypähteli suoraan minun eteeni, ja ennen kuin edes ehdin tajuta, hän oli tarttunut minua hellästi korvista, suudellut minua, ja painunut piiloon makuuhuoneeseen. Minä vain jäin seisomaan paikalleni pöllämystyneenä, kunnes palasin maan pinnalle, ja kävelin vessaan pystymättä ajattelemaan mitään sen suurempia.

Luku 10. It's not that I don't care

Luku 10. It's not that I don't care


Pieni punatukkainen tyttö koitti piilotella oksien takana. Suuri korppi oli iskenyt silmänsä häneen, ja jostain syystä se yritti hyökkäillä häntä kohti. Olive oli hyvin peloissaan – miksi hänelle kävi aina näin, ja minkä takia lintu oikein hyökkäsi? Eihän hän ollut tehnyt sille mitään…
Lintu syöksyi alhaalta oksien läpi ja töytäisi Olivea ohittaessaan tytön, ja lensi jälleen ylös.  Olive oli epätoivoinen – tämäkään piilo ei auttanut! Hän syöksähti puiden alta ja lähti juoksemaan – tuolla oli nyt tuo lato yhä lähempänä, ehkä hän pääsisi sinne piiloon. Hän juoksi väistellen kiviä ja juuria, juoksi minkä jaloistaan pääsi – lintu syöksähteli kerta toisensa jälkeen hänen kimppuunsa ja repi kivuliaasti hänen tukkaansa. Se lensi edelle, ja Olive oli jo huokaista helpotuksesta, että se olisi jo lähtenyt pois, mutta ei. Se syöksyi jälleen alas.  Iso musta lintu sohaisi Olivea terävillä kynsillään, raapaisi poskeen haavan, nousi kerran ylös ja syöksyi taas alas - tyttö parahti kivusta ja säikähdyksestä.
Olive saavutti ladon ja livahti avonaisesta ovesta sisään, ja paiskasi sen kiinni perässään. Hän kävi ladon nurkkaan istumaan ja käpertyi sinne painaen päänsä käsiinsä. Hän tunnusteli päätään ja poskiaan – lintu oli saanut aikaan jonkin verran vahinkoa, mutta tästä kyllä selvittäisiin.
Hän nosti katseensa ikkunasta ulos ja tähyili sinne. Hän näki ison mustan korpin. Lintu lensi kohti ikkunaa – ja rävähti siitä läpi voimalla.


*****

Nostin hädissäni kädet kasvojeni suojaksi ja koitin kääntyä ympäri – ei, ei saa, minuun sattuu!

Hätkähdin omiin liikkeisiini. Oli pimeää. Ikkuna oli ehjä, ja huoneessa olimme vain me kaksi, minä ja vaimoni. Katselin ympärilleni ja varmistin, ettei korppi ollut päässyt ikkunasta läpi – että sitä ei ollut olemassakan.

Ei. Ei taas. Vieläkö nämä unet jatkuivat? Mutta… tässä oli jotakin erilaista – aiemmissa unissahan Olive oli kasvanut. Nyt hän oli taas vähän pienempi, joten ehkä unien järjestyksellä ei ollut mitään merkitystä. Vai oliko?
Mutta koska keskustelu hypnoterapeutin tai äidinkään kanssa ei auttanut, tiesin, mitä minun piti tehdä.
Minähän lähden sinne Irlantiin. Kildareen. Heti aamulla tarkistaisin, minne lentäisin – kenties Dubliniin, sehän taisi olla melko lähellä Kildarea.
Mutta jos vielä yön loppuun nukkuminen selkeyttäisi ajatuksia… No, sehän oli turha toivo, olihan tuo huomattu jo aikaa sitten. Mutta että jos tämän päätöksen muistaisi vielä aamulla herätessä. Todennäköisesti.

*****

“Heräsitkö sinä yöllä jossain vaiheessa?” Ansku kysyi hieroessaan silmiään herätyskellon soitua ja meidän heräiltyä hetki vieretysten.
“Joo… Näin taas pahaa unta ja säpsähdin hereille”, kerroin väsyneenä ja venyttelin.
“Olive?”
“Jeps.”
“No mitäs tällä kertaa?” Ansku kysyi uteliaana, mutta kuulin kyllä, että häntä alkoi kyllästyttää jo koko nimi.
“Korppi jahtasi häntä. Ja kuule rakas… Minusta tuntuu, että minun on lähdettävä sinne Irlantiin”, tunnustin ajatukseni hänelle. Katsoin huolissani tyttöäni, ja totta kai hän näytti masentuneelta koko ajatuksesta, mutta en voinut sille mitään.
“Niin… No jos sinun on pakko, niin kai sinun sitten täytyy”, hän mutisi ja käänsi sitten kylkeään.
“Anteeksi, mutta minun täytyy. Mutta en ajatellut olla siellä kauaa, tulen kyllä takaisin. Enkä edes tiedä, miten nopeasti saan hyvät lennot sinne – en kuitenkaan halua maksaa itseäni kipeäksi. Enkä muuten majapaikastakaan. Ajattelin, että tsekkaan jos löytäisin jonkun sohvasurffauspaikan. Ja kerroinhan sinulle eilen illalla jo, mitä äidin kanssa kävi… Kai sinä ymmärrät sen, että se muutti kaiken, tai oikeastaan, se ei muuttanut mitään”, selostin ja silittelin Anskun kylkeä.
“Joo… Kyllä minä pärjään, mutta sinunkin pitää ymmärtää, että se tekee minut surulliseksi, vaikka en haluaisikaan”, hän selitti hiljaa.
“Tiedän, ymmärrän. Rakastan sinua kultaseni”, kuiskailin ja painoin suukon hänen korvalleen.

Painelin suoraan tietokoneelle olohuoneen puolelle. Olin lentänyt pari kertaa aiemmin, eikä siitä ollut vielä ihan vuosiakaan aikaa, joten löysin jokseenkin helposti sopivat, halvat ja helpot lennot Dubliniin. Ja tokihan muistin vasta tässä vaiheessa, että enhän minä voisi kesken työharjoittelun lähteä, voi perse, niin totta kai lento piti ottaa vasta muutaman viikon päästä! No, sain sen vieläkin halvemmalla, mutta totta kai minua alkoi ärsyttää, koska tässä menisi vielä jonkin aikaa, ennen kuin saisin tämän mysteerin selvitettyä. Olisihan sitä voinut lähteä vaikkapa jonakin viikonloppuna siellä käymään, kyllä, mutta siinä ajassa nyt ei mitään ehtinyt tehdä. Joten se menisi toukokuun loppupuolelle koko juttu… No, varasin sopivat meno– ja paluulennot itselleni, ja tsekkailin vielä couch surfing -sivuston. Jätin sinne ilmoituksen itsestäni – oli siis tarve parin viikon majoitukselle toukokuun lopussa, yksi tai kaksi paikkaa, kunhan edes jonnekin pääsisin. Olin melko luottavainen, että saisin majapaikan, sillä olihan tässä hyvä varotusaika, enkä ollut parin päivän sisään änkemässä kenenkään sohvalle.
Kun olin jättänyt viestin, saatoin huokaista helpotuksesta. Nyt homma kulkisi ainakin pikkuhiljaa eteen päin. Mietin kuitenkin, ottaisinko vielä yhteyden Terttuun… En oikein osannut päättää. Olisihan tässä aikaa vielä. Mutta olinhan saanut selville äidiltäni merkitsevän asian lapsuudestani, joten välttämättä siihen ei ollut tarvetta, ja pianhan olisin kuitenkin matkalla paikan päälle selvittämään asiaa tarkemmin.

Istuessani nakertamassa paahtoleipää myös Ansku vaelsi keittiöön – aika erikoista, että jälleen kerran minä olin meistä aiemmin hereillä ja Ansku oli rättipoikkiväsynyt.
“No kerro?” hän sanoi haukotellen ja lysähti penkille pöydän ääreen.
“Varasin lentoliput, menon ja paluun, toukokuun puolivälistä kuun loppuun. Pari viikkoa luulis riittävän… Ja laitoin ilmoituksen couch surfingiin. Kyllä mä uskon että joku mut ottaa”, selitin ja katselin ikkunasta ulos toiveikkaana, katselin jo tulevaisuuteen.
“Okei, kuulostaa ihan hyvältä”, Anskukin myhäili ja haukkasi palan paahtoleivästäni.
“Ihan oikeesti, ootko tota mieltä?” tahdoin vielä varmistaa ja kävin istumaan aivan kiinni Anskuun ja kiersin käteni hänen olkapäilleen, ja nappasin leipäni takaisin. Tyttöni nyökkäili ja hymyili suloisesti.
“No joo… Kun kyllä mä tiedän, että sä tuut sieltä takasin kuitenkin. Ja kai mun on aika kokeilla olla jokseenkin itsenäinen, enhän mä voi sussa koko elämääni kiinni roikkua… Jos mä saisinkin aikaiseksi silloin jotain ihan muuta, jotain ihan uutta. Ja musta on tietenkin hienoo et sä pääset reissaa… Jos mäkin joskus uskaltaisin vielä, mut kyllä se vielä toteutuu. Sit meidän pienen perheen kesken reissataan jonnekin. Ja totta kai mä toivon, et sä saat sun asias selvitettyy, niin voidaan sit jatkaa meidän perheen elämää ihan normaalisti…” hän selitti uneliaasti, mutta hyvin uskottavasti. Huulilleni puhkesi hymy ja pussasin tyttöni poskea oikein mojovasti.
“Kiitos rakas. Olet mahtavin. Tiedätkö,  että en tiedä, missä olisin ilman sinua”, tokaisin tytölleni kovin rakastuneesti, ja nojasin päätäni hänen olkaansa ja kyhnytin siinä hieroen poskeani olkapäähän. “Sinä se aina loppujen lopuksi kuitenkin tiedät, että jos asia on minulle tärkeä, niin sille ei voi mitään, ja sinä hyväksyt sen, etkä polje sitä ja minua itseäni maahan. Se on todella tärkeää, tiedätkös. Minulle ainakin. On niin ihanaa, kun olet aina lopussa minun puolellani. Se on vähän niin kuin… Rakkaus tulee sua vastaan, se kävelee samaan huoneeseen, etkä sä oo enää yksinäinen, vaan joku on sun puolella ja tukee sua. On tärkeää olla tukeva, tirskis”, naurahdin omille selityksilleni, ja pudistelin nauraen päätäni. Hieraisin silmistäni unihiekkaa, ja sanoin vielä: “Joo, oiskohan pitänyt nukkua sittenkin kauemmin. Mutta ei, täytyy kohtapuoliin lähteä töihin… Anna se leipä takaisin ja painu nukkumaan vielä, senkin hupsutti.”

*****

Olin kyllä hyvin tyytyväinen siitä, ettei minun tarvinnut mennä enää siihen samaan päiväkotiin, jossa Olivia oli, vaan sain palata siihen alkuperäiseen työpaikkaan. Eipä tarvinnut ainakaan huolehtia siitä, saisinko taas outoja kohtauksia, mutta toisaalta, ehkä siitä ei olisikaan ollut huolta enää lainkaan, sillä olinhan saanut selvitettyä tätä mysteeriä edes jonkin verran jo. Mutta se taas ihmetytti edelleen, miksi Olivia oli kuin Olive, ja liittyikö se tähän asiaan jotenkin, vai oliko kaikki vain puhdasta sattumaa? Ei sitä voinut tietää, enkä tiennyt, selviäisikö asia koskaan. Se voisi selvitä, mitä Olivelle tapahtui, mutta tuo yhteensattuma voisi jäädä selvittämättä. Toisaalta, tarvitsiko minun saada tietää sitä ollenkaan?

*****

Päivä kului nopeasti, sillä mitään ihmeellistä ei tapahtunut, kaikki oli aivan kuin ennenkin. Lapset olivat jo ehtineet ikävöidä minua, joten sain paljon haleja ja huomiota, ja monet olivat jotenkin normaalia kiltimpiä koko päivän. En ollut siis lainkaan ärtynyt tai väsynyt palatessani kotiin työpäivän jälkeen, vaan pikemminkin oikein hyvällä tuulella. Hyvää tuulta nostatti myös se, kun kävin heti tsekkaamassa sähköpostini – jos sinne olisikin jo tullut viestiä majapaikkaan liittyen… Tiesin kyllä, että ei se välttämättä niin nopeasti kävisi, enkä ollut kovin toiveikas asian suhteen, mutta tahdoin silti tarkistaa asian.

Ja siellä se oli.

Hey Niia!
So you are looking for a couch to stay… Well I thought that we could offer you one for a couple of weeks, me and my bro. We live in Dublin, close to the centre of the city. I am 22 yrs old and my bro is 27. Would you like to know something more about us? Feel free to contact, I won’t bite… hard ;)

–  Rosie


“Jumalauta, hei, Ansku, tuu tsekkaa, tuu tuu tuu!” intoilin ja aloin jo melkein pomppia ylös ja alas olkkarissa. “Mää sain paikan, mää sain majapaikan!” hihkaisin ja halasin vaimoani ilahtuneena. Anette lukaisi viestin nopeasti, ja hymyili ja nyökkäsi hyväksyvästi.
“Hei, hieno juttu”, hänkin nyökkäili. “Kai sää vielä kyselet niiltä jotain tarkentavaa, että et mihinkään pervoluolaan oo sentäs menossa, jooko, edes mun vuokseni?” tyttöni kysyi vielä ja räpytteli minulle viattomia kauriinsilmiään. Suikkasin hänelle suukon nenän päähän.
“Joo joo, kyllä mä tiedän, mä juttelen niille vielä ja lisäilen vaikka meseen ja kai sitä voisi skypessäkin jutskailla vähän ensin, kyllä mä uskon ettei nekään tahtoisi ketään ihan epämääräistä sinne ottaa punkkailemaan”, vahvistin Anskulle ja aloin jo kuvitella, millaisia tyyppejä tuo Rosie ja hänen veljensä olivat. Jänskää.
“Hei jos mää vastailisin näille ihan heti, oisko hyvä idea?” kysyin mielipidettä Anetelta muikeasti. “Kato ku jos niille on kovasti tunkua, heh, niin ainakin sit pääsen sinne jos heti vastaan, joo…”
“Joo, kai se on ihan hyvä idea”, Anskukin myönsi. “Pistä vaan viestiä, kysytkö heti niistä skypeistä ja meseistä tai jotain?”
“En mä tiiä, jos mä heti kysyn niin ehkä mä vaikutan liian epätoivoiselta”, naurahdin ja katsahdin tietokoneen näyttöä. Mitähän niille nyt sitten vastaisi…
“Totaa, käviskö vaikka näin…” mutisin itsekseni ja kävin takaisin koneen ääreen istumaan, ja kirjoittelin siihen jännittyneesti.


Hello Rosie :)
Great, I would love to use your couch! So, I booked my flights already yesterday, so it is 14th of May when I arrive, and 30th of May when I leave. I am not sure yet, if I am going back to Ireland later, but we will see.
So… I am new with things like this, what should I know or what should I do? Can you guys help me? Should I send a pic of me or something? Though it is still a few weeks ‘til May…

– Niia


“Onks tää ookoo?” kysäisin vetäytyessäni pois ruudun edestä, jotta Ansku pääsi lukemaan sitä. Huomasin, kuinka hänen huulensa liikkuivat sitä tahtia, mitä hän luki. Voi miten söpöä. Lopulta hän nyökkäsi.
“Joo, sinä se kai meistä se korkeammin koulutettu oot, kai sää nyt enemmän enkkua osaat kuin minä”, hän tokaisi ja nyökkäili vielä vähän. Harkitsin jo, että meidän täytyisi ostaa jonkinlaista niskanikamien rasvaamiseen tarkoitettua öljyä, meillä päin kun tuota nyökyttelyä harrastettiin verrattain paljon.
“Jaa… lähetetty”, painoin nappulaa hiirestä kovin suurieleisesti, ja viesti oli siten lähetetty takaisin Rosielle. Vähänkö jännää. Nyt se olisi sitten jo melkein sovittu, minulla oli jo melkein majapaikka parille viikolle, ja nyt olisi vain odotettava. Toukokuu saapuisi pikkuhiljaa, ei tuohon minun reissuuni ollut enää kuin muutama viikko, voi että. Kurnau. Siitä tulisi niin jännittävää! Minä yksin suuressa maailmassa, selvittämässä suurta mysteeriä itseeni liittyen… Jospa saisinkin Rosiesta ja hänen veljestään kaverin tähän asiaan, jospa he voisivat vaikka kuskata minua Kildareen. Mutta ei sillä, en tahtonut painostaa heitä asiassa, mietin myös, kannattiko vierailuni syytä juuri mainostaa heille. Kai sen voisi mainita, jos he välttämättä tahtoisivat, mutta ehkä he saattaisivat leimata minut myös lievästi pimahtaneeksi. Ei sitä koskaan tiennyt. Tai voisivathan he olla oikein innolla mukana seikkailussani, se vasta hienoa olisi, mutta mikään ei ollut varmaa vielä yhden viestin perusteella. Olisiko mikään varmaa ennen heidän tapaamistaan ja saapumistani Dubliniin, sitä en voinut tietää. Kenties, kenties ei. Täytyi vain olla kärsivällinen ja odotella, ja toivoa parasta. Kyllä kuitenkin uskoin, että he suhtautuisivat minuun hyvin ja lämmöllä – pakkohan heidän oli, kun kerran sitoutuivat tuolla tavoin majoittamaan jotain ihan randomeja sohvalleen omaan kotiinsa. Mutta joka tapauksessa, siitä tulisi vielä todella, todella jännittävä seikkailu.

*****

Parin viikon kuluttua tapahtui jotain todella outoa. En oikein tiennyt, miten siihen olisi pitänyt suhtautua, en omasta, enkä Anetenkaan puolesta.
Olin kuullut huhua, että paikallinen, suunnilleen ikäiseni tyttö olisi löydetty kuolleena metsästä, ja pian siitä uutisoivat iltapäivälehdetkin. Uutisissa ei kerrottu kuolintapaa, mutta vihjattiin mystiseen rikokseen epätavallisella esineellä. En ollut tiennyt vielä myöskään, mistä metsästä oli kyse, joten en osannut kuvitella, että se olisi lähempänä kuin luulinkaan.
Jo sinä päivänä, kun huhut alkoivat kiertää ja siitä kerrottiin netissä uutisissa, olimme kävelyllä samaisella pururadalla Anskun kanssa, jossa muutenkin olimme käyneet aiemmin. Meillä oli myös mukana tätini sekarotuinen poikakoira Dumle. Kävelimme pitkin tietä jutustellen rauhallisesti niitä näitä, kun Dumle yhtäkkiä lähti rivakasti juoksuun, ja sen hihna karkasi kädestäni.
“Dumle, seis, paikka, Dumle ei!” huusin ja lähdin juoksemaan sen perään metsään, ja Anskukin käveli perässämme suht rivakasti.
Dumle pysähtyikin, ja jäi innokkaasti haistelemaan maassa jotakin, ja myös haukkui sille asialle maassa.
“Dumle, odota”, puuskutin ja saavutin koiran, ja tartuin sitä hihnasta. Myös Ansku oli hetken päästä luonamme. Jäin tuijottelemaan maata etsien sitä, mistä Dumle oli niin innostunut, ajattelin sen olevan jokin pieni eläin, mutta ei. Silmäni laajenivat hämmästyksestä ja kauhusta, kun näin sen.

Se oli lapio. Maassa lojui verinen, suurikokoinen lapio.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Luku 9. Don't be afraid to open my heart

Luku 9. Don't be afraid to open my heart

Vaikka hypnoterapeutin toimintapaikka olikin melko lähellä, minun täytyi lainata Suvin autoa päästäksemme sinne, sinne kun ei kulkenut busseja. En tosin kertonut Suville vielä tarkkaa syytä auton lainaamiselle, mutta hän lainasi sitä kyllä mielellään, kun vakuutin kertovani hänelle syyn kyllä aikanaan…
“Ollaanko me jo perillä?” kysäisin yhtäkkiä istuessamme autossa Anskun kanssa.
“….me ei olla liikuttu minnekään”, Ansku totesi ihmeissään.
“No miksei me liikuta sitten?”
 “Sinä ajat, haloo, onko pöpilässä?”
Okei, myönnetään, olin hiukkasen hukassa, koska minua jännitti kyllä melko paljon koko homma. Iik. Raavin päätäni hämmentyneenä ja käynnistin auton, ja ajelin rauhassa pois parkkipaikalta.
“Jänskättääkö?” Ansku kysäisi porhaltaessamme pitkin teitä kohti paikkaa. Tyydyin vain nyökkäämään hiljaisesti, en oikein tiennyt mitään muutakaan, mitä oikein olisin voinut sanoa. En ollut koskaan ollut hypnotisoituna, eikä ollut kukaan tuttukaan, sen puoleen. Olin nähnyt sitä lähinnä telkkarista, mutta mistä sitä tiesi, millainen kokemus se todellisuudessa olisi? Minua jännitti myös se, onnistuisiko koko homma edes. Olin kuullut, että se onnistuu, jos siihen uskoo eikä anna ajatusten häiritä, mutta ehtisinkö ja onnistuisinko asennoitua hypnoosiin tarpeeksi ajoissa, ettei se epäonnistuisi oman itseni takia?
“Älä sit hei anna mun ajatusten häiritä, uskot siihen onnistumiseen täysillä etkä anna mun mielipiteen vaikuttaa ittees, ehkä se voi onnistuakin sitten jotenkin…” Ansku mietiskeli ja nojaili päätään käteensä ovea vasten.
“Joo, sitä mä itekin aattelin…” mutisin unisena ja hengitin raskaasti jännityksen takia. Olisipa päivä jo ohi!
Pikkuhiljaa saavutimme oikean paikan, ajoimme pätkän hiekkatietä ja katselimme ympäristöä – emme olleet liikuskelleet täälläkään päin, ja vähän ihmetyttikin, että joku sijoitti liiketoimintansa näin syrjään. Hetkisen päästä selvisikin, että terapeutti näytti pitävän vastaanottoa aivan tavallisessa talossa, ilmeisesti omassa kodissaan. No, olipahan siinäkin puolensa.
Kaarroin auton pihaan ja katsoin sopivan paikan pysäköinnille. Se oli helppoa, sillä piha oli suhteellisen iso, eikä autoni sijainti juuri vaikuttaisi jonkun toisen auton saapumiseen tai pihasta pois pääsemiseen.
“Kai se on ihan tuolla sisällä vaan…” mutisin ja katsahdin ulko-ovea, ja sille viettäviä rappusia. “Jos sit vaan mennään”, tokaisin ja nousin autosta, ja samoin teki Anette. Lukitsin auton ja kävelimme peräkanaa rappusille, ja kipusimme sitten niitä ylös. Soitin pienen rohkeutta keräävän henkäyksen jälkeen ovikelloa, eikä kulunut kuin hetki, kun ovi avattiin. Oven raosta pilkisti vanhahkon, kiharapehkoisen naisen pää.
“Olitpas täsmällinen”, hän tokaisi ja avasi oven kokonaan auki. “Minä olen Terttu, tulkaa peremmälle vaan”, hän kehotti ja siirtyi syrjään ovesta peremmälle eteiseen, ja teki tilaa meille. Astelimme eteiseen ja riisuimme kenkämme ja takkimme hyvin vastaanottomaisen näköisessä eteisessä, se ei vaikuttanut tavallisen kodin eteiseltä. Naulakoissa ei ollut röykkiöitä pipoja ja kaulaliinoja, takkeja ja saappaita. Ehkä tämä rouva asui yksikseen, vaikka talo olikin jokseenkin iso.
“Tykkäättekö tanssia sateessa?” Terttu kysäisi. “Vai viihdyttekö varjossa?”
Katsoimme Anskun kanssa ensin toisiamme hämmentyneitä, ja sitten vanhaa naista.
“Tota… niin”, tokaisin. “Miten tää juttu nyt sitten hoituu?” kysyin uteliaana.
“Mennään tänne”, nainen ohjeisti ja vinkkasi meidät peräänsä. Astelimme toiseen huoneeseen, josta löytyi sohva, penkki ja lepotuoli. Huone oli sisustettu tyylikkään rauhallisesti, värit olivat vaaleita ja tummia violetin eri sävyjä koristeltuna joillakin kullanvärisillä kiekuroilla ja pienillä koriste-esineillä. Tummanruskean hyllykön päällä oli vaaleita ja kultaisia koriste-esineitä, joitakin norsuja, kirahveja sun muita elukoita. Annoin katseeni kiertää ympäri huonetta, kunnes Terttu rykäisi.
“Sinä voisit sitten käydä tuolle lepotuolille”, hän sanoi minulle ja osoitti tuolia. “Ja sinä voit odotella tuossa sohvalla rauhassa”, hän ohjeisti Anskuakin, ja kävi sitten itse istumaan lepotuolin viereiselle puutuolille. Katsoin Anskua toivoen häneltä rohkaisevaa katsetta, ja kun sain sen, kävin makaamaan tuolille.
“No niin…” sanoi Terttu kovin ammattimaisen kuuloisela äänellä ja risti jalkansa. “Mikä olikaan ongelmasi? Kerro aivan vapain sanoin, kerro aivan kaikki, äläkä anna minkään häiritä sinua tässä huoneessa. Ota samalla jokin kiintopiste katosta, esimerkiksi tuolta listasta, tai oksan kolonen, tai mitä tahdotkaan, ja kerro asiasi”, hän ohjeisti rauhallisen tyynellä äänellä. Kappas, jo hänen äänensä sai minut väsyksiin.
Kohdistin katseeni hetkisen kuluttua katossa näkyvään pisteeseen ja vedin syvään henkeä.
“Kaikki lähti siitä, että näin unia, monta unea peräkkäin, joissa esiintyi sama henkilö – pieni tyttö, ja hän kasvoi joka unessa aina vähän. Sitten näin joitakin välähdyksiä hänestä ollessani hereilläkin. Sitten – sitten töissä näin yhden tytön, joka muistutti unen tyttöä tosi paljon, ja minulle tuli siitä tosi kummallinen olo. Sitten yhtenä päivänä meinasin pyörtyä töissä sen tytön takia. Ja siinä unessa vaikutti siltä, että se tyttö vahingoittui, ehkä kuoli jopa, ja minua huolestuttaa että miten oikeasti kävi. Ja minusta tuntuu, että minä olin joskus se tyttö, että se oli minun edellinen elämäni. Minä muistan unien ja välähdysten asiat nyt tarkasti… Ja se tyttö asui Kildaressa, Irlannissa. Ja tuota, minä katsoin sitten yhden dokumentin jossa puhuttiin jälleensyntymisestä ja reinkarnaatiosta, ja ajattelin, että jos tämä onkin sittenkin sitä, voisiko se olla mahdollista?” selitin Tertulle kaiken mikä nyt tuli mieleeni. “Niin, ja sitten vielä se, että mä kävelin yks yö unissani. Mä kävelin varmaan kilometrin, ulkona! Ja heräsin siellä sitten kylmässä, se oli aika pelottavaa. Mä en oo koskaan ennen kävellyt unissani…”
“Vai niin, vai niin…” Terttu myhäili ja nyökytteli päätään rapsutellessaan leukaansa. Pystyin melkein näkemään, kuinka hänen ihonsa hilseili ja hilseet tipahtelivat hänen syliinsä, ja kevyiden ilmavirtausten mukana hilseet lentelivät ympäri huonetta. “Kuulostaa kyllä ihan siltä, että voit olla hyvinkin oikeassa. Seuraavaksi voisimme mennä siihen hypnoosiin”, hän kertoi rauhallisesti, ja minä aloin jännittää kehoani. “Rentoudu täysin, älä anna tämän huoneen tapahtumien häiritä sinua – jatka pisteen katsomista, ja kun olet tarpeeksi väsynyt, sulje silmäsi. Kuulet kaiken, mitä tässä huoneessa puhutaan, ja voit itse vastata, mikäli niin haluat.... Ulkomaailmasta kuuluvat äänet eivät poistu, ja jos puhelin sattuisi tässä huoneessa soimaan, kuulisit senkin, mutta se vain lisäisi hypnoosin syvyyttä, kun kuulet, miten etäällä kaikki on. Silmäluomesi alkavat tuntua raskailta…”
Tässä vaiheessa minua alkoi melkein naurattaa, kuulostipas kliseiseltä – mutta tosiaankin minua alkoi väsyttää, ja minun oli pakko painaa silmäni kevyesti kiinni.
“Kuvittele nyt jokin lapsuutesi turvapaikka – jokin sellainen paikka, jossa olet ollut onnellinen, johon voit hyvillä mielin palata joka kerta. Kuvittele sen yksityiskohdat mielessäsi, ja käy sinne…”
Kuvittelin lapsuuteni kesämökin – toki se oli edelleenkin olemassa, mutta emme olleet käyneet siellä pitkään aikaan. Se oli hyvin perinteinen kesämökki – punainen pieni tupa, puusauna, laituri, metsää ja järvi. Laiturilla makailin usein pikkuisena, yksin ja yhdessä Empun ja Joelin kanssa, toinen toisiamme vahtien. Silmissäni näin yhtäkkiä itseni tipahtavan veteen, mutta äkkiä yhteistuumin sisarukseni nostivat minut sieltä pois – huh, se olikin jännittävää ja pelottavaa. Tuosta huolimatta paikka oli rauhallinen ja sieltä minulla oli paljon mukavia ja hyviä muistoja.
“Kuvittele ja kerro, millainen maisema on entisen elämäsi perinteisin maisema.”
Näin silmissäni saman maiseman, se ei muuttunut.
“Samanlainen järvimaisema”, mutisin hiljaa.
“Mitä järvellä tapahtuu?” kuulen kysyttävän.
“Tipun veteen, minut nostetaan äkkiä ylös”, vastaan automaattisesti.
En ollut lainkaan varma, miten pitkään hypnoosi kesti. Se saattoi olla vain muutamia minuutteja, tai vaikka jopa tunnin. En tiedostanut ajan kulua lainkaan.
“Voit palata takaisin, Niia. Alat heräillä pikkuhiljaa, tiedostat huoneen ympärilläsi”, terapeutti selitti seuraavaksi. Aloin räpytellä silmiäni, ja yhtäkkiä oloni tuntui jokseenkin virkeältä – kuin olisin ollut virkistävillä nokosilla. Oloni oli rento. Katselin ympärilleni – huone näytti nyt todella tylsältä ja arkiselta verrattuna siihen, missä olin äsken ollut. Kummallista, hyvin kummallista. Vastahan olin ihastellut huoneen kauneutta.
“Joko se on ohi?” sain kysäistyä lopulta ja katselin huoneessa ympärilleni. Näin terapeutin vieressäni, ja Anskun sohvalla – hän näytti jännittyneeltä, mutta myös kiinnostuneelta ja hiukan pelokkaalta. Montapa tunnetilaa mahtuu samaan aikaan yhteen tyttöön.
“Kyllä vain”, Terttu vastasi. “Sanoit, että maisemat omasta lapsuudestasi ja myös entisestä elämästäsi olivat hyvin samanlaisia. Tämä on kiinnostava piirre… Oletko varma, että se oli molemmissa, eikä vain esimerkiksi entisessä elämässäsi?”
Nyökkäsin hänelle ja kurtistin kulmiani – kyllä, minusta maisemat olivat molemmissa kokemuksissa hyvin samanlaiset, enkä kyseenalaistanut asiaa sillä hetkellä mitenkään.
“Jahas, jahas…” Terttu tuhisi itsekseen ja katsoi minua mietteliäästi hieroen leukaansa. “Oletkohan lievästi sekopäistynyt viimeisen uimahallireissusi takia?”
“…häh?” kysyin suu pyöreänä ja katsoin häntä hämilläni.
“Ei mitään, ei mitään, testasin vain, oletko jo täysin tässä maailmassa, ilmeisesti olet, hyvä. Millainen on olo?” Terttu kysäisi.
“Ihan ookoo, tosi rentoutunut jotenkin”, vastasin ja kohautin olkapäitäni. “Tämänkö piti nyt sit auttaa jotenkin? Mut siis… mä näin kaks samanlaista maisemaa, mitä sen nyt sit pitäis tarkoittaa?”  kysyin epäileväisenä.
“Se selviää aikanaan. Kehottaisin sinua nyt juttelemaan vanhempiesi tai vaikka sisarustesi kanssa lapsuudestasi, ja sen jälkeen voit varata minulta uuden ajan jos tarvetta on”, terapeutti selitti. Katselin häntä kulmat kurtussa, mutta nyökkäsin ja painoin kotitehtävän mieleeni.
“Joko me voidaan lähteä?” Ansku kysäisi kärsimättömänä sohvalta. Näin selvästi, että hänellä alkoi olla tuskastuttavan epämiellyttävä olo – en tosin voinut ymmärtää, miltä hänestä sivustaseuraajana tuntui, minä kun olin hetki sitten ollut omissa maailmoissani.
“Olkaa hyvät vaan – tässä vielä lasku tästä kerrasta, kai sinulla on käteistä?” Terttu kysyi ja ojensi minulle paperilappua. Vilkaisin summaa ja nyökkäsin, se oli sitä mitä pitikin. Kaivoin lompakon takkini taskusta ja kaivoin pari seteliä ja ojensin ne terapeutille.
Hyvästelimme hänet ja suuntasimme ulos. Autossa Ansku puuskahti.
“Mulle tuli TOSI epämukava olo siellä”, hän totesi ja pudisteli päätään.
“Ai, kuinka?” kysyin huolestuneella äänellä ja laskin käteni hänen reidelleen lohdullisesti.
“Kun sä olit niin poissaolevan näköinen ja kuuloinen, sä kuulostit niin oudolta, puhuit hassusti vaikka et niin oudosti kuin luulis, mut siis, en mä osaa ees selittää…” tyttöni selitti hyvinkin turhautuneen oloisena. “Olisin halunnu tulla ravistelemaan sua ja huutaa tai jotain, jotain et sä olisit ollut normaali. Mua huolestutti, et sä jäisit sellaseks, et sä katoaisit johonkin tai puhuisit jotain ihan outoja juttuja…”
“Voi Ansku, rakas…” sanoin myötätuntoisesti ja silittelin hänen reittään. “Ihanaa että sä olet noin huolehtivainen, mut mä olin luottavainen, en mä olis tehnyt tota jos en olis luottanut tohon naiseen tippaakaan. Kyl se muakin epäilytti enkä oo varma mitä mä tästä nyt hyödyin, mut teen nyt vaan kotiläksyni ja katsotaan sitten uudestaan. Ja en kai mä siinä tilassa kovin kauaa ollut, enhän? Muutaman minuutin ehkä, vai?” kysäisin rohkealla äänellä vaimoltani.
“…puol tuntia”, Ansku tokaisi edelleen turhautuneena. Kohotin kulmiani ja katsoin häntä ihmeissäni. Puoli tuntia? Oliko hypnoosi todella kestänyt niin kauan? Enhän minä edes ollut muistaakseni puhunut paljon mitään sen aikana – ainakin luulin, että olisin muistanut kaiken, sillä muistin ainakin ne puheet lapsuuden mökistä ja muusta. Ehkä… ehkä vastaamiseni oli vain kestänyt kauan, tai hypnoosiin vajoaminen, tai se että muistelin tai kuvittelin asioita päässäni. Niin kai. Mutta silti, puoli tuntia tuntui oudolta. Ei ihme, että Ansku oli hermostunut… Olisin minäkin ollut huolissani, jos rakkaani käyttäytyisi kummallisella tavalla niinkin pitkän ajan. Olihan se ymmärrettävää.
Käynnistin auton ja ajelimme hiljaisuuden vallitessa pitkin hiekkatietä kaupunkia kohti.

*****

Kotiin asti päästyämme oloni oli jokseenkin outo. Palauttaessamme autoa Suville hänkin katsoi minua jotenkin kummasti – ehkä minun outo oloni näkyi päälle päin. Sovimme, että menisin käymään hänen luonaan seuraavana päivänä, emmehän olleet kuitenkaan ehtineet juoruilemaan oikein kunnolla taas vähään aikaan. Se olikin hyvä, sillä Suvi vaikutti olevan jotenkin hermostunut itsekin – mutta ei tahtonut avautua asiasta juuri siinä hetkessä, kertoisi sitten, kun tulisin käymään.

Kotona en jaksanut siis oikein mitään – menin vain koneelle istuskelemaan ja surffailemaan päämäärättömästi.
“Niia otatko kahvia?” Ansku kysäisi häärätessään keittiössä.
“Kahvia? Oletko ihan hullu! Kahvihan varastaa sielusi!” älähdin tietokoneen äärestä kääntämättä päätäni mihinkään.
“Niia hei, ootko sä nyt varmasti ihan kunnossa? Sä oot käyttäytynyt tosi epämääräisesti koko päivän. Otatko sit teetä kans, mä keitän itelleni ainakin?” vaimoni kysäisi huolestuneena.
“Joo, joo, joo… Okei”, mutisin itsekseni ja jatkoin surffailua netissä kuin huumattuna.
“Ansku…” tyttöni sanoi huolestuneena ja käveli luokseni saatuaan veden kiehumaan. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja nuuhkaili päälakeani. “Sä alat olla jo pelottava. Voisitko sä heti huomenna mennä sit porukoilles käymään? Sit kun oot Suvin kanssa jutellut, jooko? Jos siitä oikeesti on jotain apua, niin kuin se ennustajaeukko sanoi”, hän ehdotti ja kuulosti toiveikkaalta. Nyökkäilin vain itsekseni, ja sain Anskun tuhahtamaan.
“Kuuntelitko sä yhtään, mitä mä sanoin?” hän kysyi turhautuneena.
“Joo, meen käymään porukoilla sit kun oon jutellut Suvin kanssa”, toistin ja sain Anskun nyökkäämään päätään hyväksyvästi. Hän painoi pusun päälaelleni, ja lähti takaisin keittiöön.

*****

Seuraavana päivänä menin Suvin luo niin kuin sovittiinkin. Aiemmin olin soittanut myös vanhemmilleni, josko he kotona olisivat – kävi myös hyvin, sillä Emppu olisi siellä myös. En kuitenkaan osannut sanoa tarkasti, mihin aikaan sinne menisin, mutta kaikki aikanaan. Kunhan nyt ensin saisin avauduttua Suville oikein kunnolla, ja hän myös minulle, jos niikseen tuli, sillä aavistin, että jonkinlaista asiaa hänellä oli.
Kuljin ajatuksissani Suvin kämppää kohti, ja päässäni pyöri paljon ajatuksia, mutta niitä oli niin paljon, ettei niistä saanut sitten mitään selvää. Kaikki oli yhtä solmua, ja olin huolissani siitä, aukenisivatko ne sieltä ollenkaan. Hyvällä tuurilla niin kävisi jo kuluvan päivän aikana, tai huonolla tuurilla ei pitkään aikaan, kenties ei koskaan. En kyllä tiennyt, kuinka sen kestäisin.

Suvi otti minut vastaan kovin surullisen ja turhautuneen näköisenä.
“Ai, suakin ärsyttää joku?” tokaisin kävellessäni hänen perässään sohvalle istumaan. Suvi oli ottanut meille teemukit jo pöydälle valmiiksi. “Siis tiiätkö, mulla on niin sekava fiilis, että…”
Suvi kuitenkin keskeytti minut – se oli uutta, joten nyt oli jokin varmasti vialla.
“Saanko mä kertoa ensin, jooko? Älä ota pahalla, Niia rakas, kyllä mä haluan kuunnella sun jutun, mut mulla on vaan niin paska fiilis just nyt…” Suvi valitti, ja silitin heti säälivästi hänen käsivarttaan.
“Se on ihan okei, kerro vaan, mikä painaa”, rohkaisin häntä.
“Okei… No siis… Arvaa mitä, me erottiin eilen sit sen Juhon kans”, Suvi sanoi surullisena ja katsoin häntä hämmentyneenä. Heidän suhteensa ei ollut kestänyt tosiaan kauaa!
“No siis, mua vituttaa ihan helvetisti koko juttu. Miten se sai mut rakastumaan itteensä. Se oli aluks niin hakemassa kuuta taivaalta mun vuoksi, se sanoi, et se ei kestäis jos mulle tapahtuis jotain, siks se musta kovasti huolehtikin kun oltiin baarissa, tekstaili ja silleen. Mut sit, sit se kaikki yhtäkkiä loppui! Mä en siis käsitä! Ensin se lupailee ja puhuu kaikenlaista, sähän tiedät, mä kerroin sulle niitä juttuja, mutta sitten… Ei saatana oikeesti, miten joku ihminen voi olla tollanen? Oikeesti yritin saada sen ihmisen päästä selvää, että mitä siellä liikkui, mutta siitä ei oikeesti selvinnyt yhtään mitään. Ei yhtään mitään. Se tuntui välttelevän mua sitten, ja ei vastaillut oikeen mitenkään, parilla sanalla aina, sitä ei siis tuntunut kiinnostavan mun elämä sitten pätkääkään… Arvaa voinko tai haluanko mä luottaa miehiin enää tän jälkeen. Vaikka tää ei kestänyt pitkään, niin se sattui muhun ihan helvetisti. Mä en oikeesti tiiä, voinko mä luottaa enää siihen, kun sanotaan, että rakastaa. Mä en tiiä, miten ja koska uskallan rakastua, jos siitä saa näin pahasti näpeilleen. Se vaan loppuu yhtäkkiä, kaikki. Mä en tajuu. Se ensin sanoi just sen, et se ei joo tarkottanut kaikkee mitä se aluks sanoi, et se oli sitä alkuhuumaa ja ihastumista… Mut mä en tiiäkkö uskaltanut kysyy siltä, että tarkottiko se myös sitä rakkaudentunnustusta, et se ei tarkottanut sitä. Mut mä tiesin, et se oli niin… Se ei oikeesti rakastanut mua, se oli vaan ihastunut, mut ei mitään enempää. Saatana pitäs ihmisten oppia mitä rakkaus on, ei se vitut oo mitään tollasta, oikeesti! Miten julma ihminen voi olla jos menee sanoo jollekin tollasta, mut se ei pidäkään paikkaansa… Eikö ihminen oikeesti tunne itteensä yhtään, jos on muka rakastunut monta kertaa aiemminkin, mut sit ne on vaan loppuneet? Mä oon sitä mieltä, et se ei edes tiedä, mitä rakkaus on, sen käsite rakkaudesta on ihan helvetin vääristynyt, saamari… Miten se voi tehä mulle noin, mä en ymmärrä. Mä tiesin et sillä oli ollu monia suhteita ja se oli sanonu, et joo se oli ollu rakastunu aiemminkin, mut mä aattelin jotenkin, et mä oisin jotenkin erityinen. Helvetti jos ihminen kirjottaa ihan kirjeen ja lähettää sen sulle postissa, niin kai sitä hemmetti nyt aattelee et toi on oikeesti ihan tosissaan sun kanssa. Mut ei. Ei sitten yhtään. Se ei ollut loppuaikana enää yhtään mukana koko jutussa, ja se sanoi sen itekin. Ois vaan saanu sanankin suustaan jo sillon edellisellä kerralla, kun nähtiin… Ja sit vielä se yks asia, mitä mä en sanonut sulle – mehän juteltiin sinä iltana facebookissa, se oli taas tosi kylmä niinku pitkään ennenki. Se ei oikeen sanonu mitään, sano vaan jotain et aha ja vai niin ja silleen. Sit kun siin oli pien tauko, niin sit se lopulta sanoi, et täst ei tuu mitään. Niin, kuulitko, saatana facebookissa, hemmetin naamakirjassa! Onko toi oikeesti tippaakaan reiluu ketään kohtaan, mut jotain tollasta mä niin pystyin odottamaan – mä olin joo oottanut et se sanoo sen vielä, mut mä luulin et sil ois vähän ees järkee päässään, ois soittanut ees tai jotain, vähän jotain hienotunteisempaa ku naamakirja saatana!!”
Katsoin Suvia hämilläni.
“No voi helvetti sentäs!” tuhahdin. “Ei se Suvi hei oikeesti ollut sit sun arvonen, ei yhtään. Otat ton vaan kokemuksena, vaikka vaikeeta se onkin…”
“Mä oon oikeesti ihan vitun katkera koko jutusta. Mä annoin itteni rakastua siihen, mä en haluu ajatella koko asiaa… Mä en haluu myöntää sitä ittelleni…” Suvi valitti ja huomasin kyynelen tipahtavan hänen kumarretutsta päästään.
“Älä ajattele sitä… Kyl mä ymmärrän ton, jos se oli sanonut et se rakastaa sua, niin se omakin rakastuminen on kai jotenkin helpompaa, jos on vaan semmonen ihminen… Sä oot hyväsydäminen ja hellä, sä et juossut pois kun se sanoi sen, mut se käytti sua hyväkseen ja käytti sun tunteita ihan vitun väärin. Mut sun vaan pitää uskoo, et kaikki ei oo tollasia. Ehkä sit ens kerralla tutkit tunteitas pitempään, ja kerrot sun kumppanille, että mitä sulle on tapahtunut. Kyllä ne ymmärtää, eikä sulle tuu mitään paineita siitä, jos ne vaan ymmärtää sen, ja pitäis kyllä. Tollanen ei oo yhtään kivaa, kenenkään ei pitäis kokea tollasta, mutta elämä on tällasta… Jotkut suhteet vaan on tollasia. Mäkin aattelin, et ei kuukaus, eikä varsinkaan viikko riitä rakastumiseen. Kolme kuukautta ehkä. Aikaa pitää käyttää siihen rakastumiseen, se on hyvä muistaa”, selitin Suville ymmärtäväisesti, ja hän nyökkäili sanoilleni.
“Niia, sä oot niin viisas. Sä sait ne solmuiset ajatukset mun päästä suoriksi. Kiitos, Niia, oot ihana, tärkee ystävä.”
“Sinäkin oot ihana, Suvi…” huokaisin ja halasin ystävääni. “Muista, älä vatvo tai itke sen perään, ei tollanen ihminen ansaitse sua. Ja muista sekin, että ‘I would rather ride a bolt of lightning than feel nothing at all’. Se on hyvä muistaa tällasissa tilanteissa.”
“Joo, toi on hyvä… Mistä toi lause oikeen on?” Suvi kysyi mietteliäästi.
“Mä en muista, se tais olla joku tosi viisas filosofi tai jotain, mut on pakko olla hyvä tyyppi jos keksii sanoo jotain noin hienoo”, mietiskelin itsekseni myös.
“Joo, varmasti… Mut hei, kerro nyt siitä sun jutusta, kun mä sain avauduttua kerrankin?” Suvi pyysi ja katsoi minuun innokkaana.
Katsoin Suviin hymyillen ja nyökkäsin - tosin ilmeeni vakavoitui pikaisesti, sillä asiani ei suinkaan ollut mitenkään hymyilyttävä, vaan pikemminkin vakavoittava. Voi kumpa se olisikin ollut jotakin hymyä aiheuttavaa, mutta kun ei! Miksi tämän pitikin olla näin kammottava ja pelottava asia, että oikein itketti, turhautti, ärsytti... Eikä vain minua, vaan asia vaikutti myös Anskuun. Se jos mikä oli kamalaa.
"Okei, eli asiaan..." tokaisin ja rykäisin valmistautuen kertomaan asiasta pitkään ja hartaasti, ja aloitin.
"No, mä olen nähnyt tosi kummallisia unia, ja sitten myös sellaisia... välähdyksiä. Tosi outoja välähdyksiä. Ja kerran yhden unen jälkeen mä kävelin unissani, tiiätkö, mähän sanoin et olin tullu kipeeks, niin se oli sitä, kun olin ulkona kävelly. Just se. Niin että... ne unet ja välähdykset on liittyneet samaan juttuun. Eka mä näin sellasta unta, et siin oli sellanen pieni tyttö, punatukkanen, ja se juoksi metsässä yksin, sen isä oli hylänny se kai ja sit tapahtu kaikkee tosi karmivaa. Ja sit, pian mä näin toisenkin unen, tää tyttö olikin kasvanut vähän siinä unessa, sillä oli hevonen, sellanen hurjan kaunis ja uljas tumma heppa, sen nimi oli Tähtiotsa, Star oikeastaan, ja se tyttö sai eniten lohtua siitä hevosestaan, mut sen tytön piti työskennellä yksin siinä tallissa."
Suvi katseli minua hämmästellen kertomusteni tarkkuutta.
"No, sit sen tytön isä tuli tosi vihaisena sinne, ja haukkui sitä tyttöä, ja sit se tyttö lähti ratsastamaan sillä hevosellaan vaikka ei ois saanu... Mut se uni loppui siihen, mä en oo ihan varma, et miten siinä sitten kävi. Mut seuraava uni olikin sellanen, et se tyttö oli taas hevosensa kanssa, ja se isä tuli taas ärjymään jotain, ja se tyttö pisti sille vastaan! Se oli tosi rohkee teko. Ja sit - sit se isä löi ja pahoinpiteli sekä sitä tyttöö et hevosta, ja ne karkas yhdessä, mut se isä sai ne kiinni, ja pahoinpiteli niitä lisää, ja mä pelkään, et ne kuoli siihen... Se oli tosi surullista... Mä oon niin huolissani siitä. Se olis niin kamalaa. Se isä kans uhkas, et se heittää molemmat Kildaren järveen. Niin, niin sekin, et se paikka oli tosiaan koko ajan sama, Kildare, ja mä selvitin, et se on Irlannissa. Eiks ookin outoa? Ja tota, sit niitä välähdyksiä. Mä näin outoja juttuja. Siel päiväkodissa jossa olin viikolla, niin siellä oli sellanen punatukkanen tyttö, Olivia nimeltään - niin se näytti ihan täsmälleen samalta kuin se unen tyttö, jonka nimi muuten oli Olive. Sattumaa, vai mitä se voisi ollakaan? Ja sit, Olivia tykkäs leikkii poneilla ja sit sillä oli lempiheppa, jonka nimi oli Tähtiotsa, ja se oli niin paljon sen unen hevosen näköinen... Niin karmivaa, oikeesti. Ja sit, musta tuntui, et mä leijiun jossain kehoni ulkopuolella kun näin Olivian ekaa kertaa. Ja ja ja... Ja sit mä näin niitä välähdyksiä noista unista, mitä mulla oli ollut, ja se Olivia sai ne aikaan läsnäolollaan. Mua pyörrytti töissä ja mulle tuli niin kamala olo, et mun oli pakko lähtee kotiin, ja sillon mä näin sen jälkeen myös sen yhden unen, ja kävelin unissani sen jälkeen. Ja sit, musta oli tosi outoo, et kun sitä tyttöö sattui unessa kylkeen, kun sen isä hakkas sitä, niin mä heräsin siihen et mun kylkeen sattui aivan saatanasti, musta tuntui silloin, et en sais henkee, tai jotain. Se oli jotain niin outoo. Mut sillon mä en tajunnut tai muistanut sitä, vaan ne unet tuli jotenkin ikään kuin niiden välähdysten myötä mieleen paremmin. Ja no, sit, sit mä näin sellasen dokkarin semmosesta pojasta, joka tiesi tosi paljon yksityiskohtaisia asioita sen entisestä elämästä... Ja siitä mulle tuli mieleen, et hei, no miks ei, koska näissä oli jotain tosi samanlaisia piirteitä - kun mä muistin yksityiskohtaisia asioita. Et jos, jos se Olive oikeesti onkin minä. Mut mä oon jo aikuinen, ja siinä sanottiin, et lähinnä pienet lapset muistaa tollasia. Mut mä en muista mitään et mä olisin itse pienenä puhunut sellasia asioita. Mä kävin eilen sit hypnoterapeutilla, se hypnotisoi mut, ja mä en tiedä auttoiko se mitään, muistin vaan oman turvapaikkani lapsuudesta, joka oli tosi samanlainen kuin Oliven lapsuudessa, se oli jotenkin häröä... Mut sain siltä terapeutilta sellasen kotitehtävän, et mun pitäis jutella mun porukoitten kanssa mun lapsuudesta, et jos siinä selviäiskin jotain. Mä oonkin sit tästä sun luota menos porukoille käväsemään, et jos jotain sieltä vaikka selviäiskin... Puuh, se tais kaikki olla siinä, ei mulle ainakaan tuu mitään muuta enää mieleen, kai", selitin ja puuskahdin lopuksi - jopas olin selittänyt paljon. Suvi vain katsoi minua hämmentyneenä, silmät pyöreinä kuin pullonkorkit.
"Okei..." hän tokaisi ja katsoi minua pää kallellaan. "Toi kaikki.... toi kaikki kuulostaa jotenkin tosi... uskomattomalta. Tosi oudolta. Mut kyl mä sua uskon, en mä usko et sä mitään tollasta keksisit päästäs tai huomionhakuisuudesta tai mitään." Suvin kommentti sai minut hymyilemään, ja nyökkäsin hänelle kiitollisesti hymyillen.
"Mut siis... tosi kummallista kyllä. Oikeestaan vähän siistii, mut aika pelottavaa silti kyllä. Et siis... No joo. Mitä sä sit ajattelit tehdä asialle, jos ne selviää?" hän kysyi kiinnostuneena.
"No, jos nää unet ja välähdykset loppuu jos jotain selviää, niin sit kai se on siinä. Mut jos ne ei jätä mua rauhaan, niin... Niin sit mä matkustan Irlantiin. Katsomaan, et jos mä löydän sen paikan, mistä Olive on kotoisin. Koska jos se on niin, niin mä voin selvittää, mitä Olivelle tapahtui, koska mä oikeesti huolestuin siitä. Et jos se kuoli, ja sen isä sanoi, et kukaan ei saa koskaan sitä selville, niin sehän on tosi epäreiluu ja epäoikeudenmukaista. Et sillee. Niin jos mä löydän jotain, ja saan selville, niin ehkä mä saankin mielenrauhan. Ja kyl mä uskon, et mä saan tän vielä loppumaan. Koska jos en saa", naurahdin hysteerisesti, "niin mä en tiedä kyllä yhtään, mitä mä sit teen. Meen varmaan sekaisin tai jotain, sepäs vasta hauskaa olisikin!" naureskelin lopulta hermostuneesti.
"No mut entäs Ansku?" Suvi kysyi epäröiden.
"No, se on selvää et se ei voi mun kanssa sinne matkustaa nyt, mut... Sit mä vaan meen sinne yksin. Etsin jonkun paikan jossa voin yöpyä ja oon siellä vähän aikaa, en yhtään tiedä, miten pitkään, mut sen verran et jotain selviää. Jos se meinaa venyä se reissu, niin voin mä tehdä vaikka kakskin reissuu, jos niin vaan jotain selviää. Ja kyl mullekin tulee ikävä Anskuu jos hirveen kauan pitäs olla jossain, ei me olla kumpikaan totuttu olee mitenkään kovin pitkiä aikoja erossa, niin en mä siihen pystyis nytkään. Et joo. Katotaan nyt, mitä tästä tulee", selitin jälleen ylipitkästi, ja Suvi nyökkäili nyökkäilemistään.
"Ja nyt sä sit kysyisit porukoiltas jotain, vai kuinka?" hän varmisti vielä, ja nyökkäsin.
"Joo. Kysyn niiltä siitä lapsuuden turvapaikasta, et millasta siellä mökillä oli, ja et millanen mä olin lapsena - ja ehkä mä voisin kertoo ton saman jutun niillekin, kertoo Olivesta, jos ne tietäis tai muistais vaikka jotain. Eihän sitä koskaan tiedä... Voi se kaikki selvitä jo vaikka tänään, ja se olis kyllä niin siistii. Mut mä haluun silti tietää, miten Olivelle kävi. Ehkä se saattoikin elää elämänsä onnellisena loppuun asti... Mut ongelma on vaan siinä, et mä en oo taas nähnyt unia siitä vähään aikaan. Et kun ne aiemmat tuli silleen pikkuhiljaa vähän kerrallaan, mut peräkkäin, mut nyt niitä ei oo tullut. Mut mistäs mä tiedän, mitä tää tarkottaakaan. Jos vaikka ne unet tuleekin takaisin, mut mut... Niin. Mä en vaan saa mielenrauhaa, ennen kuin oon saanut jotain selville, en tiedä itekään, et mitä mää tahdon saada selville muuta kuin sen, et mitä Olivelle kävi loppujen lopuksi, mutta kyllä tää tästä. Ehkä kaikki selviää aikanaan, ehkä ei. Jos mä saankin mielenrauhan jo tänään, ja se olis kyllä ihanteellisin tilanne", huokaisin jännittyneenä, ja kuvittelin jo mielessäni keskustelua vanhempieni kanssa. Tai oikeastaan äidin kanssa, isäni kun oli niin perinteinen suomalainen perusjuntti, että hän tuskin sanoisi puolta sanaa lapsuudestani, ainahan hän oli ollut sellainen. Jospa äidiltäni irtoasikin jotain enemmänkin - ja voisi Emppukin varmaan jotain muistaa tai tietää, vaikka ei hän ollutkaan paljoa vanhempi. Kaikki tieto oli kuitenkin arvokasta, kaikkea voisin käyttää hyväkseni tämän asian suhteen.

Toivoin kyllä niin kovasti, että päivä olisi onnistunut. Jutustelin Suvin kanssa vielä jonkin verran niitä näitä, mutta loppujen lopuksi hän lähes työnsi minut ovestaan ulos, sillä vaikutin ilmeisesti niin hermostuneelta ja kärsimättömältä... Haukuimme vielä Juhonkin aikamme kuluksi lyttyyn, sellainen mies että huh huh, minuakin ihan ärsytti Suvin puolesta, ymmärsin kyllä hyvin, miksei ystäväni tahtonut edes nähdä vilausta idioottimaisesta eksästään. Ja niin, kun lähdin Suvin luota kulkemaan bussilla kohti vanhempieni kotia, olin todella jännittynyt. Kävin jo mielessäni läpi asioita, joita sanoisin, lauseita jo valmiiksi.

"No tulihan se tyttökulta tännekin välillä käymään, ihana nähdä Niiaseni", äitini sanoi ilahtuneesti ja halasi minua lapsuudenkotini eteisessä. Empunkin pää jo pilkisti keittiön puolelta, ja hän vilkutti minulle hyväntuulisesti.
"Joo, mutta oli mulla sitten ihan oikeasti jotain asiaakin, teille molemmille", kerroin heille, ja molemmat näyttivät odottavilta. Istuimme Empun kanssa pöytään ja sain taas kerran odottaa kupillista teetä, ja äiti lähti vielä käymään jossain hetkiseksi.
"Niin mitäs asiaa sulla oli?" Emppu kysyi kiinnostuneena ja hörppäsi mukistaan varovaisesti.
"No tuota, mä oon miettinyt tota meidän lapsuutta nyt jotenkin aika paljon viime aikoina", kerroin siskolleni vaivaantuneena. "Siis kato kun... no, tota, muistatko sä sen kerran kun mä putosin mökillä sinne veteen ja te Joelin kanssa nostitte mut sieltä nopeesti ylös, mut silti mä en oo pelännyt vettä yhtään?" kysäisin häneltä ja katsoin häntä odottaen. Emppu kurtisti kulmiaan ja katsoi minua hyvin hämmentyneenä.
"Niia... et sä oo koskaan mihinkään järveen pudonnut, tai ainakaan mä en muista mitään tollasta. Ja luulis, että mä nyt sentään muistaisin, koska mä oon kuitenkin se vanhempi. Ei oo siis mitään muistikuvaa tollasesta, et me oltas nostettu sut turvaan - ethän sä tehnyt mitään vaarallista pienenä. Ehkä sä oot nähnyt vaan unta?" Emppu ehdotti epäröiden.
Katsoin häneen tyrmistyneenä. Mutta minä kun olin niin varma, että olin hypnoosissa nähnyt sen pätkän - olin tippunut veteen, ja minut oli nostettu sieltä. Mutta... Nyt en ymmärtänyt.
"Siis oikeesti?" kysyin hämmentyneeltä ja pudistin päätäni. "Ei, varmasti niin on käynyt, mä muistan sen niin selvästi - mä... Mä en nyt ymmärrä. Ootko sä varma, siis, mikset sä muista sitä mut mä muistan?"
Emppu pudisteli päätään rivakasti.
"Ei, ei sellaista ole tapahtunut. Kysy äidiltä vaikka, kyllä se muistaisi, äidit muistaa aina kaiken vaarallisen mitä lapsille on tapahtunut", sisko ehdotti, ja käänsi sitten katsettaan ovelle - äiti tuli takaisin. "Kysy", hän kehotti ja nyökkäsi minulle.
"Kysy mitä?" äiti kysyi hämmentyneenä ja kaatoi itselleen kahvia.
"No siis..." mutisin hieman vaivaantuneena, ja rykäisin. "Mä muistan sellaisen asian lapsuudestani, et mä tipuin mökillä laiturilta järveen ja sit noi nosti mut - siis sehän tapahtui oikeesti, eikö niin, mä muistan oikein, äiti, niinhän?" kysyin toiveikkaana - tosin en ollut varma, oliko hyvä olla toiveikas. Mieleeni vain tulvahti heti, että kenties olinkin oikeassa epäilyissäni Oliven suhteen.
"No ei kyllä, ei sellaista oo tapahtunut. Ehkä sä oot nähnyt unta, tai vaikka lapsena jonkun telkkariohjelman jossa noin kävi? Sellanen niinsanottu valemuisto ehkä", äiti ehdotti huolettomasti ja kohautti olkiaan.
Minä pudistelin päätäni ja painoin sen sitten käsiini. Nojasin pöytään epätoivoisena.
"No Niia, mikäs nyt tuli, oletko kunnossa?" äiti kysyi huolestuneena ja painoi kätensä hellästi selälleni.
"Mä olen ihan hukassa", sanoin lyhyesti ja puuskahdin.
"Mitä nyt, kerro vaan?" äiti kehotti ja silitteli selkääni.
Huokaisin ja päätin, että nyt oli aika kertoa - vaikka se saattaisikin aiheuttaa epätoivoisuutta ja turhaa huolestumista äidissä ja siskossa.
"Musta tuntuu, että mä muistan asioita mun edellisestä elämästä. Mä olen nähnyt unia siitä. Mä asuin Irlannissa, Kildaressa, mun nimi oli Olive ja mulla oli punainen tukka ja siniset silmät. Mulla oli hevonen nimeltä Star, mä kutsuin sitä Tähtiotsaksi, koska sillä oli otsassaan vaalea tähti. Mun - tai siis Oliven, sen isä oli väkivaltainen ja... Niitä unia oli useampia, ja mä en tiedä, mitä sille tapahtui. Se saattoi kuolla, tai siis ne molemmat, Olive ja Tähtiotsa. Mä oon ihan sekasin tän koko jutun kanssa, se tuntuu niin todelliselta ja läheiseltä, mutta silti niin epätodelliselta, et mä en tiedä, mitä mun pitäis ajatella tästä koko asiasta", selitin hengästyneesti jutun lyhykäisyydessään kuulijoilleni. Emppu katseli minua hyvin hämääntyneenä, mutta äiti vain huokaisi. Katsoin häneen ihmeissäni - miksi heidän reaktionsa olivat niin erilaiset?
"No, ehkä minun on aika kertoa sinulle..." äiti huokaisi uudestaan. Kohotin kulmiani, ja katsoin Emppuun - samoin teki hän. Eli tässä oli kyse jostakin äidin jutusta, Empulla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa?
“Olen niin pahoillani”, äiti valitteli ja katsoi minua silmiin anteeksipyytävästi.
"Kerro", sanoin hänelle vaativasti, samalla epäillen ja peläten sitä, mitä nyt oli tulossa.
Äiti huokaisi jälleen kerran hyvin epätoivoisesti.
"Minä tiesin, että tämä selviää vielä joskus, mutta isäsi vaati, ettei tästä puhuta kenellekään, ei koskaan, ei mitään", hän sanoi, ja minulle alkoi tulla hyvin epämukava olo. Mitäs vittua?
"Kun olit pieni, ehkä kolmen vanha, kerroit paljon tarinoita, ja me vain ajattelimme, että sinulla oli lapseksi poikkeuksellisen hyvä je lentoisa mielikuvitus. Kerroit siitä, kuinka asuit Irlannissa, sinulla oli hevonen, jolla ratsastit aina kun isän silmä vältti, kuinka sinua itketti jos sinut jätettäisi yksin. Kerroit, että jouduit tekemään paljon töitä yksin. Me vain ajattelimme, että se oli mielikuvitusta... Mutta sitten, sitten sinä aloit ikävöidä Irlantiin. Mainitsit myös Kildaren. Sanoit, että perheesi, äitisi kaipaa sinua, ja sinulla on ikävä äitiäsi ja Tähtiotsaa, sinun hevostasi. Meistä se kuulosti jo todella hälyyttävältä - me kyllä selitimme, että tässähän me olemme, sinun perheesi, mutta sinä et uskonut meitä, sinä olit todella pitkään allapäin, ja huonolla tuulella - joskus meinasit itse karata Irlantiin, mutta ei tietenkään niin pieni tyttö olisi voinut sellaista matkaa yksinään itsekseen kehittää. Meistä tuntui todella oudolta se kaikki, mitä puhuit, ja... Me sitten kysyimme asiasta eräältä parapsykologilta, ja hän sanoi, että tämä voi olla juurikin sellainen ilmiö, josta olet puhunut... Me säikähdimme asiaa niin kovin, että pyysimme häntä tekemään sinulle jotain, ja muutaman hypnoosi-istunnon jälkeen sinä olit taas vähän kasvanut, etkä puhunut asioista enää ollenkaan. Hän ei kovin mielellään sitä tehnyt, mutta hän kyllä näki, miten pelokas minä olin, ja isääsi vihastutti asia niin kovin. Me ajattelimme, että asia ei tulisi ilmi koskaan enää, että se olisi loppuunkäsitelty asia, mutta toisin näköjään kävi... Niia, anteeksi, että olemme salanneet asian sinulta, mutta ajattelimme, ettei sillä ole merkitystä. Se oli vain jotain niin pelottavaa", äiti selitti hyvin murheellisen kuuloisena.
Katsoin häntä hiljaa, ja siirsin katseeni sitten Emppuun. "Sinäkö et tiennyt tästä mitään?" kysyin häneltä kylmästi.
"En tiennyt - olinhan minäkin niin pieni silloin, en minä muista mitään tarinoita..." Emppu sanoi hädissään - hän ilmeisesti pelkäsi, että olisin suuttunut hänelle, mutta ei, en suuttunut. Uskoin häntä kyllä.
"Mistä tää kaikki johtuu sitten?" kysyin hämilläni äidiltä. Hän vain pudisteli päätään.
"Minulla ei ole aavistustakaan. Sen piti olla ohi, mutta... En tiennyt lainkaan, että voisit muistaa ne asiat jälleen aikuisena. Ja sinä - sinähän näit niistä unta, vai kuinka? Nuo asiat kuulostivat juuri siltä, miten kerroit ne pikkuisena... Minä en ymmärrä lainkaan, miksi ne palasivat mieleesi. Meille sanottiin kyllä, että niitä kokemuksia on vain pienillä lapsilla, ei aikuisilla --"
"Niin minullekin, mutta silti", sanoin äidilleni epätoivoisena. "Mutta silti ne unet ja välähdykset ovat vaivanneet minua. Päiväkodissa on pieni tyttö, joka toi ne kaikki asiat mieleeni unien jälkeen - hän näyttää siis aivan Olivelta. Ja hänellä on muutenkin hyvin samanlaisia piirteitä kuin Olivella, sen tytön nimikin on Olivia", kerroin äidilleni - Emppu taasen näytti vielä sekavammalta kuin minä tähän mennessä ollenkan, oli kai tullut aivan puun takaa hänelle.
"Se voi olla syy", äiti ehdotti. "Mutta voiko se olla vain sattumaa, että hän on niin samanlainen? Ehkä? Mutta se on hyvin kummallista, toki."
"Niin, ja Olivian ponilelu päiväkodissa on nimeltään Tähtiotsa. Minä en ymmärrä, miten joku voisi olla niin sattumaa. Voiko Oliviakin liittyä tähän juttuun jotenkin?" kysyin hätääntyneenä - en missään nimessä tahtonut sotkea enää yhtäkään ihmistä tähän sekametelisoppaan.
"En tiedä, en sitten ollenkaan..." äiti tuhahti. "Mutta kun sanoit, että et tiedä, mitä Olivelle tapahtui... No, emme mekään, sillä sinä lakkasit puhumasta niistä asioista, et maininnut mitään muuta kuin että Irlannissa asuva isä oli ilkeä. Mutta tuo, että muistit että olit tippunut järveen ja sinut oli nostettu... Ehkä, ehkä se tapahtui tosiaan Olivelle?”
“Niin!” henkäisin ja muistiin asian. “Siinä yhdessä unessa isä uhkasi hukuttavansa minut – Oliven, siis, mutta sen jälkeen en ole nähnyt enää mitään. Ehkä siinä kävikin niin, että Olive oli jo vedessä, mutta joku ehkä pelasti hänet sieltä? Entä Tähtiotsa… Mutta, mitä sitten, mitä tämä kaikki sitten tarkoittaisi? Ehkä Olive elikin pidempään… Minulla on pää nyt edellen aivan sekaisin. Minusta tuntuu, että… Minä lähden sinne Irlantiin. Naaraan vaikka koko Kildaren järven, jos ei muuta – jos sieltä löytyy hevonen mutta ei pikkulasta, tai varmaan jostain tallennetuista tiedoista löytyy jotakin – niin sitten – sittenhän se on selvää, tai ei kyllä ole, ei sitten lainkaan, mutta… Niin. Äh. Minä en tiedä nyt itsekään, mitä minä selitän. Jotakin minä kuitenkin haluan saada selville”, selitin epämääräisesti ja löin nyrkkini pöytään.
"Tää menee niin yli hilseen", Emppu sanoi hiljaa ja hän alkoi nauraa hersyvää nauruaan - eipä tuo paljon ihmetyttänyt, olihan tämä asia hyvin outo.
Related Posts with Thumbnails