Luku 9. Don't be afraid to open my heart

Luku 9. Don't be afraid to open my heart

Vaikka hypnoterapeutin toimintapaikka olikin melko lähellä, minun täytyi lainata Suvin autoa päästäksemme sinne, sinne kun ei kulkenut busseja. En tosin kertonut Suville vielä tarkkaa syytä auton lainaamiselle, mutta hän lainasi sitä kyllä mielellään, kun vakuutin kertovani hänelle syyn kyllä aikanaan…
“Ollaanko me jo perillä?” kysäisin yhtäkkiä istuessamme autossa Anskun kanssa.
“….me ei olla liikuttu minnekään”, Ansku totesi ihmeissään.
“No miksei me liikuta sitten?”
 “Sinä ajat, haloo, onko pöpilässä?”
Okei, myönnetään, olin hiukkasen hukassa, koska minua jännitti kyllä melko paljon koko homma. Iik. Raavin päätäni hämmentyneenä ja käynnistin auton, ja ajelin rauhassa pois parkkipaikalta.
“Jänskättääkö?” Ansku kysäisi porhaltaessamme pitkin teitä kohti paikkaa. Tyydyin vain nyökkäämään hiljaisesti, en oikein tiennyt mitään muutakaan, mitä oikein olisin voinut sanoa. En ollut koskaan ollut hypnotisoituna, eikä ollut kukaan tuttukaan, sen puoleen. Olin nähnyt sitä lähinnä telkkarista, mutta mistä sitä tiesi, millainen kokemus se todellisuudessa olisi? Minua jännitti myös se, onnistuisiko koko homma edes. Olin kuullut, että se onnistuu, jos siihen uskoo eikä anna ajatusten häiritä, mutta ehtisinkö ja onnistuisinko asennoitua hypnoosiin tarpeeksi ajoissa, ettei se epäonnistuisi oman itseni takia?
“Älä sit hei anna mun ajatusten häiritä, uskot siihen onnistumiseen täysillä etkä anna mun mielipiteen vaikuttaa ittees, ehkä se voi onnistuakin sitten jotenkin…” Ansku mietiskeli ja nojaili päätään käteensä ovea vasten.
“Joo, sitä mä itekin aattelin…” mutisin unisena ja hengitin raskaasti jännityksen takia. Olisipa päivä jo ohi!
Pikkuhiljaa saavutimme oikean paikan, ajoimme pätkän hiekkatietä ja katselimme ympäristöä – emme olleet liikuskelleet täälläkään päin, ja vähän ihmetyttikin, että joku sijoitti liiketoimintansa näin syrjään. Hetkisen päästä selvisikin, että terapeutti näytti pitävän vastaanottoa aivan tavallisessa talossa, ilmeisesti omassa kodissaan. No, olipahan siinäkin puolensa.
Kaarroin auton pihaan ja katsoin sopivan paikan pysäköinnille. Se oli helppoa, sillä piha oli suhteellisen iso, eikä autoni sijainti juuri vaikuttaisi jonkun toisen auton saapumiseen tai pihasta pois pääsemiseen.
“Kai se on ihan tuolla sisällä vaan…” mutisin ja katsahdin ulko-ovea, ja sille viettäviä rappusia. “Jos sit vaan mennään”, tokaisin ja nousin autosta, ja samoin teki Anette. Lukitsin auton ja kävelimme peräkanaa rappusille, ja kipusimme sitten niitä ylös. Soitin pienen rohkeutta keräävän henkäyksen jälkeen ovikelloa, eikä kulunut kuin hetki, kun ovi avattiin. Oven raosta pilkisti vanhahkon, kiharapehkoisen naisen pää.
“Olitpas täsmällinen”, hän tokaisi ja avasi oven kokonaan auki. “Minä olen Terttu, tulkaa peremmälle vaan”, hän kehotti ja siirtyi syrjään ovesta peremmälle eteiseen, ja teki tilaa meille. Astelimme eteiseen ja riisuimme kenkämme ja takkimme hyvin vastaanottomaisen näköisessä eteisessä, se ei vaikuttanut tavallisen kodin eteiseltä. Naulakoissa ei ollut röykkiöitä pipoja ja kaulaliinoja, takkeja ja saappaita. Ehkä tämä rouva asui yksikseen, vaikka talo olikin jokseenkin iso.
“Tykkäättekö tanssia sateessa?” Terttu kysäisi. “Vai viihdyttekö varjossa?”
Katsoimme Anskun kanssa ensin toisiamme hämmentyneitä, ja sitten vanhaa naista.
“Tota… niin”, tokaisin. “Miten tää juttu nyt sitten hoituu?” kysyin uteliaana.
“Mennään tänne”, nainen ohjeisti ja vinkkasi meidät peräänsä. Astelimme toiseen huoneeseen, josta löytyi sohva, penkki ja lepotuoli. Huone oli sisustettu tyylikkään rauhallisesti, värit olivat vaaleita ja tummia violetin eri sävyjä koristeltuna joillakin kullanvärisillä kiekuroilla ja pienillä koriste-esineillä. Tummanruskean hyllykön päällä oli vaaleita ja kultaisia koriste-esineitä, joitakin norsuja, kirahveja sun muita elukoita. Annoin katseeni kiertää ympäri huonetta, kunnes Terttu rykäisi.
“Sinä voisit sitten käydä tuolle lepotuolille”, hän sanoi minulle ja osoitti tuolia. “Ja sinä voit odotella tuossa sohvalla rauhassa”, hän ohjeisti Anskuakin, ja kävi sitten itse istumaan lepotuolin viereiselle puutuolille. Katsoin Anskua toivoen häneltä rohkaisevaa katsetta, ja kun sain sen, kävin makaamaan tuolille.
“No niin…” sanoi Terttu kovin ammattimaisen kuuloisela äänellä ja risti jalkansa. “Mikä olikaan ongelmasi? Kerro aivan vapain sanoin, kerro aivan kaikki, äläkä anna minkään häiritä sinua tässä huoneessa. Ota samalla jokin kiintopiste katosta, esimerkiksi tuolta listasta, tai oksan kolonen, tai mitä tahdotkaan, ja kerro asiasi”, hän ohjeisti rauhallisen tyynellä äänellä. Kappas, jo hänen äänensä sai minut väsyksiin.
Kohdistin katseeni hetkisen kuluttua katossa näkyvään pisteeseen ja vedin syvään henkeä.
“Kaikki lähti siitä, että näin unia, monta unea peräkkäin, joissa esiintyi sama henkilö – pieni tyttö, ja hän kasvoi joka unessa aina vähän. Sitten näin joitakin välähdyksiä hänestä ollessani hereilläkin. Sitten – sitten töissä näin yhden tytön, joka muistutti unen tyttöä tosi paljon, ja minulle tuli siitä tosi kummallinen olo. Sitten yhtenä päivänä meinasin pyörtyä töissä sen tytön takia. Ja siinä unessa vaikutti siltä, että se tyttö vahingoittui, ehkä kuoli jopa, ja minua huolestuttaa että miten oikeasti kävi. Ja minusta tuntuu, että minä olin joskus se tyttö, että se oli minun edellinen elämäni. Minä muistan unien ja välähdysten asiat nyt tarkasti… Ja se tyttö asui Kildaressa, Irlannissa. Ja tuota, minä katsoin sitten yhden dokumentin jossa puhuttiin jälleensyntymisestä ja reinkarnaatiosta, ja ajattelin, että jos tämä onkin sittenkin sitä, voisiko se olla mahdollista?” selitin Tertulle kaiken mikä nyt tuli mieleeni. “Niin, ja sitten vielä se, että mä kävelin yks yö unissani. Mä kävelin varmaan kilometrin, ulkona! Ja heräsin siellä sitten kylmässä, se oli aika pelottavaa. Mä en oo koskaan ennen kävellyt unissani…”
“Vai niin, vai niin…” Terttu myhäili ja nyökytteli päätään rapsutellessaan leukaansa. Pystyin melkein näkemään, kuinka hänen ihonsa hilseili ja hilseet tipahtelivat hänen syliinsä, ja kevyiden ilmavirtausten mukana hilseet lentelivät ympäri huonetta. “Kuulostaa kyllä ihan siltä, että voit olla hyvinkin oikeassa. Seuraavaksi voisimme mennä siihen hypnoosiin”, hän kertoi rauhallisesti, ja minä aloin jännittää kehoani. “Rentoudu täysin, älä anna tämän huoneen tapahtumien häiritä sinua – jatka pisteen katsomista, ja kun olet tarpeeksi väsynyt, sulje silmäsi. Kuulet kaiken, mitä tässä huoneessa puhutaan, ja voit itse vastata, mikäli niin haluat.... Ulkomaailmasta kuuluvat äänet eivät poistu, ja jos puhelin sattuisi tässä huoneessa soimaan, kuulisit senkin, mutta se vain lisäisi hypnoosin syvyyttä, kun kuulet, miten etäällä kaikki on. Silmäluomesi alkavat tuntua raskailta…”
Tässä vaiheessa minua alkoi melkein naurattaa, kuulostipas kliseiseltä – mutta tosiaankin minua alkoi väsyttää, ja minun oli pakko painaa silmäni kevyesti kiinni.
“Kuvittele nyt jokin lapsuutesi turvapaikka – jokin sellainen paikka, jossa olet ollut onnellinen, johon voit hyvillä mielin palata joka kerta. Kuvittele sen yksityiskohdat mielessäsi, ja käy sinne…”
Kuvittelin lapsuuteni kesämökin – toki se oli edelleenkin olemassa, mutta emme olleet käyneet siellä pitkään aikaan. Se oli hyvin perinteinen kesämökki – punainen pieni tupa, puusauna, laituri, metsää ja järvi. Laiturilla makailin usein pikkuisena, yksin ja yhdessä Empun ja Joelin kanssa, toinen toisiamme vahtien. Silmissäni näin yhtäkkiä itseni tipahtavan veteen, mutta äkkiä yhteistuumin sisarukseni nostivat minut sieltä pois – huh, se olikin jännittävää ja pelottavaa. Tuosta huolimatta paikka oli rauhallinen ja sieltä minulla oli paljon mukavia ja hyviä muistoja.
“Kuvittele ja kerro, millainen maisema on entisen elämäsi perinteisin maisema.”
Näin silmissäni saman maiseman, se ei muuttunut.
“Samanlainen järvimaisema”, mutisin hiljaa.
“Mitä järvellä tapahtuu?” kuulen kysyttävän.
“Tipun veteen, minut nostetaan äkkiä ylös”, vastaan automaattisesti.
En ollut lainkaan varma, miten pitkään hypnoosi kesti. Se saattoi olla vain muutamia minuutteja, tai vaikka jopa tunnin. En tiedostanut ajan kulua lainkaan.
“Voit palata takaisin, Niia. Alat heräillä pikkuhiljaa, tiedostat huoneen ympärilläsi”, terapeutti selitti seuraavaksi. Aloin räpytellä silmiäni, ja yhtäkkiä oloni tuntui jokseenkin virkeältä – kuin olisin ollut virkistävillä nokosilla. Oloni oli rento. Katselin ympärilleni – huone näytti nyt todella tylsältä ja arkiselta verrattuna siihen, missä olin äsken ollut. Kummallista, hyvin kummallista. Vastahan olin ihastellut huoneen kauneutta.
“Joko se on ohi?” sain kysäistyä lopulta ja katselin huoneessa ympärilleni. Näin terapeutin vieressäni, ja Anskun sohvalla – hän näytti jännittyneeltä, mutta myös kiinnostuneelta ja hiukan pelokkaalta. Montapa tunnetilaa mahtuu samaan aikaan yhteen tyttöön.
“Kyllä vain”, Terttu vastasi. “Sanoit, että maisemat omasta lapsuudestasi ja myös entisestä elämästäsi olivat hyvin samanlaisia. Tämä on kiinnostava piirre… Oletko varma, että se oli molemmissa, eikä vain esimerkiksi entisessä elämässäsi?”
Nyökkäsin hänelle ja kurtistin kulmiani – kyllä, minusta maisemat olivat molemmissa kokemuksissa hyvin samanlaiset, enkä kyseenalaistanut asiaa sillä hetkellä mitenkään.
“Jahas, jahas…” Terttu tuhisi itsekseen ja katsoi minua mietteliäästi hieroen leukaansa. “Oletkohan lievästi sekopäistynyt viimeisen uimahallireissusi takia?”
“…häh?” kysyin suu pyöreänä ja katsoin häntä hämilläni.
“Ei mitään, ei mitään, testasin vain, oletko jo täysin tässä maailmassa, ilmeisesti olet, hyvä. Millainen on olo?” Terttu kysäisi.
“Ihan ookoo, tosi rentoutunut jotenkin”, vastasin ja kohautin olkapäitäni. “Tämänkö piti nyt sit auttaa jotenkin? Mut siis… mä näin kaks samanlaista maisemaa, mitä sen nyt sit pitäis tarkoittaa?”  kysyin epäileväisenä.
“Se selviää aikanaan. Kehottaisin sinua nyt juttelemaan vanhempiesi tai vaikka sisarustesi kanssa lapsuudestasi, ja sen jälkeen voit varata minulta uuden ajan jos tarvetta on”, terapeutti selitti. Katselin häntä kulmat kurtussa, mutta nyökkäsin ja painoin kotitehtävän mieleeni.
“Joko me voidaan lähteä?” Ansku kysäisi kärsimättömänä sohvalta. Näin selvästi, että hänellä alkoi olla tuskastuttavan epämiellyttävä olo – en tosin voinut ymmärtää, miltä hänestä sivustaseuraajana tuntui, minä kun olin hetki sitten ollut omissa maailmoissani.
“Olkaa hyvät vaan – tässä vielä lasku tästä kerrasta, kai sinulla on käteistä?” Terttu kysyi ja ojensi minulle paperilappua. Vilkaisin summaa ja nyökkäsin, se oli sitä mitä pitikin. Kaivoin lompakon takkini taskusta ja kaivoin pari seteliä ja ojensin ne terapeutille.
Hyvästelimme hänet ja suuntasimme ulos. Autossa Ansku puuskahti.
“Mulle tuli TOSI epämukava olo siellä”, hän totesi ja pudisteli päätään.
“Ai, kuinka?” kysyin huolestuneella äänellä ja laskin käteni hänen reidelleen lohdullisesti.
“Kun sä olit niin poissaolevan näköinen ja kuuloinen, sä kuulostit niin oudolta, puhuit hassusti vaikka et niin oudosti kuin luulis, mut siis, en mä osaa ees selittää…” tyttöni selitti hyvinkin turhautuneen oloisena. “Olisin halunnu tulla ravistelemaan sua ja huutaa tai jotain, jotain et sä olisit ollut normaali. Mua huolestutti, et sä jäisit sellaseks, et sä katoaisit johonkin tai puhuisit jotain ihan outoja juttuja…”
“Voi Ansku, rakas…” sanoin myötätuntoisesti ja silittelin hänen reittään. “Ihanaa että sä olet noin huolehtivainen, mut mä olin luottavainen, en mä olis tehnyt tota jos en olis luottanut tohon naiseen tippaakaan. Kyl se muakin epäilytti enkä oo varma mitä mä tästä nyt hyödyin, mut teen nyt vaan kotiläksyni ja katsotaan sitten uudestaan. Ja en kai mä siinä tilassa kovin kauaa ollut, enhän? Muutaman minuutin ehkä, vai?” kysäisin rohkealla äänellä vaimoltani.
“…puol tuntia”, Ansku tokaisi edelleen turhautuneena. Kohotin kulmiani ja katsoin häntä ihmeissäni. Puoli tuntia? Oliko hypnoosi todella kestänyt niin kauan? Enhän minä edes ollut muistaakseni puhunut paljon mitään sen aikana – ainakin luulin, että olisin muistanut kaiken, sillä muistin ainakin ne puheet lapsuuden mökistä ja muusta. Ehkä… ehkä vastaamiseni oli vain kestänyt kauan, tai hypnoosiin vajoaminen, tai se että muistelin tai kuvittelin asioita päässäni. Niin kai. Mutta silti, puoli tuntia tuntui oudolta. Ei ihme, että Ansku oli hermostunut… Olisin minäkin ollut huolissani, jos rakkaani käyttäytyisi kummallisella tavalla niinkin pitkän ajan. Olihan se ymmärrettävää.
Käynnistin auton ja ajelimme hiljaisuuden vallitessa pitkin hiekkatietä kaupunkia kohti.

*****

Kotiin asti päästyämme oloni oli jokseenkin outo. Palauttaessamme autoa Suville hänkin katsoi minua jotenkin kummasti – ehkä minun outo oloni näkyi päälle päin. Sovimme, että menisin käymään hänen luonaan seuraavana päivänä, emmehän olleet kuitenkaan ehtineet juoruilemaan oikein kunnolla taas vähään aikaan. Se olikin hyvä, sillä Suvi vaikutti olevan jotenkin hermostunut itsekin – mutta ei tahtonut avautua asiasta juuri siinä hetkessä, kertoisi sitten, kun tulisin käymään.

Kotona en jaksanut siis oikein mitään – menin vain koneelle istuskelemaan ja surffailemaan päämäärättömästi.
“Niia otatko kahvia?” Ansku kysäisi häärätessään keittiössä.
“Kahvia? Oletko ihan hullu! Kahvihan varastaa sielusi!” älähdin tietokoneen äärestä kääntämättä päätäni mihinkään.
“Niia hei, ootko sä nyt varmasti ihan kunnossa? Sä oot käyttäytynyt tosi epämääräisesti koko päivän. Otatko sit teetä kans, mä keitän itelleni ainakin?” vaimoni kysäisi huolestuneena.
“Joo, joo, joo… Okei”, mutisin itsekseni ja jatkoin surffailua netissä kuin huumattuna.
“Ansku…” tyttöni sanoi huolestuneena ja käveli luokseni saatuaan veden kiehumaan. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja nuuhkaili päälakeani. “Sä alat olla jo pelottava. Voisitko sä heti huomenna mennä sit porukoilles käymään? Sit kun oot Suvin kanssa jutellut, jooko? Jos siitä oikeesti on jotain apua, niin kuin se ennustajaeukko sanoi”, hän ehdotti ja kuulosti toiveikkaalta. Nyökkäilin vain itsekseni, ja sain Anskun tuhahtamaan.
“Kuuntelitko sä yhtään, mitä mä sanoin?” hän kysyi turhautuneena.
“Joo, meen käymään porukoilla sit kun oon jutellut Suvin kanssa”, toistin ja sain Anskun nyökkäämään päätään hyväksyvästi. Hän painoi pusun päälaelleni, ja lähti takaisin keittiöön.

*****

Seuraavana päivänä menin Suvin luo niin kuin sovittiinkin. Aiemmin olin soittanut myös vanhemmilleni, josko he kotona olisivat – kävi myös hyvin, sillä Emppu olisi siellä myös. En kuitenkaan osannut sanoa tarkasti, mihin aikaan sinne menisin, mutta kaikki aikanaan. Kunhan nyt ensin saisin avauduttua Suville oikein kunnolla, ja hän myös minulle, jos niikseen tuli, sillä aavistin, että jonkinlaista asiaa hänellä oli.
Kuljin ajatuksissani Suvin kämppää kohti, ja päässäni pyöri paljon ajatuksia, mutta niitä oli niin paljon, ettei niistä saanut sitten mitään selvää. Kaikki oli yhtä solmua, ja olin huolissani siitä, aukenisivatko ne sieltä ollenkaan. Hyvällä tuurilla niin kävisi jo kuluvan päivän aikana, tai huonolla tuurilla ei pitkään aikaan, kenties ei koskaan. En kyllä tiennyt, kuinka sen kestäisin.

Suvi otti minut vastaan kovin surullisen ja turhautuneen näköisenä.
“Ai, suakin ärsyttää joku?” tokaisin kävellessäni hänen perässään sohvalle istumaan. Suvi oli ottanut meille teemukit jo pöydälle valmiiksi. “Siis tiiätkö, mulla on niin sekava fiilis, että…”
Suvi kuitenkin keskeytti minut – se oli uutta, joten nyt oli jokin varmasti vialla.
“Saanko mä kertoa ensin, jooko? Älä ota pahalla, Niia rakas, kyllä mä haluan kuunnella sun jutun, mut mulla on vaan niin paska fiilis just nyt…” Suvi valitti, ja silitin heti säälivästi hänen käsivarttaan.
“Se on ihan okei, kerro vaan, mikä painaa”, rohkaisin häntä.
“Okei… No siis… Arvaa mitä, me erottiin eilen sit sen Juhon kans”, Suvi sanoi surullisena ja katsoin häntä hämmentyneenä. Heidän suhteensa ei ollut kestänyt tosiaan kauaa!
“No siis, mua vituttaa ihan helvetisti koko juttu. Miten se sai mut rakastumaan itteensä. Se oli aluks niin hakemassa kuuta taivaalta mun vuoksi, se sanoi, et se ei kestäis jos mulle tapahtuis jotain, siks se musta kovasti huolehtikin kun oltiin baarissa, tekstaili ja silleen. Mut sit, sit se kaikki yhtäkkiä loppui! Mä en siis käsitä! Ensin se lupailee ja puhuu kaikenlaista, sähän tiedät, mä kerroin sulle niitä juttuja, mutta sitten… Ei saatana oikeesti, miten joku ihminen voi olla tollanen? Oikeesti yritin saada sen ihmisen päästä selvää, että mitä siellä liikkui, mutta siitä ei oikeesti selvinnyt yhtään mitään. Ei yhtään mitään. Se tuntui välttelevän mua sitten, ja ei vastaillut oikeen mitenkään, parilla sanalla aina, sitä ei siis tuntunut kiinnostavan mun elämä sitten pätkääkään… Arvaa voinko tai haluanko mä luottaa miehiin enää tän jälkeen. Vaikka tää ei kestänyt pitkään, niin se sattui muhun ihan helvetisti. Mä en oikeesti tiiä, voinko mä luottaa enää siihen, kun sanotaan, että rakastaa. Mä en tiiä, miten ja koska uskallan rakastua, jos siitä saa näin pahasti näpeilleen. Se vaan loppuu yhtäkkiä, kaikki. Mä en tajuu. Se ensin sanoi just sen, et se ei joo tarkottanut kaikkee mitä se aluks sanoi, et se oli sitä alkuhuumaa ja ihastumista… Mut mä en tiiäkkö uskaltanut kysyy siltä, että tarkottiko se myös sitä rakkaudentunnustusta, et se ei tarkottanut sitä. Mut mä tiesin, et se oli niin… Se ei oikeesti rakastanut mua, se oli vaan ihastunut, mut ei mitään enempää. Saatana pitäs ihmisten oppia mitä rakkaus on, ei se vitut oo mitään tollasta, oikeesti! Miten julma ihminen voi olla jos menee sanoo jollekin tollasta, mut se ei pidäkään paikkaansa… Eikö ihminen oikeesti tunne itteensä yhtään, jos on muka rakastunut monta kertaa aiemminkin, mut sit ne on vaan loppuneet? Mä oon sitä mieltä, et se ei edes tiedä, mitä rakkaus on, sen käsite rakkaudesta on ihan helvetin vääristynyt, saamari… Miten se voi tehä mulle noin, mä en ymmärrä. Mä tiesin et sillä oli ollu monia suhteita ja se oli sanonu, et joo se oli ollu rakastunu aiemminkin, mut mä aattelin jotenkin, et mä oisin jotenkin erityinen. Helvetti jos ihminen kirjottaa ihan kirjeen ja lähettää sen sulle postissa, niin kai sitä hemmetti nyt aattelee et toi on oikeesti ihan tosissaan sun kanssa. Mut ei. Ei sitten yhtään. Se ei ollut loppuaikana enää yhtään mukana koko jutussa, ja se sanoi sen itekin. Ois vaan saanu sanankin suustaan jo sillon edellisellä kerralla, kun nähtiin… Ja sit vielä se yks asia, mitä mä en sanonut sulle – mehän juteltiin sinä iltana facebookissa, se oli taas tosi kylmä niinku pitkään ennenki. Se ei oikeen sanonu mitään, sano vaan jotain et aha ja vai niin ja silleen. Sit kun siin oli pien tauko, niin sit se lopulta sanoi, et täst ei tuu mitään. Niin, kuulitko, saatana facebookissa, hemmetin naamakirjassa! Onko toi oikeesti tippaakaan reiluu ketään kohtaan, mut jotain tollasta mä niin pystyin odottamaan – mä olin joo oottanut et se sanoo sen vielä, mut mä luulin et sil ois vähän ees järkee päässään, ois soittanut ees tai jotain, vähän jotain hienotunteisempaa ku naamakirja saatana!!”
Katsoin Suvia hämilläni.
“No voi helvetti sentäs!” tuhahdin. “Ei se Suvi hei oikeesti ollut sit sun arvonen, ei yhtään. Otat ton vaan kokemuksena, vaikka vaikeeta se onkin…”
“Mä oon oikeesti ihan vitun katkera koko jutusta. Mä annoin itteni rakastua siihen, mä en haluu ajatella koko asiaa… Mä en haluu myöntää sitä ittelleni…” Suvi valitti ja huomasin kyynelen tipahtavan hänen kumarretutsta päästään.
“Älä ajattele sitä… Kyl mä ymmärrän ton, jos se oli sanonut et se rakastaa sua, niin se omakin rakastuminen on kai jotenkin helpompaa, jos on vaan semmonen ihminen… Sä oot hyväsydäminen ja hellä, sä et juossut pois kun se sanoi sen, mut se käytti sua hyväkseen ja käytti sun tunteita ihan vitun väärin. Mut sun vaan pitää uskoo, et kaikki ei oo tollasia. Ehkä sit ens kerralla tutkit tunteitas pitempään, ja kerrot sun kumppanille, että mitä sulle on tapahtunut. Kyllä ne ymmärtää, eikä sulle tuu mitään paineita siitä, jos ne vaan ymmärtää sen, ja pitäis kyllä. Tollanen ei oo yhtään kivaa, kenenkään ei pitäis kokea tollasta, mutta elämä on tällasta… Jotkut suhteet vaan on tollasia. Mäkin aattelin, et ei kuukaus, eikä varsinkaan viikko riitä rakastumiseen. Kolme kuukautta ehkä. Aikaa pitää käyttää siihen rakastumiseen, se on hyvä muistaa”, selitin Suville ymmärtäväisesti, ja hän nyökkäili sanoilleni.
“Niia, sä oot niin viisas. Sä sait ne solmuiset ajatukset mun päästä suoriksi. Kiitos, Niia, oot ihana, tärkee ystävä.”
“Sinäkin oot ihana, Suvi…” huokaisin ja halasin ystävääni. “Muista, älä vatvo tai itke sen perään, ei tollanen ihminen ansaitse sua. Ja muista sekin, että ‘I would rather ride a bolt of lightning than feel nothing at all’. Se on hyvä muistaa tällasissa tilanteissa.”
“Joo, toi on hyvä… Mistä toi lause oikeen on?” Suvi kysyi mietteliäästi.
“Mä en muista, se tais olla joku tosi viisas filosofi tai jotain, mut on pakko olla hyvä tyyppi jos keksii sanoo jotain noin hienoo”, mietiskelin itsekseni myös.
“Joo, varmasti… Mut hei, kerro nyt siitä sun jutusta, kun mä sain avauduttua kerrankin?” Suvi pyysi ja katsoi minuun innokkaana.
Katsoin Suviin hymyillen ja nyökkäsin - tosin ilmeeni vakavoitui pikaisesti, sillä asiani ei suinkaan ollut mitenkään hymyilyttävä, vaan pikemminkin vakavoittava. Voi kumpa se olisikin ollut jotakin hymyä aiheuttavaa, mutta kun ei! Miksi tämän pitikin olla näin kammottava ja pelottava asia, että oikein itketti, turhautti, ärsytti... Eikä vain minua, vaan asia vaikutti myös Anskuun. Se jos mikä oli kamalaa.
"Okei, eli asiaan..." tokaisin ja rykäisin valmistautuen kertomaan asiasta pitkään ja hartaasti, ja aloitin.
"No, mä olen nähnyt tosi kummallisia unia, ja sitten myös sellaisia... välähdyksiä. Tosi outoja välähdyksiä. Ja kerran yhden unen jälkeen mä kävelin unissani, tiiätkö, mähän sanoin et olin tullu kipeeks, niin se oli sitä, kun olin ulkona kävelly. Just se. Niin että... ne unet ja välähdykset on liittyneet samaan juttuun. Eka mä näin sellasta unta, et siin oli sellanen pieni tyttö, punatukkanen, ja se juoksi metsässä yksin, sen isä oli hylänny se kai ja sit tapahtu kaikkee tosi karmivaa. Ja sit, pian mä näin toisenkin unen, tää tyttö olikin kasvanut vähän siinä unessa, sillä oli hevonen, sellanen hurjan kaunis ja uljas tumma heppa, sen nimi oli Tähtiotsa, Star oikeastaan, ja se tyttö sai eniten lohtua siitä hevosestaan, mut sen tytön piti työskennellä yksin siinä tallissa."
Suvi katseli minua hämmästellen kertomusteni tarkkuutta.
"No, sit sen tytön isä tuli tosi vihaisena sinne, ja haukkui sitä tyttöä, ja sit se tyttö lähti ratsastamaan sillä hevosellaan vaikka ei ois saanu... Mut se uni loppui siihen, mä en oo ihan varma, et miten siinä sitten kävi. Mut seuraava uni olikin sellanen, et se tyttö oli taas hevosensa kanssa, ja se isä tuli taas ärjymään jotain, ja se tyttö pisti sille vastaan! Se oli tosi rohkee teko. Ja sit - sit se isä löi ja pahoinpiteli sekä sitä tyttöö et hevosta, ja ne karkas yhdessä, mut se isä sai ne kiinni, ja pahoinpiteli niitä lisää, ja mä pelkään, et ne kuoli siihen... Se oli tosi surullista... Mä oon niin huolissani siitä. Se olis niin kamalaa. Se isä kans uhkas, et se heittää molemmat Kildaren järveen. Niin, niin sekin, et se paikka oli tosiaan koko ajan sama, Kildare, ja mä selvitin, et se on Irlannissa. Eiks ookin outoa? Ja tota, sit niitä välähdyksiä. Mä näin outoja juttuja. Siel päiväkodissa jossa olin viikolla, niin siellä oli sellanen punatukkanen tyttö, Olivia nimeltään - niin se näytti ihan täsmälleen samalta kuin se unen tyttö, jonka nimi muuten oli Olive. Sattumaa, vai mitä se voisi ollakaan? Ja sit, Olivia tykkäs leikkii poneilla ja sit sillä oli lempiheppa, jonka nimi oli Tähtiotsa, ja se oli niin paljon sen unen hevosen näköinen... Niin karmivaa, oikeesti. Ja sit, musta tuntui, et mä leijiun jossain kehoni ulkopuolella kun näin Olivian ekaa kertaa. Ja ja ja... Ja sit mä näin niitä välähdyksiä noista unista, mitä mulla oli ollut, ja se Olivia sai ne aikaan läsnäolollaan. Mua pyörrytti töissä ja mulle tuli niin kamala olo, et mun oli pakko lähtee kotiin, ja sillon mä näin sen jälkeen myös sen yhden unen, ja kävelin unissani sen jälkeen. Ja sit, musta oli tosi outoo, et kun sitä tyttöö sattui unessa kylkeen, kun sen isä hakkas sitä, niin mä heräsin siihen et mun kylkeen sattui aivan saatanasti, musta tuntui silloin, et en sais henkee, tai jotain. Se oli jotain niin outoo. Mut sillon mä en tajunnut tai muistanut sitä, vaan ne unet tuli jotenkin ikään kuin niiden välähdysten myötä mieleen paremmin. Ja no, sit, sit mä näin sellasen dokkarin semmosesta pojasta, joka tiesi tosi paljon yksityiskohtaisia asioita sen entisestä elämästä... Ja siitä mulle tuli mieleen, et hei, no miks ei, koska näissä oli jotain tosi samanlaisia piirteitä - kun mä muistin yksityiskohtaisia asioita. Et jos, jos se Olive oikeesti onkin minä. Mut mä oon jo aikuinen, ja siinä sanottiin, et lähinnä pienet lapset muistaa tollasia. Mut mä en muista mitään et mä olisin itse pienenä puhunut sellasia asioita. Mä kävin eilen sit hypnoterapeutilla, se hypnotisoi mut, ja mä en tiedä auttoiko se mitään, muistin vaan oman turvapaikkani lapsuudesta, joka oli tosi samanlainen kuin Oliven lapsuudessa, se oli jotenkin häröä... Mut sain siltä terapeutilta sellasen kotitehtävän, et mun pitäis jutella mun porukoitten kanssa mun lapsuudesta, et jos siinä selviäiskin jotain. Mä oonkin sit tästä sun luota menos porukoille käväsemään, et jos jotain sieltä vaikka selviäiskin... Puuh, se tais kaikki olla siinä, ei mulle ainakaan tuu mitään muuta enää mieleen, kai", selitin ja puuskahdin lopuksi - jopas olin selittänyt paljon. Suvi vain katsoi minua hämmentyneenä, silmät pyöreinä kuin pullonkorkit.
"Okei..." hän tokaisi ja katsoi minua pää kallellaan. "Toi kaikki.... toi kaikki kuulostaa jotenkin tosi... uskomattomalta. Tosi oudolta. Mut kyl mä sua uskon, en mä usko et sä mitään tollasta keksisit päästäs tai huomionhakuisuudesta tai mitään." Suvin kommentti sai minut hymyilemään, ja nyökkäsin hänelle kiitollisesti hymyillen.
"Mut siis... tosi kummallista kyllä. Oikeestaan vähän siistii, mut aika pelottavaa silti kyllä. Et siis... No joo. Mitä sä sit ajattelit tehdä asialle, jos ne selviää?" hän kysyi kiinnostuneena.
"No, jos nää unet ja välähdykset loppuu jos jotain selviää, niin sit kai se on siinä. Mut jos ne ei jätä mua rauhaan, niin... Niin sit mä matkustan Irlantiin. Katsomaan, et jos mä löydän sen paikan, mistä Olive on kotoisin. Koska jos se on niin, niin mä voin selvittää, mitä Olivelle tapahtui, koska mä oikeesti huolestuin siitä. Et jos se kuoli, ja sen isä sanoi, et kukaan ei saa koskaan sitä selville, niin sehän on tosi epäreiluu ja epäoikeudenmukaista. Et sillee. Niin jos mä löydän jotain, ja saan selville, niin ehkä mä saankin mielenrauhan. Ja kyl mä uskon, et mä saan tän vielä loppumaan. Koska jos en saa", naurahdin hysteerisesti, "niin mä en tiedä kyllä yhtään, mitä mä sit teen. Meen varmaan sekaisin tai jotain, sepäs vasta hauskaa olisikin!" naureskelin lopulta hermostuneesti.
"No mut entäs Ansku?" Suvi kysyi epäröiden.
"No, se on selvää et se ei voi mun kanssa sinne matkustaa nyt, mut... Sit mä vaan meen sinne yksin. Etsin jonkun paikan jossa voin yöpyä ja oon siellä vähän aikaa, en yhtään tiedä, miten pitkään, mut sen verran et jotain selviää. Jos se meinaa venyä se reissu, niin voin mä tehdä vaikka kakskin reissuu, jos niin vaan jotain selviää. Ja kyl mullekin tulee ikävä Anskuu jos hirveen kauan pitäs olla jossain, ei me olla kumpikaan totuttu olee mitenkään kovin pitkiä aikoja erossa, niin en mä siihen pystyis nytkään. Et joo. Katotaan nyt, mitä tästä tulee", selitin jälleen ylipitkästi, ja Suvi nyökkäili nyökkäilemistään.
"Ja nyt sä sit kysyisit porukoiltas jotain, vai kuinka?" hän varmisti vielä, ja nyökkäsin.
"Joo. Kysyn niiltä siitä lapsuuden turvapaikasta, et millasta siellä mökillä oli, ja et millanen mä olin lapsena - ja ehkä mä voisin kertoo ton saman jutun niillekin, kertoo Olivesta, jos ne tietäis tai muistais vaikka jotain. Eihän sitä koskaan tiedä... Voi se kaikki selvitä jo vaikka tänään, ja se olis kyllä niin siistii. Mut mä haluun silti tietää, miten Olivelle kävi. Ehkä se saattoikin elää elämänsä onnellisena loppuun asti... Mut ongelma on vaan siinä, et mä en oo taas nähnyt unia siitä vähään aikaan. Et kun ne aiemmat tuli silleen pikkuhiljaa vähän kerrallaan, mut peräkkäin, mut nyt niitä ei oo tullut. Mut mistäs mä tiedän, mitä tää tarkottaakaan. Jos vaikka ne unet tuleekin takaisin, mut mut... Niin. Mä en vaan saa mielenrauhaa, ennen kuin oon saanut jotain selville, en tiedä itekään, et mitä mää tahdon saada selville muuta kuin sen, et mitä Olivelle kävi loppujen lopuksi, mutta kyllä tää tästä. Ehkä kaikki selviää aikanaan, ehkä ei. Jos mä saankin mielenrauhan jo tänään, ja se olis kyllä ihanteellisin tilanne", huokaisin jännittyneenä, ja kuvittelin jo mielessäni keskustelua vanhempieni kanssa. Tai oikeastaan äidin kanssa, isäni kun oli niin perinteinen suomalainen perusjuntti, että hän tuskin sanoisi puolta sanaa lapsuudestani, ainahan hän oli ollut sellainen. Jospa äidiltäni irtoasikin jotain enemmänkin - ja voisi Emppukin varmaan jotain muistaa tai tietää, vaikka ei hän ollutkaan paljoa vanhempi. Kaikki tieto oli kuitenkin arvokasta, kaikkea voisin käyttää hyväkseni tämän asian suhteen.

Toivoin kyllä niin kovasti, että päivä olisi onnistunut. Jutustelin Suvin kanssa vielä jonkin verran niitä näitä, mutta loppujen lopuksi hän lähes työnsi minut ovestaan ulos, sillä vaikutin ilmeisesti niin hermostuneelta ja kärsimättömältä... Haukuimme vielä Juhonkin aikamme kuluksi lyttyyn, sellainen mies että huh huh, minuakin ihan ärsytti Suvin puolesta, ymmärsin kyllä hyvin, miksei ystäväni tahtonut edes nähdä vilausta idioottimaisesta eksästään. Ja niin, kun lähdin Suvin luota kulkemaan bussilla kohti vanhempieni kotia, olin todella jännittynyt. Kävin jo mielessäni läpi asioita, joita sanoisin, lauseita jo valmiiksi.

"No tulihan se tyttökulta tännekin välillä käymään, ihana nähdä Niiaseni", äitini sanoi ilahtuneesti ja halasi minua lapsuudenkotini eteisessä. Empunkin pää jo pilkisti keittiön puolelta, ja hän vilkutti minulle hyväntuulisesti.
"Joo, mutta oli mulla sitten ihan oikeasti jotain asiaakin, teille molemmille", kerroin heille, ja molemmat näyttivät odottavilta. Istuimme Empun kanssa pöytään ja sain taas kerran odottaa kupillista teetä, ja äiti lähti vielä käymään jossain hetkiseksi.
"Niin mitäs asiaa sulla oli?" Emppu kysyi kiinnostuneena ja hörppäsi mukistaan varovaisesti.
"No tuota, mä oon miettinyt tota meidän lapsuutta nyt jotenkin aika paljon viime aikoina", kerroin siskolleni vaivaantuneena. "Siis kato kun... no, tota, muistatko sä sen kerran kun mä putosin mökillä sinne veteen ja te Joelin kanssa nostitte mut sieltä nopeesti ylös, mut silti mä en oo pelännyt vettä yhtään?" kysäisin häneltä ja katsoin häntä odottaen. Emppu kurtisti kulmiaan ja katsoi minua hyvin hämmentyneenä.
"Niia... et sä oo koskaan mihinkään järveen pudonnut, tai ainakaan mä en muista mitään tollasta. Ja luulis, että mä nyt sentään muistaisin, koska mä oon kuitenkin se vanhempi. Ei oo siis mitään muistikuvaa tollasesta, et me oltas nostettu sut turvaan - ethän sä tehnyt mitään vaarallista pienenä. Ehkä sä oot nähnyt vaan unta?" Emppu ehdotti epäröiden.
Katsoin häneen tyrmistyneenä. Mutta minä kun olin niin varma, että olin hypnoosissa nähnyt sen pätkän - olin tippunut veteen, ja minut oli nostettu sieltä. Mutta... Nyt en ymmärtänyt.
"Siis oikeesti?" kysyin hämmentyneeltä ja pudistin päätäni. "Ei, varmasti niin on käynyt, mä muistan sen niin selvästi - mä... Mä en nyt ymmärrä. Ootko sä varma, siis, mikset sä muista sitä mut mä muistan?"
Emppu pudisteli päätään rivakasti.
"Ei, ei sellaista ole tapahtunut. Kysy äidiltä vaikka, kyllä se muistaisi, äidit muistaa aina kaiken vaarallisen mitä lapsille on tapahtunut", sisko ehdotti, ja käänsi sitten katsettaan ovelle - äiti tuli takaisin. "Kysy", hän kehotti ja nyökkäsi minulle.
"Kysy mitä?" äiti kysyi hämmentyneenä ja kaatoi itselleen kahvia.
"No siis..." mutisin hieman vaivaantuneena, ja rykäisin. "Mä muistan sellaisen asian lapsuudestani, et mä tipuin mökillä laiturilta järveen ja sit noi nosti mut - siis sehän tapahtui oikeesti, eikö niin, mä muistan oikein, äiti, niinhän?" kysyin toiveikkaana - tosin en ollut varma, oliko hyvä olla toiveikas. Mieleeni vain tulvahti heti, että kenties olinkin oikeassa epäilyissäni Oliven suhteen.
"No ei kyllä, ei sellaista oo tapahtunut. Ehkä sä oot nähnyt unta, tai vaikka lapsena jonkun telkkariohjelman jossa noin kävi? Sellanen niinsanottu valemuisto ehkä", äiti ehdotti huolettomasti ja kohautti olkiaan.
Minä pudistelin päätäni ja painoin sen sitten käsiini. Nojasin pöytään epätoivoisena.
"No Niia, mikäs nyt tuli, oletko kunnossa?" äiti kysyi huolestuneena ja painoi kätensä hellästi selälleni.
"Mä olen ihan hukassa", sanoin lyhyesti ja puuskahdin.
"Mitä nyt, kerro vaan?" äiti kehotti ja silitteli selkääni.
Huokaisin ja päätin, että nyt oli aika kertoa - vaikka se saattaisikin aiheuttaa epätoivoisuutta ja turhaa huolestumista äidissä ja siskossa.
"Musta tuntuu, että mä muistan asioita mun edellisestä elämästä. Mä olen nähnyt unia siitä. Mä asuin Irlannissa, Kildaressa, mun nimi oli Olive ja mulla oli punainen tukka ja siniset silmät. Mulla oli hevonen nimeltä Star, mä kutsuin sitä Tähtiotsaksi, koska sillä oli otsassaan vaalea tähti. Mun - tai siis Oliven, sen isä oli väkivaltainen ja... Niitä unia oli useampia, ja mä en tiedä, mitä sille tapahtui. Se saattoi kuolla, tai siis ne molemmat, Olive ja Tähtiotsa. Mä oon ihan sekasin tän koko jutun kanssa, se tuntuu niin todelliselta ja läheiseltä, mutta silti niin epätodelliselta, et mä en tiedä, mitä mun pitäis ajatella tästä koko asiasta", selitin hengästyneesti jutun lyhykäisyydessään kuulijoilleni. Emppu katseli minua hyvin hämääntyneenä, mutta äiti vain huokaisi. Katsoin häneen ihmeissäni - miksi heidän reaktionsa olivat niin erilaiset?
"No, ehkä minun on aika kertoa sinulle..." äiti huokaisi uudestaan. Kohotin kulmiani, ja katsoin Emppuun - samoin teki hän. Eli tässä oli kyse jostakin äidin jutusta, Empulla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa?
“Olen niin pahoillani”, äiti valitteli ja katsoi minua silmiin anteeksipyytävästi.
"Kerro", sanoin hänelle vaativasti, samalla epäillen ja peläten sitä, mitä nyt oli tulossa.
Äiti huokaisi jälleen kerran hyvin epätoivoisesti.
"Minä tiesin, että tämä selviää vielä joskus, mutta isäsi vaati, ettei tästä puhuta kenellekään, ei koskaan, ei mitään", hän sanoi, ja minulle alkoi tulla hyvin epämukava olo. Mitäs vittua?
"Kun olit pieni, ehkä kolmen vanha, kerroit paljon tarinoita, ja me vain ajattelimme, että sinulla oli lapseksi poikkeuksellisen hyvä je lentoisa mielikuvitus. Kerroit siitä, kuinka asuit Irlannissa, sinulla oli hevonen, jolla ratsastit aina kun isän silmä vältti, kuinka sinua itketti jos sinut jätettäisi yksin. Kerroit, että jouduit tekemään paljon töitä yksin. Me vain ajattelimme, että se oli mielikuvitusta... Mutta sitten, sitten sinä aloit ikävöidä Irlantiin. Mainitsit myös Kildaren. Sanoit, että perheesi, äitisi kaipaa sinua, ja sinulla on ikävä äitiäsi ja Tähtiotsaa, sinun hevostasi. Meistä se kuulosti jo todella hälyyttävältä - me kyllä selitimme, että tässähän me olemme, sinun perheesi, mutta sinä et uskonut meitä, sinä olit todella pitkään allapäin, ja huonolla tuulella - joskus meinasit itse karata Irlantiin, mutta ei tietenkään niin pieni tyttö olisi voinut sellaista matkaa yksinään itsekseen kehittää. Meistä tuntui todella oudolta se kaikki, mitä puhuit, ja... Me sitten kysyimme asiasta eräältä parapsykologilta, ja hän sanoi, että tämä voi olla juurikin sellainen ilmiö, josta olet puhunut... Me säikähdimme asiaa niin kovin, että pyysimme häntä tekemään sinulle jotain, ja muutaman hypnoosi-istunnon jälkeen sinä olit taas vähän kasvanut, etkä puhunut asioista enää ollenkaan. Hän ei kovin mielellään sitä tehnyt, mutta hän kyllä näki, miten pelokas minä olin, ja isääsi vihastutti asia niin kovin. Me ajattelimme, että asia ei tulisi ilmi koskaan enää, että se olisi loppuunkäsitelty asia, mutta toisin näköjään kävi... Niia, anteeksi, että olemme salanneet asian sinulta, mutta ajattelimme, ettei sillä ole merkitystä. Se oli vain jotain niin pelottavaa", äiti selitti hyvin murheellisen kuuloisena.
Katsoin häntä hiljaa, ja siirsin katseeni sitten Emppuun. "Sinäkö et tiennyt tästä mitään?" kysyin häneltä kylmästi.
"En tiennyt - olinhan minäkin niin pieni silloin, en minä muista mitään tarinoita..." Emppu sanoi hädissään - hän ilmeisesti pelkäsi, että olisin suuttunut hänelle, mutta ei, en suuttunut. Uskoin häntä kyllä.
"Mistä tää kaikki johtuu sitten?" kysyin hämilläni äidiltä. Hän vain pudisteli päätään.
"Minulla ei ole aavistustakaan. Sen piti olla ohi, mutta... En tiennyt lainkaan, että voisit muistaa ne asiat jälleen aikuisena. Ja sinä - sinähän näit niistä unta, vai kuinka? Nuo asiat kuulostivat juuri siltä, miten kerroit ne pikkuisena... Minä en ymmärrä lainkaan, miksi ne palasivat mieleesi. Meille sanottiin kyllä, että niitä kokemuksia on vain pienillä lapsilla, ei aikuisilla --"
"Niin minullekin, mutta silti", sanoin äidilleni epätoivoisena. "Mutta silti ne unet ja välähdykset ovat vaivanneet minua. Päiväkodissa on pieni tyttö, joka toi ne kaikki asiat mieleeni unien jälkeen - hän näyttää siis aivan Olivelta. Ja hänellä on muutenkin hyvin samanlaisia piirteitä kuin Olivella, sen tytön nimikin on Olivia", kerroin äidilleni - Emppu taasen näytti vielä sekavammalta kuin minä tähän mennessä ollenkan, oli kai tullut aivan puun takaa hänelle.
"Se voi olla syy", äiti ehdotti. "Mutta voiko se olla vain sattumaa, että hän on niin samanlainen? Ehkä? Mutta se on hyvin kummallista, toki."
"Niin, ja Olivian ponilelu päiväkodissa on nimeltään Tähtiotsa. Minä en ymmärrä, miten joku voisi olla niin sattumaa. Voiko Oliviakin liittyä tähän juttuun jotenkin?" kysyin hätääntyneenä - en missään nimessä tahtonut sotkea enää yhtäkään ihmistä tähän sekametelisoppaan.
"En tiedä, en sitten ollenkaan..." äiti tuhahti. "Mutta kun sanoit, että et tiedä, mitä Olivelle tapahtui... No, emme mekään, sillä sinä lakkasit puhumasta niistä asioista, et maininnut mitään muuta kuin että Irlannissa asuva isä oli ilkeä. Mutta tuo, että muistit että olit tippunut järveen ja sinut oli nostettu... Ehkä, ehkä se tapahtui tosiaan Olivelle?”
“Niin!” henkäisin ja muistiin asian. “Siinä yhdessä unessa isä uhkasi hukuttavansa minut – Oliven, siis, mutta sen jälkeen en ole nähnyt enää mitään. Ehkä siinä kävikin niin, että Olive oli jo vedessä, mutta joku ehkä pelasti hänet sieltä? Entä Tähtiotsa… Mutta, mitä sitten, mitä tämä kaikki sitten tarkoittaisi? Ehkä Olive elikin pidempään… Minulla on pää nyt edellen aivan sekaisin. Minusta tuntuu, että… Minä lähden sinne Irlantiin. Naaraan vaikka koko Kildaren järven, jos ei muuta – jos sieltä löytyy hevonen mutta ei pikkulasta, tai varmaan jostain tallennetuista tiedoista löytyy jotakin – niin sitten – sittenhän se on selvää, tai ei kyllä ole, ei sitten lainkaan, mutta… Niin. Äh. Minä en tiedä nyt itsekään, mitä minä selitän. Jotakin minä kuitenkin haluan saada selville”, selitin epämääräisesti ja löin nyrkkini pöytään.
"Tää menee niin yli hilseen", Emppu sanoi hiljaa ja hän alkoi nauraa hersyvää nauruaan - eipä tuo paljon ihmetyttänyt, olihan tämä asia hyvin outo.