Luku 10. It's not that I don't care

Luku 10. It's not that I don't care


Pieni punatukkainen tyttö koitti piilotella oksien takana. Suuri korppi oli iskenyt silmänsä häneen, ja jostain syystä se yritti hyökkäillä häntä kohti. Olive oli hyvin peloissaan – miksi hänelle kävi aina näin, ja minkä takia lintu oikein hyökkäsi? Eihän hän ollut tehnyt sille mitään…
Lintu syöksyi alhaalta oksien läpi ja töytäisi Olivea ohittaessaan tytön, ja lensi jälleen ylös.  Olive oli epätoivoinen – tämäkään piilo ei auttanut! Hän syöksähti puiden alta ja lähti juoksemaan – tuolla oli nyt tuo lato yhä lähempänä, ehkä hän pääsisi sinne piiloon. Hän juoksi väistellen kiviä ja juuria, juoksi minkä jaloistaan pääsi – lintu syöksähteli kerta toisensa jälkeen hänen kimppuunsa ja repi kivuliaasti hänen tukkaansa. Se lensi edelle, ja Olive oli jo huokaista helpotuksesta, että se olisi jo lähtenyt pois, mutta ei. Se syöksyi jälleen alas.  Iso musta lintu sohaisi Olivea terävillä kynsillään, raapaisi poskeen haavan, nousi kerran ylös ja syöksyi taas alas - tyttö parahti kivusta ja säikähdyksestä.
Olive saavutti ladon ja livahti avonaisesta ovesta sisään, ja paiskasi sen kiinni perässään. Hän kävi ladon nurkkaan istumaan ja käpertyi sinne painaen päänsä käsiinsä. Hän tunnusteli päätään ja poskiaan – lintu oli saanut aikaan jonkin verran vahinkoa, mutta tästä kyllä selvittäisiin.
Hän nosti katseensa ikkunasta ulos ja tähyili sinne. Hän näki ison mustan korpin. Lintu lensi kohti ikkunaa – ja rävähti siitä läpi voimalla.

*****

Nostin hädissäni kädet kasvojeni suojaksi ja koitin kääntyä ympäri – ei, ei saa, minuun sattuu!

Hätkähdin omiin liikkeisiini. Oli pimeää. Ikkuna oli ehjä, ja huoneessa olimme vain me kaksi, minä ja vaimoni. Katselin ympärilleni ja varmistin, ettei korppi ollut päässyt ikkunasta läpi – että sitä ei ollut olemassakan.

Ei. Ei taas. Vieläkö nämä unet jatkuivat? Mutta… tässä oli jotakin erilaista – aiemmissa unissahan Olive oli kasvanut. Nyt hän oli taas vähän pienempi, joten ehkä unien järjestyksellä ei ollut mitään merkitystä. Vai oliko?
Mutta koska keskustelu hypnoterapeutin tai äidinkään kanssa ei auttanut, tiesin, mitä minun piti tehdä.
Minähän lähden sinne Irlantiin. Kildareen. Heti aamulla tarkistaisin, minne lentäisin – kenties Dubliniin, sehän taisi olla melko lähellä Kildarea.
Mutta jos vielä yön loppuun nukkuminen selkeyttäisi ajatuksia… No, sehän oli turha toivo, olihan tuo huomattu jo aikaa sitten. Mutta että jos tämän päätöksen muistaisi vielä aamulla herätessä. Todennäköisesti.

*****

“Heräsitkö sinä yöllä jossain vaiheessa?” Ansku kysyi hieroessaan silmiään herätyskellon soitua ja meidän heräiltyä hetki vieretysten.
“Joo… Näin taas pahaa unta ja säpsähdin hereille”, kerroin väsyneenä ja venyttelin.
“Olive?”
“Jeps.”
“No mitäs tällä kertaa?” Ansku kysyi uteliaana, mutta kuulin kyllä, että häntä alkoi kyllästyttää jo koko nimi.
“Korppi jahtasi häntä. Ja kuule rakas… Minusta tuntuu, että minun on lähdettävä sinne Irlantiin”, tunnustin ajatukseni hänelle. Katsoin huolissani tyttöäni, ja totta kai hän näytti masentuneelta koko ajatuksesta, mutta en voinut sille mitään.
“Niin… No jos sinun on pakko, niin kai sinun sitten täytyy”, hän mutisi ja käänsi sitten kylkeään.
“Anteeksi, mutta minun täytyy. Mutta en ajatellut olla siellä kauaa, tulen kyllä takaisin. Enkä edes tiedä, miten nopeasti saan hyvät lennot sinne – en kuitenkaan halua maksaa itseäni kipeäksi. Enkä muuten majapaikastakaan. Ajattelin, että tsekkaan jos löytäisin jonkun sohvasurffauspaikan. Ja kerroinhan sinulle eilen illalla jo, mitä äidin kanssa kävi… Kai sinä ymmärrät sen, että se muutti kaiken, tai oikeastaan, se ei muuttanut mitään”, selostin ja silittelin Anskun kylkeä.
“Joo… Kyllä minä pärjään, mutta sinunkin pitää ymmärtää, että se tekee minut surulliseksi, vaikka en haluaisikaan”, hän selitti hiljaa.
“Tiedän, ymmärrän. Rakastan sinua kultaseni”, kuiskailin ja painoin suukon hänen korvalleen.

Painelin suoraan tietokoneelle olohuoneen puolelle. Olin lentänyt pari kertaa aiemmin, eikä siitä ollut vielä ihan vuosiakaan aikaa, joten löysin jokseenkin helposti sopivat, halvat ja helpot lennot Dubliniin. Ja tokihan muistin vasta tässä vaiheessa, että enhän minä voisi kesken työharjoittelun lähteä, voi perse, niin totta kai lento piti ottaa vasta muutaman viikon päästä! No, sain sen vieläkin halvemmalla, mutta totta kai minua alkoi ärsyttää, koska tässä menisi vielä jonkin aikaa, ennen kuin saisin tämän mysteerin selvitettyä. Olisihan sitä voinut lähteä vaikkapa jonakin viikonloppuna siellä käymään, kyllä, mutta siinä ajassa nyt ei mitään ehtinyt tehdä. Joten se menisi toukokuun loppupuolelle koko juttu… No, varasin sopivat meno– ja paluulennot itselleni, ja tsekkailin vielä couch surfing -sivuston. Jätin sinne ilmoituksen itsestäni – oli siis tarve parin viikon majoitukselle toukokuun lopussa, yksi tai kaksi paikkaa, kunhan edes jonnekin pääsisin. Olin melko luottavainen, että saisin majapaikan, sillä olihan tässä hyvä varotusaika, enkä ollut parin päivän sisään änkemässä kenenkään sohvalle.
Kun olin jättänyt viestin, saatoin huokaista helpotuksesta. Nyt homma kulkisi ainakin pikkuhiljaa eteen päin. Mietin kuitenkin, ottaisinko vielä yhteyden Terttuun… En oikein osannut päättää. Olisihan tässä aikaa vielä. Mutta olinhan saanut selville äidiltäni merkitsevän asian lapsuudestani, joten välttämättä siihen ei ollut tarvetta, ja pianhan olisin kuitenkin matkalla paikan päälle selvittämään asiaa tarkemmin.

Istuessani nakertamassa paahtoleipää myös Ansku vaelsi keittiöön – aika erikoista, että jälleen kerran minä olin meistä aiemmin hereillä ja Ansku oli rättipoikkiväsynyt.
“No kerro?” hän sanoi haukotellen ja lysähti penkille pöydän ääreen.
“Varasin lentoliput, menon ja paluun, toukokuun puolivälistä kuun loppuun. Pari viikkoa luulis riittävän… Ja laitoin ilmoituksen couch surfingiin. Kyllä mä uskon että joku mut ottaa”, selitin ja katselin ikkunasta ulos toiveikkaana, katselin jo tulevaisuuteen.
“Okei, kuulostaa ihan hyvältä”, Anskukin myhäili ja haukkasi palan paahtoleivästäni.
“Ihan oikeesti, ootko tota mieltä?” tahdoin vielä varmistaa ja kävin istumaan aivan kiinni Anskuun ja kiersin käteni hänen olkapäilleen, ja nappasin leipäni takaisin. Tyttöni nyökkäili ja hymyili suloisesti.
“No joo… Kun kyllä mä tiedän, että sä tuut sieltä takasin kuitenkin. Ja kai mun on aika kokeilla olla jokseenkin itsenäinen, enhän mä voi sussa koko elämääni kiinni roikkua… Jos mä saisinkin aikaiseksi silloin jotain ihan muuta, jotain ihan uutta. Ja musta on tietenkin hienoo et sä pääset reissaa… Jos mäkin joskus uskaltaisin vielä, mut kyllä se vielä toteutuu. Sit meidän pienen perheen kesken reissataan jonnekin. Ja totta kai mä toivon, et sä saat sun asias selvitettyy, niin voidaan sit jatkaa meidän perheen elämää ihan normaalisti…” hän selitti uneliaasti, mutta hyvin uskottavasti. Huulilleni puhkesi hymy ja pussasin tyttöni poskea oikein mojovasti.
“Kiitos rakas. Olet mahtavin. Tiedätkö,  että en tiedä, missä olisin ilman sinua”, tokaisin tytölleni kovin rakastuneesti, ja nojasin päätäni hänen olkaansa ja kyhnytin siinä hieroen poskeani olkapäähän. “Sinä se aina loppujen lopuksi kuitenkin tiedät, että jos asia on minulle tärkeä, niin sille ei voi mitään, ja sinä hyväksyt sen, etkä polje sitä ja minua itseäni maahan. Se on todella tärkeää, tiedätkös. Minulle ainakin. On niin ihanaa, kun olet aina lopussa minun puolellani. Se on vähän niin kuin… Rakkaus tulee sua vastaan, se kävelee samaan huoneeseen, etkä sä oo enää yksinäinen, vaan joku on sun puolella ja tukee sua. On tärkeää olla tukeva, tirskis”, naurahdin omille selityksilleni, ja pudistelin nauraen päätäni. Hieraisin silmistäni unihiekkaa, ja sanoin vielä: “Joo, oiskohan pitänyt nukkua sittenkin kauemmin. Mutta ei, täytyy kohtapuoliin lähteä töihin… Anna se leipä takaisin ja painu nukkumaan vielä, senkin hupsutti.”

*****

Olin kyllä hyvin tyytyväinen siitä, ettei minun tarvinnut mennä enää siihen samaan päiväkotiin, jossa Olivia oli, vaan sain palata siihen alkuperäiseen työpaikkaan. Eipä tarvinnut ainakaan huolehtia siitä, saisinko taas outoja kohtauksia, mutta toisaalta, ehkä siitä ei olisikaan ollut huolta enää lainkaan, sillä olinhan saanut selvitettyä tätä mysteeriä edes jonkin verran jo. Mutta se taas ihmetytti edelleen, miksi Olivia oli kuin Olive, ja liittyikö se tähän asiaan jotenkin, vai oliko kaikki vain puhdasta sattumaa? Ei sitä voinut tietää, enkä tiennyt, selviäisikö asia koskaan. Se voisi selvitä, mitä Olivelle tapahtui, mutta tuo yhteensattuma voisi jäädä selvittämättä. Toisaalta, tarvitsiko minun saada tietää sitä ollenkaan?

*****

Päivä kului nopeasti, sillä mitään ihmeellistä ei tapahtunut, kaikki oli aivan kuin ennenkin. Lapset olivat jo ehtineet ikävöidä minua, joten sain paljon haleja ja huomiota, ja monet olivat jotenkin normaalia kiltimpiä koko päivän. En ollut siis lainkaan ärtynyt tai väsynyt palatessani kotiin työpäivän jälkeen, vaan pikemminkin oikein hyvällä tuulella. Hyvää tuulta nostatti myös se, kun kävin heti tsekkaamassa sähköpostini – jos sinne olisikin jo tullut viestiä majapaikkaan liittyen… Tiesin kyllä, että ei se välttämättä niin nopeasti kävisi, enkä ollut kovin toiveikas asian suhteen, mutta tahdoin silti tarkistaa asian.

Ja siellä se oli.

Hey Niia!
So you are looking for a couch to stay… Well I thought that we could offer you one for a couple of weeks, me and my bro. We live in Dublin, close to the centre of the city. I am 22 yrs old and my bro is 27. Would you like to know something more about us? Feel free to contact, I won’t bite… hard ;)

–  Rosie

“Jumalauta, hei, Ansku, tuu tsekkaa, tuu tuu tuu!” intoilin ja aloin jo melkein pomppia ylös ja alas olkkarissa. “Mää sain paikan, mää sain majapaikan!” hihkaisin ja halasin vaimoani ilahtuneena. Anette lukaisi viestin nopeasti, ja hymyili ja nyökkäsi hyväksyvästi.
“Hei, hieno juttu”, hänkin nyökkäili. “Kai sää vielä kyselet niiltä jotain tarkentavaa, että et mihinkään pervoluolaan oo sentäs menossa, jooko, edes mun vuokseni?” tyttöni kysyi vielä ja räpytteli minulle viattomia kauriinsilmiään. Suikkasin hänelle suukon nenän päähän.
“Joo joo, kyllä mä tiedän, mä juttelen niille vielä ja lisäilen vaikka meseen ja kai sitä voisi skypessäkin jutskailla vähän ensin, kyllä mä uskon ettei nekään tahtoisi ketään ihan epämääräistä sinne ottaa punkkailemaan”, vahvistin Anskulle ja aloin jo kuvitella, millaisia tyyppejä tuo Rosie ja hänen veljensä olivat. Jänskää.
“Hei jos mää vastailisin näille ihan heti, oisko hyvä idea?” kysyin mielipidettä Anetelta muikeasti. “Kato ku jos niille on kovasti tunkua, heh, niin ainakin sit pääsen sinne jos heti vastaan, joo…”
“Joo, kai se on ihan hyvä idea”, Anskukin myönsi. “Pistä vaan viestiä, kysytkö heti niistä skypeistä ja meseistä tai jotain?”
“En mä tiiä, jos mä heti kysyn niin ehkä mä vaikutan liian epätoivoiselta”, naurahdin ja katsahdin tietokoneen näyttöä. Mitähän niille nyt sitten vastaisi…
“Totaa, käviskö vaikka näin…” mutisin itsekseni ja kävin takaisin koneen ääreen istumaan, ja kirjoittelin siihen jännittyneesti.


Hello Rosie :)
Great, I would love to use your couch! So, I booked my flights already yesterday, so it is 14th of May when I arrive, and 30th of May when I leave. I am not sure yet, if I am going back to Ireland later, but we will see.
So… I am new with things like this, what should I know or what should I do? Can you guys help me? Should I send a pic of me or something? Though it is still a few weeks ‘til May…

– Niia

“Onks tää ookoo?” kysäisin vetäytyessäni pois ruudun edestä, jotta Ansku pääsi lukemaan sitä. Huomasin, kuinka hänen huulensa liikkuivat sitä tahtia, mitä hän luki. Voi miten söpöä. Lopulta hän nyökkäsi.
“Joo, sinä se kai meistä se korkeammin koulutettu oot, kai sää nyt enemmän enkkua osaat kuin minä”, hän tokaisi ja nyökkäili vielä vähän. Harkitsin jo, että meidän täytyisi ostaa jonkinlaista niskanikamien rasvaamiseen tarkoitettua öljyä, meillä päin kun tuota nyökyttelyä harrastettiin verrattain paljon.
“Jaa… lähetetty”, painoin nappulaa hiirestä kovin suurieleisesti, ja viesti oli siten lähetetty takaisin Rosielle. Vähänkö jännää. Nyt se olisi sitten jo melkein sovittu, minulla oli jo melkein majapaikka parille viikolle, ja nyt olisi vain odotettava. Toukokuu saapuisi pikkuhiljaa, ei tuohon minun reissuuni ollut enää kuin muutama viikko, voi että. Kurnau. Siitä tulisi niin jännittävää! Minä yksin suuressa maailmassa, selvittämässä suurta mysteeriä itseeni liittyen… Jospa saisinkin Rosiesta ja hänen veljestään kaverin tähän asiaan, jospa he voisivat vaikka kuskata minua Kildareen. Mutta ei sillä, en tahtonut painostaa heitä asiassa, mietin myös, kannattiko vierailuni syytä juuri mainostaa heille. Kai sen voisi mainita, jos he välttämättä tahtoisivat, mutta ehkä he saattaisivat leimata minut myös lievästi pimahtaneeksi. Ei sitä koskaan tiennyt. Tai voisivathan he olla oikein innolla mukana seikkailussani, se vasta hienoa olisi, mutta mikään ei ollut varmaa vielä yhden viestin perusteella. Olisiko mikään varmaa ennen heidän tapaamistaan ja saapumistani Dubliniin, sitä en voinut tietää. Kenties, kenties ei. Täytyi vain olla kärsivällinen ja odotella, ja toivoa parasta. Kyllä kuitenkin uskoin, että he suhtautuisivat minuun hyvin ja lämmöllä – pakkohan heidän oli, kun kerran sitoutuivat tuolla tavoin majoittamaan jotain ihan randomeja sohvalleen omaan kotiinsa. Mutta joka tapauksessa, siitä tulisi vielä todella, todella jännittävä seikkailu.

*****

Parin viikon kuluttua tapahtui jotain todella outoa. En oikein tiennyt, miten siihen olisi pitänyt suhtautua, en omasta, enkä Anetenkaan puolesta.
Olin kuullut huhua, että paikallinen, suunnilleen ikäiseni tyttö olisi löydetty kuolleena metsästä, ja pian siitä uutisoivat iltapäivälehdetkin. Uutisissa ei kerrottu kuolintapaa, mutta vihjattiin mystiseen rikokseen epätavallisella esineellä. En ollut tiennyt vielä myöskään, mistä metsästä oli kyse, joten en osannut kuvitella, että se olisi lähempänä kuin luulinkaan.
Jo sinä päivänä, kun huhut alkoivat kiertää ja siitä kerrottiin netissä uutisissa, olimme kävelyllä samaisella pururadalla Anskun kanssa, jossa muutenkin olimme käyneet aiemmin. Meillä oli myös mukana tätini sekarotuinen poikakoira Dumle. Kävelimme pitkin tietä jutustellen rauhallisesti niitä näitä, kun Dumle yhtäkkiä lähti rivakasti juoksuun, ja sen hihna karkasi kädestäni.
“Dumle, seis, paikka, Dumle ei!” huusin ja lähdin juoksemaan sen perään metsään, ja Anskukin käveli perässämme suht rivakasti.
Dumle pysähtyikin, ja jäi innokkaasti haistelemaan maassa jotakin, ja myös haukkui sille asialle maassa.
“Dumle, odota”, puuskutin ja saavutin koiran, ja tartuin sitä hihnasta. Myös Ansku oli hetken päästä luonamme. Jäin tuijottelemaan maata etsien sitä, mistä Dumle oli niin innostunut, ajattelin sen olevan jokin pieni eläin, mutta ei. Silmäni laajenivat hämmästyksestä ja kauhusta, kun näin sen.

Se oli lapio. Maassa lojui verinen, suurikokoinen lapio.