Luku 8. I just don't wanna stay and wait for a wonder

Luku 8. I just don't wanna stay and wait for a wonder

Kolmatta sairauslomapäivääni viettäessä jumituin täysin television ääreen, kun Ansku lähti töihin. Hän oli varannut tuon työpäivän jo aiemmin, mutta olisi tahtonut jäädä kotiin luokseni, ettei minulle vain olisi tapahtunut mitään pahaa – toppuuttelin häntä kuitenkin, olinhan jo lähes täysissä ruumiin ja sielun voimissa, pärjäisin kyllä  Ja olisihan kurjaa, jos Anskun täytyisi perua yhtäkkiä työpäivä, kun niitä ei kuitenkaan ihan joka viikko edes ollut.
Surffailin digiboksin sisälmyksiä pitkin – tsekkailin kanavia, mutta ei, sieltä ei tullut keskipäivällä mitään, eikä tehnyt mieli katsoa mitään leffaakaan… Kävin siis käsiksi boksin tallennettuihin ohjelmiin, olisihan ne sentään joskus hyvä sieltä katsoa pois.
Cry-Baby… 4D-dokkari… Täykkärit… Taas joku dokkari, peniksiä juu, uutiset, joku random leffa, joku dokkari taas vaihteeksi… Hetkinen, mitä? Matka entiseen elämään?
“Vanha elämä edessä – dokumentti nuoresta pojasta, joka muistaa entisen elämänsä yksityiskohtia tarkasti.”
Johan on. Mitähän tämäkin nyt on? Jokin dokkari, joka piti joskus pakosti tallentaa, mutta jota ei tullut katsottua… Ehkä… ehkä tästä voisi olla jotakin apua?
Mietin kuumeisesti – vanha elämä edessä. Entinen elämä. Tarkoittiko tämä, että ne välähdykset – ne oudot tunteet… Että ne voisivat olla… entisestä elämästäni? Voisiko se olla mahdollista, vaikka niin oudolta kuin se kuulostikin?
Aloin katsoa dokumenttia mielenkiinnolla otsa rypyssä. Siinä tosiaan esiintyi pikkuinen poika, joka puhui kummallisia asioita – kuinka hänen toinen perheensä odotti häntä, mitä hän teki toisen perheensä kanssa, kuinka hän ikävöi heitä, kertoi siitä, millaisessa paikassa hän oli asunut, ja mitä hän teki toisessa asuinpaikassaan. Ohjelmassa kerrottiin myös, että tätä ilmiötä nähdään yleensä lähinnä pienten lasten kohdalla, että aikuiset eivät kerro tällaisia kokemuksia tiettävästi. Dokumentissa mainittiin myös sana ‘reinkarnaatio’, mutta sitä ei juuri selitetty sen enempää, se vain sanottiin sivulauseessa ohimennen. Painoin sanan mieleeni, josko siitä olisikin jotakin apua.
Minua hämmästytti se, kuinka paljon pienen pojan kuvaukset toisesta kotiseudustaan täsmäsivät seutuun oikeastikin – kuvausryhmä nimittäin lennätti pojan perheineen juuri sinne, mistä poika kertoi olevansa oikeasti kotoisin. Joitakin epämääräisyyksiä ja virheitä pojan tarinoissa oli, mutta oli hämmästyttävää, kuinka paljon poika tiesi… Poika osasi jopa nimetä perheensä jäseniä, heidän ammattejaan ja kuolinvuosiaan, jopa sairauksia – lähes virheettömästi. Aloin heti pohtia, olisiko tuollainen mahdollista… Oliko tuossa ohjelmassa kenties joku jippo? Miten joku epämääräinen pieni poika voisi tiedä noin paljon paikasta ja perheestä, joka ei ollut lainkaan tietoinen pojasta itsestään? Poika kuitenkin kertoi vuosikymmeniä vanhoja asioita, ja hänen entisen elämänsä perheen jälkeläiset vahvistivat jotkut asiat oikeiksi, ja jotkut oli tarkistettavissa kunnan kirjoista… Mutta miksi joku tekisi noin? Ei tuollaisesta huijauksesta saisi niin isoa tv-ohjelmaa levitettäväksi, jos siinä ei olisi jotakin pientä perää edes.

Hämmästyin, nyt kun hämmästymisiin päästiin oikein urakalla, myös omia ajatuksiani. Voi minua, pientä ja eksynyttä ihmistä. Jos elämäsi olisi helpompaa, niin se olisi paljon helpompaa. No ei kai sentään? Ehdottomastihan elämän teki helpommaksi se, että se oli helppoa. Jos elämä taas olisi helpompaa, se ei olisi lainkaan niin vaikeaa! Ah, mikä ihana ajatus! Ajatelkaahan, jos elämä muuttuisikin täällä maapallon kannella vaikeasta helpommaksi, edes hiukan – ei tarvitsisi lainkaan huolehtia tai stressata sen vaikeudesta yhtään niin paljon. Ja mitä helpompaa, sen helpompaa. Mutta voi, senhän saatoin sanoakin jo. No, teinpähän sen ainakin selväksi, että vaikea oli vaikeaa ja helppo helppoa. Ni.

Hus ja pois kaikki kummallisuudet. Kyllä minä tiesin, että asia oli niin. Ei siinä ollut mitään muuta mahdollisuutta. Olin aivan varma, miten asia oli, eikä pääni tästä enää mihinkään kääntyisi.
Näin välähdyksiä edellisestä elämästäni.
Oliko Olivialla jotakin tekemistä tämän asian kanssa? Vai näyttikö hän vain sattumalta aivan minulta - tai siis Olivelta, mutta Olive, joka oli kenties ollut joskus minä, ei kun minä olin ollut joskus hän... Olive näytti Olivialta ja päin vastoin. Ja vasta nyt sen tajusin - nimikin oli melkein sama. Miten tyhmä oikein olin ollutkaan? Ja... Tähtiotsa. Olivella oli hevonen, jota hän kutsui Tähtiotsaksi. Se oli tumma, uljas ja kaunis. Tuntomerkit ja nimikin täsmäsivät myös Olivian leluponiin. Voi jumankekka.
Siniset, utuiset ja uniset silmät, kirkkaat punaiset hiukset.
Mitä tämä kaikki sitten tarkoitti? En nähnyt näyilleni mitään muuta syytä, kuin sen, että ne olivat minun omia muistojani jostain kaukaa - mutta miksi olin juuri nyt törmännyt lapseen, joka oli aivan kuin minun entinen lapsuuteni?

Tahdoin myös viimein saada tietää, mitä 'minulle', Olivelle oli käynyt unessa... Oikeassa elämässä. Olin niin huolissani. Ei kai Olive ollut joutunut isänsä surmaamaksi? Se olisi niin kamalaa, karmivaa. Todella julmaa. En tahtonut ajatella, että hänen elämänsä olisi päättynyt niin nuorena... Mutta viimeinen uni oli jäänyt tällä erää viimeiseksi, ja tilanne oli jäänyt kesken. En oikein nähnyt mitään mahdollisuutta selvitä siitä tilanteesta... Loukkaantuneena, ruhjoutuneena, maassa makaavana, ja julma hirviö jonkin aseen kanssa uhkailemassa. Mutta toisaalta, jos sekä Olive ja Tähtiotsa olivat tulleet surmatuiksi...

Jo alkoi mielikuvitukseni laukata. Tälle asialle täytyisi tehdä jotain. Heti ohjelman loputtua avasin tietokoneeni ja etsin. Mitä etsin? En oikein tiennyt itsekään. Jotakin. Reinkarnaatio. Ja... olin varma, että unessa oli mainittu myös Oliven asuinpaikan nimi. Mutta mikä se oli? Mikä se oikein oli... Toivoin kovasti, että nimi tulisi pian mieleeni, sillä se oli aivan kielenpäällä. Siitä voisi olla paljon apua.
Reinkarnaatio. Jälleen syntyminen, mitä kuoleman jälkeen… Silmiini osui tekstiä buddhalaisuudesta ja hindulaisuudesta.
“Buddhalaisuus kieltää sielun olemassaolon (anatman) ja sen takia puhutaankin jälleensyntymästä, eikä sielunvaelluksesta. Buddhalaisuus kiistää sielunvaelluksen käsitteen sellaisena kuin se tunnetaan hindulaisuudessa”, luin tekstiä ääneen ymmärtääkseni sitä paremmin, jäsennelläkseni sitä päässäni selkeämmäksi.
Löysin myös skepsiksen nettisivut ja joitakin uskonnollisia sivuja, jotka käsittivät enemmänkin uudestisyntymistä, eikä niinkään sitä, mitä hain. En ollut pätkääkään uskonnollinen, tai ainakaan kristinuskoon päin… Buddhalaisuudesta kertova sivu herätti silti mielenkiintoni. Sehän kielsi sielunvaelluksen, mutta olemassa oli siis mahdollisuus myöntää jälleensyntymä – syntyä uudelleen jonakin toisena olentona, ihmisenä, eläimenä. Hyvästä elämästä seuraisi vielä valaistuminen, nirvana. Silloin ei enää syntyisi uudelleen, vaan… vain valaistuisi. Kuulostipa tylsältä. Eikö olisi paljon kiinnostavampaa jatkaa elämää uudessa muodossa?

Huh. Mitähän tästä tulisi, kun jo nyt törmäsin tällaiseen tietoon.

Entäs sitten se… paikka… Se alkoi ehkä… K-kirjaimella… Mietin ankarasti, mikä se saattoi olla. Mutta ei, se oli kyllä edelleen siinä kielenpäällä, mahtoi olla kovin mukava paikka, kun ei siitä mihinkään liittynyt. Luovutin, ja painuin takaisin katsomaan telkkaria.
Se kannatti.
“I’ll kill you!” huudahti televisiossa joku. “How dare you say anything like that?!” karjahti toinne henkilö edelliselle. Päässäni välähti, ja tällä kertaa hyvällä tavalla. Pinkaisin nopeasti takaisin tietokoneen ääreen, ja syötin hakukoneeseen “Kildare”.
“Irlanti. Kildare on Irlannissa”, henkäisin jännittyneenä. Kildare, kuninkuus, kankkunen, kreisibailaus, kriisi, koira, karkuri, kissa, keltainen, kinkkinen, köhivä, kaltainen, kuulas, Kildare. Keltainen kissa karkasi kuulaasta kerrostalosta kriisissä koiran kanssa, kreisibailasivat Kildaren keijupuistossa kirkkauden koittaessa. Kildare.
Mitä minä tällä tiedolla nyt sitten tein?
Kyllä minä sen tiesin, mutta en kehdannut tai uskaltanut myöntää sitä itselleni, koska sitten minun täytyisi kertoa siitä myös Anskulle, eikä se oikein ollut järkevä ratkaisu tässä tilanteessa. Ja siinä maha missä painitaan… Ansku kolisteli ovesta sisään.
“Hei rakas, miten päiväsi on sujunut?” tyttöni kysäisi minulta ja jäi riisumaan ulkovaatteitaan olkkarin ovelle. Hän katsoi minua silminnähden huolissaan, mutta katse vaihtui hämmentyneen ja jännittyneen ilostuneeksi, kun hän huomasi minun jännittyneen innostuneisuuteni. “Ja mitäs sinä nyt olet keksinyt?” hän kysyi epäluuloisesti. En kai minä nyt noin läpinäkyvä ollut…
“Ihan hyvin, hyvin, olen jo paljon parempana nyt…” koitin selitellä huolettomasti, mutta Anskun pistävä katse sai minut huokaisemaan. “No, minä katsoin yhden dokumentin, ja sain idean”, tunnustin.
“Aijjaa?” Ansku lausahti kiinnostuneena, ja tuli sitten vierelleni sohvalle istumaan. “Ja mikä dokumentti se oli?”
Henkäisin syvään, ja aloin kertoa ajatuksiani.
“No siis, siinä oli sellainen poika, ja se sit tiesi jotain sen entisestä elämästä, se osasi kertoa tarkkojakin yksityiskohtia siitä… Siinä puhuttiin reinkarnaatiosta ja uudelleen syntymisestä. Ja mä nyt vaan ajattelin… Ne mun välähdykset ja kaikki… Ja kun mä muistin sen paikan nimenkin, se on Kildare, se missä ne mun unien ja välädysten asiat tapahtui. Se on Irlannissa”, kerroin jännityksellä ja hengästyin. Värähdin, kun Ansku tuijotti minua, se oli kuin hidastettua elokuvaa, tai oikeastaan jopa pysätetty kuva. Hän vain tuijotti mnua, ilmekään ei värähtänyt, silmätkään eivät räpsähtäneet, ei sitten kertaakaan. Aloin jo katsoa häntä sillä silmällä, että oliko hän hereillä enää vai kenties joku vahanukke, jonka joku oli salamannopeasti vaihtanut minun rakkaan Anetteni tilalle. Lopulta hän sulki silmänsä, ja kummalliset teoriat kaatuivat.
“Ja nyt sä tahdot Irlantiin, vai mitä”, hän totesi hiljaa silmät yhä suljettuina. Hämmästyin Anskun päätelmää – no, sitä minä olin juuri ajatellutkin. Ehkäpä hän olikin katsonut saman ohjelman aiemmin, ja päätellyt sen sitten siitä.
"Mä en tiedä, miten muuten mä saisin tän kaiken loppumaan", sanoin turhautuneena ja kumarsin päätäni häpeissäni. Tiesin kyllä, miten Ansku tähän suhtautuisi... Vilkaistessani hänen suuntaan saatoin nähdä kolme pistettä puhekuplassa hänen päänsä yllä, sillä olihan se nyt selvää, että hän ei pitäisi lainkaan ajatuksesta, että lähtisin johonkin lentäen yksikseni.
"Anteeksi, rakas..." kuiskasin hiljaa ja siirryin lähemmäs kultaani, ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.
Samat kolme hämmentynyttä pistettä leijui edelleen Anskun pään yllä.
"Etkö sä voisi turvautua ensin siihen johonkin psykologiin, niin kuin sanoit vielä aiemmin?" hän lopulta kysyi minulta, ja katsoi minua silmiin kiiltävin silmin.
"Okei..." myönnyin lopulta. "Voin mä kokeilla, jos siitä olisi jotain apua. Sä et tiedäkään, miten paljon mä toivon että se auttais mua, mutta jos ei... Niin mä en nää oikeesti mitään muuta vaihtoehtoa. En mä huvikseni sinne Irlantiin menis, mutta... tää kaikki vaan häiritsee mua niin paljon.
Ansku nyökkäsi minulle, ja sai aikaan pienen hymyn huulillani. Jotain helpotusta sentään – nyt se parapsykologin tapaaminen olisi jopa suotavaa Anskun silmissä, jotta hänen ei tarvitsisi päästää minua yksikseni maailman ääriin, sillä se olisi pikkuiselleni liian vaikea ajatus varsinkin tässä tilanteessa.
“Tsekkaisitko sä sit heti sen paikan itelles, niin saat homman eteen päin?” Ansku kysyi toiveikkaana. “Kun nyt siinä koneellakin oot.”
Nyökkäsin hänelle ja laitoin heti hakukoneeseen sanan ‘parapsykologi’ – tiesin, että Ansku saisi hetken mielenrauhan, jos saisin asian pois alta mahdollisimman nopeasti. Ja no, niin minäkin, jos se vain onnistuisi, mutta totta kai toivoin asian olevan niin.
“No voi vittu, nää on kaikki ruotsiksi!” älähdin huomatessani tulokset. “Mitä mä nyt laitan tähän, kun se on näköjään ruotsiksi sama sana?” kysyin epätoivoisena.
“Öö… no kokeile vaikka jotain et ‘varaa aika’ tai jotain…” Ansku ehdotti hämmentyneenä.
“Selvännäkijää täällä ehdotetaan vaihtoehdoksi…” mutisin itsekseni. “Ja hypnoterapia. Kelpaiskohan hypnotisoijakin hei muuten?” sanoin ääneen innostuneena, ja tällä kertaa Ansku saattoi nähdä piirretyn lampun syttyvän pääni päällä.
“No jaa…” hän sanoi ja kohautti olkapäitään.
“No on täällä joku suomi24-keskustelukin, reps, tsekataan se”, naurahdin itsekseni ja klikkailin itseäni pitkin internetin ihmeellistä maailmaa. Luin sivua hetken, kunnes turhauduin. “Joo turha toivo, olis pitänyt arvata, ettei tästä mitään hyötyä kyllä ole.” Anskukin nauroi, hänkin oli kuluttanut useita päiviä trollailemassa pitkin suomi24-keskusteluja.
“No jumalauta, nää on kans osa jotain uskonnollisia juttuja. Jos mä kokeilen vaan sitä hypnotisointia”, puhelin jo itsekseni.
“Jaa, suomi24 taas… No ei, ei täältäkään mitään löydy… SHY, kokeillaas sitä kun vinkkasivat kerran… Suomen hitsausteknillinen yhdistys? Joo, jos ei kuitenkaan, vaan Suomen hypnoosiyhdistys… Suggestoterapeutit? Kun en mä rentoutusterapeuttia tarvitse… Hei kato, täältä löytyy meiltäkin päin pari, ehkä näitä vois kokeilla?”
Ansku tyytyi nyökkäilemään vieressäni ja katseli löytämääni sivua.
“Okei, okei…” hän lopulta sanoi epäröiden. “Entäs toi sun toinen hakusana, hypnoterapeutit?” hän ehdotti. Selailin vielä toista hakutulostani.
“Hypnoosia käyttävät terapeutit… No onpas tylsän näköinen sivu, en mä jaksa selata tätä pitemmälle, toi edellinen saa kelvata. Tota, jos mä otan vaikka tohon yhteytttä?” ehdotin Anskulle ja osoitin yhtä nimeä löytämässäni yhteystietolistassa. Ansku nyökkäili kulmat kurtussa, ja seurasi, kun kaivoin esiin puhelimeni ja näppäilin numeron. Odotin jännityksellä vastausta, ja se tuli.
“No hei no Meriluodon Niia tässä terve. Tota, mä tahtoisin varata ajan hypnoosiin, voiko sen tehdä tässä ihan näin? Joo, okei, joo. Sellanen ongelma joo, et tota, mä oon nähnyt jotain unia ja sellasia outoja välähdyksiä, jotka on kaikki ollu samasta henkilöstä, ja mä epäilen et sil ois jotain tekemistä tyyliin mun edellisen elämän kans tai jotain… Joo, joo. En oo. No siis, mahdollisimman pian mieluiten. Ei oo, kun oon saikulla tän viikon, et on joo aikaa. Joo, joo… No se kävis kyllä tosi hyvin. Paljon se sit maksaa suunnilleen et osaan varata… Okei kiitos. Joo, nähdään sitten, kiitos paljon.”
“Sepäs kävi nopeasti”, Ansku tokaisi ja katsoi minua hämmentyneenä.
“No joo, kyl vaan, hassua. No mut siis ylihuomiseks sain ajan tolta, tosi kiva”, sanoin jännittyneenä.
Huomasin Anskun puristavan kätensä nyrkkiin. Häntä taisi jännittää jopa enemmän kuin minua – tai jopa pelottaa. Näin hänen kasvoistaan, että hän pelkäsi totta kai pahinta… Voi minun pikkuistani.
“Rakas hei…” sanoin lohduttavalla äänellä ja silittelin tyttöni käsivartta. “Mä lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, että mä yritän selvittää tän nyt niin pitkälle kuin vaan voin, ton hypnoosin avulla.  Ja oikeesti, en mä ihan tosissani usko että mitään pahaa voi tapahtua, mut mä en vaan saa mielenrauhaa, ennen kuin saan selville että mistä oikeen on kyse. Mä niin toivon, et sä ymmärtäisit tän asian.”
“Mua vaan pelottaa”, Ansku totesi hiljaa, ja minä kuiskasin heti “Mä tiedän sen…”
“Kun… kun tollaset jutut voi olla oikeesti tosi arvaamattomia. Mä en haluis et sä sekaantuisit mihinkään epämääräiseen tai epäilyttävään, nehän saattaa vaikka käyttää sua hyväkseen tolla tavalla, ei sitä koskaan tiedä. Ja katokin, et saat rahat takas, jos mitään ei tapahdu… Pysy vahvana”, Ansku vaati ja katsoi minuun vakavasti.
“Pysyn, jos sinäkin pysyt”, totesin vakaasti ja nyökkäsin vaimolleni. Voi miten seksikkäältä hän näyttikään ollessaan noin vakavana. Ilme ei ollut pelokkaan, surullisen tai epävarman vakava, vaan tuollainen vaativampi vakava – niillä oli kyllä iso ero, olin oppinut tuntemaan nuo eri vivahteet Aneten ilmeissä vuosien varrella.
“Näytät muuten hei tosi hotilta”, kerroin sitten hetken mielijohteesta naiselleni. “Tuollainen… enkeli. Vaativa ja vakava enkeli, joka on tullut hakemaan omaansa. Jotakin aarretta ehkä. Tai jotain, ehkä tämä enkeli on tullut varoittamaan jostakin vaarallisesta pienelle ihmiselle, joka yrittää uhmata omaa turvallisuuttaan. Tai no niinhän sinä teetkin, mutta minä en kyllä pelkää oman turvallisuuteni puolesta – mutta sinä oletkin siitä vissiin toista mieltä, no niin joo. Mutta älä pelkää, sillä katso, hän taisteli tiensä voittoon turvallisesti, ja se oli hyvä! Joo, reps ja lol ja silleen. Mutta takaisin asiaan, sinä seksikäs enkeli, koska siltä sinä totisesti näytät, noissa hiuksissasi, upean vaaleat platinablondit, ne ovat kuin sädekehä pääsi ympärillä, ja varsinkin, kun valo osuu niihin oikealla tavalla, odotas – kas niin, juuri näin” selitin ja siirsin tyttöäni hiukan eri asentoon valonlähteisiin nähden, “ja tuo enkeli on niin ihana ja hellä, mutta voiko jokin niin huumaavan seksy olla sellainen, no, kyllä voi, minun oma enkelini voi olla, eikä kukaan muu, tai mistäs minä tiedän voiko joku muukin olla, ehkäpä, mutta sinä olet minun enkelini ja kaikista maailman enkeleistä se upein ja seksikkäin ja kaunein olento myös maan päällä, niin kuin taivaassa, mutta jotta ei nyt ihan hirveän raamatullisiin tai kristillisiin tai muutenkaan uskonnollisiin asioihin mennä, niin voi kun tuollainen enkeli kulkisi matkassani joka päivä, suojelusenkelinäni, mutta niinhän se tavallaan kulkeekin”, kosketin kaulassani roikkuvaa riipusta, jonka olin joskus Anskulta lahjaksi saanut, “ja niin tuo enkeli on mielessäni, ajatuksissani ja mukanani joka hetki, turvaten matkaani pitkin maailmaa, niin kuin myös työ– ja koulumatkat, kotimatkoja unohtamatta, koska kotonahan tapahtuu eniten onnettomuuksia, joten myös kotona enkelini on kanssani, niin kuin tälläkin hetkellä se on, oli riipusta tai ei.”
Huulilleni levisi hieman höpsähtänyt, mutta onnellinen hymy.
“Sinä se osaat valita sopivimmat hetket tuollaisille, senkin hupsu”, Ansku naurahti ja asetti pehmeän kätensä hehkuvalle poskelleni.

*****

Illalla makasimme vieretysten sängyssä, emmekä kumpikaan meinanneet saada unta.
“Mitä sä aattelet siitä reinkarnaatiosta?” Ansku kysäisi yhtäkkiä, ja häkeillyin.
“No tota… Mä en oo ihan varma. En mä kai siihen buddhalaiseen kuitenkaan usko, kun siinä oli joitain epämääräistä mun mielestä. Mut sit taas toisaalta se vaikuttais jotenkin järkevältä vaihtoehdolta”, selitin, vaikka olin itsekin aivan hukassa.
“Mutta jos minä en usko siihen – katoammeko me toisiltamme, kun kuolemme?” Ansku kysyi harmistuneena.
"En mä halua valaistua, saavuttaa nirvanaa. Mä haluan jatkaa elämää tämänkin elämän jälkeen. Eli… no, en tiedä", tunnustin – olihan tämä vaikea asia. “En minä itsekään tiedä, uskonko varsinaiseen reinkarnaatioon, mutta minusta se nyt vain tuntuu jokseenkin järkevältä, että kuoltuamme synnymme myöhemmin uudelleen toisessa kehossa – oli se sitten ihminen tai eläin. Mutta valaistuminen ei oo mun juttu”, naurahdin, “koska näin mä voin kokea useampia elämiä. Jos mä vaikka silloinkin löydän itseni entisen elämän.”
Ansku puuskahti. “Mulle kelpais jo ykskin elämä, jos se vaan olis kiva.”
Minua suretti, kun Anette ei kokenut olevansa niin onnellinen kuin voisi olla. Toivoinkin niin kovasti, että tuleva lapsi sysäisi masennuksen syrjään… Vaikka saattaisihan se myös voimistaa sitä, tuoda pintaan raskauden jälkeisen masennuksen, tai jotain. Ei kiva. Mutta siksihän minä olin olemassa, elämässä omaa elämääni ja samalla tekemässä Anskua onnelliseksi, koin olevani suuresti vastuussa siitä. Anskuhan sitäkin masisteli silloin tällöin, että hän muka tekisi minut onnettomaksi, mutta ei, asia ei ollut tosiaankaan lainkaan niin. Olihan minullakin huonot päiväni, silloin kun Anskulla meni huonosti ja joskus myös luonnollisesti omia huonoja päiviäni, mutta tiesin, etten olisi lainkaan näin onnellinen ilman Anskua. Se minua kuitenin suretti, etten ollut onnistunut tekemään häntä onnelliseksi – kerran hän oli sanonut, ettei ollut onnellinen oman itsensä takia, eikä ollut sen jälkeen korjannut asiaa, että olisikin onnellinen, joten eipä hän tainnut sitä sitten olla. Harmi. Olisin tahtonut pystyä tekemään kaikkeni hänen onnellisuutensa puolesta, mutta en voinut noin vain vaikuttaa  hänen mieleensä. Masennus on kummallinen juttu, vaikka kaikki muut elämän osa-alueet olisivat täysin kunnossa, niin silti se vain on ja pysyy, niin ikävää kuin se onkin. Pöh.
“Kukkuu pöö”, kuiskasin ja asetin käteni hellästi Anskun vatsalle. “Mami rakastaa pientä toukkaansa. Kun sinä sieltä kaivaudut esille…” “Älä sano ‘kaivautua’ se kuulostaa aika creepyltä.” “Okei, kun sinä ilmestyt sieltä tänne meidän syliimme, pikkuinen, äiti pitää sinusta hyvää huolta ja mami hellii sinut aivan piloille! No en nyt liian, mutta sinä saat rakastavat vanhemmat ja se on tässä tärkeintä, meidän pikkuinen toukkamme, hyttysemme, voi kuinka toivoisin sinun tulevan sieltä jo pian. Mutta kasva rakkautemme rauhassa, niin sinusta tulee iso ja vahva pikkuinen, ja sitten sinusta tulee maailman reippain ja fiksuin lapsi, äitin kanssa voitte käydä ratsimassa ja mami auttaa läksyissä, pikku papu pikkunen, tui tui tui, hyvin hiljaa, hyvin hiljaa nyt kuuluu keijujen äänet, ne tanssivat taas koko yön loistaen, ja koko yön myös laulaen, keijukaiset, hohtavat kauniit hentoiset… Meidän pikkuinen keijukaisemme.”