Luku 1: Dare I say that you are amazing in every way?

 Jooooo. Tässä sitä nyt sit on. Lukeminen omalla vastuulla, en ole oikolukenut tätä eikä ole kukaan muukaan, se on hei nano! 8)

Luku 1: Dare I say that you are amazing in every way?

“Heitä homo voltti!”
“No niin mäkin sua! Niia perhana sun kanssas…” Anette nauroi minulle. “On sullakin jutut vakavan hetken tullen.”
“No voi anteeks kullanmuru pullamössöseni”, virnuilin julmasti vaimokkeelleni. “No mut näytä nyt, joko on mennyt kohta viis minuuttia?”
“Hädin tuskin minuutti. Rauhotu nyt.”

Siinä hän istui. Minun armas, kaunis, vaalea enkelini. Polkkatukan alta kiiluivat jäänsiniset silmät, jotka kuuluivat maailman upeimmalle kaunokaiselleni, omalle vaimolleni Anetelle. Edessään, polvillaan hän piteli raskaustestiä, jonka hän oli minuutti, kaksi sitten tehnyt. Meidän pienokaisemme.
“No joko nyt?” kysyin innokkaan hermostuneena – en olisi millään tahtonut olla katsomatta testiä, mutta vielä olisi muka pitänyt odottaa ainakin pari minuuttia. Eikö se nyt voisi olla vähän nopeampi, kai nykyteknologia oli sentään niin pitkälle kehittynyttä, että yksi raskaustesti voisi olla hiukan nopeampi? Hermoromahduksenhan tuollaiset hitaat välineet aiheuttivat, hämäläisten keksintöjä vartaan. Tosin paras olin itse varmaan puhumaan, hämäläisenä itsekin.
Näpräsin hermoillen hiuksiani, sitä pientä lettiä niskassani, jota aina hipelöin hermostuneena. Joskus vaikutti siltä, että muuten punaruskeista hiuksistani kuluisi väri pois juuri siitä tietystä kohdasta, kun sitä niin kovasti piti kaiken aikaa olla repimässä ja näpläämässä. Kumma kyllä, olin onnistunut pitämään hienon niskalettini. Anskukin oli useampaan otteeseen meinannut tulla sakset kädessä luokseni aikomuksenaan leikata tuo letti pois, ei kai se nyt sentään niin ärsyttävä asia voinut olla?

Havahduin Anskun henkäisyyn ja tönäisyyn – olin niin ajatuksissani näprännyt lettiäni – että pompahdin vaistomaisesti seisaalleni.
“Näytä näytä näytä nyt!” henkäilin jännittyneenä ja ojensin käsiäni kohti testiä, ja yritin kurkkia sitä Aneten kämmenten suojasta, ikään kuin hän olisi pitänyt sitä suurenakin aarteena.
Anette kohotti pientä muovista esinettä ylös silmieni tasolle lempeästi hymyillen. Minäkin näin sen – vahvan punaisen viivan viereen oli ilmestynyt hento punainen viiva. Se oli hyvin vaalea, mutta siinä se oli kuitenkin. Siinä se oli.
“Ansku…” huokaisin kyynel silmäkulmassani, ja kaappasin vaimoni sängyltä tiukkaan halaukseen. “Rakastan sinua niin paljon.”
“Ja nyt meille tulee vauva”, Ansku huokaisi. “Meille. Mutta…” Katsoin Anskua huolissani. “…ei pidä intoilla liikaa nyt heti. Se voi olla vain haamu, tai tuulimuna, tai jotain…” hän selitti varovaisesti.
Nyökkäsin Anetelle, mutta katsoin häntä rohkaisevasti.
“Mutta se voi myös olla ihan oikea. Pidetään vaan peukut pystyssä – ja tarrasukat jalassa, eikö niin mussu?” koitin selittää ja silitellä Anskun pehmeitä hiuksia. “Negatiivinen asenne ei ainakaan auta, joten koitetaan olla rohkein mielin. Se voi tapahtua nyt, jos me vain sitä toivomme.”
Anette nyökkäsi ja pyyhkäisi kyynelen poskeltaan. Sen kyllä näin, että tuo kyynel oli ahdistusta ja pelkoa, kun minun kyyneleeni oli iloa ja jännitystä. En olisi tahtonut Aneten joutuvan kokemaan niitä kyyneliä uudelleen ja uudelleen, mutta aina en vain voinut auttaa häntä. Tiesin kuitenkin, että se kyllä menisi ohi – ja minun täytyi vain olla hänen tukenaan.
Istahdin Aneten viereen ja silitin hänen reittään. “Me pärjätään kyllä – sinä pärjäät, ja minä olen sinun rinnallasi tässä. En jätä sinua yksin, tiedät sen kyllä.”
“Mutta entä jos minusta tulee hormonihirviö…” Anette huolehti ja puuskahti. “Tai sitten se menee kesken juuri, kun eniten alamme iloita tästä. Tai sitten vauva syntyy ennen aikojaan ja ei ehkä selviä! Mitä me sitten teemme? Tiedät kyllä, etten selviäisi siitä yksin…”
“Mutta kun minä en jätä sinua yksin, sanoinhan sen jo, höntti”, rauhoittelin vaimokettani, ja halasin häntä tiukasti. “Älä huolehdi noista asioista nyt, menemme ihan päivä kerrallaan. Ja kuule, tiedän että tämä tulee olemaan rankkaa, mutta me päätimme tehdä tämän nyt. Tiedät, että minulla on koulu vielä vähän kesken, enkä tahtoisi joutua keskeyttämään sitä oman raskauteni takia, ja sinä halusit nimenomaan tulla raskaaksi – pärjäämme kyllä, rakas.”

Olimme yrittäneet lasta Anskun kanssa puolisen vuotta. Meidän tapauksessamme se ei tietenkään ole mitään yksinkertaista, joten tuosta noin vaan se ei tapahtunut. Onnistuminen tapahtuikin yllättävän nopeasti, joten myös siksi oli hyvä, etten minä ollut se, joka oli raskaana. Minun kouluni loppuisi näillä näkymin syksyllä, eli juuri silloin kun meidän lapsemme syntyisi, mikäli kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Meillä oli sentään vielä sen verran siedettävä tilanne, että minä pystyin tekemään koulun ohella jonkin verran töitä, pian alkava työharjoitteluni olisi palkallinen, ja Anettekin teki töitä kassalla jaksamisensa mukaan. Joskus hän jaksoi ja otti vastaan enemmän töitä, kun taas joskus oli kausia, jolloin hän tuskin jaksoi nousta sängystä aamupalalle kanssani. Onneksi kauppias, jolle Anette teki töitä, oli hänen ymmärtäväinen tätinsä. Anskulle siis riitti töitä silloin kun hän halusi, mutta mitään sitovia pitkiä työrupeamia hänen ei tarvinnut suorittaa.

*****

“Jos se on poika, se voisi olla vaikka Kasperi.”
“Niin kuin se kummitus?”
“No vaikka sitten niin, mutta ei se minulle ensimmäisenä mieleen tullut, senkin hassu.”
“Kasperi Kummitus”, naureskelin omalle mielikuvalleni. “Ja sitä paitsi Kasperihan on ihan sellaisen ärsyttävän pikkupojan nimi, tiedätkö, sellainen joka ei tottele aikuisia ja kiusaa muita lapsia. Kaikki töissä tapaamani Kasperit ovat sellaisia! Varsinkin, jos se kirjoitetaan C-kirjaimella ja päättyy ärrään!” kikatin jo melkein kippurassa Anskun vieressä, mielessäni lausahdus ‘saako tälle edes nauraa?’. Koitin hengittää rauhallisemmin, ja katsahdin taas Anetteen.
 “Entäs tyttö? Helene?” kysäisin mielipidettä Anetelta tytönkin nimeen.
“Tai vaikka… Ada?” Ansku heitti ilmoille.
“Niin… Onneksi meillä on vielä aikaa. Ruu?” hymähdin ja kauhaisin viimeiset lusikalliset muroja suuhuni.
“No sinä olet kyllä aikamoinen Nalle Puh, herkkuperse”, Ansku hihkaisi ja irvisti, ja minä näytin kieltä takaisin. Ansku näytti hampaansa ja puraisi ilmaa – nyt olisi kielelle käynyt huonosti, jos olisi tielle sattunut. Näytin loukkaantuneelta, ja asetin käteni puuskaan.
“No en minä oikeasti purrut. Voin minä leikisti puhaltaakin, jos kerran sattui”, Ansku yritti leppyytellä minua, ja puhalsi suuntaani. Virnistin ja rentouduin. Miten paljon minä rakastinkaan näitä niin arkisia, mutta niin hellyyttäviä iltapaloja, ja vielä enemmän aamujen unihiekkaisia haukottelun täyteisiä puuronmussutuksia. Niinä hetkinä, kun Ansku hymyili ihan oma-aloitteisesti ja nauroi omille jutuilleen, tunsin jonkinlaista täysinäisyyttä, onnistumisen tunnetta. Ne hetket olivat jotakin niin upeaa. Vaikka nykyään minun ei tarvinnut ponnistella tehdäkseni naiseni onnelliseksi, ponnistukset ja yritykset olivat silti kaiken sen arvoista. Näinä neljänä vuonna olin saanut nostaa Aneten syvistä ja sitkeistä soista ja pimeistä onkaloista niin moneen kertaan, että pienet notkahdukset eivät paljon vaikuttaneet. Ne olivat vain meidän tavallista elämäämme, arkeamme. Kai jokaisella ihmisellä sentään huonoja päiviä joskus oli, meillä niitä nyt saattoi olla hiukan useammin. Niistä selvittiin kuitenkin, ja kaikkeen siihen auttoi välillämme leijaileva suuri rakkaus, huolenpito ja toisistamme välittäminen. Mikään ei saanut meitä eroon toisistamme. Toisinaan jouduimme tietenkin olemaan pitempiä aikoja kaukana toisistamme, mutta tietenkin niistä selvittiin, ei kukaan voinut koskaan olla kiinni toisessa kaksikymmentäneljä tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa. Ja kyllä, Ansku repi joskus minunkin hermojani. Olihan hän melko temperamenttinen ja hiukan äkkipikainenkin, mutta leppyi kyllä yhtä äkkiä kuin oli suuttunutkin. Olin näiden vuosien aikana oppinut myös, ettei tyttöni pitänyt lainkaan mököttämisestä. Ei sillä, en minäkään, en osannut koskaan olla ollenkaan pitkävihainen. Toisaalta aloin sovitella riitojamme ehkä liiankin helposti, asetuin siihen alistujan asemaan ja pyysin liian herkästi anteeksi, vaikka harvoin meillä mitään suuria maata järisyttäviä riitoja olikaan. Toisinaan kuitenkin minunkin täytyisi pitää pintani, eikä minun pitäisi joka kerta olla se, joka pyytää ensin anteeksi. Oli kuitenkin kertoja, jolloin minä en ollut tehnyt tai sanonut mitään väärää – Ansku nyt vain sattui ottamaan kaiken niin herkästi itseensä, että saattoi vihastua kömpelöstä lauserakenteestakin.

Kolmena seuraavana päivänä kaikki meni hyvin, olimme täynnä rakkautta, eikä Anskuakaan masentanut mikään. Kolme päivää oli periaatteessa huima suoritus, kun laskettiin ennätyksiä siinä, miten pitkään hänen mielialansa pysyi korkealla. Kolmen päivän ajan hän oli iloinen, innokas ja kiinnostunut kaikesta. Hän tahtoi lähteä kanssani kaupungille shoppailemaan ja katselemaan vauvanvaatteita, vaikka olimmekin sopineet, ettemme ostaisi mitään vielä. Emme myöskään halunneet pitää meteliä tulevasta perheenlisäyksestämme, jotta Ansku ei ahdistuisi paineista ja tuntemattomienkin kyselyistä. Kolmannen päivän iltana Ansku kuitenkin masentui jälleen. Olin tullut vasta koulusta kotiin pitkän päivän jälkeen, väsyneenä, ja löysin Anskun makaamasta sängystämme murheellisena, kasvot seinään päin ja peitto korvissa.
“Ansku…” kuiskasin ja silitin varovasti hänen kylkeään, mikäli se nyt oli siinä paikassa, mihin käteni ensimmäisenä satuin laskemaan.
“Mikä on?” kysyin, vaikka tiesin, etten saisi siihen heti vastausta. Ansku ei koskaan vastannut ensimmäiseen kysymykseen, ja tiesin, että hänen päässään pyöri hurja määrä ajatuksia, ja kaikenlaisia lausemuotoja, joilla hän voisi murheistaan kertoa.
“Haluatko olla yksin?” kysyin seuraavaksi. “Haluatko että menen pois?” tahdoin tietää, ja Anskun vastaus oli harvinaisen selvä: hän pudisti päätään rivakasti, ja päätin käydä makuulle hänen taakseen, ja otin hänet lusikkaan. Jatkoin tyttöni kyljen silittelyä, ja välillä kutittelin hänen niskaansa ja korvaansa huulillani – varovasti vain, ettei hän oikeasti kutiaisi. En tahtonut suututtaa tai hermostuttaa häntä yhtään enempää, kun nyt varmasti oli jokin vialla.
Mielessäni pyöri, että kohta täytyisi nousta valmistelemaan koulutehtäviä, tällä kertaa tehtäväksi oli tullut jotakin syvempää esikouluikäisten lasten kehittymiseen liittyen, mutta en tahtonut jättää Anskua nyt yksin. Vaikka olin silitellyt häntä pian puoli tuntia, tiesin, että kohta hän kertoisi, mikä on vialla.
“Ansku…” ehdin kuiskata, kun vaalea kaunottareni jo kuiskasi itkuisella äänellään:
“Se on Aliisa. Se on Aliisa.”
Puuskahdin vihaisena. Niimpä tietysti. Aliisa oli jälleen ottanut jotenkin yhteyttä Anskuun, ja pahoittanut tämän mielen. Aliisa oli kaiken pahan alku ja juuri Anskun elämässä: tuo tyttö oli murskannut Anskun sydäntä pala kerrallaan jo ala-asteelta lähtien. Tuo tyttö oli vetänyt muut ystävät häntä vastaan valheellisilla puheille, tuo tyttö oli esittänyt ystävää, jota hän ei totisesti ollut koskaan ollutkaan Anskulle. Tuon tytön takia Anskun itsetuntoa oli koeteltu, ja hänellä kesti pitkään, ennen kuin oppi luottamaan kehenkään ihmiseen. Itse en ollut koskaan Aliisaa henkilökohtaisesti tavannut; vain nähnyt kuvia ja kuullut asioita Anskun suusta. Viimeinen kerta kun Aliisa oli sivaltanut Anskua, oli varmaankin jo pari, kolme vuotta sitten. Silloin asia ei ollut edes niin vakava, ainakaan omasta mielestäni, mutta silti se oli saanut Anskun mielen riekaleiksi. Jos Aliisa oli tällä kertaa tehnyt jotain vielä pahempaa, en voinut enää taata, ettenkö tekisi jotakin asialle. Aiemmin Anette oli pyytänyt, etten ottaisi minkäänlaista kontaktia Aliisaan, sillä siitä koituisi vain harmia sekä hänelle itselleen, että minulle. Aliisa vain kääntäisi asian heitä molempia vastaan. Nyt en välttämättä voisi jättää asiaa sikseen. Näin, ettei Anskulla tosiaan ollut asiat hyvällä tolalla.
“Mitä se helvetin narttu nyt sinulle on sanonut? Muista nyt, kulta pieni, rakas, ettei sinun pidä yhtän kuunnella sen sanoja, jätä ne omaan arvoonsa…” koitin pitää ääneni rauhallisena, mutta se oli vaikeaa. Ansku kuuli varmasti, etten aikoisi jättää asiaa sikseen, jos hän kertoisi minulle mitä tahansa.
“Se oli nähnyt meidät kaupassa. Kun katselimme niitä vauvanvaatteita yhdessä. Se pisti viestin facebookissa…” Ansku nyyhkytti hiljaa, ja yritti olla nikottelematta, jotta saisin selvää hänen puheestaan.
“Kerro”, sanoin rohkaisevasti. “Päästä se ulos, vuodata se minulle, jos se helpottaisi.”
“Haukkui huoran penikaksi ja lesboksi, jolla ei ole mitään syytä elää, haukkui sinuakin joksikin vitun rumaksi koiraksi. Ja sanoi, että säälii sekä sinua että meidän lastamme. Ja sanoi, että olikin aina miettinyt, olenko raskaana kun olen niin vitun läski. Sanoi, ettei usko meidänlaistemme ihmisten pystyvän mitenkään huolehtimaan lapsesta, antamaan hänelle turvallista ja tasapainoista elämää. Ja että voisi mieluummin henkilökohtaisesti abortoida meidän lapsen, kuin toimia kenen tahansa lesbolapsen terapeuttina. Miksi se sanoo noin? Miksi sen piti olla näkemässä meidät…” Ansku nielaisi ja alkoi nyyhkyttää kovempaan ääneen.
“Älä ota mitään noista tosissasi. Minäkin olen ihan vitun vihainen, eikä sillä ole mitään oikeutta sanoa mitään tuollaista. Se ei tiedä mitään meistä, ja se on itse ahdasmielinen paska. Minkälaisen kasvatuksen se on oikein saanut, kun vielä aikuisenakin täytyy käyttää tuollaista kieltä?” puhisin vihoissani. “Se ei totisesti ole ansainnut mitään hyvää tuollaisten sanojen takia, melkein tekisi mieli haukkua sitä samalla tavalla, mutta siitä ei ole mitään apua. Kääntää sen vaan meitä vastaan. Mutta en minä voi jättää asiaa tähän. Anteeksi rakas, mutta mun on pakko sanoa sille jotain. Ja hei, voidaanhan me vaikka tehdä siitä rikosilmoitus, otat vaan sen viestin talteen ja pistetään asia eteenpäin. Tuosta voi saada vaikka syytteen laittomasta uhkauksesta tai siitä… Mikä se on kun pilkkaa toista kovasti? Ollapa joku lakimies nyt”, mutisin ja raastoin hiuksiani vihaisena. Millä perusteella kukaan pystyi olemaan noin nuija?
"Anna olla... ei siitä ole kuitenkaan mitään hyötyä. Kyllä sinä tiedät, että muutkin ovat yrittäneet suojella minua häntä vastaan, mutta mikään ei toimi silti, ei koskaan, hän palaa aina uudelleen vain solvatakseen minua. Miksi, minä en ymmärrä, miksi hän on ottanut elämäntehtäväkseen musertaa minut?" Ansku nyyhki, ja minä paijailin hänen pehmeää tukkaansa vielä hellemmin.
"Jonkun nyt sentään täytyy pysäyttää hänet..." murisin tuskastuneena. "Sanon hänelle vielä niin kovat sanat, että vielä hän sen lopettaa. Hän ei uskalla ikinä enää sanoa sinulle yhtä poikkipuolista sanaa. Ei yhtäkään. Lupaan sen." Tai ainakin haluaisin luvata...

*****

Kesti melkein viikon saada Anette toipumaan järkytyksestään. Minun voimiani riisti kovasti se, että minun täytyi huolehtia kodista, Aneten mielenterveydestä, sekä samalla miettiä sitä, mitä oikein sanoisin Aliisalle. Jotakin minun täytyisi tehdä, se oli selvää. En voisi jättää asioita sikseen. Olin kirjoitellut joka päivä joitakin tiukkouja lauseita ylös, joita sanoisin. Vielä vain piti miettiä, miten voisin sanoa kaiken sanottavani ilman, että se narttu voisi käyttää sitä meitä vastaan, tai ilmoittaa vaikka poliisille. Olimmehan itsekin harkinneet hänestä ilmoittamista, mutta se oli jäänyt vielä puolitiehen – odotimme sopivaa hetkeä.
“Hei rakas”, kokeilin hellitellä kultaani. Hänet sai toisiin maailmoihin rauhoittumaan, kun kerroin hänelle kauniita vaaleanpunaisia unelmia, ja laskin hänet hellästi hattarapilville lepäilemään. “Tiedätkös, mitä voitaisiin tehdä joskus. Kun meidän pieni toukkamme syntyy, niin sitten olemme vain me kolme, eikä ketään muuta. Kukaan ei estä meidän pienen perheemme onnea. Voimme matkailla junalla vaikka ympäri Suomea junalla toukan kanssa, kulkea kaikkialle minne haluammekaan, katselemaan kuinka saimaannorpat liplattelevat Saimaalla, kuinka joulupukin kaikki porot jolkottelevat jouluyönä edessämme, revontulet valaisevat taivasta ja me ne värittävät suudelmamme sateenkaarenvärisiksi. Kuinka Kalajoen hiekat ovat kuumat ja polttavat varpaitamme, ja toukkamme tahtoo lähteä juoksentelemaan pitkin hiekkarantaa, kuinka me leikimme vesisotaa yhdessä ja nauramme aivan märkinä. Kuinka nousemme Näsinneulaan ja katselemme koko maailmaa sieltä ylhäältä. Ja matkaamme Lontooseen, näemme Big Benin ja kävelemme koko päivän, illan, yön ja aina auringonnousuun saakka ympäri kauniita puistoja. Liidämme yhdessä Uuteen-Seelantiin, kaitsemme lampaita ja toukkamme loikkii niiden päällä kuin pilvissä. Keritsemme itsellemme tarpeet uusiin vaatteisiin, lypsämme omat maitomme ja valmistamme omat juustomme. Matkustamme Kanadaan, hankimme huskylauman ja teemme joka päivä retkiä reellä, jokainen koira mukana juosten, minä koulutan koirista kaverikoiria ja teemme hyväntekeväisyyttä, autamme jokaisen pienen autistisen lapsen vapautumaan ja kuntoutamme joka ikisen vammautuneen ihmisen koirien ilon avulla. Teemme kaikkemme meidän yhteisen sekä koko elinyhteisön onnen eteen, mutta meidän maailmassamme mikään ei ole vaikeaa. Me teemme kaiken, emmekä silti mitään – me rakastamme ja ratsastamme alasti auringonlaskuun!”
Anette itki ja nauroi yhtäaikaa sylissäni.
“Rakastan sinua, senkin hupsu pökkelöni”, hän huokaisi ja pyyhki kyyneleitä märiltä poskiltaan. Minäkin autoin häntä siinä, ja pyyhin lopulta kostean kämmeneni päiväpeittoon.
“Nää olis pitänyt pullottaa nää sun kyyneleet, ja lähettää ne Baden Badeniin”, voihkaisin dramaattisesti ja huitaisin käden otsalleni.
“Joo joo, mä tiedän, että mä olen kyllä aikamoinen kisu”, Ansku virnisti ja veti minut pehmeään suudelmaan. Rakastin noita suudelmia. Niistä tunsin aina, kuinka olin onnistunut palauttamaan uskon Anetteen, nuo suudelmat olivat aina satumaisen pehmeitä, ja huulilta maistui vielä suolaisten kyynelten hiven.

*****

Kalifornialaisessa jättikokoisessa sängyssä saatoimme viettää aikaa unelmissamme, kun tuon illan jälkeen kyhnytimme nukkuessamme poikkeuksellisen lähellä toisiamme.  Improvisoin meille iltapalan, ja olisin tarjonnut Anskulle vielä pienet unea saattelevat huikat lämmintä maitoa.
“En tarvii lasillista maitoa, vaan tarviin duunia”, Ansku sanoi ja kieltäytyi maidosta. “Sitä paitsi, eikö tuo nyt ole aika jenkkiläinen tapa? Eihän me siellä sentäs vielä asuta, etkä tietääkseni ollut meitä sinne viemässäkään?”
Mietin itsekin, mitä ihmettä olin oikein ajatellut. Ehkä olin nähnyt unta jostakin lämmintä maitoa kittaavasta hepusta, joka joi aina lämmintä maitoa tiukan paikan tullen, kun uni ei nimenomaan tullut, vaan Nukku-Matti täytyi erikseen pyytää kylään? Ehkä siksi olimmekin koko yön kiinni toistemme ihossa. Yleensä me molemmat tarvitsemme oman tilamme, mutta nyt kun toinen vetäytyi edes vähän pois unissaan, ihan luonnostaan, niin toinen oli jo heti kiinni aina vain lisää. Onneksi kumpikaan meistä ei juuri harrasta yöllisiä vessareissuja, sillä tuona yönä kumpikaan ei olisi kyllä mitenkään päässyt menemään yhtään minnekään.