Luku 7. I'd rather kill myself than turn into their slave

Luku 7. I'd rather kill myself than turn into their slave

Punatukkainen tyttö taputteli jälleen rakasta hevostaan. Tähtiotsa, Star hieroi rakasta tyttöään turvallaan. Tyttö oli varmasti maailman turvallisin ihminen, tyttö huolehti hänestä ja piti hyvänä. Ja sama tunne oli myös tytöllä hevosestaan. Kukaan tai mikään muu ei saanut hänelle yhtä turvallista oloa, ei missään, mitenkään, ei milloinkaan. Ja jotta ei liikaa toistosta pääsisi, niin kyllä vain, tässä tyttö olisi voinut viettää vaikka loppuelämänsä. Loppuelämänsä… Elämänsä loppuun saakka. Juuri niin.

Olive harjaili Starin ruumiista likaiset mutatahrat pois pikkuhiljaa, ja pian karva olisi kiiltävää – se se säihkyisi auringon loisteessa tähden lailla, ja Starin karva olisi pian aivan hevosen itsensä nimen veroinen. Kylläpä tuli harjaus tarpeeseen, ja Starkin värisi mielihyvästä ja puhisi tyytyväisenä. Aina välillä se pukkaisi yhä uudelleen ja uudelleen Oliven hiuksia, ja Olive naurahteli iloisena. Voi kumpa hän olisi yhtä iloinen ja onnekas joka päivä! Täällä Starin luona hän sitä oli, mutta kun joka päivä ei saanut täällä olla, niin elämä oli välillä hyvin vaikeaa, varsinkin sellaisen isän kanssa…
“Voi Star, oma ihana Tähtiotsani. Lupaatko, ettet ikinä jätä minua? Minä rakastan sinua. Rakastan sinua enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Mikään hirviö ei saa riistää sinua minulta… Ei sitten vaikka mitä tapahtuisi. Millään muulla ei ole minulle väliä, kuin sinulla. Olet upein olento maailmassa, Tähtiotsa. Rakkaani…” Olive kuiskaili ja silitteli Staria, ja painoi poskensa hevosen pehmeään, lämpimään kylkeen. Star haukkasi tyttöään lempeästi olkapäästä, ja Olive vain nauroi.
“Sinä senkin hassu, hupsu otus, älä minua syö!” hän kikatti hiljaa. “Mutta voi kun voisinkin tuoda sinulle enemmän ruokaa… Minä tiedän, että sinulla on nälkä. Joskus tämäkin muuttuu, lupaan sen sinulle.”
Hevonen äännähti ymmärtäväisesti. Olivesta tuntui niin kummallisen onnelliselta, miten joku, joka ei ollut ihminen, saattoi ymmärtää hänen ajatuksiaan niin täydellisesti. Upea, mahtava hevonen, maailman kaunein otus! Hyvin kummallinen maailma – miten ihmisen paras ystävä saattoi olla hevonen eikä toinen ihminen! Mutta se oli vain uskottava. Kenties muut eivät edes ymmärtäneet saati uskoneet sitä – ehkä joku tahtoisi pian polttaa hänet roviolla noitana? Se ei haittaisi, kunhan Olive vain saisi viettää elämänsä jokaisen päivän upean hevosensa kanssa, vaikka oudolta se kuulostikin. Hän rakasti tätä hevosta enemmän kuin mitään muuta, eikä uskonut, että pystyisi saavuttamaan samanlaista sielujen välistä ymmärrystä kenenkään muun ihmisen kanssa.

Olive halaili Tähtiotsaa hyvin pitkältä tuntuvan ajan. Tytön ajantaju hävisi täysin, kun hän oli täällä. Se oli ihanaa, mutta todella vaarallista loppujen lopuksi.
“Tyttö, perkele, mitä sinä teet!” kuului tuttu vihainen huuto vähän matkan päästä. Se oli Olivelle liian tutuksi tullut ääni ja huudahdus, ja tämänkertainen hellän hetken katkaisu katkaisi kamelin selän, ja Oliven pinna katkesi.
“Silittelen rakasta hevostani”, hän vastasi kylmän viileästi ja puristi kätensä nyrkkiin. Hän kääntyi ympäri ja katsoi isäänsä vähintään yhtä vihainen katse silmissään, kuin isälläänkin. Star vaistosi tunnelman muutoksen oitis, ja se kääntyi katsomaan saapuvaa isää, ja jäykistyi. Olive ei ollut ainoa, joka oli saanut kestää tuon hirviön pahoinpitelyjä, lyöntiä ja potkintaa.
“Painu talliin siitä, sinne sinä kuulut. Hävitän tuon kaakkisi vielä jos vaan lusmuilet sen kanssa!” kuului vihainen ärjyntä ja uhkaavat askeleet lähemmäs.
“Ei”, vastasi Olive lyhyesti.
“Ei? Mitä tarkoitat sillä? Sinäkö, pieni ja heikko ipana rupeat vastustamaan minua?” kysyi julmuri yhä kovemmalla äänellä, ja astui askelen lähemmäs. Hirviö näytti nyt aivan karhulta, joka oli hyvin verenhimoinen ja oli valmis hyökkäämään.
“Minä en tottele sinua. Minä en ansaitse tällaista”, Olive kertoi isälleen ja hengitti syvään, ja vastusti häntä rinta rottingilla.
Salamannopeasti isä kohotti kätensä ja huitaisi. Olive vajosi maahan Starin jalkojen juureen ja piteli poskeaan – hänen korvassaan humisi ja rutisi, tuntui siltä kuin tällä kertaa jotakin olisi rikkoutunut. Olive kosketti nenäänsä, ja huomasi sen vuotavan verta. Hän kohdisti katseensa ylös päin isäänsä.
“Sinä et lyö minua”, hän kuiskasi vihaisesti.
“Ja kuka niin sanoo?” julmuri nauroi pilkallisesti. “Sinä kuulut sinne, jalkojeni juureen, eikä se muuksi muutu, ei ikipäivänä, olet vain heikko huoranpenikka.”
Olive puhisi vihaisesti. Miten joku pystyi puhumaan noin julmasti ja ilkeästi? Hän nousi hitaasti seisomaan, ja nojasi hetken Stariin kooten itseään. Sitten hän hyökkäsi ja tönäisi isäänsä voimakkaasti. Yllätyshyökkäys sai isän horjahtamaan, ja hän kompastui omiin jalkoihinsa ja lennähti selälleen. Hetken selvittyään hämmästyksestä, hän nousi ylös ripeästi, ja kohdisti jälleen vihaansa tyttäreensä. Olive yritti väistää, mutta tällä kertaa nyrkin isku osui voimakkaasti hänen kylkeensä. Tytön kivulias huuto säikäytti myös Starin, joka herätti viimeistään sen suojeluvaiston – se nousi villiintyneenä takajaloilleen ja astui pari askelta kohti hirviötä… Laskeutuessaan takaisin maahan se onnistui osumaan kaviollaan hirviön olkapäähän – hirviö karjahti voimakkaasti ja vajosi polvilleen pitelemään olkaansa.
“Nyt te viimeisen tekonne teitte, te perkeleet…” hän murisi vihaisemmin kuin koskaan. Hän lähti jälleen nousemaan ylös polviltaan, ja katsoi Oliveen ja Stariin hyvin murhaavasti.
Star huomasi hälyyttävän ilmapiirin – se pukkasi turvallaan Olivea, ja vilkaisi sitten taakseen. Olive ymmärsi vihjeen, nousi rivakasti ylös, tarttui Staria harjasta ja loikkasi taidokkaasti sen selkään.
“Mitä te -” hirviö karjaisi ja astui uhkaavasti lähemmäs Staria. Star peruutti, ja lähti nopeasti juoksemaan pitkin peltoa. Olive piti kiinni niin kovaa kuin pystyi, hän lähes makasi vatsallaan Starin selässä, ja puristi jaloillaan hevosen kylkiä niin kovaa kuin vain voimiltaan voi. Hänen kylkeään särki, mutta jokin vain sai hänet jatkaamaan. Nyt oli tosi kyseessä.

Ratsukko laukkasi niin kovaa kuin pääsi pakoon pahaa maailmaa.

“Star, Tähtiotsa, levätään… Minuun sattuu…” Olive tuskaili jonkin ajan kuluttua hevosen selässä. “Pysähdy, Star…”
Ja Star pysähtyi. Olive kapusi varoen pois hevosen selästä, ja kävi maahan polvilleen, ja hän piteli kylkeään kivuliaasti. Hän myös pyyhkäisi nenäänsä, ja ähkäisi – siihen sattui koskettaessa, sen täytyi olla murtunut… Star puhisi huolestuneena ja hieroi turpaansa Oliven selkään.
“Olet paras heppa, Tähtiotsa”, Olive kuiskasi ja hengitti raskaasti. Star haukkasi maasta ruohoa ja mutusti sitä tyytyväisenä. Se vaikutti siltä, kuin kaikki vaara olisikin kadonnut; kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Tuota piirrettä Olive rakastikin hevosessaan, se oli kuin ei olisi huolen häivää. Se vain oli rauhassa.
“Minuun sattuu…” Olive kuiskaili. Star laski turpansa jälleen tyttönsä selkään ja hengitti hänen niskaansa rauhoittavasti. Hetken vain se kesti, kun hevonen alkoi liikehtiä levottomasti. Se askelsi Oliven ympärillä ja katseli ympärilleen.
“Star, ei mitään hätää, me olemme nyt turvassa…” Olive kuiskasi ja katsoi ihmeissään levotonta hevosta. Tuo ei kuitenkaan rauhoittunut, vaan käveli ympäriinsä. Se höristi korviaan ja tarkensi katseensa kaukaisuuteen, siihen suuntaan, mistä he olivat juuri tulleet.
Myös Olive tunsi sen pian. Hän kosketti maata, ja tunsi tärinän. Joku oli tulossa – hevonen laukkasi raskaasti heitä kohti.

Olive nousi hädissään ylös, mutta värähti tuntiessaan pistävän kivun kyljessään.
“Star… auta minua…” Olive ähisi tuskissaan, ja tarttui tiukasti Starin harjasta kiinni.
Star kumartui hiukan, ja Olive oli päästää kyljestään irti noustakseen hevosen selkään, mutta kipu pakotti hänet painamaan kylkeään. He näkivät hurjan ratsukon lähestyvän kovaa vauhtia. Hän tarttui siis vain toisella kädellään harjasta, ja yritti hypätä hevosen selkään – se vaati pari kolme kivuliasta yritystä, mutta onnistui viimein. Saman tien Star lähti laukkaamaan pois päin, mutta heitä saavutettiin kaiken aikaa. He eivät ehtineet kauaskaan, kun hirviö oli jo aivan heidän perässään.
“Pysähtykää, perkeleet!” ärjyi hirviö hevosensa selästä ja pui nyrkkiään. Pikaisella vilkaisulla taakseen Olive huomasi, mitä hirviöllä oli mukanaan – köysi ja paksu ja vankka puukeppi.
“Star, pelasta meidät, ole kiltti, ole kiltti äläkä anna sen ottaa -” Olive kuiskaili hädissään hevoselleen, mutta lause jäi kesken.
Hirviö heitti köyden Starin jalkoihin. Silmukka sotkeutui kavioihin, tiukka vetäisy – ja Star lensi kuperkeikalla ympäri, Olive lensi selästä kauemmas eteen, ja Star vyöryi ja pyöri maastossa jättäen myös Oliven alleen. Kaikki liike pysähtyi, ja sekä Star että Olive jäivät makaamaan maahan. Kummastakaan ei lähtenyt ääntäkään.
Hirviö laskeutui hevosensa selästä ja asteli raskain ja voimakkain askelin kohti Olivea. Hän jäi vihaisesti katsomaan heiveröistä, ruhjoutunutta tytärtään maassa. Hän virnisti, kohotti keppiä ylös, ja…

Heräsin hätkähtäen ja tärisin. Katselin valppaana ympärilleni, kääntelin päätäni ja hätäinen katseeni kulki pitkin huonetta. Mitä tapahtui? Tuntui siltä, kuin olisin satuttanut itseni. Päätäni ja koko kehoani särki yllättäen, enkä ensin tajunnut, missä oikein olin.
Kosketin nenääni varoen – siihen särki, mutta se oli kyllä täysin ehjä. Ehkä olin kolauttanut sen johonkin, tai Ansku oli muksauttanut minua unissaan? Vaistomaisesti käteni kävi kyljessäni. Värähdin, siihen koski ja kivun aalto leimahti lävitseni, mutta kaikki tuntui silti olevan kunnossa. Painoin pääni käsiini ja toivoin, että paine saisi kivuliaan päänsäryn katoamaan. Hetken irvistelin silmät kiinni paikallani ja keinuin edestakaisin, kunnes tunsin suuni kuivavan niin kovasti, että oli pakko saada juotavaa. Nousin varovasti sängystä ja jäin seisomaan hetkeksi sängyn vierelle – kehoni tärisi niin, etten saanut askeltakaan otettua, ja näkökenttäni sumeni täysin. Otin tukea sängynlaidasta, ja kurtistin kulmiani, odotin hetken.Pikkuhiljaa näkökykyni palasi.
Huh huh. Mitä minulle oikein oli tapahtumassa? Minua värisytti kylmästä, mutta samalla tuntui, kuin koko kehoni olisi ollut tulessa. Olinko sairas tai jotain? Toinen tällainen samanlainen outo yö lyhyen ajan sisällä oli jotain todella outoa. Enkä missään nimessä tahtoisi jäädä heti pois töistä, vastahan olin ollut siellä yhden päivän… Sairaspoissaolo heti ensimmäisen päivän jälkeen ei varmaankaan antaisi kovin hyvää kuvaa minusta, vaikka ei sairastuminen minun vikani ollutkaan. Jos tämä nyt sitä edes oli, en sitä vielä oikein osannut sanoa. Ehkä vain kokeilisin olla aloillani ja juoda vettä, kyllä tässä olisi vielä jokunen tunti aikaa ennen töihin lähtöä – kai? En ollut tullut katsoneeksi kelloa, mutta luultavasti kello löi vielä jossakin kolmen maissa tai jotakin. Kyllä tämä tästä, ei minulla mitään hätää varmaankaan olisi…

Sain aikaiseksi päästä keittiöön saakka ilman vaikeuksia, ja laskin itselleni lasillisen kylmää vettä. Join ensin sen puolilleen, ja lisäsin sen taas täyteen, ja istuuduin sitten keittiön pöydän ääreen tuolille sitä hörppimään. Huh huh. Viileä vesi teki todella hyvää valuessaan alas kurkustani ja viilentäessään minua pikkuisen kerrallaan. Heilautin päätäni ja hiuksiani, ja irrottelin hikiset hiukset niskastani. Täytyisi ehtiä aamulla suihkuun ennen töihin lähtöä.
Huokaisin ja painoin pääni alas. Pörrötin hiuksiani, jotta päänahkanikin saisi hieman ilmaa, jotta saisin hieman raikastusta edes. Mieleeni alkoi pikkuhiljaa palautua asioita. Olin juuri nähnyt unta, kyllä… Mutta jokin siinä tuntui kovin tutulta. Siinä oli punatukkainen tyttö. Ja hevonen. Ja heillä oli jokin hätä, varmasti… Vaikka aluksi kaikki oli varmasti jotenkin rauhallista, siitä olin varma – olinhan itsekin alkanut ensin nukkua kovin rauhaisasti, mutta sitten kaikki oli muuttunut. Jotakin kamalaa oli tapahtunut… Mitähän se oikein oli? Oliko tyttö kenties loukkaantunut, tai vielä jotain pahempaa? Ehkä asetuin tytön asemaan niin kovasti, että tunsin hänen kipunsa itsessäni. Mutta mitä ihmettä, senhän piti olla vain unta? Miten mikään uni voisi vaikuttaa minun kehoni tuntemuksiin niin kovasti? Tämä oli jo outoa.

Yhtäkkiä haukottelin suurieleisesti, ja minua alkoi nukuttaa todella paljon. No, hyvähän tämä vain oli, saisin ilmeisesti sittenkin unta, veden juominen oli näköjään auttanut. Ei kun nukkumaan vaan taas – otin kuitenkin vesilasin mukaan yöpöydälle, jos vielä heräisin hikisenä, eipähän tarvitsisi enää tulla keittiöön asti vettä hakemaan. Kävin takaisin Anskun vierelle kyljelleni ja kiedoin käteni jälleen hänen ympärilleen.

*****

“Älä koske Stariin! Sinä et saa tehdä sitä!” huusi punatukkainen tyttö tuskissaan, kun hirviö lähestyi vihaisesti maassa rimpuilevaa hevosta. “Jos teet sen, takaan että jokainen Kildaren kyläläinen tietää, mitä teit! He ajavat sinut pois täältä, ja äitikin hylkää sinut!”
“Kukaan ei saa tietää mitään”, hirviö nauroi pilkallisesti, ja vilkaisi heikkoa tyttöä maassa. Kukaan ei edes muista sinua tai rupuista kaakkiasi.”
Olive hengitti raskaasti ja katsoi hädissään, kuinka hänen julma isänsä asteli hevosen viereen. Napakka ja voimakas potku kylkeen – kuului vaimea rasahdus ja Star heilahti ja potki ilmaa, ja huusi. Olivea sattui vielä enemmän se, miltä Star kuulosti, kuin hänen omat kipunsa – ne katosivat pikaisesti kun hän huomasi, kuinka hänen hevosensa kärsi.
“Olet maailman pahin ihminen”, Olive sihisi hampaittensa välistä sen, minkä pystyi. Hän tunsi nyt vihaa enemmän kuin koskaan ennen. Kukaan muu ihminen ei pystyisi koskaan olemaan noin paha, julma, ilkeä ja väkivaltainen. Miten huonoa tuuria hänellä itsellään oli ollut, kun oli syntynyt hänen lapsekseen? Oliko hän tehnyt entisessä elämässään kenties jotakin niin pahaa..?
“Sinä ja kaakkisi löydätte itsenne pian Kildare-järvestä, voin kertoa sen sinulle jo nyt, osaatpahan varautua”, hirviö murisi ja potkaisi Staria uudelleen kylkeen. Olive käänsi kasvonsa pois ja hänen kyynelensä alkoivat valua valtoimenaan pitkin poskia, heti kun Starin suusta kuului kivulias äännähdys.
Kaikki kipu ja vääryys, mitä hänen lapsuudessaankin oli tapahtunut. Kaikki epäreiluus, valhe, kaikki. Ansaitsiko hän tämän kaiken todella?
Olive katsahti taivaalle, ja näki kuinka auringonsäteet valaisivat Kildare-järven liplattavaa pintaa aivan lähellä. Se oli kaunista. Tässä maailmassa oli edes jotakin kaunista – Star, aurinko ja järvi. Sininen taivas. Valkoiset pilven hahtuvat.
“Vihaan sinua, olet paholainen. Paholainen!” Olive huusi niin kovaa kuin hänen keuhkoistaan pääsi, ja hetken päästä hän ei saanut enää sanaakaan suustaan.


*****

Hytisin kylmästä.
“Hei, miksei sulla oo kenkiä? Entä takkia? Ootko sä kunnossa, onko sut ryöstetty tai jotain?”
Havahduin tuntemattoman äänen kysymykseen.
Katselin ympärilleni, ja puoleeni oli kumartunut keski-ikäinen nainen. Oli pimeää, ja katulamppu valaisi penkkiä, jolla makasin. Hätkähdin – miten olin joutunut tänne?
“Missä mä olen?” kysyin hämilläni ja nousin istumaan. Varpaitani kylmäsi, nostin jalat ylös penkille ja suojasin varpaani kylmettyneillä käsilläni.
“Oletko sä kävellyt unissas? Missä sä asut?” nainen kysyi huolestuneena, ja otti hanskat käsistään, ja ojensi ne minulle. “Laita nuo.”
“Missä mä asun…” maistelin kysymystä hetken suussani. “Mä asun… Mä asun Hämeentiellä”, lausuin sitten itsevarmana.
“Sä oot varmaan kävellyt unissas, teetkö sä sitä usein?” nainen kysyi ja pudistin rivakasti päätäni. Katselin ympärilleni, enkä ollut oikein varma, missä olin. “Sä oot kävellyt ainakin kilometrin, tää on Mestarinkuja, tiedätkö sä missä se on?”
Pudistin jälleen päätäni. Tien nimi ei kuulostanut lainkaan tutulta, niin kuin ei koko paikkakaan näyttänyt lainkaan siltä, että olisin ollut täällä aiemmin. Varmaan en ollutkaan, kuin ehkä korkeintaan joskus ohikulkumatkalla – en sentään koko kaupunkia ollut kolunnut läpi sinä aikana, kun olin asunut täällä.
“Hei kuule, mä voin viedä sut kotiin, sulla ei ole varmaan lompakkoa tai avaimia mukana, et ainakaan näytä siltä?”
Pudistin jälleen päätäni. Aloin vasta nyt ymmärtää, että olin tosissani kävellyt unissani.
“Mitä kello on?”
“Se tulee seitsemän – onko teidän talossa automaattinen ovien lukkiutuminen? Ovet varmaan avautuu kohta. Asutko yksin vai onko sinulla kotona joku?” nainen kyseli ja etsi puhelimestaan jotakin.
“On siellä…” nyökkäsin ja hätäännyin, kun mieleeni tuli ajatus, että Ansku oli jo saattanut herätä. Viimeistään hän heräisi hetken päästä minun herätyskelloni soittoon, ja hän olisi varmasti todella hädissään, kun en olisikaan hänen vierellään enkä koko asunnossa!
“Soitan meille taksin ja huolehdin, että pääset kotiin”, nainen sanoi ystävällisesti, ja pyysi meille taksin.
“Se tulee ihan hetken päästä. Onko sinulla hyvä olo? Tiedätkö yhtään, kauanko olet ollut tässä? Olet todella kylmä…” nainen kyseli, ja kosketti käsivarttani. Pudistelin vain päätäni, ei, minulla ei ollut kovin hyvä olo, eikä minulla ollut aavistustakaan, miten pitkään olin ehtinyt olla ulkona.
Hetken päästä taksi tuli näköpiiriimme, ja se pysähtyi viereemme.
“Hämeentielle… mikä se tarkka osoite oli?”
“Kakskytkuus”, kerroin ja istuin naisen vierelle autoon.
“Mites siellä ulkona pärjää noin vähissä vaatteissa?” taksikuskina toimiva mies kysäisi ihmeissään vilkaistuaan minua.
“Tyttö oli kävellyt unissaan”, nainen selitti kuskille, ja matka kohti kotia alkoi. Nainen kyseli pienen matkan ajan vähän väliä, olinko hereillä, oliko paha olo, pärjäisinkö varmasti, ja antoi vinkin, että kannattaisi käydä lääkärillä. Nyökyttelin vain kaiken aikaa, ja huomasin taksin kellon vaihtuvan minuuttia vaille seitsemästä tasan seitsemään, ja kuvittelin jo herätyskellon herättävän Anskun yksin sängyssä, yksin koko asunnossa.
“Ja seittemän euroo”, taksikuski sanoi pysähtyessämme, ja minut kotiin saattanut nainen maksoi. Astuimme ulos taksista, ja nainen sanoi tulevansa varmistamaan, että pääsisin kotiin. Nyökkäsin, ja avasin talomme oven, ja kävelimme suoraan asuntoni ovelle. Soitin ovikelloa, ja oikein kuulin juoksuaskeleet, jotka tulivat ovelle – ja Ansku avasi oven ripeästi ja hätäisesti.
“Niia!” Ansku huudahti ja syöksyi syliini. “Missä sinä olet ollut? Miksei sinulla ole vaatteita, mitä ihmettä!”
“Hän oli kävellyt unissaan ilmeisesti, tuolta kilometrin päästä hänet löysin penkiltä”, nainen selitti pahoittelevalla äänellä Anskulle. “Varmaan kannattaa käydä lääkärissä varmuuden vuoksi.”
“Niia, voi pikkuinen, oletko kunnossa?” Ansku selitteli huolestuneena ja kosketteli kylmää kehoani. “Kiitos sinulle, voimmeko korvata tämän jotenkin?”
“Ei ei, velvollisuutenihan minä vain tein, lähden tästä saman tien töihin, se on ihan tuossa vieressä…” nainen sanoi ja vilkaisi kelloaan. “Täytyy mennä, käyttehän varmasti lääkärissä?” hän kysyi vielä ja suuntasi askeleensa ulko-ovelle. Ansku nyökkäsi hänelle, ja jäi halailemaan minua. Hän vei minut sisään ja sulki oven, ja kuljetti minut suoraan sänkyyn.
“Oota hetki tässä, mä käyn laittaa teeveden kiehumaan, pärjääthän?” Ansku varmisti ja kun nyökkäsin hämilläni, hän juoksi nopeasti keittiöön, laski vedenkeittimeen vettä, laittoi sen päälle, ja juoksi takaisin luokseni.
“Mitä ihmettä oikein tapahtui?” Ansku kysyi hädissään ja kietoi peittoa ympärilleni tiukemmin.
“En tiedä. Minä vain heräsin sieltä”, totesin lyhyesti.
“Näitkö sinä jotain unta, tai… Ethän sinä yleensä kävele unissasi?” Ansku kysyi ihmeissään, ja kokeili otsaani. Pudistin päätäni.

Havahduin. “Näin unta. Ja heräsin, ja join vettä. Sitten tulin takaisin nukkumaan. Ainakin luulisin. Sitten näin taas unta. Se oli sama uni, tai siis, se jatkui, se jatkui siitä mihin oli jäänyt, ja minä… Minä olen nähnyt samaa unta ainakin kaksi kertaa aiemmin, nyt sen muistan. Siinä on aina ne samat henkilöt. Siinä on tyttö, ja ensin se oli pieni, ja se kasvoi aina. Ja nyt, nyt se tyttö… Sille kävi pahasti, se ehkä kuoli, tai en tiedä, ainakin melkein. Minä… Minä…” selitin nopeasti Anskulle, ja purskahdin yhtäkkiä itkuun. En oikein ymmärtänyt itsekään itseääni.
“Minulla on todella outo olo – ihan kuin muistaisin kaiken siitä. Pikkuhiljaa. Ikään kuin… kuin ne palaisivat mieleeni. Kaikki tapahtumat. Hänen elämänsä. Hän on Olive, hän asuu Kildaressa, hän… hänellä on punaiset hiukset ja siniset silmät, ja hänellä on upea, uljas ja rohkea hevonen, Star, Tähtiotsa, sillä on otsassaan vaalea tähti. Ja sillä tytöllä on ilkeä isä – se löi ja hakkasi ja potki, ja minusta tuntuu, että se aikoi tehdä vielä jotain pahaa sekä sille tytölle että sille hevoselle – se, se, se aikoi kai hukuttaa ne tai jotain… Se Olive, se tyttö, se halusi vastustaa sitä isää koska se oli niin hirviö, se ei tahtonut enää tehdä mitään sen pillin mukaan koska se oli aina ollut niin ilkeä…” selitin Anskulle heiluttaen käsiäni, aivan kuin olisi ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Ja minusta niin olikin. Ansku vain katsoi minua hämillään.
“Niia… Sinä olet nähnyt unta, ei ole mitään hätää… Ei ole…” hän koitti rauhoittaa minua ja silitti käsivarttani varovasti.
“Mutta kun…. Mutta kun… Se on paha, sille kävi pahasti, minä tahdon auttaa…” nyyhkytin ja vajosin vasten Anskun rintaa. Mikä minulle oikein tuli? Tiesin, että se oli unta – mutta se tuntui niin todelta. Minusta tuntui, kuin olisin elänyt sen unen itse. En nyt, en äsken, mutta ehkä joskus aiemmin. Se oli jotenkin niin tutun tuntuista – ja miksi muuten olisin nähnyt monta unta samasta henkilöstä? Se oli jotain niin outoa! Olimme Anskun kanssa vaihtaneet paikkoja… Ansku pyrki parhaansa mukaan lohduttamaan minua, ja minä vain itkin lohduttomasti ja hämmentyneenä häntä vasten.

Minut valtasi voimakas tunne, sellainen, jota en ollut kokenut ennen. Enemmän kuin mitään, tahdoin ottaa selville, oliko tuo tyttö, Olive, kunnossa, ja miksi hänelle tapahtui niin kuin tapahtui. Tahdoin selvittää, oliko näkemäni todellisuudessa vain unta, sillä se oli jotakin niin kummallista - ei tällaisia 'unia' nähty, sillä tämä tarina jatkui joka kerta päässäni eteen päin. Joka kerta selvisi jotakin lisää, ja nyt tuntui siltä, että muistin kaiken. Muistin kaiken, mitä olin nähnyt, muistin kaiken, mitä olin kokenut... Kokenut - miksi se sana tuli mieleeni? Kokenut? Olinko minä kokenut sen? Miten minulle tuli mieleen jotain tuollaista, ihan yhtäkkiä, luonnostaan, itsestään? Minä...

Jotakin tapahtui.

“Mitä jos se olikin joku mun entinen elämä, tai jotain?” heitin yhtäkkiä ilmoille ajatuksen – se ei ollut ehtinyt edes muhia omassa päässäni, se vain karkasi suustani, ja olin itsekin ihmeissäin.
“Uskotko sä sellaseen vai?” Ansku kysyi epäilevästi.
“En mä tiedä – se oli vaan ajatus. Tiedätkö, mä oon itekin niin sekasin tässä, etten tiedä yhtään, mitä mun pitäis ajatella koko jutusta… Jos mä nyt vaan soitan töihin ja selitän tilanteen, ja meen takas nukkumaan. Voisitko sä hei soittaa terkalle ja varata mulle ajan?” kysyin Anskulta ja haukottelin. Ansku nyökkäsi ja poistui keittiöön puhelimen kanssa, ja minä torkahdin heti siihen paikkaan.

Sen päivän olin sairaslomalla, mutta jo seuraavana päivänä pääsin palaamaan töihin. Minulla oli kaikki hyvin, en ollut saanut paleltumia tai flunssaa tai mitään muutakaan. Unien jälkeen olin täysissä ruumiin ja mielen voimissa – tai en välttämättä mielen. Asiat pyörivät mielessäni kaiken aikaa, en osannut olla ajattelematta mitään uniini liittyvää. Jokin oli varmasti pielessä, ellei sitten kaikki… Paloin halusta saada selville, mistä oli kyse, mutta miten voisin sen tehdä? Pitäisi muistaa yrittää. Ja maanantai taas saapuu liian aikaisin, kai. Onko liian helppoa olla onnellinen? Minä en sitä tiedä, en tiedä edes sitä, miltä tuntuu.

Minulle ei edes tullut mieleen päiväkodin lapset – ajattelin vain, että nytpä palataan töihin ja se on siinä. Ajattelin, että lopulta kaikki järjestyy… Menin ja olin ajattelematta, kunnes palasin maanpinnalle lennähtäen kuitenkin samalla jonnekin korkeuksiin, pilviin.

Katsoin Oliviaa.

Ja löysin itseni jälleen lattialta.

Onko turhaa koettaa olla onnellinen?

Samalla hetkellä Olivian nähdessäni mieleeni syöksyi vuoroveden lailla se kaikki. Välähdyksittäin. Kaikki mitä olin nähnyt, tuntenut ja kokenut. Olivia oli aivan samannäköinen kuin Olive ensimmäisessä unessani, kun punatukkainen tyttö oli vielä pieni. Ne samat säihkyvän utuiset siniset silmät, se sama punainen tukka, sama katse, samat ilmeet ja eleet. Miksi? Miksi? MIKSI?! Minkä takia tämä pieni tyttö oli aivan samanlainen kuin uneni tyttö – nykyaika ja menneisyys, tai ainakin niin oletin. Olive oli kuin jostain kaukaa menneisyydestä, toisesta maasta, toisesta paikasta – Kildare… Missä olin sen kuullut aiemmin?
Minun täytyi saada tietää.
Jotakin outoa tässä oli. Ai jaa, ja nytkö sen vasta tajusin? No en.
“Niia, oletko kunnossa? Pitäisikö sinun sittenkin mennä vielä kotiin sairastamaan?” tuli Maija hätäisesti vierelleni ja kysyi asioistani huolissaan.
“Minä en tiedä… Jokin iski yhtäkkiä, päässä pimeni, mutta se meni ohi, kai…” mutisin hiljaa ja pudistelin päästäni kaiken oudon.
“Niia, Niia, Niia!” kuulin hetken päästä iloiset kiljahdukset ja pienten töppösten töminän lattiaa vasten. Olivia taapersi minua kohti iloisena kädet ojossa – kädessään hänellä oli myös hänen lempiponinsa.
“Tähtiotsa tahtoo leikkii sun kaa”, Olivia tokaisi ja tökkäsi heppaa minun jalkoihini. Samassa kuulin voimakkaan äänen, kaviot hakkasivat maahan, ne lähestyivät, kuulin hevosen tuskaisen ulvahduksen, kuulin ärjyntää ja itkua… Suljin silmäni peloissani, kauhuissani. Ei, ei nyt, ei taas, en tahtonut kuulla noita ääniä  – mutta en saanut niitä suljettua mielestäni. Katsoin leluhevosta silmät pyöreinä ja hävisin taas jonnekin yläilmoihin, en voinut kääntää katsettani pois.
“Olive… Olivia, siis, menehän vielä siitä muualle leikkimään hetkeksi, minä en ehdi nyt just tulemaan, oota vähän…” mutisin Olivelle, ei kun siis Olivialle – äh, meni tässä jo itsellänikin nimet sekaisin, samoin kuin koko päänikin. Olivia katsoi minua ihmeissään, mutta lähti sitten toiseen huoneeseen takaisin leikkimään.
“Niia, kuule, oletko nyt ihan varma, että olet kunnossa?” Maija kysyi vielä epäröivästi, ja minä puuskahdin.
“Totta puhuen, minä en tiedä. Olen viime aikoina nähnyt jotain todella outoja unia, ja ne ovat rasittaneet minua jotenkin tosi paljon, en oikein tiedä, mistä on kyse. Olen nukkunut todella huonosti”, tunnustin, ja katsoin työkaveriini pahoittelevasti. Maija vain nyökkäsi, ja katsoi minua yhä huolissaan.
“Pitäisikö sinun hakea sairaslomaa, tai käydä juttelemassa jollekin niistä unista vaikka? Älä käsitä väärin, jollekin ulkopuoliselle jutteleminen voi auttaa kovastikin joissain tilanteissa”, Maija ehdotti varovaisesti, ja minä aloin kovasti pohtia asiaa. Ehkä se olisikin hyvä idea?
“Joo, kiitos vinkistä – katson, mitä voin tehdä… Jos minä nyt katson vaikka tämän päivän vielä?” mietiskelin ja raavin niskaani mietteliäästi. Ai että ihan mietteliäästi mietiskelin? Vau.
“No, jos sinusta tuntuu siltä”, Maija hyväksyi ajatukseni, “mutta tule heti sanomaan, jos tulee vähääkään paha tai outo olo. Kyllä me tänne joku toinen sijainen saadaan helposti, että sillä asialla sinun ei tarvitse vaivata päätäsi. Kunhan et vaan sairastu.”
“Okei”, vastasin Maijalle ja suoristuin vahvana. Kyllä tämä tästä vielä oikoontuisi.

Minulla oli hyvin hankala olo, kun olin samassa huoneessa Olivian ja hänen kavereidensa kanssa. He leikkivät niillä samoilla poneilla, joilla pieni punapää oli aiemminkin jo leikkinyt... Hän tahtoi väkisin tulla ratsastelemaan poninsa kanssa minunkin jalkojeni päältä, mutta minä en vain voinut katsoa heihin lainkaan, se oli jotenkin niin ylivoimaista. Joka hetki, kun näin vilauksenkin ruskeaa ponia tai punaisia hiuksia, tai sinisiä silmiä, mieleeni palautuivat kaikki unien tapahtumat. Kaikki oudot asiat, kaikki ahdistavat jutut, jotka jäivät pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa kerrallaan. Ajatukseni olivat aivan muissa maailmoissa koko päivän, eivät lainkaan työilmapiirissä, ei lasten parissa, ei työkavereiden luona, jotta olisi voinut jutella kenenkään kanssa. Millään tavoin en pystynyt myöskään työntämään niitä asioita mielestäni, ja mielessäni vahvistui kaiken aikaa Maijan sanat, se vinkki, että voisin käydä juttelemassa jonkun kanssa. En nyt ajatellut ihan tarkalleen psykologia, vaan ehkäpä jonkinlaista parapsykologia, tai hypnotisoijaa... Se voisi olla jännittävää - ja vaikka mitään ei selviäisikään, se voisi avata edes jotain solmuja päästäni? Kenties, kenties.

"Niia, mikset sä leiki meiän kaa?" Olivia tuli taas kerran kysymään aivan huomaamattani, ja värähdin hänen läheisyydestään. Perkele.
"Mulla on vähän huono olo, oon ehkä tulossa kipeeksi..." valittelin tytölle ja vältin katsomasta häntä silmiin.
"Äiti sanoo et ei sais tulla tänne jos on kipee", punapäinen sanoi pikkuvanhasti, nuhtelevalla äänensävyllä. Hymy kareili kasvoillani ja nyökkäsin pienokaiselle.
"Niin, tiedän... Minä ehkä lähdenkin aiemmin kotiin jos tulen pipiksi", vastasinkin hänelle, ja kokeilin otsaani. "Mutta ei mun otsa oo kuuma, ei oo kuumetta", kerroin hänelle mukamas jokseenkin iloiseen sävyyn, jottei hän huolestuisi turhaan.
"Älä tuu kipeeks, oot niin kiva et sun pitäis leikkii meiän kaa", Olivia tokaisi vielä ennen kuin palasi kavereidensa pariin.

Huokaisin, ja painoin pääni alas. Jotenkin lapset tuntuivat olevan paljon hiljempaa tänään kuin maanantaina - kenties he aistivat minun surkean oloni, ja olivat siksi vähän hiljempaa ja kiltimmin? Kukaan ei ollut alkanut tähän mennessä riitelemään mistään autosta tai muusta lelusta, ja se oli hyvä. Joskus sentään lapsetkin osasivat olla kiltisti.

Tyttö juoksi pitkin metsää vihainen mies perässään.
Hätkähdin. Mitä olin juuri silmissäni nähnyt? Ei, se ei voinut olla taas sitä...

Punaisia hiuksia tukistettiin, huoneen hiljaisuuden täytti terävä kiljaisu.

Ei, ei nyt taas... En tahtonut kokea mitään tällaista uudelleen! Tahdoin nuo ajatukset pois päästäni heti, mutta minä ikään kuin näin ne silmieni edessä. Mutta minähän olin nyt päiväkodissa, valoisassa huoneessa - en missään metsässä tai vanhassa pienessä puutalossa... Voi ei, ei taas.

Pikkuinen punapää kyyristyi hevosensa taakse piiloon, ja hänet tyrkättiin maahan lujasti.

Voi ei... Miksi, miksi nyt? En tahtonut nähdä näitä! En tahdo nähdä näitä! Miksi ne tulevat mieleeni, ne tulevat silmiini!

Iso musta lintu sohaisi tyttöä terävillä kynsillään, raapaisi poskeen haavan, nousi kerran ylös ja syöksyi taas alas - tyttö parahti kivusta ja säikähdyksestä.

Tämä ei voinut olla mitenkään normaalia... Tahdon nämä ajatukset pois päästäni, nyt heti!
Lähdin ripein askelin kulkemaan kohti - jotakin, tahdoin vain pois tästä huoneesta, tilanteesta. Askeleeni kulkivat kohti vessaa - oliko sitten hyvä vai huono idea lukittautua yksin pieneen tilaan, vai olisiko ollut fiksumpaa mennä ulos, raikkaaseen ilmaan, vapauteen? Kummassakin oli puolensa, mutta vessa tuli ensin mieleeni. Heti saatuani oven lukittua rojahdin lattialle väristen. Värisin ja tärisin siinä, yksin, kauheat ajatukset ja välähdykset pyörien mielessäni, silmissäni. Ottakaa ne pois.

Olinko minä ihan tosissani nyt sekoamassa, vai mistä oikein oli kyse? Tahdoin tietää sen niin kovasti, että olin jo aivan vihainen itselleni, vaikka tiesinkin, etten voinut asialle itse mitään. Ellen olisi voinutkin. Ehkä olin tehnyt jotain, tehnyt väärin, syönyt jotain väärää tai ehkä minut oli myrkytetty tai jotain! Mutta olinhan nähnyt noita unia jo monta kertaa... Ja ne olivat vasta alkaneet. Ja nyt - nyt niihin lisääntyi vielä nuo oudot välähdykset, jotka veivät minulta jalat alta. En ymmärtänyt - mikä pointti tällä kaikella oikein oli? Oliko siinä mitään järkeä? Kuka näin oli määrännyt?
Otin tukea vessan ovesta, ja tahdoin nousta - mutta jalkani eivät kantaneet. Laskeuduin nojaamaan vessanpönttöön ja hengitin raskaasti. Olin varmaan kuumeinen, sairas, tai jotain, ihan mitä vaan, mutta sen tiesin, ettei tämä ollut enää normaalia. Joku oli vienyt minun sieluni, tunkeutunut ruumiiseeni, tai jotain - en ollut enää terve!
En kuitenkaan olisi tahtonut myöntää asiaa itselleni... En myöskään pystynyt määrittelemään itselleni, millä tavalla en ollut terve. En myöskään tahtoisi mainita asiasta, tai myöntää sitä, Anskulle, en sitten millään. Hän saisi siitä vain lisää stressiä ja mielipahaa, saattaisi syyttää siitä jopa itseään, vaikka tiesin varsin hyvin, ettei tässä ollut ketään syypäätä. Jotenkin minun oli vain saatava selville koko homman nimi, sillä tiesin, että jos tämä jatkuisi näin, mieleni ei olisi kohta enää vähääkään terve! Menisin varmasti sekaisin jos tämä outous jatkuisi - kuka tahansa menisi sekaisin, tulisi hulluksi, jos joutuisi kestämään tällaista outoutta päivä toisensa jälkeen, päivittäin vain pahenevana, mysteerisiä oireita mitättömästä sairaudesta, jota ei voinut sairaudeksi kutsua, koska sitä ei ollut olemassa. Tässä ei lääkäri auttaisi, ei arvauskeskus varsinkaan - passittaisivat hullujen huoneelle, tosin sinnehän tässä tilassa varmaan kuuluisikin. Mikään tavallinen psykologi ei myöskään kykenisi ymmärtämään minun kokemuksiani - minun täytyi saada puhua jollekulle, joka ymmärtäisi näitä unia, näkyjä, oireita. Joku, joka voisi auttaa minut irti niistä, vapauttaisi minut, päästäisi lentämään jälleen ilman kahleita! Niin kuin aina ennenkin, sellaisena, kuin olin vielä vähän aikaa sitten!

"Niia, onko kaikki hyvin? Olet ollut siellä jo jonkin aikaa..." kuulin Maijan kysyvän huolestuneella äänellä, ja koputtelevan vessan oveen.
"Mun täytyy päästä kotiin", älähdin musertuneena ja pyyhin olemattomat kyyneleeni.
"Okei, mä soitan sulle taksin, se on varmaan parhaaksi", hän huudahti vielä oven takaa, ja meni sitten käytävään soittamaan taksia.
Tässä se sitten oli. Saisin varmaan hullun paperit käytökseni takia, varmaan kukaan ei tahtoisi ottaa minua töihin enää, jos sana lähtisi leviämään. Ja miksi ei lähtisi, olin kyllä kuullut jo kauan sitten, että näissä piireissä, naisvaltaisella alalla, oli kyllä paljon juorukelloja. Ja vaikka se ei olisikaan Maija, niin se olisi takuuvarmasti joku muu, sillä kärpäsestä tehtiin liian helposti härkänen, jos jotain tapahtui. Joku muu työntekijä näkisi varmasti poistumiseni, ja laittaisi huhut liikkeelle - eihän tuollainen voinut olla normaalia, saati tervettä! Tuollainen - outoilu. Juoksee kesken työpäivän vessaan sekoilemaan ja lähes pyörtyilee vähän väliä? Ei, ei sitten millään, hullujen paperit tuollaisille kummajaisille, ei meidän työyhteisöön, ei meidän lasten hoitajaksi! Ei sitten ikinä!

Vaikutti siltä, kuin Ansku olisi osannut odottaa paluutani – hän oli ovella melkein vastassa tullessani sisään.
”Ootko sä kunnossa?” hän kysyi huolestuneella äänellä, ja tuli halaamaan minua tiukasti huomatessaan surkean ilmeeni.
”En taida olla. Töissä tuli ihan karmea olo, tosi outo fiilis…” valitin ja hieroin päätäni kädelläni.
”Voi ressukkaa, kannattaisko sun mennä nukkumaan vielä, vai voinko mä auttaa sua jotenkin kulta?” hän kysyi myötätuntoisesti ja silitteli käsivarttani. Kohautin olkiani ja suljin silmäni, hengitin syvään.
”Mä en tiedä enää, mikä tähän auttaa. Ne unet alkoi vaivata mua taas…” paljastin, ja Ansku katsoi minua epäröiden.
”Ei kai…” hän huokaisi epätoivoisesti. Nyökkäsin voipuneena.
”Ja sitten mä sain jotain ihmeellisiä… kohtauksia, välähdyksiä tai jotain, en mä ees tiedä mitä ne oli.” Ääneni vaikutti varmasti todella epätoivoiselta, kun Ansku talutti minut oitis makuuhuoneeseen ja peitteli peiton alle. Alistuin kohtalooni ja jäin sinne makaamaan, ja Ansku lähti hakemaan minulle jotain syötävää, koska minua heikotti niin. Kohta hän jo palasi banaani ja voileipä käsissään, ja haki vielä lasin vettä.
”Älä nyt suutu tai säikähdä, mutta…” aloitin ja Ansku katsoi minua jännittyneesti. ”…musta tuntuu, että mä tahdon puhua näistä jutuista jollekin psykologille tai jotain. En tavalliselle, vaan vaikka parapsykologille, tai sitten hypnotisoijalle, koska mä tiedän, että tää ei oo enää normaalia nähdä tällaisia asioita ja tuntea näin outoja juttuja. Oikeesti, mä en kestä tätä.”
Ansku katsoi minua hiljaa – näin selvästi, että hänen päänsä löi tyhjää, vaikka siellä vaikutti silti raksuttavan oikein urakalla. Lopulta, pitkän mietintähetken jälkeen, hän vain tyytyi nyökkäämään päätään pienellä eleellä.
”Kiitos, että edes yrität ymmärtää…” sanoin hänelle aidon kiitollisesti. Tiesin, että tällainen asia voisi olla vaikea ymmärtää, joten jo yrittäminen oli suuri asia minun edessäni. Ja olinhan minä sentään myöntynyt ja taipunut monessa elämäni asiassa Anskun vuoksi, joten kai hänellä oli jonkinlainen velvollisuuskin ymmärtää, tai edes yrittää ymmärtää minua.

Loppupäivän vain makasin sängyssä ajattelemassa asiaa kuitenkaan ajattelematta sitä tarkoituksella. En tietenkään olisi tahtonut vaivata jo muutenkin tarpeeksi raskasta päätäni millään sellaisella, mutta kun kerran kokee jotain noin kummallista, niin väkisinhän siinä terveempikin ihminen sekoaa, perkele. Ja koska laiska olen, en jaksanut vaivata itseäni soittamalla mihinkään – tosin päässäni vaivasi pieni koputus, täytyisi ilmoittaa äkillisestä sairastumisesta työpaikalle, ja työterveydessäkin pitäisi käydä… Voi eikä. Sekin olisi varmaan vielä hyvä hoitaa päivän aikana. Mutta kuinkas sitten jos siellä ei uskotakaan? Ehkä vaan pistävät hullun paperit ja kuukauden sairausloman ainakin – mutta minusta tuntui, että viikko riittäisi, sillä sitten voisin palata entiseen päiväkotiin töihin. Silloin siellä ei olisi ketään outoja tuntemuksia herättävää lapsukaista, tai ollut ainakaan tähän asti ollut… Tuskinpa kukaan muu nyt yhtäkkiä alkaisi mitään outoja ajatuksia tai näkyjä minussa herättää.