Luku 11. Wait for me, keep our love alive

Tämä luku sisältää mm. yhdessä virkkeessä kolme nanowrimo-anagrammia. Go me! (y)

Luku 11. Wait for me, keep our love alive

Toukokuun puoliväli tuli nopeammin kuin odotin. Aliisa oli kuollut, ja jotenkin Aneten olo oli jotenkin helpompi, vaikka toki hän tunsi jonkinlaista syyllisyyttä asiasta, tai ei nyt ihan syyllisyyttä, mutta suurta hämmennystä. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla iloinen, suorastaan onnellinen, surullinen, pahoitteleva, vai mitä. Mutta sanoin hänelle vain, ettei hänen pitäisi ajatella koko asiaa. Keskittyisimme vain omaan perheeseemme ja tähän hetkeen.

Olin ehtinyt jutella sekä Rosien että Casperin kanssa netissä ja kuvatkin oli jo vaihdettu, ja aivan täyspäisiltä henkilöiltä he näyttivät. Minun tai Anskun ei siis tarvinnut lainkaan pelätä sitä, millaiset ihmiset minut majoittaisivat, joten lähteminenkin tulisi olemaan paljon helpompaa. Minusta oli hassua nähdä, miten samannäköiset nuo sisarukset olivat, he olisivat hyvinkin menneet kaksosistakin, vaikka tiesin kyllä Casperin olevan Rosieta viisi vuotta vanhempi! Minulla oli myös omat epäilykseni heidän molempien suhteen, mutta en tahtonut rasittaa Anskun herkkää mieltä niillä päätelmillä – ei niillä loppujen lopuksi ollut kuitenkaan minkäänlaista merkitystä tämän koko asian suhteen. Antaisin kaiken vain mennä omalla painollaan, niin nyt vielä kotona ollessa, niin kuin Dublinissa, ja myöskin sieltä palatessa, niin mitään ongelmaa ei todennäköisesti syntyisi.

Lähdön päivä koitti. Edellinen ilta oli mennyt paniikissa pakkaillessa viimeisiä tavaroita, ja uudelleen purkaessa passin hävitessä, ja jälleen pakatessa ja purkaessa matkalaukkua, kun aina jotain meinasi unohtua tai hävitä matkatavaroiden synkkään, pimeään ja sekavaan universumiin. Lopulta kuitenkin pääsimme Anskun kanssa nukkumaan, ja herätys oli asetettu soimaan kahdeksaksi. Siinä olisi sitten ainakin pari tuntia aikaa valmistautua lähtöön, ja lento Dubliniin lähtisi Helsinki-Vantaan lentokentältä kolmelta. Siispä olisin viimeistään neljän aikaan Irlannin aikaa perillä Dublinissa. Sieltä kentältä Casper noutaisi minut ja kulkisimme heidän kämpilleen, ja Rosie liittyisi seuraamme myöhemmin illalla.

Aamulla Ansku ei olisi tahtonut päästää minusta irti. Häntä itketti niin kovasti, mutta ymmärsihän sen.
"Voi kulta, me ollaan käyty tää läpi mielessämme jo monta kertaa aiemmin..." lohduttelin häntä ja silittelin hänen suloista, alati kasvavaa vatsakumpuaan. "Mä en oo siellä kuin kaks viikkoo, se aika menee oikeesti hei tosi, tosi tosi tosi nopeesti!" sanoin hyvin nopeasti, ikään kuin konkretisoiden ajan kulun hurjaa vauhtia.
"Joo joo..." hän nyyhki kaulaani vasten ja värisi minussa kiinni. "Mutta kun... kun tulee ikävä. Pitää nukkua yksin. Ja sinun pitää tuoda minulle jotain tuliaisia", tyttöni sanoi vaativasti ja tarttui tiukasti kiinni paidastani.
"Kyllä, rakkaani, tuon sinulle tuliaisia aivan varmasti. Ja tuon jotain meidän pienelle toukallekin, se nyt on aivan varmaa", muistutin vielä itseäni, ja hymyilin. Anskukin naurahti heleästi - ajatus meidän pikkuisestamme sai hänet takuuvarmasti hyvälle tuulelle edes pieneksi hetkeksi, vaikka hänhän tuota pienokaista vatsassamme kantoikin.
"Joo..." hän kuiskasi hymy kuuluen äänessään voimakkaasti. Silittelin hänen hiuksiaan rohkaisevasti, voi minun pientä reipasta tyttöäni. "Nyt aamupalalle, jooko hani?" kysäisin sitten reippaalla äänellä ja koitin tavoittaa vaimoni katsetta. Ansku katsahti ylös ja nyökkäsi, ja nousimme yhteistuumin ylös ja suuntasimme keittiöön.
"Nyt sitten jotain tosi suomalaista, etten ehdi unohtaa täkäläisiä ruokia - etteivät ne siellä vaan käännytä minua irlantilaiseksi, heh", naureskelin kaivellessani kaappeja. Ansku havahtui ja henkäisi.
"Niin, no, minä teen sinulle jotain toooosi hyvää aamupalaa, niin et varmasti jää sinne vaan tulet takaisin ihan varmasti, koska sinulla tulee siellä sitten varmasti ikävä minun ruokiani, varmasti, ihan varmasti, sillä onhan toinen nimeni Varma!" hän selitteli hätäisesti ja nosti kaapeista esille vaikka mitä hedelmiä, jogurtteja ja kiisseleitä.
"Eikä oo, senkin hassu. Ja ei sinun tarvitse sitä hätäillä..." naureskelin tytölleni. "Vaikka kyllähän hyvä aamupala maittaa aina, niin että ole hyvä vaan", annoin hänelle kuitenkin luvan tehdä jotain minua varten.
Ansku kävi antamassa minulle hyvin kotiäitimäisen pusun päälaelle, ja minä vain sain istuskella paikallani ja katsella kultani hääräilemistä.
”Syö nyt hyvin, että jaksat sitten matkata… Ihme reissumies sinäkin olet”, tyttöni puuskahti keitellessään puuroa hellan ääressä. Hän kaivoi myös pakkasesta mansikoita ja mustikoita sulamaan, ja kuori kiiviä ja mandariinia kaiken lisäksi.
”On minulla sitten maailman paras vaimo”, myhäilin nojaillessani käsiini pöydän ääressä ja ihastellessani Anskua hellan ääressä – no siis ei nyt sillä tavalla! Mutta että hän näki niin paljon vaivaa saadakseen minulle hyvän aamupalan, koska eihän sitä tiennyt, koska seuraavan kerran saisin oikeasti kunnollista ruokaa. En minä nyt sentään mikään sovinistisika ollut, enkä minä kyllä nyrkitkään pystyssä kotonamme heilunut, en sitten koskaan. Pian sainkin ruokaa nassuni eteen, ja istuimme sitten vieretysten aamiaista natustamassa.
"Ootko sä nyt ihan varma, että oot lähdössä?" Ansku tahtoi vielä varmistaa ja kurkisti kurtistettujen kulmiensa alta. Katsahdin häntä kuin haksahtanutta.
"No tietenkin, senkin hupsu... Onhan mulla lippukin jo hankittuna ja ne siellä varmaan jo odottaa minua ihan jännät pöksyissä", tokaisin ja ajattelin itsekin, että taisin myös minä olla hiukan pähkinöinä koko reissusta. Pian se alkaisi, ja voisihan olla, että sen jälkeen elämäni muuttuisi täysin, joutuisi käännekohtaan, ja saisi aivan suunnan. Tai sitten ei. Mistä sitä ikinä tiesi. Jos kaikki menisi hyvin, niin voisin päästä eroon painajaisistani, ja ties vaikka eläisin loppuelämäni onnellisena oman pienen perheeni kanssa. Se tekisi Anetenkin varmasti hyvin onnelliseksi, kun perhettämme ei vaivaisi enää mikään ylimääräinen kummallisuus. Toisaalta, olihan tämänkin hetkisessä elämässä omat jännittävät elementtinsä... Mutta loppujen lopuksi se oli hyvin rasittavaa, tahtoisin viimeinkin saada nukuttua oikein kunnolla, heräilemättä painajaisiin monta kertaa yössä tai löytämättä itseäni keskeltä tuntematonta maisemaa vain hennot yövaatteet päälläni.

"Ja muistatkin sitten tulla takaisin", Ansku muistutti keräillessään aamiaisemme jälkeen astioita pöydästä. Hän pukkasi ne suoraan altaaseen ja laski vähän vettä päälle, ei niitä joutaisi nyt juuri tässä hetkessä heti tiskaamaan, ei sitten millään. Minä kun en meinannut pysyä housuissani, vaan tahdoin lähteä jo varmasti ajoissa lentokentälle.
"Joo, tietenkin tulen, en ikinä jättäisi sinua yksin liian pitkäksi aikaa. Eikä siellä ole varmasti yhtään niin kivaa kuin täällä sinun kanssasi", lohduttelin vaimoani ja otin hänet tiukkaan halaukseen. Ansku alkoi väristä halatessani häntä, ja huokaisin. Nyt se sitten alkoi, ja tuskin sille olisi loppua ihan hetkeen.
"Ei mitään hätää pikkuinen... Ei mitään hätää. En ole siellä kauaa. Silmänräpäys vain, ja olen jälleen täällä, lupaan sen, kultaseni", kuiskailin hänelle korvaan ja silittelin häntä rohkaisevasti. Ansku nyökkäili ja pyyhki kyyneleitä silmistään.
"Joo joo, en mä vaan voi tälle taas mitään... Kun kuitenkin, sä lähdet ja mä jään tänne, mutta joo joo, mä tiedän, sä tuut pian takaisin... Kyllä mä koetan pärjätä..." hän selitteli sisukkaasti, ja taputin häntä reippaasti päälaelle.
”Niin sitä pitää, olet kyllä reippain tyttö, jonka tiedän. Mutta siksi et olekaan niin kuin muut tytöt, tiedän sen”, kehuin häntä ja annoin pusun poskelle.
“Mau”, Ansku naukaisi ja kiehnäsi päätään vasten vatsaani.
“Niin olet”, kehuin ja tartuin häntä käsistä. “Jos sitten alettaisiin mennä? Suvi on täällä varmaan ihan hetken päästä, se pisti äsken viestiä”, mainitsin ja katsahdin kelloa. Anskukin tarkisti ajan, nyökkäsi, ja nousi ripeästi ylös ja hyökkäsi halaamaan minua niin kuin ei koskaan olisi halannutkaan ketään.

"Etkä unohda muistaa naisiasi."
"Ja muistat muistaa meitäkin."
"Niin ja älä vaa unoha, että sun pitää muistaa meät - niillä tuliaisilla ny varsinkin!"
Nauroin melkein kyynelet silmissä Suville, Anskulle ja Taijalle.
"Senkin hassut naiset, en minä tietenkään unohda teitä, ja totta kai tuon kaikille tuliaisia", naureskelin heille ja halailin jokaista vuorotellen. "Enkä minä ole siellä kuin sen pari viikkoa. Olkaa sitten siellä naamakirjassa päivystämässä, kyllä minä siellä teille voin viestitellä."
Kaappasin Anskun kainalooni ja pussasin häntä poskelle. Katselin myös ystäviäni hymyillen, ja aloin jo miettiä, millaisia tuliaisia jokaiselle pitäisi tuoda - no, ehkä se selviäisi paremmin sitten, kunhan olisin paikanpäällä.
"Mutta nyt, arvon naiset, minun täytyy mennä tuolle puolen", sanoin heille ja vilkaisin lähtöselvitystä ja metallinpaljastimia. "Ja menkäähän kotiin, ei kai teidän tarvitse jäädä tuijottamaan sen koneen lähtöä, katsokaa niitä vaikka nyt, kyllähän niitä kaiken aikaa tuolla kulkee..." sanoin heille, kun jo kerran tiesin, mitä ainakin Ansku tahtoisi tehdä seuraavaksi. Mutta hänpä vain pudisteli päätään, kuten vähän arvelinkin. Naurahdin vaimolleni ja tökkäsin häntä hellästi nenään sormellani.
"No katsotaan, katsotaan että katsotaanko vai eikö katsota", Suvi nyökkäili ja vilkuili kelloaan tavalliseen tapaansa - ei sillä, etteikö hänellä aikaa olisi, ystäväiseni vain oli huolissaan siitä, ehtisinkö nyt varmasti lennolle kun näin paljon viivyttelin väärällä puolella.
Virnistin tytöille ja nostin laukkuni lattialta.
"Sitten menoksi. Kerron kyllä heti, kun lento on laskeutunut", lupasin varmaan viidettä kertaa päivän aikana ja nyökkäilin vimmatusti, ja aloin jo ottaa askeleita pois päin. Ansku roikkui vielä kiinni minussa, kun Suvi ja Taija vielä hyökkäsivät rutistamaan minua vielä viimeisen kerran oikein kunnolla.
"Pärjäiles siel!" Taija huikkasi ja heilautti kättään.
"Nyt kulta hei, mun täytyy mennä..." sanoin jo itkua tihrustavalle Anetelle ja painoin vielä rakastavan ja hellän suudelman hänen pehmeille huulilleen, ja pyyhkäisin kyyneliä hänen poskiltaan. "Palaan pian takaisin."
Ansku katsoi minua sädehtivin silmin ja nyökkäsi, ja päästi minusta lopulta irti. Astelin varmoin askelin laittamaan laukkuni hihnalle, ja seuraavaksi kävelin metallinpaljastimen läpi tavallisten tarkkojen rutiinien jälkeen, käännyin vielä vilkuttamaan naisilleni, ja pian olin jo heidän näkymättömissään. Laukku olallani kävelin siis pitkin käytävää, ja vilkaisin kelloa - tässä olisi vielä hetkinen aikaa, ennen kuin lennolle pääsisi nousemaan... Päätin siis kierrellä parit kaupat vielä, mutta en oikein osannut keskittyä siihen, sillä lento ja sen päämäärä jännittivät minua niin kovasti. Lähdin siis melko pian istumaan portille odottelemaan.
Taputtelin jalkojani lattiaan ja rummuttelin käsilläni jalkoihin, minusta saattoi nähdä hyvinkin pitkälle, että olin melko hermostunut. Mutta enpä ollut ainoa, eikä varmaan ihme, joka lennolle kyllä varmaan mahtui joku, joka lensi ensimmäistä kertaa tai ei muuten vaan pitänyt lentämisestä kovin paljon. Itse lentäminen ei minua pelottanut, vaan koko seuraava kaksi viikkoa jännitti hyvin paljon. Mitä kaikkea tässä vielä voisikin tapahtua? Sitä en voinut ennustaa itse, eikä kukaan muukaan - kaikki sujuisi aivan omalla painollaan eteen päin, kulkisi virran mukana, ja senpä näkisi vasta sitten, kaiken jälkeen, mitä olin ja mitä en ollut saanut aikaiseksi. Hurjan, hurjan jännittävää ja ihmeellistä, mitä kaikkea voisikaan nyt tapahtua, potentiaaliset tapahtumat olivat kenties rajattomat, ei niitä voinut noin vain edes luetella, kaikkia niitä mahdollisuuksia! Olisikin ollut hienoa, jos olisin voinut hypätä koko lennon yli, ja olisin jo matkakohteessani... Voi miten hurjan jännittävää ja mielenkiintoista.

Lopulta pääsin kävelemään tärisevin askelin lentokoneeseen. Näytin passini, lippuni ja vilkaisin vielä viimeisen kerran taakseni. Sinne se suomalainen lentokenttä ja ympäristö sitten jäi kahdeksi viikoksi. Vielä sitä ehtisi lentokoneen ikkunasta vilkaista, mutta olihan se aivan eri juttu polkea kuin vain nähdä maan kamaraa… Kamara, kamarattomia nakkimakkaroita? Ompas hupsua. Ja kauhean kamalaa.
Istahdin penkilleni aivan ikkunan viereen, ja vain pienen odottelun jälkeen viereeni istui ehkä itseni ikäinen punatukkainen nuori mies. Hymyilin hänelle kohteliaasti ja kohensin omaa asentoani, ja kaivoin edessäni olevan penkin taskusta jonkin lehden – jahas, Cosmopolitan. Tätähän minä varsinkin rakastin lukea, joka kerta. Ehdottomasti. Not. Ehkä epähomoin lehti ikinä.
Lueskelin Cosmoa hetkisen itsekseni, kunnes turhautuneesti puuskahdellen vain pläräsin koko lehden läpi ja lähes paiskasin sen takaisin lokeroonsa. Vilkaisin rannekelloani, lennon olisi tarkoitus lähteä aivan näillä näppäimillä.
"Lempilehtesi, näköjään?" kysäisi punatukkainen nuori mies vierelläni englanniksi ja virnisti. Hänen nököhampaansa pilkistivät hauskasti huulten välistä hänen hymyillessään, ja miekkosen pisamat loistivat hänen kasvoiltaan kuin tähdet.
"Joo, tosi... Ehkä ärsyttävin ja turhamaisin lehti ikinä. Miksei näissä ole koskaan mitään hyviä ja kiinnostavia lehtiä juuri silloin, kun minä satun lentämään? Hah, kiva", naurahdin ja hymyilin miekkoselle takaisin. Samassa kuulimmekin kuulutuksen ensin suomeksi ja sitten englanniksi - lento oli tosiaan lähdössä hetkisen kuluttua, ja seuraavaksi käytävälle ilmestyikin lentoemäntä näyttämään turvallisuusohjeita, jotka pyörivät samalla myös televisioruuduissa. Katselin niitä tarkkaavaisesti, koska en kuitenkaan ollut taas ihan hetkeen lentokoneella matkustellut - olivathan ohjeet saattaneet vaikka muuttuakin tällä välin.
Koitin hengitellä syvään, kun lentokone lähti rullailemaan eteen päin, ja vauhti vain kiihtyi. Hetken päästä renkaat nousivat ilmaan, ja aloin nieleskellä, jotta korvani eivät lukkiutuisi - kone oli kovassa vauhdissa nousussa, ja se kiisi pitkin taivasta korkeammalle ja korkeammalle. Vilkaisin maahan, ja näin kaupungin pienenevän allamme hyvin nopeasti, pian autot ja sitten talot näyttivät aivan muurahaisilta. Pikkuhiljaa kone suoristui vaaka-asentoon, ja vauhti tasaantui, ja aloin hengittää rauhallisemmin.
"Tuo nousu jännittää aina yhtä paljon, vaikka tietääkin, että siinä tuskin käy mitään, turvalliseksihan ne ovat tehneet tämän..." sanoin punatukalle naurahten ja katsahdin taas ulos. Pilven harsot repeilivät lähistöllämme.
"Kyllä, kyllä, mutta kyllä siihen tottuu aina pikkuhiljaa, kun lentelee ympäriinsä", heppu kertoi ja nyökytteli. Katsoin häntä kiinnostuneena ja kohotin kulmiani.
"Ai, sinä lennät paljonkin? Mitä sitten teet, jos saan kysyä?" kysäisin häneltä ja odotin vastausta mielenkiinnolla.
"Juu, kyllä vain, aika paljon tulee kierrettyä, tosin Eurooppaa lähinnä - olen muusikko, kitaristi, ja minulla on paljon muusikkoystäviä ympäri Eurooppaa. Kiertelen soittelemassa kavereiden keikoilla jos tarvetta, joskus kierrän ihan kiertueellakin mukana, tosin en missään isoissa ja tunnetuissa bändeissä... Aika pientä tämä meidän bisneksemme kuitenkin on", hän selitteli minulle, ja katselin häntä arvostavin silmin.
"Vau, muusikko, sehän on siistiä", kehaisin ja nyökyttelin hänelle hyväksyvästi. "Voi kun minäkin osaisin soittaa jotain", harmittelin ja toivoin, että minut olisi joskus laitettu soittotunneille, ihan mihin tahansa.
“Joo, no, mutta ei se mitään isoa tosiaan ole…” miekkonen sanoi vaatimattomasti ja kohautti olkapäitään. “Minun nimeni on Ian”, heppu sanoi lopulta ja ojensi kätensä. “Yksin lennolla, näköjään?”
“Jep jep, hyvin huomattu”, naurahdin ja tartuin käteen ja kättelin reippaasti. “Minä olen Niia.”
“Niia? Sehän on vähän kuin Ian, Iian, heheh, onpas hauska juttu… Joo, minua taitaa väsyttää”, Ian naureskeli, “meni eilinen vähän myöhään, mutta niinhän ne aina. Onneksi ei ole taas pariin päivään yhtään mitään tekemistä, voin vain löhöillä rauhassa kotona, ah!”
“Voi kun minäkin voisin”, myhäilin ja huokaisin. “Mutta ei, hommat kutsuvat, enkä yhtään tiedä, miten niiltä ehtii lepäämään.”
Ian kohotti kulmiaan ja kysyi kiinnostuneena: “Jaa, mitäs sinä sitten teet Irlannissa, oletan, jos saan vuorostani kysyä?”
Menin hiukan punaiseksi – en oikein kehdannut alkaa selittää täydessä lentokoneessa mitään kummallista tarinaa unista ja entisistä elämistä, sehän vasta tuottaisi turvallisen olon kanssamatkustajille. Eli ehkä jättäisin kertomatta yksityiskohtaisen ‘lomasuunnitelmani’.
“No, lomalla en ainakaan ole”, sanoin vaivaantuneena. “Mutta en oikein osaa selittää juttuani, se voi kuulostaa niin oudolta, että et varmaan tahtoisi istua vieressäni – mutta siis, ei se mitään kovin outoa tai hämärää tai ainakaan laitonta ole!” kiirehdin korjaamaan vielä ennen kuin Ianin ilme alkoi muuttua epäröiväksi. Hän vain naurahti ja nyökkäsi.
“No ei se mitään, ehkä minäkin jätän sitten puhumatta sillä normaalilla tavallani, voisit sinäkin säikähtää että minkä perverssin viereen olet joutunut… Joo no ei, anteeksi, ehkä olen vaan hiljaa”, hän naureskeli väsyneenä ja pudisteli päätään omasta mielestään tyhmille vitseilleen.
Virnistin hänelle ymmärtäväisesti – voi kyllä, olinhan minäkin sentään tottunut joskus vähän härömpään huumoriin.
“Hah, joo ei tuo minua säikäytä, ihan normaalia käytöstä tuo meillä päin on, menisit kyllä hyvin suomalaisesta ainakin huumorisi puolesta!” kerroin hänelle virnuillen ja pudistin huvittuneena päätäni.

Koko lentomatka sujui varsin hauskasti ja nopeahkosti Ianin ansiosta – useimmiten saatoin lennoilla istuskella yksikseni, tai sitten mukana oleva tuttu käytti aikansa hyödyllisesti nukkumiseen. Oli siis jo aikakin kokea hauska lentomatka, tosin aavistelin jo alussa, että ympärillä tuhisevat kanssamatkustajat eivät välttämättä olleet kovin innoissaan hirnumisestamme.
Kun lentäjä kuulutti lennon päätöksen lähestymisestä ja kiitti matkustajia, päätin kaivaa peilin esiin ja pyyhin naurunkyyneleitä silmäkulmistani.
“Huh huh, täytyy katsoa, että näytän vielä ihmiseltä”, huokaisin Ianille. “Että minun hakijani sitten tunnistaa minut varmasti, eikä säikähdä ja katoa paikalta”, selitin ja tiirailin itseäni pienestä peilistä.
“Hyvältä sinä näytät”, Ian mainitsi ja nyökkäili minulle. “Mutta harmi että olemme jo melkein perillä – minulla oli oikein hauska lento kanssasi”, hän jatkoi ja hymyili leveästi. Naurahdin vielä kerran hänen söpöille nököhampailleen. Tsih.
“Kiitos samoin, minulla ei ole koskaan ollut näin hauskaa lentokoneessa!” naurahdin ja hymyilin hänelle takaisin vilpittömästi.

Lentokoneen alkaessa laskeutua aloin saman tien myös jännittää, vaikka tiesin hyvin - tai ainakin uskoin ja toivoin parasta - että kapteeni oli ammattitaitoinen ja laskeutuisi oikein nätisti. Jännittävässä seikkailuromaanissa tässä vaiheessa kone rysähtäisi alas ja hajoaisi kappaleiksi, ja saisin kasata Ianin takaisin kokoon palapelin tavoin, mutta tämä ei ole jännittävä tarina, eikä seikkailuromaani. Siispä hetken kuluttua olimme turvallisesti maan pinnalla - pienen maahan tömähdyksen jälkeen toki, mutta se ei ollut mitään verrattuna kunnon rysähtämiseen, onneksi!
"Huh, sehän meni hyvin, ihan niin kuin pitikin", puuskahdin tyytyväisen helpottuneena Ianille ja taputin muiden matkustajien mukana kiitoksena kapteenille.
"Onpahan noita tullut koettua hurjempiakin laskuja - mutta jätän ne nyt ehkä kertomatta, että uskallat lentää kotiinkin, ei tarvitse matkata maata tai vettä pitkin", Ian virnuili minulle ja iski silmää. No tosi kiva. Nyt minulle jäi kuitenkin sellainen tunne, että aina voi lennolla tapahtua jotain epätoivottua, jotain, joka ei sinne kuulunut lainkaan.
Kävelimme Ianin kanssa perätysten pois koneesta ja lähdimme odottelemaan kasseja, pusseja ja nyssäköitämme. Minun laukkuni tuli melko pian, mutta Ian sai odotella hetken omaansa.
"Voi ei, minä en malta lähteä vielä tästä", valitin yhtäkkiä, kun huomasin, etten olisi tahtonut lähteä ja jättää Iania taakseni.
"No voi sinua, ei sinun minun vuokseni tarvitse jäädä siihen odottamaan, eikö sinua odoteta kuitenkin jo?" Ian naurahti minulle ja raapi nolostuneena niskaansa. "Ai mutta hei, tuoltahan minun laukkuni tulevatkin", hän sanoi heti ilahtuneesti ja osoitti tavaroitaan - tavallinen matkalaukku ja kitaralaukku. Toivoin mielessäni, että kitara olisi pysynyt ehjänä tavallisten matkatavaroiden joukossa...
"No niin, nyt minäkin olen valmis lähtemään", Ian tokaisi ja heitti kitaralaukun olalleen. "Mennäänkö samaa matkaa aulaan kuitenkin?" hän kysäisi iloisesti, ja minä hymyilin ja nyökkäsin reippaasti.
Kävelimme vielä matkan aulaan hyväntuulisesti jutustellen, ja haikeus iski mieleeni heti, kun astuimme ovista ihmisvilinästä toiseen. Aloin hetimiten paikantaa katseellani nuorta vaaleaa miestä - arvelin, että Casper löytyisi pian helposti jostain kylttinsä kanssa, hänen oli tarkoitus pitää käsissään kylttiä, jossa oli minun nimeni. Kyllä, hyvin kliseistä näin niin kuin maailmassa, jossa piti poimia uusi tuttavuus lentokentältä.
Sitten näin hänet - 'Niia Meriluto' luki nuoren, vaaleansiniseen t-paitaan ja tummanharmaisiin farkkuihin pukeutuneen miehen käsissä killuvassa kyltissä. Naurahdin sukunimeni kirjoitusvirheelle, se oli kuitenkin mennyt väärin. Liian suomalainen nimi sitten vissiin.
"Tuolla on minun hakijani", tokaisin Ianille ja nyökkäsin oletetun Casperin suuntaan, joka vilkuili kovin itsevarman näköisenä ympäri aulaa.
"Selvä, no, hyvää reissua sitten ja pärjäile, ja törmäillään", Ian sanoi iloisesti ja kätteli minua vielä lopuksi reippaasti.
"Samoin, nähdään ehkä vielä joskus", sanoin hänelle, ja lähdin kävelemään kohti Casperia tärisevin askelin, ja Ian jäi vielä hetkeksi paikalleen katsomaan menoani. Olin ehtinyt kävellä jo muutaman metrin, kunnes muistin jotain ja aloin katua – en ollut kysynyt Ianilta ollenkaan hänen sukunimeään, saati sitten puhelinnumeroa tai muita yhteystietoja! Käännähdin nopeasti etsiäkseni hänet vielä käsiini, mutta ei – häntä ei näkynyt missään. Voi itku. Harmittelin juttua kovasti, mutta käännyin taas kulkemaan kohti Casperia. Otin häneen katsekontaktin ja hymyilin hänelle jo kauempaa, ja lopulta hän katsoi suuntaani – kohotti kulmiaan epäröivästi, ja loihti sitten kasvoilleen hurmaavan hymyn.
“Niia?” hän kysäisi kovin charmikkaalla äänellä ja kohotti kylttiään.
“Casper, eikö niin?” kysyin englanniksi ja jäin hänen eteensä seisomaan ja tapitin hänen sinisiä silmiään jännittyneenä.
"Jeppis jepulis", Casper tokaisi - mistä ihmeestä keksin kääntää jotakin englanniksi sanottua tuollaiseksi? - ja ojensi kätensä. Ojensin reippaana käteni myös, ja kätellessämme tunsin Casperin vahvan ja lämpimän käden. Hyvä, kenties hän onkin ihan hyvä ja luotettava tyyppi, tosin en minä ollut muuta vielä tähän mennessä epäillytkään. Ne epäilyt hoituisivat varmasti ajallaan jos olisi tarve, ja olisihan minulla vielä varmasti aikaa juosta karkuun! Paitsi jos Capser lukitsisi minut autoonsa ja hän olisikin hullu raiskaaja, ja ajaisi meidät synkkään, pimeään metsään, syvälle, ja raiskaisi ja paloittelisi minut - tai jos jättäisi sinne elossa, niin en varmasti löytäisi sieltä mitenkään pois. Joo, hyvä Niia, juuri tällaisia ajatuksia kannattaa sallia pään tuottaa siinä vaiheessa, kun on menossa asumaan kahdeksi viikoksi jonkun uuden tuttavan kotiin! Ihanaa!
"Eiköhän sitten mennä - onko sinulla nälkä, riittäisiköhän se mitä meillä on kotona vai tahdotko kauppaan vielä?" Casper kyseli minulta ja katsoi sitten laukkuani. "Minä voin kantaa tuon laukun, näyttää liian painavalta sinulle - ei sillä, että heikko olisit, mutta täytyyhän minun saada auttaa, siis", hän jatkoi ja ojensi kättään matkalaukkuani kohti. Työnsin sen kahvan häntä kohti, ja hän nappasi kiinni siitä.
"Joo tuota, ei minulla nyt juuri nälkä ole, että ehkä pärjään tämän päivän sillä mitä löytyy, jos sitten huomenna voisin päästä kauppaan tekemään omat hankintani", mietiskelin ja nyökkäilin katsellen Casperia silmiin. Olinpahan ainakin hyvännäköisen majoittajan saanut, jos en muuta. Ja uskoin kyllä, että tuollainen heppu voisi olla ihan hauskakin, ja hyvää seuraa!
"Selvä", hän nyökkäsi ja lähdin kävelemään hänen peräänsä. "Autoni on tuolla vähän matkan päässä, kai jaksat kävellä?" hän huolehti, ja minä vakuuttelin jaksavani kyllä.
"Olen reipas tyttö kyllä", sanoin ja naurahdin. Minkälainen kuva tuolla oikein oli suomalaisista naisista? Ihmettelinpä vaan.

Kävelimme vieretysten ulos aulasta ja pitkin kävelytietä lentokentällä. Katselin, kun taivaalle nousi vähän väliä lentokone toisensa jälkeen, ja uusia busseja virtasi paikalle kaiken aikaa. Olipahan paljon vilinää tässäkin paikassa, ja mietin, montako eri kansalaisuutta olin viiden minuutin sisään nähnyt tiedostamatta sitä ollenkaan? Odotin kuitenkin, että pääsisimme pois lentokentältä. Paloin jo halusta nähdä tavallista irlantilaista maisemaa, kulttuuria ja ihmisiä!
"Koskas ajattelit lähteä sinne Kildareen?" Casper kysyi lopulta, kun viimein pääsimme autoon ja jonottamaan pääsyä pois kentältä.
"No tuota, en vielä päättänyt sitä, mutta jos voisin päivän tai pari olla täällä Dublinissa", mietin ja katselin ympärillämme näkyviä autoja. "Ja sitten tarvitsisi vielä saada auto tai jotain, millä voisin kulkea sinne", mainitsin kuulostamatta liian vaativalta.
"No, voit joko lainata tätä minun autoani, tai sitten minä voin vaikka kuskata sinua sinne - on meillä siellä sukulaisiakin, eikä minulla ole mitään tekemistäkään tässä muutamana päivänä", Casper selitti. "Joten ei siitä vaivaa olisi, ei lainkaan!"
Naurahdin kiitollisena, vaikka minulla olikin hieman epämukava olo miekkosen vieraanvaraisuudesta.
"Ai jaa, vai niin, no, kiitos sitten, kelpaahan se..." naurahtelin epävarmana ja rapsutin niskaani hermostuneesti.
"Ja jos et vielä huomenna ajatellut mennä mihinkään, niin ehkä voisitkin tulla tsekkaamaan Dublinin yöelämää minun ja Rosien kanssa? Tytöllä menojalka taas vähän vipattaa..." blondi naureskeli ja ilmiselvästi mietti hassua sisartaan ja hänen tempauksiaan, kun pudisteli päätään.
"Ai?" kysyin hämääntyneenä - tuo ehdotus oli tullut kieltämättä hieman puun takaa ja yllättäen, yllätyksenä. "No, mikäs siinä, se olisi hauskaa", tokaisin vain, kun en keksinyt mitään muutakaan sanottavaa. Toisaaltahan se voisi ollakin oikein hauskaa, enkä keksinyt mitään syytä, miksi minun pitäisi kieltäytyäkään! Eihän siinä mitään pahaa ollut, enkä toisaalta ollut ollut ihan vähään aikaan taas missään iltaa viettämässä. Ja olihan uusi kaupunki totta kai tsekattava! Tsek tissit aut! Tissit. Hyppäsitpä monta riviä alemmas!
"Hyvä homma, Rosie ilahtuu ikihyviksi, tai jotain - ainakin se on koko viikon jo hehkuttanut, että jee, pian sinä tulet tänne", Casper selitti innoissaan siskosta ja nauroi hänelle jälleen, ja samoin tein minä. Pikkusisko alkoi vaikuttaa oikein herttaisen hupsulta hepulta jo nyt, vaikka en ollut nähnytkään hänestä kuin pari epämääräistä kuvaa. Hah, hassua. Millainenhan mahtaa koko ihminen olla, kun minua jo niin intoutui odottamaan, ettei meinannut pöksyissään pysyä. Mutta kai se oli vain ymmärrettävä eri maiden kulttuureja, saattoipahan tuo olla ihan normaaliakin täällä päin.
Matka lentokentältä Casperin ja Rosien kämpille kesti puolisen tuntia, ja matkan varrella nuori mies ehti jo esitellä joitakin nähtävyyksiä noin niin kuin vilaukselta, ehdotti ainakin joitakin paikkoja, joissa voisin mahdollisesti käydä. Matka sujui varsin mukavasti, ja jännitykseni katosi pikkuhiljaa, ja Casperin vitsit ja hauska olemus edesauttoivat sitä oikein hyvin. Totta kai olin yhä hyvin jännittynyt siitä, millainen Rosie olisi – hän kun oli ollut niin kovin innoissaan minusta. Mitä jos tuottaisin hänelle pettymyksen? Toivottavasti hän ymmärtäisi sen, että kaikki suomalaiset eivät olleet kovin suulaita, enkä minäkään ollut mikään kovin äänekäs, vaikka en nyt kovin hiljaiseksi tai ujoksi itseäni kutsunutkaan.
“Na na na naa na na nanna naa, na na na naa na na na nanna naa…” aloin yhtäkkiä huomaamattani hyräillä ja taputella käsillä reisiäni, ja samalla myös nyökyttelin päätäni. Casper tyrskähti äänilleni kovaan ääneen, ja minä menin aivan punaiseksi.
“Sori, mua vaan jännittää niin paljon tää kaikki nyt, et oon ihan hyperaktiivinen, melkein ainakin… On tosi levoton olo”, selitin hänelle ja heiluttelin käsiäni vimmatusti. Casper virnuili ja nyökkäili.
“Joo joo, ymmärrän… Mutta ei mitään hätiä, ei Rosie ole ollenkaan pelottava, ei se pure, ainakaan kovaa…” hän tyrskähti ja alkoi hidastaa autoa siinä määrin, että minä aloin vilkuilla ympärilleni, josko olisimme jo ehkä perillä. Vaikka mistäs minä tiesin, mitä minun olisi pitänyt vilkuilla, enhän kuitenkaan ollut ollut täällä koskaan aikaisemmin! Hassu minä. Silti toivoin näkeväni jonkin vinkin, joka kertoisi meidän saavuttaneen matkamme päätepisteen. Ja tulihan se merkki hyvin selkeänä, kun Casper ajoi kerrostalon pihaan, pysäköi parkkiruutuun ja sammutti lopulta auton.
“No niin, nyt me olemme perillä”, Casper ilmoitti minulle dramaattisesti, ja katsoi minuun intensiivisesti.
“Hui kun on hurjan jännää. No, Casper, koskas sisaresi tulee?” tahdoin sitten tietää, mutta yritin olla kuulostamatta liian kiinnostuneelta, jotta kumpikaan sisaruksista ei alkaisi ajatella minusta mitään väärää.
“Rosie tulee illan aikana kyllä, ei hän mitään tarkkaa aikaa sanonut… Niin ja jos et jaksa sanoa Casper, niin voit sanoa ihan vain Cas. Säästät ääntäsi ainakin puolella”, miekkonen vitsaili ja pyöritteli päätään omille jutuilleen.
“Itse asiassa en puolella, koska en kuitenkaan toistele sinun nimeäsi kaiken aikaa”, sanoin hänelle vinoilevasti ja virnistin. Hän näytti minulle kieltä ja pyöritteli silmiään, ja nousi autosta, jolloin minä tein samoin. Kiersin auton taakse hänen luokseen ottamaan yhdessä matkalaukkuani ulos, ja seuraavaksi kuljimmekin jo peräkanaa kohti ulko-ovea. Rappukäytävä ja koko talon ulkoinen olemus oli hyvin hillitty ja normaali, se olisi hyvin voinut mennä tavallisesta suomalaisesta kerrostalosta, paitsi että sukunimet ovissa olivat kuitenkin suurimmilta osin irlantilaisia, ja osa jotain muitakin, kaipa tällä alueella asui muistakin maista tulleita. Kävelimme toiseen kerrokseen, vaikka kyllä hissikin olisi näemmä ollut olemassa, mutta eipä tuo ollut kovin vaikea ja fyysistä kuntoa vaativa suoritus. Ei sillä, etteikö minulla kuntoa olisi ollut, hyvinhän minulla jo muukin patikointi ja kaikki sujui ilman suurempia ponnisteluja.

Kohta Casper avasikin avainnipullaan oven, jossa luki ‘O’dwyer’. Voi, koska minä oikein oppisin lausumaan tai saati kirjoittamaan tuon nimen? Olivat he sen minulle kyllä jo aiemmin kertoneet, mutta en ollut malttanut alkaa opetella sitä. Ajattelin vain, etten minä sillä vielä mitään kuitenkaan tee.
Oven takaa paljastui varsin... kotoisan oloinen eteinen. Ei, en ajatellut että jäisin asustelemaan heidän eteiseensä, mutta ainakaan en joutuisi kokemaan suurta ahdistusta siitä, että joutuisin väistelemään lattialla nökötteleviä lasiesineitä tai loikkimaan varoen ties minkä yli. Tiesin kyllä että tässä asunnossa asui kaksi nuorta aikuista, mutta olipahan noita sotkuisempiakin eteisiä nähty. Kuten minulla joskus kun asustelin aivan itsekseni. Silloin oli vain niin helppoa jättää tavarat sinne minne sattui ne ensimmäiseksi laskemaan, ja kun kerran minulla ei juuri vieraita käynyt - oli aina helpompaa kokoontua ryhmätöitä varten jonkun toisen luokkatoverin kämpälle - niin eipähän sitä aina tarvinnut edes siivota, heh. Tosin siinä vaiheessa, kun Ansku astui kuvioihin, niin oli vähän pakko pitää kämppä siistinä ainakin viikonloppuisin. Ja lopulta useamminkin, viikollakin, kun vaimoni alkoi käydä luonani yhä enemmän, eivätkä vierailut rajoittuneet vain viikonloppuihin. Ja lopulta, kun muutimme yhteen, oli paljon helpompaa pitää kämppä siistinä, kun en tietenkään tahtonut että Ansku joutuisi asumaan missään läävässä. Toki hän silloin tällöin hermoili siisteydestä, kun olipa hän aika paljon tarkempi kuin minä, mutta oli hän oppinut kestämään minun normaalia elämääni.

Palatakseni takaisin Casperin ja Rosien kämppään, ja jätettyäni takin ja kengät - automaattista - eteiseen, niin Casper raahasi matkalaukkuni olohuoneeseen ja laski sen hieman liiankin varovaisesti sohvan viereen. Jaahas, tuo taitaisi olla makuupaikkani seuraavat kaksi viikkoa. Eipä siinä mitään, ihan mukavan ja pehmeän näköinen vihreä kangaspäällysteinen sohvahan tuo oli. Ja varmaankin tämä sisaruspari oli joskus majoittanut muitakin sohvasurffailijoita, kun kerran sohva oli edes siedettävä. Hyvä juttu, kuitenkin.
"Ei minulla mitään posliinikokoelmaa siellä ole", naurahdin vaalealle miekkoselle, kun hän kohteli laukkuani niin varoen.
"No, parempi olla varovainen, ei teistä matkailijoista koskaan tiedä, mitä te oikein harrastatte", hän sanoi veikeästi ja iski silmää.
"Luuletko minun olevan jokin... jokin... no en nyt keksi tähän hätään mitään sen kummallisempaa esimerkkiä, mutta en minä mitään ihmeellistä harrasta. Ihan normaali suomalainen nainen olen, ainakin luulisin. Tosin sinä et ole varmaan kovin monia suomalaisia, miehiä tai naisia, tapaillut?" kysäisin hieman hämmentynyt hymynkare huulillani.
"No enpä ole, ehkä jossain omeglessa tai muualla olen saattanut jonkun suomalaisen kanssa jutustella, ja he ovat kovasti kehuskelleet vatsalihaksiani, mutta ei sen kummempaa", Casper selitti aivan naama peruslukemilla, ja tyrskähdin.
“Yeah right”, tokaisin huvittuneena ja vilkaisin muka huomaamattomasti kulmat koholla hänen vatsaansa. Selvästikin hän veti sillä hetkellä vatsaa sisään kaikin voimin, ja jos olisin muksauttanut häntä vatsaan, hän olisi henkäissyt ilmat varmasti pihalle.
“No niin justiinsa, mutta et taida uskoa minua, voi harmi”, Casper sanoi hyvin pettyneen kuuloisena ja mutristi huuliaan. “Mutta jos sitten vaikka esittelisin sinulle tätä kämppää vähän? Osaat sitten olla kuin kotonasi”, hän jatkoi vielä ja levitteli käsiään kuin isommankin ja koreamman kartanon omistaja.
Nyökkäsin ja katselin ensin hieman ympärilleni olohuoneessa. Näin vaaleat, hieman kellertävään taittavat seinät ja pari bändijulistetta – jotain minulle tuntemattomia – sekä myös jokin kukkataulu. Saatoin kuvitella, että tuo taulu oli varmaankin joltakin heidän sukulaiseltaan, äidiltä, tädiltä tai isoäidiltä kenties. Tai mistäs minä tiesin, oliko Rosie suurempikin kukkataulujen fani. Seinällä oli lisäksi hyvin tavallinen kello, ja vaalea puinen hyllykkö. Hyllyssä oli kirjoja, levyjä ja elokuvia, ja ajattelin, että ehtisin tutkia niitä kyllä myöhemminkin. Huoneen nurkassa oli myös suhteellisen isokokoinen televisio, ja sen alla dvd-soitin ja joitakin pelikonsoleita, pleikkari ainakin, kaikkia en osannut kuitenkaan nimetä.
“Joo eli jos yhtään tykkäät pelailla mitään niin tuota löytyy jotain pelejä…” Casper sanoi huomatessaan, että katselin konsoleita, ja hän osoitti tv-tason kaappia. Hymyilin ja nyökkäsin hänelle – toki olisi hauskaa pelata jotakin, jos aikaa vain olisi, enkä tosiaan uskonut olevani ihan kaksikymmentäneljä tuntia päivässä ja seitsemän päivää viikossa Kildaressa selvittämässä mysteeriäni. Johan tässä meinasi alkaa unohtua se, mitä varten olin koko Irlantiin tullut! Mutta sitä ei pitäisi unohtaa, ei lainkaan, enkä kyllä uskonutkaan, että ajatukseni pysyisivät tämän kauemmin pois Olivesta.
“Ja täältä löytyy makkari… Joo me jaetaan tää huone Rosien kanssa, mutta silloin jos jompikumpi tuo seuraa, niin silloin joutuu kyllä armotta sohvalle…” miekkonen naureskeli avatessaan oven makuuhuoneeseen, ja näin hänen silmistään, että hän ajatteli varmasti jotakin sellaista kertaa, kun oli hätistellyt siskoaan sohvalle – tai kenties itse joutunut olohuoneen puolelle uinumaan? Ei voinut tietää, ei.
Huoneessa oli kaksi leveähköä sänkyä, toinen nätisti pedattuna tummanvihreän päiväpeitteen kanssa, ja toinen – no, jotain ihan muuta. Sängyn peitteet olivat sekaisin ja niiden joukossa oli joitakin vaatteita, myös rintaliivit ja stringit, kaikki aivan sikinsokin. Katsahdin Casperiin huvittuneena.
“Ne ei ole mun, toi toinen tossa on mun sänky!” hän puolustautui levitellen käsiään, ja osoitti omaa sänkyään huoneen toisella puolella.
“Joo, niin justiinsa… Olisinhan minä voinut ajatella, että ne ovat jonkun sinun valloituksesi vaatteita”, heitin hänelle naureskellen ja katsoin häntä kunnon Lauri Tähkä -ilmeellä, toinen kulma luonnottomasti koholla. Casper meni punaiseksi ja mutisi jotain hiljaa, kuulosti joiltain hassuilta irlantilaisilta kirosanoilta.
“No ei se mitään”, tokaisin poitsulle ja taputtelin häntä hiukan selkään – ajattelin sen olevan ihan okei, koska kuitenkin nämä ulkomaalaiset olivat useammin vähän enemmän iholla, tai miten sen nyt sanoisi. You know, eivät pelkää läheisyyttä tai mitään niin paljon. Ja toki minä ajattelin, että olisi mukavaa tutustua tähän kulttuuriin, ja viedä sitä vaikka Suomeenkin. Minusta olikin vähän tylsää, kuinka kaukaisia, tai siis sillä tavalla, etäisiä fyysisesti monet läheisetkin ystäväni yleensä olivat. Useimmiten tuli halattua lähinnä onnitellessa syntymäpäivistä tai muusta. Tällaisia selkääntaputtamiseleitä tehtiin yleensä lähinnä humalassa.
“No jos sitten näytän vielä keittiön…” Cas mutisi ja veti makuuhuoneen oven nenäni edestä kiinni, ja lähti kävelemään kohti keittiötä. No, eipä tuossa makkarissa mitään ihmeellistä merkillepantavaa ollutkaan.
Keittiössä oli musta, metallijalkainen pöytä, neljä pöytään sopivaa tuolia, perus keittiötarvikkeet eli hella, tiskiallas, mikro, kahvin– ja vedenkeitin, jääkaappi… Pienessä ikkunassa oli herttainen vaaleanpunainen verho, jossa oli kukkakuvioisia kirjailuja ja pitsiä. Varmasti Casperin valinta.
“Ja jääkaapista saa sitten syödä mitä tahtoo, ei me olla niin tarkkoja”, Casper selitti ja avasi havainnollistavasti jääkaapin oven. Siellä sentään oli jotain muutakin kuin valo. “Mutta tietty jos sinäkin välillä ostat jotain syötävää, niin ois tosi jees, jos siis meidän ruokia syöt niin me syödään sun ruokia myös, vai onko sulla jotain erityisiä ruokavalioita tai muita vaatimuksia?” hän kysyi vielä ja katsahti minuun pää kallellaan. Pudistin päätäni, ja jatkoin vielä selittääkseni tarkemmin: “Joo siis, ei ole mitään allergioita tai muita, oon ihan kaikkiruokainen, ja kelpaa joo teidän ruuat ja jos vaan käytte joku kerta kaupassa mun kanssa, niin voin tietty ostaa jotain, mikä kelpaa teillekin.”
Casper nyökkäsi, hymyili ja sulki jääkaapin hätäisesti huomatessaan, että piti sitä edelleen auki.
“Tjoo. Tämmönen tämä kämppä. Kai siinä pari viikkoa viihtyy, jos ei joudu asumaan…” Casper selitteli muka lannistuneena, mutta piristyi sitten. “No ei, tosi kiva kämppähän tää on, kyllä viihtyy hyvinkin tällä alueellakin.”
“Hyvä tietää”, myhäilin ja aloin jo pohtia, miksi hepun piti oikein mainostaa mukavaa aluetta – ehkä he olivat tosissaan siskonsa kanssa viemässä minua pian jonnekin bilettämään, eikä ulkona olisi siis lainkaan vaarallista? No, kyllähän se minulle kelpasi!
“No niin. Tuota noin…” Cas alkoi sitten epäröidä ääneen. “Haluaisitko tehdä jotain, vai mitä? Rosie tulee varmaan parin tunnin päästä…”
“No siis, ihan sama, voidaan me vaikka pelatakin jotain, jos ei tässä muuta”, sanoin ja kohautin olkiani.
“Ookoo, selvä sitten, ja hulluus leviää!” nuori mies tokaisi ja loin häneen hyvin kummaksuvan katseen. Hän vain iski silmää minulle ja levitteli käsiään, ja johdatti minut takaisin olohuoneeseen.

Innostuimme kovastikin pelailemaan pleikkarilla joitakin pelejä, en ajatellut kysyä niiden nimiä, mutta hauskoja tehtäviä ja seikkailuja niissä peleissä ainakin oli, ja onnistuin jopa voittamaan Casin joissakin niistä! Hän oli hyvin häpeilevän oloinen, kun uusi tyttö, joka ei hirveästi pelaillut mitään, tuli, näki ja voitti hänet ihan tuosta noin vain.
Yhtäkkiä säikähdin ulko-ovelta kuuluvaa kolinaa – olin täysin unohtanut, että joku oli vielä liittymässä seuraamme. Laskin pleikkarin ohjaimen säikkynä käsistäni, ja käänsin katseeni eteisen suuntaan. Nousin vielä lattialta risti-istunnasta sohvalle istumaan, koska ajattelin sen olevan vähän aikuismaisempaa ja tekevän paremman vaikutuksen uuteen tuttavaan.
“Cas, perhana, mikä nainen sulla täällä taas on? Etkä mulle mitään kertonu…” kuului ääni eteisestä ja askeleet kohti olohuonetta. Suunpieliäni nyki. Raukkaparka oli ilmeisesti täysin unohtanut, että olin saapunut tänään.
Casper virnuili katsellen siskoaan hyvin huvittuneena, kun tämä paukahti olohuoneen puolelle sixpack kaljaa kourassaan, ja hänen silmänsä osuessa minuun, ne levisivät kieltämättä melkein lautasantennien kokoisiksi – pistipä paremmin kuin pelkät lautaset. Tyttö tirskahti ja nosti toisen kätensä suunsa eteen, ja nauroi itselleen. No, en voinut minäkään kovin normaalisti olla, sillä tuohan oli paljon paremman näköinen, kuin olin ajatellut kuvista… Herranjestas. Tosi siisti lyhyt tukka, töyhtöhyypäksi olisin kutsunut, heh, ja  päällään rennot farkut ja valkoinen toppi, sekä musta huppari ja kaulaketju – rentoa mutta niin siistiä. Säikähdin jo omia ajatuksianikin.
“Voi vittu, niin joo”, hän kirosi ja naamapalmuili.
“Terve vaan sullekin”, naurahdin ja nousin seisomaan, ja astuin pari askelta Rosien luokse, joka laski kaljapackin lattialle. Ojensin käteni hymyillen, ja hän vastasi kättelyyn hieman nolostuneena.
“Joo tota eli mä oon Roseanne, Rosieksi saa ja pitää kutsua…” hän selitti ja rapsutti korvaansa pää kallellaan – voi kun pikkuinen oli niin herttaisen näköinen nolostuneena.
“Ja minä olen Niia. Veljesi jo esittelikin kämppäänne, enköhän täällä viihdy pari viikkoa jos se vain sinulle vielä sopii”, sanoin ja mietin, mitä hän voisi tuohon sanoa – ei, et saa viihtyä? Heh.
“Joo siis totta kai, johan se on sovittu enkä minä voi sitä sinulta kieltääkään, ja minä teen parhaani jotta viihtyisitkin oikein hyvin!” Rosie selitteli innoissaan ja vei kätensä lippaan – mahtoiko olla olevinaan kuin partiolainen tai jotain. “Ehkä hei, hei joo, ehkä me lähetäänkin jo tänään heti baanalle, eiks niin! Kai sä oot jo tarpeeks saanut levättyä, siis joo hei, tänään ois hyvät bileet tuolla, mennään mennään jooko!” hän intoili ja taputteli käsiään ja katsoi vuoroin minua ja veljeään.
“Hassu, ei toi systeri oo tollanen yleensä – vähän liian innostunut mun makuun. Oos nyt”, Casper katsoi pikkusiskoaan ihmeissään ja taputteli tätä päälaelle. Sain itsekin silmäni irti Rosiesta ja katsahdin Casperiin ihmeissäni. Läsnäoloni oli siis vaikuttanut ilmeisesti jotenkin Rosien käyttäytymiseen, vai? Tämäpä mielenkiintoinen ilmiö. Kyllähän minunkin käyttäytymiseni muuttui silloin joskus, aiemmin ainakin, jos joku todella hyvännäköinen tai muuten kovin kiinnostava pääsi yllättämään minut.

Hämmentävän hetkemme keskeytti ovikellon soitto, ja Rosie kun oli lähimpänä ovea, säntäsi viereltäni avaamaan ovea.
“No hei vaan, Mr Ian Woon!” Rosie hihkaisi iloisesti ja kuulin hänen päästävän vieraan sisään. “Peremmälle vaan, mitä sinulla tänään, Mr Ian Woon..? Meillä on täällä hei taas sohvasurffailija, se on Suomesta”, hän selitteli tulokkaalle kovin innokkaasti, ja johdatti tätä olohuoneeseen.
“Niin tuota, ihan sitä vaan tulin kertomaan että taloyhtiön kesän pihatalkoot – niin ja ne after partyt tietenkin – ovat tuossa ihan pian, muistuttelisin vaan siitä”, miesääni sanoi, kohta Rosien kanssa olohuoneeseen ilmestyi keski-ikää lähentelevä suhteellisen komea mies. Tuostahan olisi saanut pienellä muokkauksella kenties George Clooneyn. Tosin myös Jackie Chanin, hänessä oli piirteitä molemmista herroista, ja se jos mikä oli mielenkiintoista.
“Niin, Mr Ian Woon, tässä on nyt siis meidän surffaajamme tällä kertaa, Niia, saapui tänään, minäkin tapasin hänet ihan vasta äsken, Casper oli häntä vastassa. Ja Niia, tämä herra tässä on Mr Ian Woon, meidän talkkarimme, ihan huippu tyyppi tiiätkö!” Rosie selitti innoissaan. Mr Ian Woon tervehti minua ja moikkasi maireasti hymyillen myös Casperille.
“Joo, hei hyvä kun muistutit, Mr Ian Woon, täytyy kaivaa se lappu esiin ja pistää muistiin vielä”, Casper sanoi oivaltavasti, ja nyökkäili.
“Jep, eipä minulla tässä mitään muuta, ilmoitelkaahan osallistumisestanne sitten, että tiedetään hankkia tarpeeksi… Öhm, haravoita”, Mr Ian Woon vinkkasi silmää köhiessään, mutta ei sille olisi ollut tarvetta. Ymmärsin kyllä hyvin, mitä Mr Ian Woon tarkoitti, jo hänen sekä myös Rosien ja Casperin ilmeistä ja eleistä talkkarin ollessa keskuudessamme.
“Minä tästä lähdenkin, heippa vaan”, Mr Ian Woon sanoi kättään heilauttaen vielä ennen kuin poistui ulko-ovesta takaisin rappukäytävään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Rosie purskahti nauramaan - purskahtaa, siinäpä vasta hassu sana. Millaista se purskahtaminen nyt sitten on? Kenties nauruun purskahtaessa suusta lentää sylkyä, anteeksi, sylkeä, nyt ei kuitenkaan olla Tylypahkassa. Entäs itkuun purskahtaminen? Ehkä siinä taas lentää kyyneliä ympäri huonetta. Mutta se siitä, jäin kuitenkin Rosien höpsön suloiseen kikattavaan nauruun.
"Siis toi Mr Ian Woon on niin huippu tyyppi, että", hän kikatteli ja pyyhki jo naurunkyyneliä silmäkulmistaan. "Aina sillä on jotain hauskoja tai hyviä juttuja, heh, nytkin tosiaan on kantamassa meille varmaan koreittain kaljaa sinne talkoisiin... Voi että, sen kanssa on aina niin hauskaa, vaikka se onkin vähän vanhempi", tyttö selitteli minulle innokkaana ja hänen silmissään näkyi muistelun häivähdys. Olipas mielenkiintoinen ilmaisu, mutta se minulle tuli mieleen hänen silmistään. Hänen vehreän vihreät silmänsä olivat kyllä varsin erikoisen näköiset, mutta todella kauniit kyllä. Eikä hänellä ollut myöskään liikaa meikkiä, mutta hänestä kyllä näki, ettei hän meikeillä juuri lätrännyt. Vähän ripsiväriä, ja se siitä.
"Ai jaa, kiva juttu", tokaisin ja nyökkäsin sisaruksille hymyillen. "Meillä päin ei juuri talkkarit juttele, varsinkaan nuorille... Meidän talkkari on just sellanen perus vanha ja kärttyinen käpy, joka tulee huitomaan luudalla jos vähäksi aikaa jättää vaikka pyöränkin väärään paikkaan. Tuollainen heppu kelpaisi kyllä meillekin. Mr Ian Woon, vai..." selitin ja ilmeeni kirkastui hetkeksi. "Mr Ian Woon, aivan, tapasin muuten lentokoneessakin hyvin hauskan irlantilaisen nuoren miehen, hänenkin nimensä oli Ian. Mutta sukunimeä en tullut kysyneeksi, harmi juttu", sanoin vielä harmistuneena ja lysäytin hartioitani kasaan.
"Ai no hyvä, että sait meistä irkuista sitten jo ennen meitä hyvän ensivaikutelman? Hyvä homma, ja jotten välttyisi sanomasta ihan liian vähän hyvää, niin sanotaan vielä pari kertaa; hyvä, hyvä hyvä, hyvä!" Rosie kikatti ja taputti höpsönä käsiään nopeasti yhteen. Casper katsoi häntä kulma kurtussa ja pyöritteli silmiään.
"Olet outo. Oletko ottanut lääkkeesi, vai oletko kenties ottanut vääriä lääkkeitä?" Cas kysyi sisareltaan ja tökkäsi tätä kylkeen.
"Itse olet pöljä", tyttö sanoi yrittäen olla vakava, ja muksautti veljeään olkapäähän, ja siirsi sitten katseensa minuun.
"Mutta niin hei, tänään ois bileet, tuu säkin, jooko jooko jooko? Mennäänhän?" Rosie aneli ja toi naamansa oikein lähelle omaani, ja räpytteli silmiään. Poskeni punehtuivat, en ollut ehkä odottanut ihan tällaista vastaanottoa.
"No tota, kai sitä voisi lähteä. Mutta ei kai ole mikään kiire vielä?" varmistin ja vilkaisin kelloa, se läheni jo kahdeksaa. "Tahtoisin vähän laittautua vaikka, jos se paikka on sellainen, ja täytyisi löytää sopivat vaatteet tuolta matkalaukun uumenista..." tokaisin ja potkaisin varovasti pullistelevaa matkalaukkuani.
"Joo ei mitään kiirettä, eikä nyt ihan hienoimpiin tarvi laittautua, kyllä sinne sisään päästään", Rosie rauhoitteli ja hymyili minulle valkeat hampaat välkkyen. "Ja onhan meillä tossa vielä noi kaljat, alotellaas niillä vaikka heti!" hän sanoi iloisesti ja koppasi kolme kaljaa, kaivoi taskustaan avainnipun, ja siinä kiinni olevalla pullonavaajalla avasi näppärästi kaikki kolme vuorotellen, ja ojensi omat pullot sekä minulle että veljelleen.
"Okei, hyvä homma", sanoin hyväksyen ja kulautin vähän juomaa kurkkuuni. Nami. "Täytyy ehkä enemmän keskittyä näihin hiuksiin, joskus on vaan pakkomielle siitä, että ne on hyvin", kerroin ja näpläsin hiuksiani - ne tosiaan eivät olleet nyt mitenkään erikoisesti, koska en ollut viitsinyt laittaa niitä matkaa varten. Mutta ulos mennessä niiden piti ehdottomasti olla jotenkin paremmin laitettu, en voinut kuvitellakaan lähteväni uuteen paikkaan bilettämään tukka lytyssä!
"Dints dints dints dints..." Rosie alkoi jo jorailla keskellä olohuonetta itse säestäen, mutta pysähtyi sitten nolona. "Hei pistäs Cas musiikkia meille niin ei tarvitse kuunnella mun beatboxausta", hän vinkkasi ja taputteli veljeään päälaelle. Isoveikka nousi ja alkoi kaivella levyjä. "Jotain menevää, mutta hyvää. Ei mitään listapaskaa", Rosie lisäsi vielä, ja Casper vetäisi hyllystä jonkun levyn. En tunnistanut kansia, enkä bändin nimeäkään. Kenties joku irlantilainen yhtye, mutta kelpasi kyllä. Hetken päästä asunnossa rupesi raikaamaan mukava rokahtava musiikki, ja mieslaulaja lauloi kivalla raspisella äänellään. Nyökkäilin musiikin tahtiin, ja jalkanikin alkoi polkea ihan huomaamattani. Rosie alkoi tanssahdella keskellä huonetta jälleen, ja minä ja Casper vain katsoimme häntä hiukan hölmistyneinä. Kohta tyttö laski kuitenkin pullonsa hyllylle ja suuntasi vessaan.
"Hänpäs on hilpeä tyttö", tokaisin Casperille ja vinkkasin vessan suuntaan.
“Joo, ihan ihmeellisellä päällä toi on tänään, yleensä se on vähän rauhallisempi”, Casper selitti ihmeissään. “Luulen että se on innoissaan susta, saattaa olla vähän ihastunut sinuun”, hän jatkoi vielä hieman hiljaisemmalla äänellä, ja katsoi minua epäluuloisesti. “Toivottavasti se ei säikytä sinua?”
Naurahdin ja pudistelin Casperille päätäni. Voi, raukka ei ollut tainnut tajuta, mitä olin tarkoittanut, kun olin kertonut hänelle asuvani ‘girl friendini’ kanssa. Ehkä oli luullut minua ja Anskua vain kämppiksiksi.
“No ei säikäytä, vaikka ehkä se vähän hämmentää”, naureskelin ja hymyilin vaivaantuneesti. “Kai sinä tajusit, että asun nimenomaan tyttöystäväni kanssa? Me olemme naimisissa”, kerroin ja näytin hänelle vasenta kättäni, ja Casperin kulmat kohosivat.
“Eli…” hän aloitti.
“Ehta lepakko”, lopetin hänen lauseensa. ‘Eli ehta lepakko’, siinäpä vasta hieno ja eheä lause.
“Ai, no onnea sitten”, Casper tokaisi, ja purskahti heti nauruun nähdessään minun hämmentyneen ilmeeni. “Niin siis avioitumisesta, tarkoitin”, hän kiirehti vielä selittämään, ja virnistin hänelle. Samassa Rosie saapui jälleen keskuuteemme tukka vähän paremmassa kuosissa.
“Mitä te täällä minusta puhutte?” hän kysyi kärkkäästi.
“Ei me sinusta puhuta”, Casper sanoi tylsästi, ja katsoi minuun. “Se sanoo aina noin, kun käy jossain yksin ja muut jäävät keskenään”, hän selitti ja kohautti olkiaan. Hymyilin vinosti ja katsoin Rosieen, jolle nousi hiukan punaa kasvoilleen.
“No anteeks hirveesti”, hän tokaisi ja nappasi hyllyltä pullonsa, ja lysähti sitten sohvalle viereeni, hyyyvin lähelle minua. Normaalisti Suomessa kukaan ei lysähdellyt selväpäisenä noin lähelle, vaikka olisi ollutkin hiukan ihastunut toiseen. Mutta nyt ei oltukaan enää Suomessa, vaan Irlannissa. Tähän piti nyt sitten tottua, mutta ei se minua haitannut. Läheisyys oli kivaa, mutta minun oli vain pidettävä varani omien tunteitteni kanssa, tai etten antaisi Rosielle turhia toiveita. Minulla oli kuitenkin oma vaimo odottamassa kotona.

Joimme kaikki kolme yhdessä parit kaljat ja aloimme olla valmiita lähtemään baariin. Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä, ja minulla alkoi olla jo hyvin kotoisa olo. Välillä yllätin Rosien katseen harhailemasta jostakin käsieni lähettyviltä – hän näytti jotenkin epäröivältä ja hajamieliseltä, mutta en antanut sen häiritä itseäni. Ajattelin kuitenkin, että tässä kahdessa viikossa ei edes ehtisi sattua mitään huonoa oman parisuhteeni kannalta, Rosiehan sai ihastua jos tahtoi, ja saattoihan hän olla niitä ihastujia, jotka lepertelivät kaksi päivää, ja se olisi sillä ohitse. Mitäpä minä sitä kieltämään, kunhan hallitsisin itseni ensisijaisesti.
Loppujen lopuksi saavuimme lähistöllä olevan baarin eteen vähän ennen kymmentä. Paikalla oli jonkin verran porukkaa, mutta näin, että sinne mahtui sisälle vielä oikein mainiosti. Baarin nimi oli ‘Maw In Or On’.
“Maw In Or On?” toistin oven yläpuolella välkkyvän nimen. “Jo on erikoinen nimi paikalla.”
“Joo, ja sillä on tossa lähistöllä sisarusbaari, jonka nimi on ‘Win a Moron’, aika epämääräistä, mut ei se mitään, nää on ihan huippupaikkoja! Tää on enemmän rento paikka, ja se toinen on sit vähän teinimpi mesta, mut sielläkin on joskus toki hauskaa tanssia”, Rosie hehkutti. “Tätä voit tosin kutsua ihan vaikka MIOOksi, paitsi siinä tapauksessa jos tahdot kasvattaa sanamäärääsi ja sanoa kaiken pisimmällä mahdollisella tavalla, silloin voit toki sanoa aina Maw In Or On”, hän vielä ehdotti hyvänä vinkkinä. Selvä, pistetäänpä korvan taakse.
Kuljimme ulkona tupakoivan joukkion editse sisälle, ja sukkuloimme suoraan baaritiskille. Siinä vaiheessa minulle iski paniikki – eihän minulla ollut harmainta aavistustakaan, mitä täällä juotiin! Enkö saisikaan lonkeroa? Voi ei! Ja mitä drinkkejä täällä edes oli, oliko niitä samoja kuin Suomessa, kulkivatko ne samoilla nimillä? Joku perus Sex on the beach tietenkin olisi helppo, mutta… Sen voisi ottaa myöhemmin.
“Mitä sä haluisit? Mä voin tarjota ekat”, Casper kysäisi ja katsoi minuun ja siskoonsa.
“Samaa mitä te, vaikka – en mä oikein ehtinyt valmistautua ja tenttiä, että mitä näissä paikoissa tarjotaan”, tunnustin nolona ja vilkuilin baaritiskin takana olevalla seinällä olevaa listaa oudoista nimistä ja hinnoista. Oluita, kenties?
“Ookoo, kolme kaljaa siis”, Cas heitti baarimikolle, ja hetken kuluttua kuljimme lasit kourassa kohti pöytää paikan yhdellä seinustalla. Minä hypähdin ensin toiselle puolelle pöytää, ja Casper toiselle, ja Rosie päätyi istumaan minun vierelleni.
"Mitäs sitten leikittäisiin?" Casper kysäisi ja katsoi meitä tyttöjä toisella puolellaan. "Minulla on itse asiassa härö fiilis, että tahtoisin tanssia..."
Rosie vilkuili vuoroin minua ja vuoroin vanhempaa veljeään. Sitten hän alkoi yhtäkkiä tökkiä minua kylkeen, ja katsoin häntä hyvin epämukavasti kiemurrellen.
"Hei, mitä sinä teet, auh, ei, älä töki, minä kutian herkästi, apua!" kiljaisin niin hiljaa kuin pystyin, koska en tahtonut herättää sen suurempaa huomiota koko paikassa.
"Kunhan tökin vaan", Rosie ilmoitti iloisesti ja jatkoi tökkimistäni.
"Vooi, tehän näytätte aivan pariskunnalta, miten herttaista", Casper sanoi heleällä äänellä, ja nojasi käteensä ja kallisti päätään. Olipas tosi homon näköistä. Rosie lopetti tökkimiseni oitis, punastui tulisesti, ja tuijotti veljeään murhaavasti. Hänen liikkeensä, sekä seuraavaksi Casperin säikähtänyt älähdys ja liikahdus paljastivat minulle, että pikkusisko oli potkaissut pöydän alla veljeään.
"No mennään sitten tanssimaan ihkuja teinien lissubiisejä, jos herra kerran niin kovasti haluaa", Rosie ehdotti muka loukkaantuneena, mutta näin kyllä hänen silmistään, että hän tahtoi itsekin tanssimaan. Hämmästyin kyllä näitä kykyjäni paljon, viime aikoina kun olin nähnyt useiden ihmisten pelkistä silmistä todella paljon asioita. Kui siistii, ja kuinka jännittävää!
"No enpä taida olla ainoa..." Casper mutisi ja iski minulle silmää, ja vilkaisi Rosieen jälleen. "Mut juodaan nyt ensin nämä bisset loppuun asti, ja mennään sitten vaikka sinne Win a Moroniin? Mä voisin pistää vaikka Mr Ian Woonille viestiä, hän varmaan vois mielellään heittää meidät täältä Maw In Or Onista sinne Win a Moroniin, luulisin. On se niin mukava heppu kuitenkin", hän ehdotti ja Rosie nyökkäili rivakasti päätään. Aloin jo huolestua - oliko tämä nyökkäileminen paisumassa oikeaksi epidemiaksi koko maailmassa? Kenties minun täytyisi kehittää jokin niskanikamien rasvaamiseen tarkoitettu eliksiiri.

Joimme lasimme verkkaan tyhjäksi, Rosiella tosin näytti olevan melkoinen kiire suorituksensa kanssa, ja Casper joutuikin toppuuttelemaan häntä pariin otteeseen.
"Sä olet hei kuule niin pienikokoinen, että tolla tahdilla se nousee hattuun aika pikaseen, arvaa päästääkö ne sut vielä sisään Win a Moroniin siinä vaiheessa?" hän kuittaili pikkusiskolleen ja katsoi toista hiukan huolestuneena.
"No en en, en juo sitä niin nopeasti, te vaan ootte niin pirun hitaita. Mä haluun vielä mahtua Win a Moroniin! Ja saattaahan Mr Ian Woon olla kohta jo täällä hakemassa meitä, eikö niin?" Rosie kysyi kärkkäästi, ja myös minä aloin huomata hänen kiireensä. En kyllä ymmärtänyt, mikä kiire meillä tässä oli. Kenties paikka olikin niin suosittu, ettei liian myöhään illasta sinne enää päässyt sisälle? Vai mahtoikohan Rosie vain tahtoa tanssimaan niin kovasti. Kenties, kenties ei. Casper kyllä oli aivan chillisti oma itsensä, tai ainakin sillä tavalla, miten hänet olin tämän päivän aikana oppinut tuntemaan.
Ja niin lasit tyhjenivät, ja suuntasimme matkamme ulos. Rosie ja Casper vilkuttivat vielä mennessämme baarimikolle, ja melkein heti pääsimme loikkaamaan Mr Ian Woonin autoon, Casper etupenkille, ja minä Rosien kanssa taakse istumaan.
"Ja suuntana on Win a Moron, siis?" Mr Ian Woon kysäisi vielä varmistukseksi meiltä kaikilta. Saatuaan kolme myöntävää vastausta – hän vaati sen myös minulta, ikään kuin varmaankin varmistaakseen, ettei minua oltu kidnapattu ja ettei minua oltu viemässä kielteisestä tahdostani huolimatta (ai miten niin kuulostaa oudolta) toiseen paikkaan – Mr Ian Woon karautti uljaalla ratsullaan, jona toimi aika perus bemari, kohti toista baaria, Win a Moronia.

Ja ei aikaakaan, kun Mr Ian Woon pysäytti Win a Moronin lähistölle – näimme sen edessämme muutaman kymmenen metrin päässä. Matkan aikana Mr Ian Woon oli kovin kiinnostunut minusta, lähinnä siis suomalaisuudestani ja Suomesta yleensä, ja hän kyseli joitakin sanoja suomeksi, ja naurahteli niille sitten itsekekseen.
“Have fun, then, perkele!” Mr Ian Woon toivotteli vielä, kun poistuimme autosta kadun puolelle. Hymyilin vinksahtaneesti – totta kai ulkomaalaiset tahtoivat aina tietää kirosanoja uudella kielellä, ja totta kai minä nyt perkeleen opetin, olihan siinä nyt sentään niin hieno suomalainen sana.
Heti sisälle päästyämme kuulimme, kuinka paikassa soi J Lon On the floor, ja Rosie nappasi minua heti kädestä, ja raahasi nopeasti tanssilattialle. Casper jäi vain tanssilattian reunalle katselemaan menoamme, ja myhäili siellä sitten itsekseen meille. Pian hän kyllästyi ja meni hakemaan juotavaa. Tanssimme Rosien kanssa vastakkain, ja hän rohkeni hymyilemään minulle avoimemmin ja leveämmin, kuin aiemmin.
“Sulla on tosi kiva tukka!” hän huusi minun korvaani pauhaavan musiikin ja muun metelin ylitse. Hymyilin ja muodostin huulillani sanan ‘thanks’ ja jatkoin tanssahtelua. Biisi kuitenkin vaihtui hetken kuluttua, ja Rosie alkoi näyttää tylsistyneeltä.
“Tylsä biisi, mennään pois”, hän tokaisi ja tarttui minua kädestä, ja johdatti meidät pois tanssilattialta. Nopeasti bongasimme Casperin, joka istui pienessä pöydässä kolme olutta edessään.
“Kiva kun tilasit meillekin, vaikka aattelin tänään mennä vähän jollain pirteemmällä jatkossa”, Rosie sanoi kiitellen veljeään, ja myös minä nyökkäsin hänelle hymyillen.n
“Are you Sirius?” Casper kysäisi sitten nuoremmalta sisareltaan epäröivällä äänensävyllä. Ehkä tyttö ei useimmiten juonut mitään pirtsakoita drinkkejä, vaan meni lähinnä olutlinjalla?
“No, I am not serious, I’m not that blue!” lausahti Rosie ihmeissään.
“Did you mean Black?” Casper kysyi kyräillen.
“Don’t you dare call me Rebecca Black!” Rosie huudahti kauhuissaan.
“…what the hell are we talking about?”
“No idea.”
Katselin ja kuuntelin kummallisia puhuvia sisaruksia hyvin hämmentyneenä. Okei, ehkä noilla oli vähän omat juttunsa. He molemmat repesivät sitten nauramaan minulle kippurassa, kun huomasivat minun hyvin kummastuneen ilmeeni.
“Älä välitä, meillä on joskus tällaisia juttuja… Se ei vaikuta mitenkään siihen, miten paljon meihin voikaan rakastua!” Casper lohdutteli minua hyvin iloisella äänellä.
“Joo ei se sitä, minä vain… No, ei mitään”, sanoin ja repesin täysin. Nauroin niin pitkään ja hartaasti, etten saanut juotua lasistani pitkään aikaan kulaustakaan, ja kaksi muuta seurueestamme sai tyhjennettyä lasejaan hyvään tahtiin ennen minua.
“Tanssitaanko lisää, jooko, jooko? Tuutte molemmat tällä kertaa?” Rosie kyseli innostuneena, kun alkoi jälleen hytkyä vimmatusti jonkun hyvän kappaleen alkaessa soida. Kikatin hänelle hermostuneena, ja hieman jo humaltuneenakin.
“Hih, no mennään mennään kaikki kolme joo joo joo!” hihkaisin ja tartuin sekä Rosieta että Casperia käsistä ja yhdessä raivasimme tiemme tanssilattialle, Rosie kovin innostuneena, Casper ei ehkä niinkään. Kuitenkin hytkyessämme lattialla sekä Rosie, että Casper tuntuivat tulevan hetki hetkeltä lähemmäs minua tanssimaan. Aluksi se ei häirinnyt, en edes hoksannut koko juttua, sillä kyllähän sitä nyt ahtaalla tanssilattialla tuli törmäiltyä yhteen jos toiseenkin. Ja no, myönnettäköön… Parin drinkin jälkeen sitä tuli vuorotellen tanssittua tietoisesti lähempänä heitä molempia. Vaikka tiesin kyllä omat rajani, mitä voisin ja mitä en missään nimessä saisi tehdä, ja ajattelin, että pidetäänpä nyt kerrankin hauskaa, kun ei ainakaan mitkään juorut alkaisi liikkua pitkin kyliä, kun kukaan tuttu ei kuitenkaan ollut näkemässä. Tiesin kuitenkin, että Anette luotti minuun ja siksi hän päästikin minut tälle matkalle, joten mitkään typerät ideat tai väärät ajatukset eivät edes käväisseet mielessäni. Minua vain välillä alkoi vähän jännittää Rosien flirttailevien katseiden alla.

Koko ilta meni hyvin hauskoissa merkeissä, ja tuli sitä tehtyä tuttavuutta joidenkin muidenkin bilettäjien kanssa. Toisaalta minulla oli vaikeuksia sen irlantilaisen aksentin kanssa, varsinkin, kun oli niin kova meteli kaiken aikaa, mutta kyllä sain asiani välillä ainakin melkein perille. En edes tajunnut katsoa kelloa, kun huomasinkin jonkin hitaan kappaleen alkavan soida. Rosie katsoi minua vienosti hymyillen, ja minä kohautin olkiani, ja hän veti minut lähelleen ja painoi päänsä olalleni. Siinä me sitten tanssimme illan viimeiset hitaat yhdessä, eikä se haitannut minua lainkaan. Eipä ollut tullut tanssittua hitaita ihan vähään aikaan taas. Onneksi myös Casper oli löytänyt oman daaminsa hitaita varten, joten hänen ei tarvinnut seisoskella masentuneena yksin seinän vierellä.

Kävelimme matkan takaisin Rosien ja Casperin kämpille, ja pysähdyimme matkan varrella hakemaan mukaan – mitäpäs muutakaan, kuin kebabia ja pizzaa. Naureskelin sisaruksille, että tämähän muistutti aivan suomalaista baari-iltaa, kebabeineen kaikkineen. Eipähän ainakaan ehtinyt tulla koti-ikävä – toisaalta oli hyvin hämmentävää ajatella, että vielä tasan vuorokausi sitten olin vielä makaillut syvässä unessa aivan Anskun vierellä. Ja nyt hän todennäköisesti nukkui jossakin kaukana aivan yksin. Tuo ajatus kyllä hämmensi minua kovasti, ja vähän surettikin. Hänellä oli siellä vastassaan se sama harmaa arki kuin aina ennenkin, ja minä koin kaiken aikaa jotakin uutta uudessa maassa, olihan se aivan erilaista.

Minä olin jo suhteellisen koomassa, kun mutustelin viimeisiä kebabin rippeitäni, mutta Rosiella ja Casperilla vielä riitti vaikka kuinka paljon hauskaa juttua. Lopulta Casper painui ensimmäisenä pehkuihin, ja Rosie jäi vielä istumaan hetkeksi seurakseni.
“No, oliko kiva ilta?” hän uteli minulta sievästi hymyillen ja katseli minua pää kallellaan, ja räpsytteli silmiään oikein nätisti.
“Joo, oli oikein hauskaa, toivottavasti vaan jaksais huomenna lähteä tsekkaamaan sitä Kildarea… Mutta jos nukun pitkään, niin en taida lähteä mihinkään. Katsoo nyt, mikä olo on aamulla”, virnistin väsyneesti ja haukottelin suureen ääneen. Asetin kebablautaseni vierelleni sohvalle hetkeksi, ja nopeasti Rosie sen siitä nappasi ja kiikutti keittiöön.
“Kiitos”, sanoin hänelle ja nousin ylös venyttelemään. “Jos sitä pesisi vielä hampaat”, tokaisin ja vilkaisin kohti vessaa. Rosie tuli vielä katselemaan minua pää kallellaan. Hänen katseessaan oli jotain hassua – aivan kuin hän olisi epäröinyt jotakin todella suuresti. Hän pureskeli huuliaan ja rapsutteli niskaansa vaivaantuneena.
“Öitä”, sanoin hänelle ja otin pari askelta kohti vessaa, kun kuulin Rosien rivakat askeleet kohti minua. Hän hypähteli suoraan minun eteeni, ja ennen kuin edes ehdin tajuta, hän oli tarttunut minua hellästi korvista, suudellut minua, ja painunut piiloon makuuhuoneeseen. Minä vain jäin seisomaan paikalleni pöllämystyneenä, kunnes palasin maan pinnalle, ja kävelin vessaan pystymättä ajattelemaan mitään sen suurempia.