Luku 5. Puolimielet hajalla

Luku 5. Puolimielet hajalla

Herätessäni tuntui siltä, kuin olisin uinut hiessä läpi yön. Yöpaitani oli liimaantunut kiinni ihooni hyvin ällöttävällä ja tahmaisella tavalla, ja otsatukkanikin tuntui limaiselta otsaa vasten. Nousin hätäisenä istumaan ja katselin ympärilleni – Ansku nukkui vierelläni rauhallisesti. Kello näytti puoli neljää. Siirsin itseeni kietoutuneen peiton pois päältäni, ja heitin jalkani sängyn laidan yli. Minun piti yrittää ensin hetki tasata hengitystäni. Olinko nähnyt jotakin unta juuri? Jos olin, se oli varmasti jotakin todella ahdistavaa… Harmi vaan, etten muistanut siitä nyt kai oikein mitään. Olisi ollut jännää muistaa unensa useammin, silloin niistä olisi voinut vaikka keksiä jotakin, tutkia niitä tai muuta. Sen vain muistan, että uni taisi olla ahdistava ja pelottava. Muistan metsämaiseman… Ja jonkun pelottavan miehen. Ja pienen punatukkaisen tytön… Välillä taisin itse olla se tyttö, välillä näin asiat hänen silmillään, ja välillä katselin tapahtumia kaiken yläpuolelta.

Huomasin, että unen muistelu ja mietiskely palautti pikkuhiljaa tapahtuneita asioita mieleni. Ravistin päätäni – en tahtonut vaivata mieltäni tuollaisilla asioilla, se vain häiritsisi elämääni, ja tästä piti tulla sentään hyvä päivä. Nousin ylös ja sipsuttelin keittiöön hakemaan vettä. Yritin valuttaa hanasta mahdollisimman kylmää vettä, ja kun kokeilin, olisiko vesi tarpeeksi viileää juotavaksi, sivelin sitä myös vähän otsalleni. Se helpotti. Nojasin vielä hetken tiskipöytään, ja käännyin – ja kiljahdin nähdessäni ovella tumman hahmon.

“Shh!” hahmo sihahti hämillään. “Mitä sinä täällä kiljut?” hahmo kysyi – Anskun äänellä.
“Ei saa säikytellä!” sihahdin hänelle säikkynä, ja nojasin takaisin tiskipöytään.
“Minä vain tulin katsomaan, mihin katosit. Tuli myös jano”, Ansku selitti ihmeissään, mutta hänen äänensä rauhoitti minua. “Oletko kunnossa?” hän kysyi vielä, kun näki säikähtäneen katseeni.
“Näin pahaa unta…” kuiskasin, ja Ansku käveli luokseni halaamaan minua.
“Yh, sinähän olet ihan hikinen”, hän inahti, ja irrotti otteensa saman tien, ja tyytyi sitten silittelemään poskeani.
“Joo, en tiedä mitä siinä unessa niin pahaa oli. Heräsin vaan yhtäkkiä näin hikisenä. Se oli kyllä varmaan jotain tosi ahdistavaa”, selitin ja ojensi vesilasiani Anskulle, ja hän hörppäsi siitä hämmentynyt katse silmissään.
“Voi sinua raukkaa”, hän voivotteli ja painoi poskensa omaani vasten varovasti. “Saatko vielä unta?”
Nyökkäsin epäröivästi. Kai tässä vielä unta saisi, nyt kun olin vähän rauhoittunut. Pitäisi vaan ottaa nämä hikiset ja liimaantuneet yövaatteet pois, jotta nukkumisesta tulisi edes jotakin.

*****

Kymmenen aikaan aamulla heräilin kun Ansku oli kietoutunut ympärilleni, ja tuijotteli minua silmät säihkyen. Valoa siivilöityi sälekaihtimien väliköistä sängylle. Haukottelin ja käännyin kyljelleni kasvot kohti Anskua, ja hän hymyili minulle hampaat punertavien huulien välistä välkkyen. Oli niin onnellinen olo, kun näin hänen hymyilevän jälleen noin paljon.
“Nukuitko hyvin?” hän kysäisi ja alkoi silitellä hiuksiani taas vaihteeksi.
“Juu, kyllä kai ihan hyvin…” huokaisin ja suljin vielä silmäni. “Väsyttää.”
“Ainahan sinua”, Ansku naurahti ja tökkäsi minua sormellaan vatsaan. Hätkähdin ja näytin Anskulle kieltä, ja pidin silmät edelleen kiinni.
“Minä nuku nyt”, tuhahdin ja ääntelin ylimalkaisesti kuorsaamista.
“Tuoltahan sinä joka yö kuulostat”, Ansku naurahti ja minä avasin silmäni, ja loin häneen tuiman katseen.
“Joo joo, ihan varmasti kuulostat!”
“Enkä.”
“No varmaan, joka yö kuulostaa siltä kuin vieressä olisi saha.”
“No enkä varmana! Senkin vompatti!”
“Itse olet luolamies, kun tuolla tavalla ärjyt.”
Nappasin Anskun luolamiehen tavoin kömpelöön otteeseen hänen vyötäisiltään, ja yritin siirtää hänet alleni, mutta hänpä olikin vikkelä ja hypähti sängyltä pois. Ansku näytti kieltä ja minä hyökkäsin hänen peräänsä – vain huomatakseni, että hän juoksi piiloon keittiöön.
“Hahaa, sainpas sinut ylös!” hän naureskeli, kun saavutin hänet keittiössä. Hän hyppelehti keittiönpöydän toiselle puolelle, ja katseli minua irvistäen.
“Senkin julmuri. Heitän sinua suolakurkulla!” kiljahdin ja avasin jääkaapin vierestäni, ja aloin tutkia sen sisältöä, jos sieltä vaikka löytyisi jotakin, millä voisi heittää toista päin.
“Et uskalla. Eikä se suolakurkku mitään pahaa minulle tee, minä vain söisin sen”, Ansku ilveili ja keikutteli päätään puolelta toiselle, kädet lanteilla suurieleisesti.
“Mutta se onkin galaktinen suolakurkku suoraan avaruudesta, se on niin iso että SE syö SINUT!” keksin päästäni, ja tartuin jääkaapissa olevaan suolakurkkupurkkiin. Avasin sen, kohdistin Anskua päin ja huudahdin: “Galaktinen suolakurkku, matkaan! Siemensyöksy, eiku…!”
“Lol lol lolloti lol”, Ansku naureskeli teinimäisesti ja hypähteli sitten minun luokseni, ja halasi minua tiukasti, niin että etikka kurkkupurkista läikkyi osin lattialle. Murahdin ja asetin purkin pöydälle, ja halasin Anskua takaisin.
“Ihanaa nähdä sinut noin pirteänä ja innokkaana”, sanoin hymyillen, ja haukottelin.
“Lähdetäänkö lenkille?” Ansku kysyi innokkaasti, ja katseli minua koiranpennunsilmillään.
“Eikä, en minä vielä jaksa…” mutisin ja nojailin Anskuun, ja esitin nukahtavani jälleen.
“Ei voi väsyttää noin paljon. Lähdetään nyt sinne kävelylle niin heräät, tuolla on niin mukavan kirpeä ilmakin, aurinko paistaa tosi nätisti pilvettömältä taivaalta! Tule nyt, puetaan päälle ja reippaillaan vähän”, Anette intoili ja veti minut perässään takaisin makkariin, ja alkoi heitellä sängylle vaatteita sekä itselleen että minulle.
Minua huvitti. Tällaisina hetkinä vaikutti siltä, kuin tilanteemme olisi ollut käännetty aivan ympäri. Mutta toisaalta nämä hetket olivat hienoimpia, kun Ansku oli niin iloinen, ja minäkin kyllä ilakoisin siitä, kunhan vain saisin itseni ensin hereille!

Kävelimme – tai oikeammin minä laahustin ja Ansku reippaili – pitkin asuntomme lähistöllä sijaitsevaa pururataa. Se oli mukava paikka käydä kävelyllä, jos ei tahtonut kävellä pitkin kaupungin vilkkaita katuja. Vielä kadutkaan eivät olleet ihan täynnä, mutta me tahdoimme kävellä nyt rauhassa, ja taapersimmekin pitkin maita ja mantuja käsi kädessä. Ansku höpötteli kaiken aikaa jotakin, ja kuulin hänen äänestään helposti tämänhetkisen mielialan. Tämä oli aivan huippuihana päivä, vaikka en oikein edes tiennyt, mistä se oli yhtäkkiä tullut. Kenties eilisestä rakkausillasta? Ehkäpä, tosin näihin päiviin ei aina edes ollut syytä. Silloin tällöin Ansku vain sai ihmeellisiä spurtteja, ja oli koko päivän kuin duracell-pupu. Huominen sitten taas olisi asia erikseen, sen näkisi vasta huomenna. Mikään ei ollut ennustettavissa.
Katselin Anskua hymyillen, hän selitti vieläkin jotakin. Kyllä minä kuuntelin, mutta ei minusta tuntunut siltä, että minun pitäisi mitään vastata hänelle. Tahdoin vain kuulla jänen ihanan, innostuneen äänensä, nyt kun se oli vielä mahdollista.
Huomasin kaukaa, että meitä käveli vastaan joku. Tunnistin, että kyseessä oli mies, mutta en ajatellut sillä olevan mitään merkitystä. Kävelimme vain eteen päin, ja pikkuhiljaa hän oli lähempänä. Huomasin miehellä olevan ruskeat, lyhyehköt hiukset ja parta. Hän oli jokseenkin isokokoinen, ja hänen katseensa ja yleinen kehonkielensä vaikutti jotenkin tuimalta.
Hän iski kasvonsa ikävästi maahan, ja tunsi, kuinka polviin repeytyi ruhjeita.
Hätkähdin, ja katselin hätääntyneenä ympärilleni.
“Ja sitten kato tiiätkö… Niia? Mikä hätänä? Oletko kunnossa?” Ansku kysyi ihmeissään ja pysäytti meidät.
Hän kaiveli taskustaan myös rievun, kasteli sen vedellään, ja tarttui tyttöä kädestä kiinni.
“Minä… Tuota… Minä…” haukoin henkeäni, ja tipahdin polvilleni. Mies kauempana kiihdytti kävelytahtiaan.
Mies asetti kätensä tukevammin tytön poskelle, ja painautui lähemmäs pientä tyttöä. Tyttö sulki silmänsä peloissaan.
“Niia? Mitä tapahtui? Kulta, kuuletko minua?” Ansku kyseli silminnähden hädissään, ja hän kävi polvilleen minun eteeni. Hän asetti kätensä minun poskilleni, ja yritti tavoittaa katsettani. Räpyttelin silmiäni, ja tarkensin katseeni Anskuun. Pyörittelin päätäni ja nostin käteni koskettamaan otsaa. Minua hikoilutti taas, ja tuntui siltä, kuin olisin hengästynyt, vaikka en ollut tehnyt mitään fyysistä suoritusta. Polviani, kämmeniäni ja otsaani alkoi särkeä kuin salamaniskusta, vaikka en minä mikään velho ollutkaan.
“Onko siellä kaikki hyvin?” kuulin kohta kysyttävän. Miehen möreä ääni aiheutti päässäni vihlaisun, ja aloin pohtia, josko sittenkin saatoin oikeasti olla velho, tai vaikka Teräsmies, ja tuo heppu viholliseni.
“Hetki vaan, tuli ikävä päänsärky…” mutisin hiljaa ja hieroin otsaani, yhä maassa polvillani istuen.
“Niia, pärjäätkö? Mennäänkö kotiin?” Ansku kysyi huolissaan, ja silitteli reittäni. Nyökkäsin hänelle, ja annoin Aneten nostaa itseni ylös. Ansku nyökkäsi miehelle, ja me lähdimme kävelemään kohti kotia siihen suuntaan, mihin olimme jo aiemminkin kulkeneet – sieltä pääsisi oikaisten kotiin helpoiten ja nopeiten.
“Oletko varma, että olet kunnossa?” Ansku toisti kysymyksensä ja tutkaili minua huolestunut ilme kasvoillaan. “Mikä sinulle tuli, ei tuo nyt ihan päänsäryltä näytä…?
”En tiedä”, vastasin rehellisesti, ja hieraisin uudestaan otsaani. “Yhtäkkiä kaikki vain pimeni, ja… Minusta tuntuu, että näin pätkän siitä yöllisestä unesta uudestaan. Ja tuo mies, joka tuli vastaan… Minusta tuntuu, että hänellä oli jokin vaikutus siihen, tai jotain…” mutisin ja siristelin silmiäni auringonvalossa.
“Oliko se joku tuttu mies?” Ansku kysyi ihmeissään, mutta minä pudistin päätäni rivakasti.
“Ei, mutta… Minusta tuntuu, että hän saattoi olla unessani, tai jotain”, sanoin mietteliäästi, ja vilkaisin taakseni – ikään kuin varmistaakseni, ettei mies vain seurannut meitä.
“Tuohan on ihan hullua”, Ansku tokaisi ja katsoi minua ihmeissään.
“Paraskin puhuja.”
Ansku irrotti kädestäni, ja lähti rivakasti askeltamaan kohti kotia. Minä en kivuiltani pysynyt perässä, vaan yritin päätäni ja muita särkeviä ruumiinosiani pidellen linkuttaa jäljessä. Saisin hänet kyllä kiinni kotona viimeistään. Kaduin jo nyt noita kahta sanaa. Mitä oikein olin ajatellut? Olinhan minä kyllä säryissä ja kivuissa, mutta se ei todellakaan oikeuttanut sanomaan mitään tuollaista… Olin niin vihainen itselleni, ja niin oli varmasti Anskukin. Mietin jo, saisinko tätä koskaan anteeksi – hän otti tuonkaltaiset loukkaukset hyvin verisesti. Ei olisi pitänyt varmaan nousta sängystä koko päivänä, ei olisi pitänyt tänään avata suuta ollenkaan! Oli minun vikani, että olin pilannut Anskun loistavan päivän – tiesin kyllä, että hänen päivänsä oli nyt auttamattomasti pilalla, eikä sitä pelastaisi enää mikään. Näin ollen minunkin päivästäni tulisi raskas.
“Anskulla paha päivä, viestittelen sit myöhemmin, et kannattaako tulla”, kirjoitin puhelimeeni viestin, ja lähetin sen eteen päin sekä Taijalle että Suville. Ei varmaan auttaisi asiaa, jos he yhtäkkiä törmäisivät paikalle ilmoittamatta, ikään kuin yllätyksenä, kun minulla olisi vaikea paikka saada Ansku leppymään. Pian sain kaksi vastausta, jotka olivat hyvin samanlaisia; sekä Taija että Suvi ymmärsivät paremmin kuin hyvin, mistä oli kyse. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin varoitellut yhteisten menojen peruuntumisesta Anskun takia. Olihan kovin temperamenttisen Suvin kanssa ollut pariin kertaan isoa riitaakin minun ja Anskun parisuhteesta. Suvin mielestä en aina tajunnut omaa parastani, ja hänen mukaansa tuhlasin elämääni Anskun kanssa, että olin tossun alla ja Anskun takia monet menoni peruuntuivat. Onneksi meillä oli Taija, joka osasi sovitella meidän riitojamme, kun olimme pahasti napit vastakkain. Onneksi Suvi oli myös tajunnut, että Ansku ei ollut kaiken aikaa pahalla päällä, ja olin kyllä saanut hänet vakuutetuksi, miten onnellinen olinkaan Anskun kanssa, ja kuinka ihana parisuhde meillä oli aina ollut. Häissämme hän oli viimeistään nähnyt sen, kuinka rakkaus säkenöi ympärillämme, kun olimme Anskun kanssa vieretysten ja katselimme toisiamme silmät sädehtien. Suvi olikin häiden jatkoilla pyydellyt anteeksi sitä, mitä oli joskus sanonut, eikä meillä ollut ollut riitaa minun ja Anskun suhteesta yli puoleen vuoteen. Tuskin niitä nytkään tulisi, kunhan vain osasin ottaa aikaa itselleni, ja myös itselleni ja ystävilleni. Anskukin ymmärsi kyllä. Etten voinut roikkua hänessä koko aikaa; nyt tosin meno saattaisi olla pakko perua, sillä Anskun tämänhetkinen tila oli suuresti omaa syytäni.

*****

“Painu helvettiin.”
“Ansku, kulta, rakas…” valittelin mahdollisimman pahoittelevalla ja surullisella äänellä, mutta varoin koskettamasta Anettea heti – saisin vain näpelleni ja vihaisen huitaisun.
“Pää kiinni”, hän mutisi ja kaivautui syvemmälle peiton alle.
“En minä tarkoittanut, mitä sanoin, en ollenkaan, minulla oli kipuja ja olin hämmentynyt ja kaikkea… En ollut oma itseni, minähän sanoin että olin nähnyt jotain ahdistavaa unta, ja sitten minusta tuntui, että näin välähdyksen siitä unesta uudestaan, minä säikähdin ja en tiennyt edes kunnolla, missä olin tai mitä tapahtui… Ansku, anteeksi, unohda se kokonaan, jooko… Ole kiltti, rakas…” koitin maanitella häntä, ja istahdin varovasti sängyn reunalle, ja yritin katseellani kaivaa häntä esiin peiton alta. Tiesin kuitenkin,ettei se ihan noin vain kävisi, tässä menisi aikaa. Kenties olisi vain järkevintä antaa hänen olla hetki rauhassa, kyllä se pikkuhiljaa menisi ohi, vaikka kyllä minun täytyisi pyytää häneltä anteeksi vielä useampaan kertaan. Olisin todella onnekas, jos iltaan mennessä kaikki olisi hyvin.
“Mene pois.”
Huokaisin, ja nousin sängyltä. Katsekin peittoon kääriytynyttä Anskua vielä hetken, ja kävelin sitten hiljaa pois makuuhuoneesta sulkien oven perässäni. Jäin masentuneena seisomaan oven eteen käsi yhä ovenkahvalla. Miten olinkin onnistunut kahdella sanalla mokaamaan Anskun täydellisen päivän? Olin minäkin aasi. Ehkä tämä tästä vielä tämän päivän aikana… Tai edes viikonlopun aikana. Sitten tulisi maanantai, ja ehkä päivän erossa olo auttaisi vähän? Molemmilla olisi molemmat puuhansa, ja aikansa ajatella omiaan.  Ja varmaan voisin myös päivien aikana keksiä jotakin lepyttävää – ei mitään ainaista kukkakimppua, vaan ehkä jotain vielä spesiaalimpaa. Vaikka jotakin vauvaan liittyvää. Sellaista, joka osoittaisi Anskulle, miten innoissani ja tosissani minäkin olin tämän asian kanssa. Joo! Se olisi mahtava idea! Pitäisi vain keksiä, mitä tekisin. Ehkä ystäviltäni saisin apua. Minäpä sen keksinkin – ehkäpä tästä lähtisinkin saman tien Suvin luo, ja keksisimme siellä jotakin. Kyllä varmasti, näin tekisimme. Pistin siis pikaisesti viestiä Suville, heitin takin niskaan taas ja lähdin ulos – tosin suljin oven melko hiljaisesti. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuuliko Ansku lähtöni, koska hän sen huomaisi, ja koska olisin tulossa takaisin.

*****

“Vauvajuhlat!” Suvi huudahti innoissaan ja halasi minua ilahtuneena. “Pidetään teille vauvajuhlat! Leivotaan upea kakku, hankitaan hienoja koristeita ja soitetaan hyvää musaa. Vielä tänään! Joo! Ihan meille vaan, koska tuskin päivän varotusajalla juuri ketään saadaan paikalle, mutta toisetkin voi pitää, joo, hieno idea!” hän intoili ja taputteli käsiään – miten hienon idean hän olikaan minulle ja Taijalle jakanut!
“Toi on hei oikeest tosi hieno idea! Ansku tykkäis varmasti, eiks nii?” Taijakin selitteli Suvin energiasta intoutuneena hyväksyvästi. Minäkin nyökyttelin päätäni, ja aloin itsekin innostua.
“Ja te autatte minua?” kysäisin heiltä vielä varmistukseksi, ja he nyökkäilivät innoissaan.
“Ruvetaan sit hei heti toimii, hei, tsekkaa joku hyvä kakkuresepti ja hei sit kauppaa ja sillee!” Taija hoputteli ja naputteli Suvin kannettavalle jotakin, ja alkoi etsiä hyvää mallia ja reseptiä kakulle vauvajuhliin.
“Eiks siin jossai blogis oo paljon kaikkee tämmöst? Ei me ehkä ihan nii hienoi taitureit ol mut kyl me sellai jonkulai kakku osataa tehä, eiks nii?” Taija puheli tutkaillessaan ruutua ja selaillessaan nettiä.
“Joo, siis toi just, toi tossa, klikkaa sitä”, Suvi ohjeisti samalla kun kurkki Taijan selän takana. Minä istuin sängyllä ja kurottelin kaulaani nähdäkseni itsekin jotain.
“Eikös tää oo ihan perus, et tällai mekin osattas tehä?” Taija mietti yhden reseptin kohdalla. “Ja tosta vaan sit tuollai rakennettaa kakku – tollai alusta, ja sit siihen muutama levy sitä taikinaa tohon päälle, ja muotoillaa siit tuollai tuttipullo, ja kuorrutetaan… mikä Anskun lempiväri on?”
“Sininen.”
“…sinisellä kermavaahdolla. Eli jotai elintarvikeväriä sit pitää kans muistaa ostaa ja silleen”, Taija selitti, ja löi nyrkkinsä pöytään kuin päättääkseen kokouksen. “Likat, kirjottakaahan ostoslista ylös ja lähetään baanalle!”
Suvi nappasi pöydältään paperia ja kynän, ja kirjoitteli tarvittavat ainekset muistiin nopeasti, ja työnsi paperin sitten taskuunsa.
“Ookoo, keskustasta varmaan löydetään kaikki, eikö niin? Ruokakauppaa ja Tiimaria”, Suvi mietti kävellessämme porukalla muutaman askeleen verran eteiseen, ja alkaessamme vetää ulkotakkeja päälle.
“Joo…” sanoin hajamielisesti, kun vaistomaisesti kaivoin puhelimen taskusta – minulla oli kai jokin pakkomielle tarkistaa vähän väliä puhelintani, jos en ollut vähään aikaan Anskuun yhteydessä. Kai ajattelin tai toivoin, että hän olisi lähettänyt viestin tai jotain, mitä tahansa. Mutta ei, ei mitään.
“Menoks ny!” Taija hoputteli, ja availi meille jo ovea, ja porukalla ahtauduimme pieneen hissiin, ja sit me mentiin keskustaan, ja siellä reivattiin! …tai ainakin melkein.


“Ookoo…” sanoin pohtien purkaessani kauppakassia pöydälle. “Kai tässä on kaikki?”
“Joo, siltä näyttäis…” Suvi nyökkäili ja kaiveli itse koristekassia. “Mitäs sitten puuttuu vielä? Ai joo, musiikki tietenkin! Kuka hankkii musat?”
“Mää hoiran!” Taija hihkaisi ja laittoi heti muistutuksen puhelimeensa, että kotoa täytyisi muistaa ottaa levyjä mukaan, ja myös etsittävä vaikka Spotifysta sopivia vauvabiisejä. “Oisko teil mitää ehdotuksii, jos vaik jotai biisei tulee mieleen? Vauvantekohomma?” hän naurahti vielä.
“Joo, ja voi siel varmaan jotain söpöjä tuutulaulujakin olla”; ehdotin ja kohautin olkiani.
“Ook, mää käväsen hakee jotain kotoo, tuun si tänne takasin!” Taija ilmoitti ja lähti käymään kotonaan naapurissa.
Suvi huomasi eksyneen ja huolestuneen katseeni, kun kaivelin hänen kaapeistaan leivontavälineitä.
“Hei, kyllä se leppyy, olen varma siitä. Näistä jutuista se varsinkin innostuu, ihan varmaan, älä hätäile. Ei se osaa olla pitkään sulle vihanen”, Suvi tuli lohduttelemaan minua ja halasi tiukasti.
Nieleskelin kyyneleitä ja nyökkäsin.
“Toivotaan…” sanoin hiljaa ja raavin niskaani. “Sanoin vaan aika pahasti, vaikka se olikin vahinko.”
“Nimenomaan, se oli vahinko. Kyllä hän sen vielä tajuaa. Ja eikös Ansku ollut ensin se, joka sinun kertomaasi epäili? Ja hei, kerro vielä tarkemmin siitä unesta jossain vaiheessa? On se mustakin aika outoa, miten sulle tulee sellanen outo olo, ei se ihan normaalilta kyllä vaikuta”, Suvi selitteli ja yritti vakuuttaa minut, ja aloin ehkä jopa vähän uskoa siihen. Ehkä minulla olisikin vielä toivoa saada rakkaani lepytetyksi vielä tämän päivän aikana? Ei hän kuitenkaan tahtoisi luonnostaan vihoitella ystävilleni. Vaikka minun ei kyllä auttanut yhtään alkaa syytellä Anskua, sillä se vain vaikeuttaisi koko prosessia. Helpotti kuitenkin tietää, että edes Suvi oli sitä mieltä, ettei kaikki vika ollut kuitenkaan minussa. En kuitenkaan saattanut ajatella sitä itse, koska olin edelleen aivan vihainen itselleni koko tapauksesta. En jaksaisi kyllä alkaa vääntämään jutusta enää kenenkään kanssa, joten antaisin sen vain olla. Sitä myöten koko juttu voisi vaikka unohtua, ja kaikki kääntyä hyväksi, ehkä?

Olimme saaneet kaivettua esille leivontavälineet ja aloitettua leipomisen, kun Taija jo tuli takaisin mukanaan pari levyä. Hän asteli heti taas Suvin tietokoneelle ja alkoi etsiä sopivaa musiikkia, ja alkoi luoda soittolistaa illan vauvajuhlille. Minä ja Suvi saimme melko nopeasti kakkutaikinan valmiiksi – sitä tuli melko paljon, ja taikina piti paistaa kolmessa erässä. Kakkulevy toisensa jälkeen valmistui, ja levyjen jäähdyttyä hieman aloimme jo kasailla kakkua. Taija sai valmistaa kermavaahdon ja värjätä sen, ja me Suvin kanssa muokkasimme kakun muotoa muistuttamaan edes hieman tuttipulloa. Se oli kyllä melko vaikeaa, mutta ainakin saimme napostella vähän väliä kypsää taikinaa – sitähän kaikki tekivät aina tehdessään kakkua, eikö? No, ainakin pikkutyttönä sitä harrastettiin paljon, jos ei liikaakin.
Pikkuhiljaa kakusta muodostui jo jonkin näköistä. Varsinkin sen kuorruttaminen ja pullon imemispään muovailu vaaleanpunaisesta marsipaanista toi jonkin verran näköä siihen. Vielä koristeeksi aina yhtä ihania amerikanpastilleja, ja kaakku oli valmis!
“Joo tota… Lol”, Suvi tyrskähti ja katseli ihastellen upeaa luomustamme.
“Ehkä se kelpaa”, naurahdin, ja kuvittelin jo Anskun ilmeen – no, kyllä hän varmasti osaisi ainakin arvostaa kakkuamme, ja olipahan tässä edes jonkin verran huumoria lisänä.
“Varmasti”, Taijakin kikatteli ja pyöritteli päätään.
“Mitäs sitten tehdään? Varmaan ois hyvä noita ilmapalloja puhallella valmiiksi?” Suvi ehdotti tarttuen ilmapallopussiin, ja me Taijan kanssa nyökkäsimme.
“Jos mää vaikka maalaan tämmötteen hienon kyltin teille sinne, ‘onnea’ tai jotain yhtä mielikuvituksellist, jees? Ja musiikkia laitan soimaan kans” Taija ehdotti ja katsoi kysyvästi minuun, ja minun nyökättyäni hän siirsi katseensa Suviin.
“Joo, maalauskamppeita löytyy tuolta työpöydän laatikoista, siel pitäs olla paperiakin, ota sieltä mitä tartteet”, Suvi ohjeisti, ja alkoi puhaltaa ensimmäistä ilmapalloaan. Pian hän sai sen valmiiksi, ja sitoi nätin narun sen solmuun – siitä sen saisi roikkumaan johonkin. Minäkin aloin puhaltaa – huonoin tuloksin. Ähisin ja puhisin, ja lopulta minua nauratti niin, ettei ilmapallon puhaltamisesta edes alkuun ei tullut yhtään mitään.
“Venytä sitä vähän, niin se varmaan helpottuu!” Suvi antoi vinkin ja näytti itse, kun venytti tyhjää ilmapalloa, ja puhalsi sen nopsasti täyteen. Samalla alkoi kuulua musiikkia, ja se, että Suvi alkoi hetkutella lanteitaan musiikin tahtiin puhallellessaan ilmapalloja, ei yhtään helpottanut urakkaani.
“Hei älä nyt taas naurata, ei täst tuu mitään!” naureskeli, ja käännyin sitten ympäri, ja yritin puhaltaa ilmapalloa. Siitä ei tullut kuitenkaan vieläkään mitään, sillä yhtäkkiä jähmetyin kuuntelemaan musiikkia – mitä ihmettä tässä kappaleessa oikein laulettiin?
Everybody was baby fighting…
Wait, what? Baby fighting?
“Taija! Mitä ihmettä tää musiikki oikein on?” kysyin ystävältäni silmät pyöreinä ja aivan ihmeissäni, ja samalla jo puhallettu ilma karkasi ilmapallostani suhahtaen.
“Kleenex”, Taija tokaisi nopeasti ja hymyili vain, ja jatkoi samalla omia puuhiaan.
“Kliimaksi, mikä?” toistin – jaa mitä Taija oli oikein sanonut?
“Ei ku Kleenex, senkin juntti! Bändi! Se soittaa ihan huippuu teknomusaa ja ne tekee ihan huippuhauskoi versioi tunnetuist biiseist! Niilläkin on tällai vauvabiisi, kuuntele ny”, Taija maanitteli minua keskittymään musiikkiin.
“Öö tota, okei…” sanoin hämmästyneenä, ja voihkaisin sitten pettyneenä huomatessani kädessäni edelleenkin tyhmän, tyhjän ilmapallon. “Perkule”, mutisin, ja aloin jälleen yrittää pallon täyteen puhaltamista. Suvilla niitä oli jo neljä, ja minä taistelin yhä ensimmäiseni kanssa!
“Hei ei me varmaan tarvita enää ku pari, ei mun autoon varmaan ees mahdu tän enempää, jos toi kakkukin pitää saada kuljetettua teille turvallisesti”, Suvi heitti solmiessaan viidettä ilmapalloaan, ja minä purskahdin – ja samalla jo puoliksi täydestä pallosta suhahti vinkuen taas kaikki ilmat pihalle.
“No ei sitten, hemmetti”, murahdin ja heitin tyhjän lärpäkkeen takaisin pöydälle.
Samaan aikaan Taijakin alkoi saada omaa luomustaan valmiiksi, ja pyysi meidät makkarin puolelle sitä katselemaan.
“Oisko tällai sopiva, kelpaako, Niia?” ystäväni kysyi ja siirtyi taulunsa edestä pois, jotta näkisimme sen kunnolla. ‘Onnea senkin lepakot – ihan oikeest <3’ ja ‘I love my moms’ luki taulussa, ja purskahdin nauramaan – vajosin lattialle kikattamaan kippurassa, voi tuota Taijaa, hänellä sitä huumoria riitti! Nyökyttelin pää punaisena hyväksyntääni, ja Suvikin tirskui vieressä.
“Eli kelpaa, hyvä meitsi!” Taija hehkutti ja löi nyrkkiä ilmaan onnistumisen merkkinä. “Kyl tää varmaa aika nopeest kuivuu, päästäänks kohta jo lähteen?” hän kysäisi vielä, mutta osoitti kysymyksensä selvästi Suville, sillä minä kikattelin lattialla edelleen, tällä kertaa nelinkontin – yritin samalla saada henkeä, mutta se meinasi olla vaikeaa, koska minua nauratti niin paljon. Toivottavasti lahjoissamme ei nyt ollut ihan liikaa huumoria, mutta kyllä Ansku ymmärtäisi, ainakin saisimme sääliviä, mutta hymyileviä katseita osaksemme. Ainakin yritimme, ja sehän tässä kai oli tärkeintä.
“Oiskohan vielä jotain mitä vois Anskulle viedä…” sanoin lopulta tyrskähdellen, kun olin saanut naurukohtaukseni pikkuhiljaa loppumaan, ja yritin hengitellä polvi-istunnassa rauhallisesti.
“Perus, kukkia ehkä?” Suvi ehdotti ja kohautti olkiaan.
“Joo, sellai sateenkaarenvärinen kimppu, joo! Eiks täs oo joku kukkakauppa kuitennii, mistä vois saada sellattii, ruusui vaik?” Taijakin intoili, ja minä aloin hymyillä leveästi.
“Kaverit, ootte mahtavia. Toi on loisto idea”, sanoin hyväksyvästi, ja nousin lattialta lopulta hoippuen. “Jos mä käväsen hakeen ne kukat ensin, ja lähdetään sitten meille, okei?” ehdotin, ja kävelin eteiseen jo pukemaan.
“Jees, ehtii toi homma kuivua kunnolla, älä viivy kauaa!” Taija huudahti minulle makkarin puolelta, ja he jäivät yhdessä kikattelemaan, kun minä lähdin ulos. Sateenkaarenvärinen ruusukimppu – voi mikä idea, aivan loistavaa. Miten minulla saattoikin olla noin kekseliäitä ja ihania ystäviä?

*****

Noin puolen tunnin kuluttua käänsin avainta oman kotini oven lukossa, ja astuin hiljaa sisään, yksin. Ansku käveli nopeasti laahustaen eteiseen katsomaan.
“Missä olit?” hän kysyi lyhyesti, ja pyyhkäisi huomaamattomasti kyynelen poskeltaan.
“Suvilla. Miten niin?” kysyin muka välinpitämättömästi ripustaessani takkiani naulakkoon.
“Minulla tuli ikävä…” Ansku tunnusti ja katseli varpaitaan.
Katsoin Anskua hetken, ja astelin sitten hänen luokseen, ja halasin häntä lujasti. Ansku ei räpiköinyt irti, vaan halasi minua takaisin – hyvä, hän ei siis tainnut olla enää niin vihainen?
“Anteeksi kun joudut kestämään minua”, hän kuiskasi hiljaa, ja nyyhkäisi.
“Ei, anteeksi, minä pyydän anteeksi”, mutisin ja painoin kasvoni hänen kaulalleen sitä hellästi suudellen. Herkän hetkemme katkaisi ovikellon soiminen, ja Ansku katsoi minua kysyen – ja kurtisti kulmiaan, kun huomasi minun veikeän virneeni. Avasin oven raolleen, kurkkasin ulos ja näytin Suville ja Taijalle peukkua. Avasin oven sitten kokonaan, ja ystäväni astelivat sisään Suvi kantaen kakkua läpinäkymättömän kuvun alla, ja Taijalla myös viisi ilmapalloa ja aiemmin tekemänsä onnittelutaulu mukanaan.
“Tytöt, moi, öö, mitä tämä on? Kertokaa nyt?” Ansku ihmetteli aivan hämillään, ja katseli meitä hymyilevää ystävyskolmikkoa kummastuneena.
“Tahdottiin vähän piristää sinua, ja onnitella teitä”, Suvi tokaisi ja asteli suoraan keittiöön, ja laski kakun pöydälle.
“Onnee teil ny sit vaan”, Taijakin hymyili, ja avasi tekemänsä onnittelutaulun rullalta. Anette luki taulun räpytellen silmiään, ja purskahti sitten nauramaan, aivan kuin minäkin hetkeä aiemmin. Minuakin alkoi tirskahduttaa, kun katsoin taulua uudemman kerran.
“Voi ei, apua, ootteko te nyt ihan kamalia, mistä tää kaikki oikeen tulee…” Ansku hekotteli naurunsa seasta, ja pyyhki hiljaa naurunkyyneleitä silmistään.
“Ajateltiin vaan että ois kiva tehdä teille jotain”, Suvi kertoi, ja nosti sitten kupua kakun päältä, ja vinkkasin Anskulle kääntymään ympäri. Ansku näki tuttipullon muotoisen onnettoman kakun, ja nauroi nyt vielä enemmän.
“Voi apua, se on niin hieno, ihan itekö sen teitte?” hän nauroi vatsaansa pidellen, ja pudisteli päätään epäuskoisena. “Voi kiitos teille, ootte ihania!”
“Niiakin oli tässä mukana sitten, älä unohda”, tytöt muistuttivat.
“Minusta puheen ollen…” sanoin salaperäisesti, ja astelin eteiseen, ja nappasin rappukäytävästä kukkakimpun, ja palasin sitä kantaen takaisin keittiöön.
Ansku tuijotti lumoutuneena värikästä seitsemän ruusun kimppua, ja aukoi suutaan kuin kala – hän ei ihmetykseltään saanut sanaa suustaan.
“Tämä on sinulle”, sanoin hiljaa ja hymyilin rakkaalleni, ja ojensin kimpun hänelle. Anskun silmistä alkoi vuotaa kyyneleitä hiljalleen, ja hän hyökkäsi halaamaan minua lujasti, ja hänen itkunsa voimistui. Ansku veti päätään taakse päin sen verran, että sai suudeltua minua, ja jatkoi sitten itkemistään olkaani vasten. Hyssyttelin häntä hieman nolostuneena ja silittelin hänen selkäänsä – ei kai tässä nyt näin isosta jutusta ollut kyse? Hassu Anette…
“Hei hupsu, ei ole mitään hätää, minä nyt vain toin sinulle kukkia, koita nyt rauhoittua vähän, kaverit katsoo…” hyssyttelin Anskua naurahdellen, ja heijasin häntä.
“Olet uskomaton, olet ihana, rakastan sinua Niia”, Ansku nyyhkytteli, ja puristi tiukasti minua itseään vasten.
“Koitahan nyt olla, syödään kakkua, jooko”, sanoin Anskulle ja jatkoin vielä henkeä haukkoen: “sitä paitsi puristat minusta ilmat pihalle.”
Ansku irroitti otteensa minusta, pyyhki kyyneleitään hihaansa, ja nyökkäsi nolosti hymyillen.
“Syödään vaan”, hän kuiskasi ja nielaisi viimeiset kyyneleet. Suvi avasi innokkaana kaapit ja otti meille kaikille neljälle lautaset ja lusikat, ja ojensi kakkulapion Anskulle. Taija avasi pullon Pommacia, ja kaatoi kaikille lasilliset, ja siirtyi sitten olohuoneen puolelle laittamaan musiikkia soimaan.
“Aloita ihan mistä vaan – tuo vaaleanpunainen on marsipaania”, ohjeistin ja annoin Anskulle vapaat kädet. Ansku hymyili innokkaana, ja avasi kakun yhdestä kulmasta, ja nappasi kuitenkin mukaan vielä vähän marsipaaniakin, täytyihän sitäkin nyt sentään saada! Tyytyväisenä hän vetäytyi olohuoneen sohvalle mutustamaan kakkua, ja katseli Taijan äsken ripustamia ilmapalloja ihastellen.
“‘Ää on ’yvää”, Ansku kehaisi suu vielä kakkua täynnä. Suvi hymyili oikein maireasti, hän oli niin tyytyväinen siitä, että meidän hieno leipomuksemme oli onnistunut ainakin makunsa perusteella. Olihan se hienon näköinenkin, ei sillä, tosin ei se varmaan olisi joissakin kansainvälisissä kakkukilpailuissa menestynyt… Ei se haittaa, makuhan siinä kakussa tärkeintä on, ei sitä kuitenkaan pitkään katseltaisi, ellei joku tahtoisi välttämättä kakkua koristeeksi? Ja sittenhän kakku pilaantuisi, eikä siitä olisi enää mitään iloa. Oli siis hyvä, että kakku häviäisi parempiin suihin.
Minäkin pääsin ottamaan kakkua itselleni, ja se maistui kuin maistuikin oikein maittavalta, nam nam.
“Nininii, hei mitä tee meinaatte tehä täl kakul? Eihän mee nelistää saada sitä nyt täs syätyy”, Taija kysyi syötyään yhden palasen kakkua, ja maiskutteli suutaan ja nuoli huuliaan – mahtoi maistua hänellekin paremmin kuin hyvin!
“No kait tekin saatte ottaa sitä matkaan, ja ehkä me jotain tälle keksitään. Kyllä se varmaan parin päivän verran säilyy syötävänä”, pohdiskelin ja katselin hupenevaa kakkua nyökytellen.
“Joooo”, Suvikin sanoi sanaa pitkästi venyttäen, “minä ainakin tahdon tätä mukaan! On muuten yllättävän hyvää, eikä tää sininen värikään yhtään yökötä. Olkaa vaan sit tarkkoina, ettei pääse homehtumaan, kun ei sitä tästä varmaan ees huomais.”
“Yök, mielikuva asiasta”, tokaisin ja työnsin kakkulautaseni pöydälle. “Ei saa puhua tuollaisista kun syö, hyi”, jatkoin, ja käänsin kasvoni pois kakusta, nyt juuri en tahtonut edes katsoa sitä. Pieni tauko oli siis paikallaan.
“No minäkin pidän tauon syömisessä, alan olla täynnä”, Suvi kertoi ja hieroskeli masuaan. “Kohta minulla on varmaan yhtä iso masu, kuin Anskulle tulee, hahah. Tanssitaan välillä! Taija, dj, vaihda vähän menevämpi biisi!” hän ehdotti sitten, ja hypähti tuolilta keskelle keittiön lattiaa ja alkoi keikuttaa lattiaa. Minä liityin hänen seurakseen sinne, ja vedin perässäni hetken kuluttua myös Aneten lähelleni keikkumaan. Myös Taija liittyi seuraamme, ja siinä me kaikki neljä sitten heiluimme, tanssimme ja nauroimme kuin millään muulla ei olisi väliä.