Luku 2. I wrote one hundred letters I will never send

Luku 2.  I wrote one hundred letters I will never send

Olin viimein päättänyt, mitä sanoisin Aliisalle. Anskun ja Aliisan yhteisten vanhojen kavereiden kautta sain myös selville, mistä Aliisan löytäisin – hänen koulultaan. Olin päättänyt, että jonakin päivänä menen odottamaan koulun lähistölle, ja nappaisin hänet puhutteluun. Ei väliä, vaikka hän ilmaantuisi paikalle jonkun kanssa, eihän hän edes välttämättä muistanut, miltä minä itse näytän, vaan olisi varmasti vain hölmistynyt, kun jollakin tuntemattomalla olisi asiaa. Jos se ei toimisi, niin ainahan voisin lähestyä häntä vaikka kirjeellä. Kirje on tarpeeksi pelottava väline toisen uhkailussa, televisiossahan se oli nähty moneen otteeseen – tosin uhkailu ei ollut tässä vaiheessa oikea sana. Pelottelu? Ehkä pelottelu oli jonkin verran tarkempi ilmaus tässä vaiheessa, sillä tarkoitus oli kyllä säikäytää Aliisa pois, niin pahasti, ettei hän enää tahtoisi ottaa ikinä yhteyttä Anetteen, tai meihin. Jollakin tavalla minuakin alkoi jo ahdistaa, kun en ollut saanut Aliisan uhkauksia ja sanallisia iskuja pois mielestäni, vaikka Anettehan tässä oli se suurempi uhri. Anette oli se, joka oli joutunut kestämään vuosikausia sitä kidutusta, ja nyt olisi minun aikani laittaa asialle piste. Ja se tulisi olemaan niin suuri piste, että sen voisi nähdä vaikka avaruudesta asti Kiinan muurin lailla.

Sinä päivänä olin varmistanut Aliisan olevan koulussa, ja sydän hakaten odotin kellon lähestyvän kolmea, jolloin aikani olisi lähteä koulun luo. Tänään panostin laittautumiseen erityisen paljon: vedin pitkästä aikaa päälakeni hiuksista irokeesiä muistuttavan kampauksen, meikkasin silmäni oikein tummiksi ja punasin huuleni, vedin korolliset bootsit jalkaan ja nahkatakin päälle. Leuka ylpeästi ylös, syvä henkäys, ja itsevarmat askeleet. Askeleeni johdattivat minut koululle, ja jäin erään koivun luo odottamaan. Lumihiutaleet tipahtelivat hiljaksiin hiuksiini, ja tunsin pienten hiutaleiden sulavan yksi kerrallaan kasvoilleni. Laskin kasvoin alas, jotta ne eivät kastuisi nyt – en saanut näyttää siltä, että mikään maailman mahti tai luonnonvoima pystyisi vaikuttamaan minuun millään tavalla.

Katselin silmät inhosta, vihasta ja jonkinlaisesta sairaasta innostuksesta kiiluen koulua. Tarkemmin sanoen tuijotin sitä, tuijotin ovelle, ja odotin sairaalloisesti sitä, että näkisin ne inhottavat kasvot koulusta poistujien joukossa. Joku olisi voinut luulla minua joksikin psykopaatiksi vaikka, katseeni oli niin intensiivinen, se ei herpaantunut hetkeksikään. Olin kuin villipeto, kissa, joka saalisti. Tiikeri kyyristyneenä ruohikkoon antiloopin taakse. Kuin verenhimoinen vampyyri keskiyöllä narisevan oven takana, odottamassa autiotaloon tulleita heikkoja, puolustuskyvyttömiä tyttöjä, valmiina iskemään hampaansa näihin. Tässä tilanteessa ei tosin ollut minkäänlaista seksuaalista, sillä en sisälläni kiehuvasta raivosta huolimatta tahtonut koskea siihen ääliöön pitkällä tikullakaan.  En olisi edes tahtonut hänen hengittävän samaa ilmaa kanssani, mutta se lieni nyt välttämätöntä, jos tahdoin sanoa hänelle suorat sanat.

Näin hänet. Näin hänen ivalliset kasvonsa ja omahyväisen hymynsä jo kaukaa. Vaikka en ollut koskaan puhunut hänelle kasvotusten, tiesin jo pitkän matkan päästä, että tuollainen ihminen ei voinut yksinkertaisesti olla hyvä. Hyvä ihminen on valoisampi – ei nyt välttämättä positiivinen ja aina yhtä iloinen, vaan valoisampi toisella tapaa, ja tuo ihminen oli synkkä. Synkkä ja julma kuin myrskypilvi, ja sen näki kaukaa. Siristin silmiäni ja hengitin raskaasti. Nyt olisi sen aika, minä tekisin tästä kaikesta lopun.
Aliisa asteli jonkun ystävänsä – jonka todennäköisesti tulisi vielä joskus pettämään, ja tekisi sen todella verisesti – kanssa pitkin katua, ja oli jo melkein kohdallani. Astelin muutaman askeleen heitä kohti, ja se nainen kohotti paholaisen hymynsä minuun.
“Aliisa”, lausuin itsevarmalla äänellä, ja parivaljakko pysähtyi.
“Anteeksi?” hän kysyi epävarmana, ja tutkaili kasvojani miettien, tunsiko minut.
“Olisiko sinulla hetki aikaa?” yritin kysyä lempeästi, mutta kuulin itsekin, että äänestäni paistoi silkkaa inhoa.
“Tota noin… Mee sä vaan, voin kävellä yksinkin”, Aliisa sanoi ystävälleen, joka jätti meidät lopulta kahden.
“Tunnenko sinut, vai oletko joku feissari tai jotain? Ei kun, tai koulusta?” tuo naispaholainen kysyi minulta, ja se sai minut nauramaan.
“Et totisesti tunne minua, enkä minä tunne sinua. Luulen myös, ettet sinäkään tunne läheskään kaikkia niitä ihmisiä lainkaan, joita olet elämäsi aikana solvannut, ja yrittänyt musertaa heidän elämänsä”, sylkäisin suustani, ja hän kavahti askelen taakse päin.
“Öö siis, mistä nyt on kyse? Ootko ehkä erehtynyt henkilöstä?” Aliisa katseli minua kummeksuen, ja kallisti julmia kasvojaan.
“Jos nimesi on Aliisa, en ole erehtynyt. Sinä se vasta oletkin erehtynyt, erityisesti minun Anetestani.”
Aliisa katsoi minua hetken ilmeettömänä, ja sitten hän räjähti nauramaan.
“Ai säkö oot sen pikkulesbon kaveri? Aika rekkikseltä kyllä näytätkin, lol. Oliko sulla jotain asiaa vai?” Aliisan äänensävyssä kuului oitis suuri sävynmuutos. Hän ei edes yrittänyt olla mukava, niin kuin ehkä äsken, kun hän ei vielä tiennyt, kuka oikein mahdoin olla.
“Olet erehtynyt Anetesta niin paljon. Kukaan sinunlaisesi ei olisi koskaan ansainnut Aneten kaltaisen kultaisen ihmisen luottamusta, ystävyyttä tai edes yhtä ystävällistä tai auttavaa sanaa. Sinä olet ihminen, joka ei ansaitse minkäänlaista sääliä – tosin minä säälin sinua siinä asiassa, miten sinusta on tullut noin huono ihminen. Tuosta tilanteesta ei taida kukaan sinua nostaa, ja luulen, että nykyiset ‘ystäväsi’ ovat sen verran aikuisia ja fiksuja ihmisiä, etteivät lankea ansoihisi useampaan kertaan.” Sanat suorastaan suihkusivat suustani, konekiväärin lailla. Sanoille ei tuntunut näkyvän loppua, kunnes Aliisa pyrki puhumaan päälleni:
“Siis mistä vitusta sä tiedät yhtään mitään mun asioista ja ystävistä? Mitä helvettiä se pikkulesbo on sulle mennyt selittään? Sun ei kuule kannata uskoa mitään mitä se sanoo, oot vaan tuhlannut aikaas ihan liikaa siihen, vaikka en ees tiedä kuinka kauan oot sitä suojellut. Sun kannattais hei kuule pakata kamas ja häipyä siitä niin kauas kuin pääset. Ja hei, kannattaa uskoa mua, en mä sun kaltaselle ihmiselle antais tällasia neuvoja jos en olis tosissani.”
Tyrmistyin ja katsoin Aliisaa vihan lieskat silmissäni leiskuen.
“Älä enää ikinä sano mitään tuollaista”, sylkäisin. “En tiedä, millaisissa oloissa olet kasvanut, mutta tarvitsisit kipeästi pientä herättelyä tähän maailmaan. Noin paha, julma ja ilkeä ihminen jää pian yksin tässä maailmassa. Sinuna vajoaisin maan alle heti paikalla. Sinä olet ahdasmielinen ihminen, joka ei tule pärjäämään nykymaailmassa tuolla asenteella. Meidän perheemme asiat eivät kuulu sinulle millään lailla.”
“Teidän perhe, yeah right!” Aliisa nauroi julkeasti. “Ootte te kyl aika sairaita jos kutsutte teitä kahta lepakkoa perheeksi. Ja eikö se oo aika mahdottomuus, että teillä olisi lapsi, mitä lie nukenvaatteita hipelöitte siellä kaupassakin! Vitun sairaita ihmisiä, eikö teitä yhtään okseta toi mitä te teette? Helvetti, katoo jo mun silmistä, en olis tahtonut edes ajatella teidän kauheita makkarileikkejänne, saatanan lesbo!” Aliisa jo melkein huusi, ja pyrki ohitseni, mutta minä en antanut hänen karata.
“Älä karkaa, älä ole pelkuri”, sanoin lujasti, ja hän pysähtyi, ja katsoi minua hyvin kärsimättömänä ja vihaisena. “Lupaa minulle tällä paikalla, tässä hetkessä, että et enää ikinä sano yhtäkään sanaa Anetelle. Meillä on todisteet sinun viesteistäsi tallella, ja voimme tehdä niistä vielä ilmoituksen, ja silloin sinä olet vaikeuksissa. Joku varmaan palkkaisikin sinut, kun rikosrekisterissä lukee kiva pikku merkintä uhkauksesta ja mollaamisesta. Sinuna minä häpeäisin itseäni niin paljon, että muuttaisin vaikka nimeni ja lähtisin ulkomaille, tai minne tahansa pois, missä kukaan ei tunne sinua. Vaikka tuskin sinunlaisellasi ihmisellä uuden elämän aloittaminen auttaisi yhtään mitään, ei hevonpaskaakaan, sillä minulla ei ole tippaakaan uskoa sinunlaisiin paskiaisiin. Todennäköisesti vain toistat samat virheesi, ja pilaat elämääsi kerta toisensa jälkeen. Sen sinä ansaitsetkin, mutta en pysty sanoin kuvailemaan sitä inhoa, mitä tunnen sinua kohtaan, enkä ole ainoa henkilö, joka vihaa sinua. Sinä olet suurin syy, sinä olet pilannut minun Anetteni elämän pelkällä läsnäolollasi! Sinulla ei ole enää varaa solvata yhtäkään ihmistä, sillä tuota menoa joudut elämään loppuelämäsi yksin. Kukaan ei tule olemaan sinun puolellasi, kun viimeiset nallekarkit menevät jakoon. Ole hyvä ja etsi itsellesi vaikkapa matkaava kuoleman lapio, tai mitä tahansa, ehkä se kuoleman lapio löytääkin sinut, mutta tee jotain, kunhan en joudu enää ikinä kuulemaan sinusta pihinääkään!”
Puuhkaisin, henkäisin nenästäni ilmaa kuin härkä, ja kun Aliisa ei hetkeen sanonut mitään, vaan tuijotti minua vain järkyttyneenä, käännyin kannoillani ja marssin bootseineni veke. Ei se ehkä ihan suunnitelmien mukaisesti mennyt, mutta sainpahan silti lyötyä tuolle jauhot suuhun. Ihan heti tuskin tarvitsisi kuulla siitä pikkunartusta yhtään mitään, mutta toisaalta mieltäni kalvasi inhotus, että vielä hän kuitenkin joskus keksisi vastalauseensa, ja hyökkäsii jälleen meitä vastaan… Aliisa oli todennäköisesti melko hämmentynyt siitä lapio-heitostani. En itsekään tiennyt, mistä koko ajatus päähäni tuli, mutta se vain loikkasi suustani kuin pieni maaston mukaan väriään vaihtava hiiri, joka lähti vipeltelemään pitkin maita ja mantuja, väriään vaihdellen, eikä kukaan saanut sitä kiinni, se maastoutui ja kipitti vikkelillä jaloillaan minkä pystyi, kiemurteli ja kaarteli, ja lopulta saavutti päämääränsä, ja loikkasi koloon, ja oli samalla ilmestynyt kokonaisuudessaan lauseena ilmoille. Pienenä kameleontin tapaisena hiirenä harvoin kuvailin lauseitani, mutta se oli jotakin niin utopistista ja hämmentävää, että aloin itsekin jo pohtia, mitä oikein oli tullut sanottua. Pääasia oli kuitenkin se, että olin itse saanut viimeisen sanan, ja olihan Aliisalla monta sekuntia mahdollisuutta pistää vastaan. Olin kuitenkin nokkelampi, eikä hän osannut sanoa sanaakaan. Toivottavasti hän pitäisikin suunsa supussa loppu ikänsä, ainakin meille. Nyt olin heittänyt sen kuuluisan pallon pois, enkä tahtonut sen palaavan enää ikinä näköpiiriini.

*****

Kun Aneten – eli meidän – raskaus oli varmistettu myös terveyskeskuksessa, aloimme haaveilla lapsestamme vielä enemmän. Vielä täytyi toki pitää matalaa profiilia, eikä intoilla liikaa, mutta silti hehkuimme molemmat onnesta, ehkä enemmän kuin koskaan. Aliisakin oli heitetty jo mielestä, koska hän ei ollut ottanut minkäänlaista kontaktia kumpaankaan meistä minun yhteydenottoni jälkeen. Ehkä olemuksenikin oli säikäyttänyt häntä kenties, joten näin oli vain hyvä. Minua nauratti vieläkin hillittömästi ajatus siitä lapiosta, ja toisinaan aloin kikatella sille itsekseni. Uskaltaisikohan Aliisa enää ikinä koskea yhteenkään lapioon?
Lapiosta lapsiveteen, kaikki oli kunnossa Anskun pienessä masussa. Se ei ollut vielä kasvanut tietenkään, niin alussa raskaus oli, mutta pystyin jo kuvitella kuinka se pikkuhiljaa suurenisi, levenisi, venyisi ja paukkuisi! Taisin olla jo hiukan liikaakin Anskun masun kimpussa, kun hän tuntui menettävän kutiamisherkkyyttään. Useimmiten hän kutisi helposti, mutta nyt hän ei meinannut edes huomata tökkimisiäni. Harmi. Hän oli tainnut tottua siihen jo liikaa.
”Miten marraskuuhun on vielä niin pitkä aika?” valittelin silitellessäni Anskun vatsaa. Makoilimme taas vaihteeksi sängyllämme, Ansku selällään lukien kirjaa, ja minä vatsallani pitämässä taukoa raportin kirjoittamisesta. ”Tahtoisin jo nääääin kovasti saada pikkuisen toukkamme syliin. Hellisin sitä niin paljon, ettei osaisi olla mitään vailla!” haaveilin ja nostin sitten Anskun paitaa, ja suikkasin suukon navan viereen. ”Mami rakastaa sinua, pikkuinen.”
“Masun omistajakin rakastaa pussailijaa, ja mahani on kohta ihan märkä, jos sitä täytyy nuoleskella kaiken aikaa. Vie vaikka suihkuun mieluummin, jos pitää koittaa pestä minua. Olenko muka noin likainen?”
Nauroin Anskulle ja nousin hänen päälleen suutelemaan häntä. Suudelman jälkeen jäin nojailemaan kyynärpäihini, ja katselin häntä pää kallellaan. Toinen oli niin kaunis siinä. Ja minun oma vaimoni.

Ansku asetti kätensä niskaani, ja veti minut suloisen pehmeään suudelmaan. Hän kutitteli niskaani hentoisilla, pitkillä ja siroilla sormillaan, ja minä painoin vartaloni hänen vartaloaan vasten. Nostin päätäni hiukan, jotta pystyin näkemään hänen silmänsä, jotta voisin tulkita häntä silmiensä perusteella. Näin silmien tuikkeesta, siitä kauniista loisteesta, millä mielellä vaimokkeeni oli. Tätä tuulta kaipasin kovasti silloin tällöin, ja olin onnekas, että se oli nyt täällä.
Siirsin päätäni hieman, suutelin Anskua lempeästi poskelle pariin otteeseen, näykkäisin häntä korvalehdestä, ja sitten upotin huuleni - tarkemmin sanottuna hampaani - hänen kaulaansa. Ansku inahti tyytyväisenä ja kovin himokkaan kuuloisena... Näykkäsin häntä uudemman kerran, kaulan toisesta kohtaa, ja hän tuntui upottavan kyntensä syvälle niskaani. Se ei minua toki haitannut, sillä taisimme molemmat olla lievästi masokistisia. Se tuntui vaan lähinnä hyvältä, ja olivathan ne sentään hänen kyntensä, jotka minun ihossani kyntivät. Melkein pystyin tuntemaan Anskun liittyvän minuun kiinni.

Nousin käsivarsieni varaan, ja puuhkaisin hengästyneenä - hassua, emme me kuitenkaan olleet tehneet minkäänlaista fyysisesti rankkaa suoritusta. Tällainen nyt vain sai sydämen hakkaamaan rajusti, ja se taas aiheutti puuskutusta. Painoin huuleni Aneten odottavan näköisille punaisille huulille.
“Laitan jotain kivaa musiikkia soimaan, jooko?” kysäisin lempeästi, kun olimme suudelleet vielä vähän lisää. Tällaisia herkkiä ja kauniita hetkiä meillä ei ollut liikaa, en nyt sanoisi että vähääkään, mutta rakastin näitä hetkiä kuitenkin enemmän kuin mitään. Kun Ansku oli iloinen, kun hän oli hyvällä tuulella, kun hän huomioi minun tarpeitani vielä enemmän kuin normaalisti. Näinä hetkinä minun ei tarvinnut myöskään huolehtia, oliko hänellä varmasti kaikki hyvin, sillä tiesin hänen elkeistään, sanoistaan ja teoistaan, että kaikki oli nimenomaan loistavasti.
Anette nyökkäsi silmät kiinni, ja jäi odottamaan, kun minä menin avaamaan kannettavan tietokoneeni kannen, ja laitoin pari mukavaa albumia soittolistalle. Romanttisia kappaleita, hyvän fiiliksen biisejä, biisejä, joiden tahdissa olimme aiemminkin rakastaneet toisiamme. Painoin musiikin soimaan, ja astelin takaisin sängyn luo, ja kellahdin kyljelleni Anskun vierelle.
“Sunday morning rain is falling….”
Käteni vaelteli pitkin Anskun kylkiä, vatsaa, jalkoja. Ne löysivät tiensä rakkaani kaulalle, niskaan, hiuksiin ja rinnoille. Anette hengitteli rauhallisesti, ja välillä, kun käteni kävivät hieman pimeämmillä paikoilla, hän hengähti hiukan terävämmin. Niistä henkäyksistä tiesi aina, mikä oli homman nimi - tästä Anette piti, tätä hän kaipasi tällä kertaa.
Kun käteni hipaisi varovasti Aneten paidan alla tämän paljasta lantiota, huomasin hänen puraisevan alahuultaan hellästi. Yhtäkkiä huomasin meidän uppoutuneen jälleen intohimoisiin suudelmiin, eikä ympärillämme olleet enää maailmaa lainkaan. Pyörimme toistemme kimpussa taivaalla liitelevän pehmoisen ja hattaran tavoin makean pilven päällä, ja siinä hetkessä olimme vain me kaksi. Käteni löysivät tiensä kerta toisensa jälkeen Aneten paidan alle, ne kun eivät malttaneet pysyä lainkaan paikoillaan - ne vaeltelivat pitkin hänen ihanaa kehoaan ja upeaa ihoaan, jo se, että sain koskettaa hänen vaaleaa ihoaan, sai omat sormenpääni ja omankin ihoni kihelmöimään. Saatoin siis vain kuvitella, miltä se Anetesta tuntui, mitä hän ihossaan koki, sillä minä olin itse jo äärimmäisen tuntoherkkä kaikenlaiselle kosketukselle.
Hätkähdin, kun Anette hyökkäsi kuin nälkäinen tiikeri - hän kääntyi päälleni ja käänsi minut selälleni. Hän asettui hajareisin lantioni päälle, ja veti minut istuvaan asentoon. Aloin nostaa käsiäni jo valmiiksi ylös, sillä tiesin, mitä oli tulossa. Ansku veti paitani nopeasti päältäni, ja työnsi minut samantien takaisin makaamaan sängylle. Ansku hyökkäsi innoissaan kaulani kimppuun, ja minä en voinut tehdä muuta kuin kiemurrella. Jos joku olisi yhtäkkiä törmännyt asuntoomme ja makuuhuoneeseen, ja nähnyt vain minun potkivat ja liikehtivät jalkani, olisi tuo henkilö todennäköisesti luullut, että huoneessa suoritettiin murhaa. Intohimomurhaa kenties, mutta tämä ei ollut murha. Ehkä vain ihoni tunsi itsensä syödyksi pian tämän jälkeen, ja kuka syöty nyt olisi enää elävä? Kenties Anette olikin päättänyt murhata ihoni. Tämä tosin ei olisi jäämässä ensimmäiseksi eikä viimeiseksi kerraksi, kun ihoani murhataan. Johan on kummallinen kielikuva seksin harrastamisesta, kyllä, mutta se vain jäi pyörimään mieleeni. Intohimoista, jos mikä.
"Put your hands all over, put your hands all over me..."
"Pure mua", kuiskasin ähisten, ja Ansku upotti hampaansa vuorostaan minun kaulaani. Näin jo sieluni silmin, kuinka saisin parina seuraavana päivänä läträtä meikkivoiteen kanssa, kun Ansku ei malttaisi jättää puremista puolitiehen. "Syö mua", kuiskailin, ja kuljettelin sormiani kiihkeästi pitkin Anskun selkää. Löysin paljaan kohdan hänen vyötärönsä yläpuolelta, ja vaistomaisesti tartuin hänen paitaansa, ja kiskoin sitä ylös. Ansku oli hyvin helppo saada auttamaan hänen paitansa riisumisessa, sillä heti hän veti paitaansa pois päältään, ja heitti paitansa omani viereen lattialle.
Ansku laskeutui nyt kaulalta solisluilleni - hän suuteli ja siveli niitä kuin enkelilasta, hellästi kuin hentoa ja ohutta posliiniesinettä. Rajansa kaikella, hänkin kyllä tiesi sen, ei olisi mukavaa jos solisluuli murtuisivat. Joku varmasti kysyisi, mitä oli tapahtunut, ja selittäminen olisi noloa, niin normaalia elämää tämä kuin meille olikin.
Ansku siirtyi suutelemaan rintojani. Hän ujutti oikean kätensä selkäni alle, ja köyristin selkääni hiukan kuin kissa. Anette avasi rintaliivini parissa sekunnissa, ja pian nekin lojuivat lattialla. Anette kohteli koko ylävartaloani kuin jonkin jumalattaren vartaloa, hän suuteli minua hellästi, rajusti, miten ikinä tahtoikaan, ja hän kuunteli ääniäni, huohotustani, kun tunsin voimakkaiden väreiden kulkevan pitkin selkärankaani, selkärangasta sormenpäihin, ja sormenpäistä varpaiden kärkiin.
Seuraavaksi Ansku laskeutui vielä hiukan alemmas - tästä seuraisi vielä voimakkaampia väristyksiä, tiesin sen, ja tiesin myös, että Anette innostuisi niistä äänistä enemmän kuin mistään. Hän suuteli lantiotani, ujutti kielensäkin jopa hiukan housujeni kauluksen alle, ja minä en voinut sille mitään. Vapisin, sillä se tuntui aivan liian hyvältä. Hän sai kehoni liikehtimään kuin itsestään. En edes tiennyt, miten kehoni saattoi tehdä yhtäkkiä noin itsenäisiä liikkeitä, vaikka tämä tapahtui joka kerta, kun hän teki noin. Odotin vain kaiken aikaa, että hän jatkaisi vielä pidemmälle, ja pidemmälle, ja saattaisi minut taivaan porteille asti, tai helvetin onkaloihin, joissa polttava tuli oli vain mielihyvää tuottavaa tulta. Olin valmis matkaamaan vaikka maailman ääriin tässä tunteessa, en olisi edes huomannut eroa, jos olisinkin yhtäkkiä tupsahtanut toiselle puolelle maailmaa. Olin niin Aneten kosketuksen lumoissa, että mikään ei voinut häiritä minua tässä hetkessä. Myös Anette oli niin keskittynyt minuun, minun kehooni ja sen automaattisiin liikkeisiin, ettei edes soiva puhelin keskeyttänyt hänen toimiaan. Minäkin vain vapisin, värisin ja tärisin hänen kosketuksessaan, ettei sillä ollut mitään rajaa. Hetken päästä Ansku kuitenkin pysähtyi, ja minä käänsin katseeni häneen.
“Niin mites se suihku?” hän kysyi virnistäen jostain alamaailmoista.
“Kurnau”, tyydyin naukaisemaan, kun Ansku jo veti minut seisaalleni sängyltä. Hän avasi salamannopeasti housujeni napit, sitten laski omat housunsa, ja samaan tahtiin koitimme riisua omia housujamme käyttäen jalkoja apuna. Pidimme toisistamme tukea, ja hetken kuluttua kipitimme peräkanaa käsi kädessä kylpyhuoneen puolelle.

Avasin suihkun, ja käänsin sitä varovasti lämpöisämmälle asteelle. Hypähdin taakse päin ja astuin melkein takanani kuikuilevan kultapupuseni varpaille, joka huudahdi säikähtäneenä “Iik!” Vesi oli aluksi viileää, mutta lämpeni pikkuhiljaa. Jännitin vatsalihaksiani ja hartioitani vaistomaisesti, kun ojensin oikean jalkani kohti suihkuavaa vettä. Yhtäkkiä kuulin julman naurahduksen takaani, ja tunsin töytäisyn olkapäässäni – ja hetkessä olin vielä hiukan liian viileän suihkun alla. Vesi kasteli kasvoni, suljin silmäni nopeasti ja tunsin, kun suuhunikin ryöpsähti vettä. Työnsin pääni nopeasti ulommas suihkusta, ja pärskyttelin vettä suustani. Hieroiskelin silmiäni ja katsoin Anskua murhaavasti.
“Senkin julmuri. Tänne, senkin paholainen!” murisin ja tartuin tyttöä kädestä, ja vedin hänet kiinni itseeni, suihkun alle.
Ansku kiljahti ja värisi hetken – hän ei ehtinyt lainkaan totuttautua kylmään veteen, hah hah!
“Niia! Ilkimys! Minulla on kylmä, laita sitä vettä nyt vähän lämpimämmälle!” hän vinkui ja työnsi kättään kohti hanaa. Työnsin kuitenkin oman käteni hänen kätensä eteen, ja asetin sen hanalle.
“Joo joo, anna minä laitan, niinhän sinä halusit”, sanoin virnistäen, ja käänsin hanaa – kylmemmälle.
“Ei ei ei ei! Niia!” Ansku kiljahteli, kun pitelin häntä paikallaan kylmän veden alla. Hän ei päässyt pois, vaan virnuilin hänelle, vaikka olin itsekin kylmissäni.
“No laitetaan sitten vähän lämpöä…” myönnyin lopulta, kun Ansku yritti päästä käsiksi hanaan ja räpiköi kuin pikkuruinen kissanpennun näköinen rääpäle läpimärkänä. Käänsin hanaa lämpimämmälle, ja tunsin Anskun rentoutuvan otteessani.
“Aaahh”, hän huokaisi tyytyväisenä, otti minut halaukseen, ja painoi päänsä olalleni.
“Sinun kanssa on edelleen niin hauskaa. Aivan kuin olisimme vastanaineita”, Ansku kikatti ja pyöräytteli sormiaan ympäri ylävartaloani, ja tökkäsi etusormensa lopulta napaani, ja se sai minut melkein taittumaan kaksinkerroin – no, ei nyt ihan, mutta melkein.
“Eihän, kun vasta kohtanaineita”, heitin vitsin ja repesin, ja Ansku mottasi minua nyrkillä hellästi vatsaan. Virnuilin hänelle ilkeästi, ja nappasin hänen päänsä käsieni väliin, ja suutelin häntä lujaa. Vesi valui päällemme, kehomme olivat aivan kiinni toisissaan, ja maailma hävisi jälleen ympäriltämme. Tunsin Anskun käsien alkavan vaellella ympäri kehoani, ja ihoni värisi jälleen, vaikka päälle satoi lämmintä vettä. Kädet liikuskelivat sitä mukaa, mitä kiihkeämmin häntä suutelin – tiukemmat ja suuremmat suudelmat johtivat aina siihen, että tunsin hänen pehmeät kätensä lantiollani, pakaroillani ja vaikka missä unelmien paikoissa….

*****

Makoilimme molemmat täysin alastomina koko sängyn pituudelta. Katselin Anskua rakastunein silmin. Olisin voinut tuijotella häntä vaikka kuinka kauan, vaikka koko loppu illan, yön, seuraavan aamun ja taas sitä seuraavan päivän. Hän oli niin kaunis siinä, alaston seireeni, tosin hänellä oli sen verran lyhyet hiukset, etteivät ne kihartuneina laskeutuneet peittämään siveästi hänen rintojaan. Se ei sitten haitannut minua pätkääkään, eikä varmaan ollut ihme.
Käännyin kyljelleni, heitin päällimmäisen jalkani Anskun jalkojen päälle, työnsin naamani ihan hänen korvansa viereen, ja asetin vielä käden hänen vatsansa päälle. Naurahdin itselleni.
“Pidätkö pähkinöistä? Tahtoisitko, että laittaisin niitä kainaloosi?” kimitin korkealla äänellä.
Ansku tuijotti minua hyvin häkeltyneenä – näytti aivan siltä, kuin hän olisi juuri todistanut satakiloisen, vaaleanpunaisen hamsterin ajavan yksipyöräisellä pitkin sähkölankoja.
“Niia… Mitä vittua?”
“Niin, ajattelin vain, tahtoisitko pähkinöitä kainaloosi.”
Ansku killitti minua vielä hetkisen, kunnes hänen kasvoilleen levisi omahyväinen virne. Jaahas, hän oli keksinyt jotain todella hienoa.
“Ei kiitos, nauttisin niistä enemmän nivusissani”, hän lausui rauhallisesti,ja jatkoi katon killittämistä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
“Hyyyyi”, huudahdin ällöttyneenä, “oletko sä sittenkin mies! Nyt sä kyllä mursit mun sydämeni, sä tiedät että mä en ole miehiin päin”, harmittelin ja käännyin selälleni, ja laitoin käteni puuskaan. Käännyin sen jälkeen vieläpä selkä Anskuun päin mököttämään.
“Älä ole mökö mökö möks mörkö mössykkä”, Anette lohdutteli, ja otti minut lusikkaan. Hän takertui tiukasti minuun kiinni, ja koitin olla virnuilematta typerästi, mutta se oli hyvin vaikeaa. Olihan Ansku niin hupsu.
“En ole, enkä ole Eemelikään. Senkin pönttö”, koitin sanoa hyvin vakavalla äänellä, mutta Anskun tirskahduksesta päätellen en onnistunut kovinkaan hyvin.
“Niin, minä se Eemeli taidan ollakin, jos kerran on pähkinätkin nivusissa”, hän kikatteli, ja tunsin hänen painavan kasvonsa kiinni selkääni. Seuraavaksi hän yritti – totta kai, yllätys yllätys, yllätys joka ei ollut lainkaan suuri yllätys meidän parisuhteessamme – kutittaa minua tökkimällä. Liikehdin kylkiini kohdistuvien tökkäysten mukaan, ja vähän väliä sain huudahtaa “Auts!” tai “Ei!” tai “Senkin julma nainen!”. Ei sillä, että kutitusyritykset olisivat sattuneet tai kutittaneet kovastikin, mutta jo se, että hän yritti kutitella minua, oli aivan tarpeeksi julmaa. Käännyin siis rivakasti toisinpäin, ja ennen kuin Ansku ehti kissaa – tai hamsteria – sanoa, hän jo makasi allani vatsallaan, ja minä istuin voitonriemuisena hajareisin hänen selkänsä päällä.
“Eiii! Parisuhdeväkivaltaa!” Ansku kiljahti, sillä hän aavisti jo sen, mitä minulla oli aikeinani. Ja hän oli oikeassa – upotin sormenpääni hänen kylkiluittensa väliin. Minulla oli vaikeuksia pysytellä pystyssä, sillä Anette kiemurteli allani niin villisti, sillä tiesin hänen olevan poikkeuksellisen kutiavalla päällä. Nyt oli hänen vuoronsa kiemurrella minun allani, kun aiemmin osat olivat olleet toisin päin. Nauroin hyvin julmasti, ja Ansku sai vain kiljahdella armotta allani.
“Nej, nej, nein, no, tuon enempää kieliä en osaa, lopeta jo, lopeta jo, ei, kutittaa liikaa!” Ansku kiemurteli, kiemurteli ja pyrki pois altani, hän yritti napata käsistäni kiinni, mutta hän oli täysin voimaton minuun verrattuna.
Tartuin Anskua ranteista, painoin hänen kätensä sängylle, ja kumarruin hänen korvalleen.
“Tykkäät kuitenkin, älä valita”, kuiskasin ilkikurisesti, ja nuolaisin hänen korvannipukkaansa.
“Enkä, kun se kutittaa!” tyttöni valitti ja pudisteli päätään. Nappasin sitten hampaillani hänen korvastaan kiinni, joten päänkin pudistelu loppui hänen huokaukseensa. Tungin vielä kieleni hänen korvaansa, ja Anskun hihkaisu oli jotakin ällötyksen, ihastuksen ja yllättyneisyyden väliltä.
“Senkin julmuri, miten joku voikaan olla noin sadistinen?” Ansku mutisi purren huultaan.
“Vain sinulle, rakkaani”, sanoin, nousin ylös, ja piirsin sormellani Anskun selkään ‘pienempi kuin kolme’. Ansku käänsi päätään, ja koska istuin nyt hyvin kevyesti, hän pääsi kääntymään selälleen.
Olin niin onnellinen Anetesta. Kun hän oli noin onnellinen kuin nyt, sain itsekin olla aivan omissa maailmoissani, sekä meidän yhteisessä maailmassamme, eikä minun lainkaan tarvinnut huolehtia.