Luku 6. Uskotko uniin vai sattumaan?

Luku 6. Uskotko uniin vai sattumaan?

“Ei se niin paljon sattunut…” Ansku sanoi jännityksestä värisevällä äänellä.
“No hupsu, minähän sanoin. Eikä varmaan sattunut edes, eihän, kylmää vaan taisi olla vähän?” rauhoittelin häntä, ja pyyhin paperipyyhkeellä Anskun vatsan päältä geeliä, jota neuvolatäti oli siihen levittänyt etsiessään meidän pientä masuasukkiamme ultran avulla.
“Ensi kerralla varmaankin muistat sen taas paremmin, miltä geeli tuntuu, joten se ei tunnu silloin ehkä välttämättä niin kylmältä”, mustatukkainen nainen selitti Anskulle ymmärtäväisesti. “Tästä saatte vielä kuvan matkaan, ja seuraavaan ultraan tulee sitten kutsua piakkoin, kaikki näytti kuitenkin olevan aivan kunnossa.”
Hymyilimme Anskun kanssa toisiamme katsoen, ja nyökkäsimme sitten molemmat neuvolatädille.
“Siitä se lähtee…” nainen sanoi vielä hymyillen, ja ojensi vielä valokuvan pienokaisestamme, ja nousi lähteäkseen toisiin tehtäviin.
“Missä se oli? Se oli tuo, tuo… tuossahan se oli, tuo pikkupapu”, katselin kuvaa ja etsin vauvelia, mutta löysin sen sitten melko helposti ja osoitin sitä Anskulle.
“Kyllä minä sen kaiken aikaa näin”, hän tokaisi ja oli kuin lällättelisi minulle paremmuuttaan.
“No kai nyt, sinussahan se sisällä on, hassu”, mainitsin ja taputtelin hänen pientä vatsaansa.
“No niimpäs onkin, miksen minä sitä muistanut!” Ansku vitsaili ja nousi seisaalleen. “Ja sitten kotiin”, hän sanoi tarttuen minua kädestä. Autoin Anetelle takin päälle ja lähdimme kantaen pientä valokuvaa mukanamme kotiin.

Ilta meni melko normaaleissa merkeissä – Ansku ei ollut masentunut, mutta ei mitenkään hihkunut riemusta, vaikka nyt jääkaappimme ovea koristikin ensimmäinen kuva pienokaisestamme. Ajatella, että puolen vuoden päästä tuo pienokainen olisi jo sylissämme! Huokaisin ajatukselle istuessamme iltapalapöydässä, ja hymyilin itsekseni.
“Puoli vuotta, ja tämä vatsa on venynyt ja paukkunut”, Ansku huokaisi ja hieroi vatsaansa hellästi.
“Ajattelin juuri ihan samaa”, naurahdin ja katsoin vaimoani hymyillen silmiin. Nojauduin pöydän yli tarttumaan häntä kädestä, ja silittelin hänen kämmenselkäänsä peukalollani.
“Olemme niin onnekkaita”, kuiskasin ja suutelin varovasti Anskun kättä.
“Kunhan kaikki nyt vaan menisi hyvin loppuunkin asti… Minusta tuntuu jo nyt, että alkaa tulla kaikenlaisia mielihaluja”, hän sanoi pelokkaalla ja huolestuneella äänellä.
“No mutta onhan sinun alkuraskautesikin mennyt helposti, ethän sinä ole juuri oksennellutkaan tai mitään”, muistutin ja taputin Anskun kättä nyt rohkaisevampaan sävyyn.
“Niin, ja siksi juuri loppuraskaus saattaakin mennä ihan toiseen suuntaan, paljon huonommin! Mitä jos minä joudunkin makaamaan nämä kuusi kuukautta ihan sängyn pohjalla, tai jotain?” hän valitteli ja vikisi ajatukselle kuin pieni koiranpentu.
“No mutta kuitenkin, kaikki on nyt hyvin, ajattele positiivisesti. Kyllä se siitä”, tsemppasin Anskua ja tahdoin itsekin toivoa parasta. Tällaisessa tilanteessa oli parasta olla osin realisti ja osin optimisti, eikä pessimismistä ollut kyllä apua sitten yhtään. Se vain toisi lisää stressiä elämään, eikä varmaankaan raskaana olevan naisen stressi ollut terveellistä – äidille itselleen tai hänen puolisolleen!
“No joo joo, älä nyt aina jaksa… Minä ajattelen miten tahdon, ja se vaihtelee todennäköisesti päivittäin. Kyllä sinä sen tiedät”, Ansku muistutti minua, ja nyökkäsin voipuneena. Voi kyllä, minähän sen tiesin, olinhan saanut todistaa Anskun mielialan muutoksia jo useamman vuoden. Kaikkeen auttoi vain aika, ja muutokset nyt oli vain kestettävä ja koitettava olla rauhassa olla niiden kanssa, ei pitänyt ottaa niitä liian vakavasti tai loukkaantua niistä mitenkään.
En tahtonut jauhaa enää samoja asioita toistamiseen Anskun kanssa, joten pikkuhiljaa valuimme vain nukkumaan vieretysten, ja minä jännitin huomista työpäivää – olisin sijaisena eräässä toisessa päiväkodissa kuin missä olin harjoittelussa, enkä tuossa paikassa ollut aiemmin ollut töissä ollenkaan.

*****

Nuori punatukkainen tyttö silitteli tummanruskeaa uljasta hevosta laitumella kovin ylpeänä. Hänen hevosensa oli niin upea ja uljas, niin kaunis ja mahtava. Vielä jonakin päivänä he ratsastaisivat yhdessä auringonlaskuun asti pitkin maita ja mantuja. Vielä jonakin päivänä hän olisi kylän paras ratsastaja ja kaikki ihastelisivat heitä aina, kun he kulkisivat pitkin kylänraittia. Vielä joskus he pääsisivät yhdessä pakoon tätä kaikkea pahaa, mitä tässä kylässä iti, eikä heitä kukaan voisi estää. Hänen vain täytyisi kasvaa ensin vähän… Mutta samalla kasvaisi ja voimistuisi myös hänen upea hevosensa Star. Tähtiotsa.
Star pukkasi tyttöä turvallaan, ja tyttö silitteli hellästi tämän otsaa ja sen vaaleaa tähtikuviota.
“Sinä olet niin kaunis ja rohkea. Pelasta minut”, tyttö kuiskasi hevosen korvaan ja työnsi sormensa sen harjan lomaan. Tässä hän voisi olla vaikka koko loppuelämänsä, mutta kyllä hän sen tiesi,ettei voinut. Jos hän ei pian hoitaisi tallihommiaan, hän saisi pian taas selkäänsä, ja sitten taas hän kulkisi linkaten koko loppuviikon kivuissaan. Hän nuuhkaisi hevostaan vielä kerran, taputti sitä itseään rohkaisevasti, ja lähti surullisin askelin kulkemaan kohti tallia. Avatessaan aitauksen ovea hän vilkaisi vielä Staria kohti, ja asteli sitten ripeästi talliin. Starin ja kahden muun hevosen karsinat olisi putsattava vielä tämän illan aikana, ja lisäksi ehdittävä vielä kotiinkin ennen auringonlaskua. Niin, ja lisäksi täytyi vielä puhdistaa satulat, ja koska niitä ei oltu putsattu aikoihin, niihin pinttyneet tahrat veisivät aivan liian paljon aikaa… Voi rähmä. Siispä hän ei varmasti ehtisi tämän päivän aikana hypätä edes hetkeksi Starin selkään.
“Hän on pieni, aina peloissaan, mut kasvot niin ei kerrokaan… Yksin paiskattuna maailmaan, johon ei tahdo kuuluukaan…” tyttönen lauleskeli itsekseen lapatessaan vanhoja heiniä kärryyn.
Tyttö oli niin kyllästynyt siihen, että hän joutui tekemään tämän aina yksin, ja koska kukaan ei pitänyt huolta siitä, miten usein karsinoita putsattiin, niin joka kerta haju oli melko karmea. Hänen puolestaan näitä olisi voinut siivota useamminkin, mutta isä ei antanut – hänelle olisi kyllä kuitenkin muutakin tehtävää, ja sitä paitsi tyttö varmaankin jäisi taas sen hevosen kanssa pelleilemään. Ja sehän ei käynyt päinsä! Työt oli tehtävä, ja yksin oli pärjättävä kun kukaan ei tahtonut auttaa, varsinkaan tuollaista saamatonta kersaa kuin Olive.
“Varman näköiset on askeleet, mut jos kysyisit, minne meet, vastaa, että kunhan eteenpäin, johonkin poispäin itsestäin…” Olive kuiskaili, ja pieni kyynel tipahti varottamatta lattialle hänen poskeltaan. Ei, hän ei saisi itkeä taas. Siitä jäisi kuitenkin jälki, ja sitten häntä haukuttaisiin ja hänelle naurettaisiin. Tämä piti vain kestää, eikä mikään menisi sillä tavalla pieleen.

Hän tästä selviytyy, kun sieluaan ei myy, sydäntään hän ei anna kellekään… Hän kyllä selviytyy. Hänen täytyisi vain kasvaa muutama vuosi, ja olisi sitten täysin vapaa tekemään oman päänsä mukaan. Pikku hiljaa, ja kaikki tämä olisi sitten ohi. Hänen ei tarvitsisi sitten elää kenenkään pillin mukaan, varsinkaan isänsä. Vuosien myötä hän oli oppinut vastustamaan sitä julmuria, ja alkanut ajatella aivan itse omilla aivoillaan. Voi kumpa äitikin vielä sen joskus tajuaisi ja uskaltaisi pistää hänelle vastaan…  Ehkä vielä joskus. Ehkä sitten, kun Olive itse lähtisi pois, äitikin voisi ymmärtää. Jos ei, niin sitten Oliven täytyisi kovistella äitiään, vaikka rankkaa se tulisi olemaan. Hänen täytyisi vain tehdä äidilleen selväksi, että myös hänellä oli tulevaisuus, hän oli itsenäinen nainen, ei hänenkään tarvinnut kaiken aikaa totella sitä, jota isäksi Olivenkin oli koko ikänsä kutsuttava aina tähän saakka.
Pilven varjot vain saattaa valon lasta kun kulkee… Yksinäinen laaksossaan ja luulee… Yksinäinen hän todellakin oli. Hän ei juuri voinut tavata muita kylän lapsia, sillä hänellä ei ollut aikaa siihen, ja silloin kun olisi ollut, ei hän saanut lupaa muiden tapaamisiin. Lisäksi isä oli sitä mieltä, että muut lapset olivat jotenkin saastaisia ja vaikuttaisivat Oliven mieleen huonolla tavalla, että hänkin alkaisi uskoa ties minkälaisiin hömpötyksiin eikä siihen, mihin piti.

“Pimeäänsä aina jää tähtiotsa, eikä nää, itse valon kirkkaimman hän kantaa…” Olive lauloi silmät kiinni ja seisoi paikallaan, ja puristi talikkoa – hennot sormet ympäröivät puisen, ohuen varren ja hän sai hetken toivoa.
“Tee nyt niitä töitä perkele!” kuului vihainen ärähdys tallin ovelta, ja Olive hätkähti. Isä käveli ärjyen raskain askelin hänen luokseen ja läppäsi häntä takaraivolle. Oliven silmäkulmasta valahti väkisin kivun kyynel, ja hän laski päänsä häpeissään. Hän nyökkäsi, ja ryhtyi jälleen siirtelemään saastaisia heiniä paikasta toiseen.
“Sinä et täällä kesken töiden ala mitään rääkymään, kukaan ei tahdo kuunnella sitä, säikytät kaakitkin vielä”, isä murisi vihaisena, ja katseli tytärtään siristetyin, liekehtivin silmin. Mitä pahaa hän oikein oli tehnyt, että hänelle oli suotu noin onneton tytär? Ei voinut ymmärtää, ei sitten millään. Ja sitä piti kestää vielä vaan, vaikka pariin kertaan olikin jo mahdollisuus päästä siitä eroon. Eihän tuosta ollut minkäänlaista hyötyä, kun laiskottelikin kaiken aikaa, aina kun silmä vältti, perkele.

Isä marssi jälleen pois, ja Olive jäi tekemään töitä lannistuneena.
“Aikaisin jo väsyi väistämään, ei luota mut ei syytäkään. Liian paljon yli käveltiin ja unohti, miten noustiin…” hän kuiskaili lauluaan yksin, ja oli täysin laulunsa lumoissa. Laulu oli hänestä itsestään. Ehkä se tosiaan oli hänestä itsestään, ja sehän vasta antoi toivoa, ja tarkistettuaan, ettei isä ollut enää lähellä, hän jatkoi hieman kovemmalla äänellä;
“Hän kyllä selviytyy, kun sieluaa ei myy… Sisintään hän ei näytä kellekään…”
Laulussa oli mukana katkeruutta ja vihaa. Vihaa. Vihaa ja katkeruutta. Ja vielä vähän lisää katkeruutta, joko uskoit? Mutta siinä oli myös toivonpilkahdus tulevaisuudesta.

Olive huokaisi ja nojasi talikkoon. Hänen takaraivoonsa särki, ja hän kaipasi raitista ilmaa. Ehkä työt eivät viivästyisi, jos hän ihan vähän vain kävisi pihalla haukkaamassa happea… kai? Kyllä kai hän ehtisi, eikö niin? Kyllä, siinä menisi vain hetki, ja pian hän taas palaisi takaisin talliin hommiin.
Punapää asteli kylmän rauhallisesti pitkin tallin käytävää, ja saavutti ulkoilman. Valonsäteet häikäisivät häntä, ja hän näki, kuinka Tähtiotsa katseli häntä aivan aidan vieressä. Hevonen näytti siltä, kuin se olisi hohtanut, tässä auringonvalossa. Se oli niin kaunis… Ei kai tässä menisi niin paljon aikaa, jos ihan vähän vain kävisi kaunista hevosta taputtelemassa? Siitähän saisi lisää voimaa ja puhtiakin, ja jaksaisi taas hoitaa työt loppuun. Pikkuinen hetki vain, pienen pieni hetki… Vain vähän aikaa. Olive lähti kävelemään kohti hevosta, ja katseli tätä hymyillen. Hän varmisti vielä, että oli täysin yksin, ja vilkuili hetken ympäristöään, ja tajusi olevansa aivan itsekseen, ainakin näillä tienoin. Hän siis kipitti nopeammin kohti hevostaan, ja heti aidalle päästyään hän kiersi kätensä hevosen ympärille. Tässä oli niin hyvä olla, Star oli hänen elämänsä turvallisin ja luotettavin otus ikinä! Kunpa hänen ei koskaan tarvitsisi luopua hänestä.

Olive silitteli Staria, Tähtiotsaa rakastavin ja hellin ottein. Star oli lempein hevonen, jonka hän oli koskaan tavannut, vaikka aluksi sekin oli meinannut saada isältä kuolemantuomion… Onneksi Star oli saatu pelastettua, ja se oli nyt täällä hänen kanssaan.
Hevosen lämmin ja karhea karva tuntui niin turvalliselta kämmenten alla, ja sen lämpöinen ruumis tuntui lohduttavalta poskea vasten. Ja kohta olisi palattava takaisin töihin… Mutta vielä pieni hetki, pieni hetki vain… Star liikahti ja pukkasi turvallaan jälleen Olivea. Olive tirskahti, ja taputteli heppaansa iloisena, ja tuntui siltä, kuin hän voisi tässä hetkessä unohtaa kaiken muun.
Ja niin hän tahtoi tehdäkin. Hän vilkaisi vielä kerran taakseen, nousin aidalle seisomaan, tarttui Staria harjasta tiukasti kiinni, ja loikkasi varoen hevosensa selkään. Star askelsi pari askelta hämääntyneenä, kun Olive hypähti yhtäkkiä hänen selkäänsä, mutta rauhoittui pian. Olive taputteli kehuvasti hevostaan, ja tiukensi otettaan vielä, ja puristi jaloillaan Starin kylkiä, ja heppa lähti liikkeelle. Olive paukautti jalkojaan vielä lisää pitkin kylkiä, ja Star lähti ravaamaan, ja ratsastaja nosti vielä laukan – Oliven hiukset hulmusivat kovassa vauhdissa, ja hetken päästä he jo saavuttivat pienen aitauksen laidan. Olive tiesi kyllä Starin kyvyt ja luotti niihin – ja hevonen loikkasi taidokkaasti aidan ylitse, ja heidän matkansa jatkui kevyesti.


*****

Heräsin jotenkin levollisempana kuin pitkään aikaan. Mietin jälleen, olinko nähnyt jotakin unta – kyllä, varmasti olin nähnyt. Minulla oli kevyt ja vapautunut olo. Kuin olisin lentänyt, tai tehnyt unessani jotain yhtä upeaa, ihanaa ja vauhdikasta, jotakin aivan mahtavaa, jota olin aina halunnut tehdä! Voi kunpa olisin muistanutkin uneni, niin olisin tehnyt oitis saman minkä unessakin, jos se tekisi oloni näin hyväksi aina aamuisin. Kenties muistaisin sen vielä pikkuhiljaa, niin kai käy silloin tällöin päivän mittaan.
Olin ihmetyksekseni herännyt ennen Anskua, jopa ennen herätyskelloa. Kello oli vähän vaille seitsemän, ja kohta se kello soisikin. Ja tänään minun olisi mentävä siihen minulle aivan uuteen päiväkotiin sijaistamaan, ja oitis jännitys kouraisikin mahaani. Ei se nyt yleensä näin paljon jännittänyt, uuteen työpaikkaan meneminen, mutta nyt päivässä oli jostain syystä jokin jännittävä elementti. Mistähän mahtoi olla kyse, sen kun tietäsi…

Nousin varovasti ja hiljaa sängystä, jotta en herättäisi Anskua – vaikka toisaalta minun teki mieli jäädä makoilemaan hänen vierelleen ja tuijottelemaan hänen kauniin levollisia kasvojaan, ja olisin tahtonut myös silitellä hänet hereille. Päätinkin, että sulkisin herätyskellon, ja herättäisin hänet kohta sillä tavalla. Lähdin keittiöön laittamaan vedenkeittimen päälle, ja puuron kiehumaan – harvoin me jaksoimme puuroa varta vasten tehdä, mutta nyt minulla oli aikaa, ja saatoin myös ottaa pakkasesta marjoja esille puuroon laitettavaksi. Siitä tulisi mukava aamupala. Tsekkasin siis ensin, että vedenkeittimessä olisi vettä – no eipä ollut, täytyi täyttää se, ja sitten painoin sen nappulasta päälle. Kattilaan laskin sopivan määrän vettä ja kaivoin kaupista kaurahiutaleet, ja mittasin meille kahdelle sopivan annoksen, ja etsin pakkasesta marjoja – mustikoita ja mansikoita, muita me emme kuitenkaan varmaan saisi syötyä nyt. Lakat tulisi varmaan syötyä sitten taas joskus leipäjuuston kanssa, oi että, miten hyvää herkkua se olikaan, voi luoja kuinka vesi herahtikaan kielelle edes ajatuksesta leipäjuustosta lakkojen kanssa, namskis ja maiskis! Tosiaan, pikkuhiljaa alkoi vedet sekä keittimessä että kattilassa kiehua, ja sain kaadettua kuuman veden mukeihin, sekä laitettua sitruunan makuiset teepussit – siis pussista saatava tee maistui sitruunalle kunhan sitä tarpeeksi vedessä liotti, ei pussi itsessään – mukeihin mukaan, ja kaadoin myös kaurahiutaleet kattilaan. Hetkisen verran sitä sekoitin, ja puuro alkoi jo muotoutua enemmänkin puuroa muistuttavaksi töhnäksi. Ah, mikä mielikuva, mutta ihan kohta se olisi jo syötävää. Kuulostelin samalla, kuuluiko makkarin puolelta Anskun tavallisia aamuisia äännähdyksiä ja inahduksia, mutta mitään ei kuulunut – pikkuinen ei siis ollut vielä herännyt etsimään minua viereltään, hyvä niin. Voisin tarjota hänelle aamiaisen vuoteeseen, hihhih, siitä hän kyllä pitäisi kovasti. Joskus tätä oli harrastettu useamminkin, tosin minun osaltani harvemmin, sillä Ansku oli meistä se aamuvirkku! Olinkin silloin tällöin kovin onnekas, jos olinkin onnistunut heräämään ennen rakasta vaimoani. Silloinkin, kun minun oli herättävä aikaisemmin aamulla kouluun tai töihin, eli suurin osa aamuista viimeiset kolme vuotta, niin totta kai Anskukin oli herännyt herätyskellon soittoon, ja ponkaissut ennen minua ylös helpostikin, minä kun olisin tahtonut jäädä makoilemaan sänkyyn vielä pitemmäksi aikaa. Se vain ei onnistunut, sillä Ansku kyllä piti huolen siitä, että ehdin aamulla ajoissa kouluun ja töihin. Oli toki myös joskus, harvoin onneksi, niitä aamuja, kun Ansku ei tahtonut lainkaan nousta, ja vielä työ– tai koulupäivän jälkeenkin palatessani kotiin löysin hänet sängynpohjalta makoilemasta. Ja tuolloin selvisi myös, ettei hän ollut tehnyt mitään, oli hän saattanut käväistä vessassa, mutta ei muuta. Edes kirjaa hän ei ollut saanut nostetuksi sänkyyn kaverikseen.

Mutta tämä aamu oli toki eri, ja tästä oli hyvä lähteä. Tästä päivästähän saattoi tulla Anskulle vaikka kuinka hieno, jos se vain lähtisi käyntiin tarpeeksi mukavasti, ihanasti tai edes kelvollisesti. Ja ainahan söpöt ja suloiset teot saattoivat tehdä päivää paremmaksi, helpostikin. Ja olihan aamiainen sänkyyn tuotuna melko isokin ele, varsinkin tällaiselta aamun torkkujalta..!
Kohta olin saanut jo teet valmiiksi, sekä puuron keitettyä, ja annostelin puuron lautasillemme, sekä asettelin tarpeeksi paljon mansikoita ja mustikoita – mansi– ja mustikoita, heh – puuron sekaan ja päälle, ja kaivoin jostain kaapista sopivan tarjottimen, jolla aamiaisen saisin helposti kuljetettua makkariin. Laitoin meille vielä kylmät kaakaot mukaan puuron kyytipojaksi, jotta emme polttaisi suitamme liian kuumalla puurolla ja teellä. Nostin tarjottimen varovasti, ja astelin hiljaa hiippaillen makuuhuoneeseen, ja käänsin valoa sopivasti kirkkaammalle, mutta en täysin kirkkaaksi – olisi mukavampaa herätä, kun valo kirkastuisi pikkuhiljaa asteittain. Laskin tarjottimen yöpöydälle, ja kävin Anskun vierelle makailemaan, ja laskin käteni hänen kyljelleen. Kättäni kuljettelin hellästi silitellen pitkin hänen kylkeään, hiuksiaan, poskeaan ja vatsaansa, ja silittelin hetken hänen kättään, ja sitten suutelin sitä.
“Anskuu… herätys, on kiva päivä tänään, herää jo”, kuiskailin naurahdellen rakkaalleni, ja seurailin, kuinka hän kurtisti kulmiaan ja alkoi pikkuhiljaa siristellä silmiään.
“Miten sinä nyt jo hereillä olet?” hän kysyi haukotellen, ja katsoi minua ihmeissään. “Mitä kello edes on? Oletko sinä jo myöhässä?” hän hätkähti.
“Kello on seitsemän, en ole myöhässä. Minä vain heräsin ihan itsekseni ennen kelloa tai sinua”, selitin lempeästi, ja silittelin rakastani lisää. “Nouse, tässä on aamupalaa sinullekin”, jatkoin ja suoristauduin ottamaan puurokulhoa. Anskun silmät levisivät ihmetyksestä, ja hän nousi istumaan nojaten seinään.
“Mitä tämä on? Vieläkö minä nukun, näenkö minä unta?” hän kyseli kummastuneena.
“Ei, kyllä sinä ihan hereillä olet, senkin hupsutin”, nauroin ja irvistin tytölleni. “Tein meille aamupalaa, kun satuin nyt vaan heräämään. Ota nyt, ei se myrkyllistä ole”, toistin vielä ja ojensin puurokulhoa Anskulle vaativammin.
“No nyt tuli turvallinen olo”, hän nauroi epäluuloisesti, ja haukotteli vielä. “Kiitos, olet ihana”, hän jatkoi huomatessaan minun tympääntyneen katseeni. No sentään, kelpasihan se hänelle sittenkin, onneksi. “Mutta edelleen minua ihmetyttää, miten sinä oikein heräsit niin aikaisin?” hän kysyi minulta, kun oli saanut pari lusikallista puuroa suuhunsa.
Kohautin vain olkiani ja pyörittelin silmiäni.
“En tiedä, heräsin vain kovin virkeänä. Näin jotakin kivaa unta, ja heräsin sitten. En taaskaan oikein muista, mitä siinä tapahtui, mutta jotain mukavaa sen täytyi olla”, selitin ja hymyilin vielä päälle. Mahtaisi poskiin sattua päivän päätteeksi, jos se tällaisena jatkuisi.

*****

Töihin lähdön aika tuli, ja ilmaisin myös Anskulle oudon jännitykseni.
“Kyllä se hyvin menee, ehkä se on vaan se ettet ole ollut vähään aikaan uudessa paikassa”, Ansku lohdutteli minua vielä eteisessä aamutakkinsa päällään.
“Joo, kyllä kai…” mutisin toiveikkaana, ja katsoin sitten niin kauniina säteilevää Anettea. “Hei kaunokaiseni, mene sinä vaan takaisin nukkumaan ja uneksimaan jostain ihanasta”, sanoin sitten ja suutelin vaimoani poskelle.
“Minähän uneksin koko viime yön sinun vierelläsi, sinusta”, hän hehkutti iloisena. “Ja tiedän, että tulet iltapäivällä taas takaisin kotiin. Ehkäpä uneksin sinusta silti”, hän jatkoi viettelevästi. Hymyilin hänelle punastuneena, ja kaappasin tyttöni vielä kerran halaukseen.
“Hyvää työpäivää rakas”, Ansku kuiskasi vielä harpatessani ulos ovesta, ja sulkiessani sen hitaasti, että saisin vielä viimeisen rohkaisevan katseen vaimoltani.

Päiväkodin parkkipaikalla kävi vilske, kun yksi auto lähti pois, toinen saapui tilalle. Tulin juuri siihen aikaan töihin, kun suurin osa lapsista saapui päivähoitoon. Ehkä saisin heti auttaa jotakuta vaatteiden kanssa, jos joku tulisi vain kiireisenä jättämään lapsensa tänne, ja lähtisi saman tien töihin. No, saisipa nähdä.
Heti ovella vastaani käveli kovin asiantuntevan näköinen nelikymppinen nainen.
“Sinä olet varmaankin Niina, vai kuinka? Merja Ylitalo, lastentarhanopettaja”, vaalea ja pitkä, hoikka nainen sanoi ojentaessaan kättään minulle. Minä tartuin siihen hymyillen ja kättelin, mutta jouduin nolostuneesti korjaamaan;
“Niia, ei Niina.”
“Aivan, tosiaankin, anteeksi, niinhän se olikin”, Merja sanoi pahoitellen ja hämmentyneenä nosti toisen kätensä poskelleen. “Tuota, tässä voit varmaan aluksi auttaa lapsia vaatteidensa kanssa, tutustut näihin pikkuisiin sitten pikkuhiljaa. Minä menen tuonne katsomaan aamupalan meille valmiiksi.
Nyökkäsin, ja jäin katselemaan pieniä päiväkodin asiakkaita. Oli näitä tässä jo muutama, ja isät ja äidit vaihtoivat joitakin kuulumisia keskenään. He tervehtivät myös minua, ja sain parille vanhemmalle kertoakin, kuka olin ja mistä tulin, ja miksi. Hyvän vastaanoton ainakin sain, vaikka en viipyisi täällä kuin sen viikon.

Hetken päästä paikalle saapui eräs punatukkainen tyttö, ja minut valtasi outo tunne. Katsellessani pientä tyttöä ja hänen äitiään, tuntui siltä kuin olisin jollakin tapaa irtautunut ruumiistani. Yhtäkkiä minua alkoi pyörryttää, ja minun oli otettava tukea jostakin, joten nojasin pöytään takanani – onneksi se oli siinä, muuten olisin saattanut romahtaa lattialle polvilleni. Se tunne, kun huomaat leijuvasi kehosi ulkopuolella, ja oivallat sen itse, mutta kukaan muu sitä ei tajua, ja leijailet aivan avuttomana kaiken yllä. Ja mikä tunne se on? ‘Se’? Olinko muka tuntenut ‘sen’ jo aiemmin?
Minua hämmensi, sen verran ajatuksiani pystyin hämmennykselleni uhraamaan, minkä leijumisen kokemukselta saattoi antaa toisaalle. Tytössä – vai hänen äidissään, vai heissä molemmissa yhteensä? – oli jotakin hämärää. Nyt oli sentään ensimmäinen työpäiväni tässä päiväkodissa, mutta miksi juuri tuo perhe aiheutti minussa tämän reaktion? Miksi en tuntenut mitään erikoista itsessäni, ennen kuin he ilmestyivät läheisyyteeni? Syynä olisi saattanut olla jännitys, mutta… Jostain syystä siinä ei ollut mitään järkeä. Jos syynä olisi ollutkin jännitys, niin miksi se olisi purkautunut juuri nyt? Ja tällä tavalla? En tietääkseni ollut koskaan tavannut tuota tyttöä ja hänen äitiään aiemmin, enkä varmaan ketään muutakaan noista ulkovaatteitaan riisuvista lapsista perheineen.

Romahdin maahan – kuvainnollisesti onneksi tosin, tipahdin siis takaisin omaan kehooni – kun joku vaahtosammuttimen kokoinen nassikka tarttui sormeeni ja nyki sitä vaatien huomiota. Poika nyki sormeani lisää, tokaisi tomerasti: “Hei uusi aikuinen”, ja kun kumarruin hänen tasolleen, hän osoitti kömpelösti vasenta jalkaansa. “Mun sukka…” poitsu sanoi lyhyesi, ja kiinnitti huomioni rullalla olevaan sukkaan.
“Laitetaan sukka paremmin”, tokaisin lempeästi ja istutin pojan penkille, ja korjasin sukan asentoa.
“Missäs sinun tossut on?” kysyin sitten, kun ajattelin hänen tarvitsevan sellaisetkin jalkaansa päivän ajaksi – näin jo sieluni silmin (ah miten ihana ilmaisu edellisen oudon kokemukseni jälkeen!), kuinka poika juoksisi ja muksahtaisi pyllylleen, ja pian pääsisi lohduton poru, kun ei ollutkaan tossuja pikku tassuissa estämässä liukastelua.
Poika hypähti penkiltä ja taapersi lokeronsa luo. ‘Joonas’ oli ilmeisesti hänen nimensä. Joonas nappasi tummansiniset autokuvioidut tossunsa pieniin kätösiinsä, ja kiikutti ne syliiin. Otin vinkistä vaarin ja nostin pojan jälleen penkille, ja autoin hänelle tossut jalkoihin. Heti valmistuttuani hommastani Joonas hypähti jälleen pois, ja lähti kipittämään viereiseen huoneeseen ilmeisesti kavereidensa luokse.
“Sait Joonaksesta näköjään jo kaverin”, lastenhoitaja Maija naurahti minulle seurattuaan toimintaamme vierestä. “Yleensä se ujostelee uusia aikuisia, mutta sinussa on ilmeisesti jotain tuttua tai rauhoittavaa.”
Hymyilin kiitollisena jo nyt saadusta positiivisesta palautteesta, ja päätin kiittää:
“Mukava kuulla. Meillä Sipsukkailla on kyllä pari ihan samanlaista poikaa, heti pitää päästä tutustumaan uusiin aikuisiin ja pyytää apua kaikkeen. Tosin se toimii vain tietynlaisten aikuisten kohdalla, kyllä hekin osaavat ujostella, jos kerran tahtovat”, kertasin Maijalle toisen työpaikkani lapsukaisia.
“Pienet pojat osaavat kyllä olla hauskoja, mielikuvitus laukkaa tähän aikaan luultavasti enemmän kuin koskaan”, Maija tokaisi hymyillen ja antoi katseensa kiertää saapuvien lapsukaisten joukossa. “Viime viikollakin oli eräs päivä, kun tarkoituksella me aikuiset emme antaneet heille mitään valmiita virikkeitä, joten he saivat keksiä kaiken itse – eikä aikaakaan kun tällä oli jo sirkus pystyssä! Siis ei mikään sekamelska, vaan juurikin sirkus! Oli tirehtöörinsä ja kaikki mahdolliset eläimet. Eikä mitään edes sattunut, me saimme pitkään seurata esitystä, ja lapset myös vaativat, että tämä pitäisi saada esittää vanhemmille. Joten onpahan jo ohjelmaa tämän viikon perheillalle”, Maija selosti tohkeissaan. Minuakin alkoi väkisin hymyilyttää, ihan joka työpaikalla ei ollut noin innostunutta työntekijää. Toivonkin, että minusta tulisi yhtä työlleen omistautunut päiväkodin täti. Helpompaahan se tulisi olemaan sitten, kunhan minullakin olisi vakituinen työpaikka, kun saisi ihan itse olla enemmän vastuussa päivän tapahtumista ja muusta ideoinnista.

Pikkuhiljaa kaikki lapset olivat saapuneet päiväkotiin, ja vanhemmat olivat päässeet lähtemään töihin. Kaksi lasta oli sairaana, ja Maija antoikin vinkin, että pitäisin seuraa erityisesti sille lapselle, joka oli eniten kaveerannut sairastuneiden lasten kanssa – tämä kun oli kuulemma melko ujo, ja seurusteli kyllä muiden lasten kanssa, mutta jättäytyi helposti muiden leikeistä ulkopuolelle. En osannut sanoa, oliko hyvä vai huono juttu, että kyseinen lapsi oli nimenomaan se tyttö, joka oli hetkeä aiemmin aiheuttanut minussa outoja tuntemuksia. Tytön nimi oli Olivia. Hänen punertavat hiuksensa olivat leteillä, ja hänen vaaleita kasvojaan koristi sankka joukko pisamia. Tytön silmät olivat kirkkaan siniset, mutta niissä oli jokseenkin utuinen, eksynyt katse. Päälleen pienokainen oli tänään saanut pukea vihreän hameen ja violetin paidan, jossa oli pikkuponin, Rainbow Dashin, kuva. Ja mistä ihmeestä minä tiesin jonkun pikkuponin nimen? No, Rainbow Dash nyt vaan sattui olemaan jostain syystä suosikkini. Olinhan tatuoinutkin sen kuvan lapaluuhuni. Palatakseni asiaan, minulle tuli Oliviaa katsellessani mieleen, että tulisimme melko varmasti hyvin toimeen, hänen vaatetuksensa kun ei näyttänyt siltä, että hän saattaisi olla vaaleanpunaisen hattarapilven asukki, tai että koko maailman asukkaat olisivat oksentaneet hänen päälleen syötyään pinkkiä kermakakku-unelmaa, tai että hän olisi jauhanut puolta kiloa vaaleanpunaista purkkapallojen tekoon oivallista purukumia, ja purkkapallo olisi lävähtänyt hänen päällee. Ai mitä, minäkö en olekaan suuri vaaleanpunaisen ystävä? Kyllä, lapsia ei pitäisi luokitella kivoihin ja vähemmän kivoihin sen perusteella, mitä heillä oli päällään, mutta usein tyttölapsilla vain näki kokovartalopinkin asun – pinkit sukkahousut, pinkki hame, pinkki paita, pinkki reppu, pinkit kengät. Kaikki oli pinkkiä – sitä vaan ei koskaan tiennyt, oliko pinkin päätös täysin lapsosen oma päätös, vai oliko vanhemmilla osaa asiaan. Sen kuitenkin tiesin, että meidän lapsellemme ei ruvettaisi tyrkyttämään tietyn värisiä vaatteita ja tiettyjä leluja. Olinhan itsekin lapsena leikkinyt paljolti pikkuautoilla ja legoilla, enkä minä nyt kovin kieroon kasvanut… tai miten sen nyt ottaa.

Jo aamupalan aikaan sain nähdä, miten erilaisia lapset saattoivat olla. Vakinaisessa harjoittelupaikassani oli kyllä ihan samanlaista vilinää ja vilskettä kuin täälläkin, mutta toki lapsista erotti jo omanlaisia persoonallisuuksiaan. Toiset eivät olisi malttaneet pysyä aloillaan aamupalan aikana, vaan tahtoivat jopa alkaa syöttää toisiaan, ja toiset olivat oikein reippaita ja käyttäytyivät oikein mallikkaasti. Olivia kuului näihin nätisti käyttäytyviin, vaikka kyllä hänenkin silmistään näki, että hänen teki mieli velmuilla jotakin – se viekas virne viestitti muille lapsille, että kunhan tästä saisi ruuan syötyä ja joskus vielä vähän rohkeuttakin, niin kyllä hänkin vielä mukaan joukkoon pääsisi, se olisi aivan varmaa.
Sain jakaa joillekin lapsille lisää puuroa, pari poikaa tahtoi oikein toisenkin santsiannoksen, kun taas useimmille riitti jo se yksikin – nyt piti päästä heti leikkimään, eikä ollut aikaa hukattavaksi edes syömiselle! Leikit odottivat, ja toiset lapset olivat hyvinkin kärsimättömän oloisia, kun piti syödä puuro loppuun ja odottaa nätisti vuoroaan, kun lapset jaettiin tasaisesti leikkipaikoille. Aloin jo oppia joidenkin lasten nimiä, varsinkin niitä, joita piti komentaa puolen minuutin välein joko pysymään aloillaan, tulemaan takaisin tai päästämään irti toisen kädestä.

Kun jokainen lapsi oli jo saanut syötyä ja sain luvan pyyhkiä pöydät, huomasin Olivian istuskelevan yksikseen ponien kanssa nurkassa. Ajattelinpa siitä heti, että tyttö saattaisi kaivata heti seuraa, joten pestyäni kädet suuntasin rauhallisin askelin hänen luokseen. Muutaman metrin matka tosin tuntui käsittämättömän pitkältä. Jokin tytössä sai minulle kummallisen olon. Olin varma, etten ollut nähnyt häntä aiemmin, mutta jokin viestitti, että jotain outoa oli ilmassa… Pudistelin päätä itsekseni, pitäisi lakata ajattelemasta tällaisia typeriä asioita!

Kyyristyin polvilleni istuskelemaan Olivian viereen.
“Hei Olivia, mitä sinä leikit? Poneillako? Tiedätkös, minäkin tykkään poneista tosi paljon. Onko näillä nimiä?” kyselin tyttöseltä uteliaasti ja katselin poneja ja otin yhden käteenikin. Se oli tummanruskea ja sillä oli tähti otsassaan.
“Sen nimi on Tähtiotsa”, Olivia tokaisi hiljaisella äänellään ja osoitti minun pitelemää heppaa. “Se on kaunein ja rohkein kaikista. Se hyppää kaikista korkeimmalle!” hän selitti innostuen pikkuhiljaa. “Ja tämä on Pikku, se on pienin. Ja tämä on Ruska. Ja tämä on Sateenkaari”, hän sanoi nostellen esille ponejaan. Hymyilin kun hän nosti esille Sateenkaaren, no Rainbow Dash se siinä olikin, pitkästä aikaa. Katseeni osui kuitenkin taas pitelemääni Tähtiotsaan. Koitin muistella, olinko kenties kuullut tuon nimen aiemmin… Tai nähnyt tällaisen hevosen vasta jossakin. Se oli tietenkin hyvin mahdollista, kyllähän näitä kaupoissa myytiin vaikka kuinka paljon!
“Sinun kaverit on kipeenä…” sanoin pahoittelevasti. “Mikset sinä leiki sitten näiden muiden lasten kanssa?” kysyin uteliaana. “Vaikka voin minäkin sinun kanssa leikkiä, vaikka en kyllä koko ajan kuitenkaan, kun minun pitää katsoa muidenkin perään välillä.”
“Ei ne tahdo, niiden mielestä minä olen outo. Miina ja Paula tykkää minusta, mutta ne on kipeenä”, Olivia selitteli. Olin osin ällistynyt Olivian puheenlahjoista, olihan hänkin kai jo 5-vuotias, mutta eivät kaikki yhtä paljon puhuneet. Varsinkaan noin ujon kaltaiset lapset, mutta olivathan kaikki lapset erilaisia. Ehkä Olivia vain oli erityisempi kuin muut.
“No höh. Eikö aikuiset ole sanoneet niille että kaikkien kanssa pitää leikkiä, ettei saa jättää ketään yksin?” kysyin ihmeissäni. Luulisi nyt, että päiväkodin aikuiset edes pitäisivät huolen siitä, ettei kukaan joutuisi leikkimään yksikseen, ikäväähän se sellainen oli.
“Ei kun minäkään en haluu leikkii niiden kanssa, kun ne on ihan tylsiä”, Olivia vastaili topakasti, ja sai hämmästykseni kasvamaan.
“Ei kai nyt saa sanoa että muut on tylsiä… Samanlaisiahan ne kaikki lapset on”, sanoin Olivialle ja katselin jälleen kädessäni olevaa heppaa.
“Nii just”, Olivia sanoi lyhyesti.
Johan oli kumma lapsi. Tällaista dialogia pääsi harvoin käymään näin pienen lapsen kanssa, ja vieläpä niin, että lapsi saisi minut sanattomaksi. Näin tässä oli kuitenkin käynyt, enkä oikein ymmärtänyt, mitä tuolle lapselle voisi puhua. Luulisi että tuossa iässä vielä voidaan leikkiä muiden kanssa, eikä ajatella että ei halua leikkiä, koska kaikki ovat samanlaisia, massaa, ja itse on erilainen… Ehkä muut lapset olivat kiusanneet Oliviaa? Nopealla silmäyksellä huomasin, että Olivia oli ryhmän ainoa punapää. Ja tunnetusti niin lapset kuin aikuisetkin eivät paljon sitä katsoneet edes, millä perusteella kiusasivat, ei sille aina edes tarvittu mitään merkittävää syytä… Jos jossakin ihmisessä oli yksikin erilainen piirre, niin siinähän oli jo tarpeeksi syytä kiusaamiselle, hienoa! Aivan mahtavaa! Minulle tuli heti mieleen Anskun kertomukset itsestään ja kokemuksistaan ala– ja yläasteen aikana. Perkele. Nuo muistot, jotka eivät edes olleet minun omiani, saivat vereni kiehumaan. Mur. Jos lapsella oli iso perhe, jos lapsella oli punainen tukka, jos lapsella oli silmälasit, jos lapsi oli poikkeuksellisen lahjakas musikaalisesti – nämäkö piirteet jo saivat aikaan toisissa lapsissa sen, että näitä muka niin erilaisia lapsia täytyi alkaa hetimiten kiusaamaan? Näinkö asia todellisuudessa oli? Ei voi käsittää, ei sitten millään! Toivoin sydämeni pohjasta, ettei asia olisi näin Olivian kohdalla, sillä yksikin kiusattu lapsi oli liikaa, yhdetkin arvet olivat liikaa, yksikin kiusaamisen takia masentunut ja elämäänsä hukkunut ihminen oli liikaa. Luulin olleeni onnekas päästessäni lukion loppuun ilman minkäänlaista itseeni kohdistuvaa kiusaamiskokemusta, mutta Anetteen tutustuminen toi minullekin aivan uuden näkökulman asiaan. Kiusaaminen kuitenkin vaikutti loppuelämän niin kiusattuun itseensä kuin myös hänen läheisimpiin ihmisiin, ja tässä tapauksessa siis myös minuun, vaikka en ollutkaan tuntenut Anskua silloin, kun häntä oli kiusattu. Mikään ei kuitenkaan saa arpia ja jälkiä katoamaan, sillä kiusaaminen jättää isot jäljet sieluun… Niitä ei millään saisi pois. Vaikka kuinka joku anteeksi pyytelisi, niin ei kun ei, ei sitten millään. Kiusattu lapsi oli kuin paperiarkki, jota oli rypistelty, lyöty ja heitelty ympäriinsä. Kun paperiarkin yrittää suoristaa, se jää yhä ryppyiseksi, eikä sille voi tehdä enää mitään, se ei suoristu, ja ikiaikaiset rypyt vaikuttavat joka tapauksessa sen tulevaan käyttöön. Rypistetty paperiarkki on siis kuin kiusaamisella muserrettu pieni ihminen… Toivoisin niin, että paperinkin saisi jollakin tapaa suoristettua, mutta se lienee mahdotonta – ainoa keino on vain ottaa uusi paperi, mutta ihmisten kohdalla se olikin mahdotonta. Tyystin mahdotonta.

Se siitä avautumisesta. Joskus pienikin ajatus kiusaamisesta sai minut sekaisin. Se nyt vain oli niin kuvottava ja inhottava ilmiö tässä maailmassa, siitä nyt ei päästy mihinkään. Mutta asiasta nakkisoppaan, Olivia alkoi jutella minulle mukavia asioita leikkiessään poneillaan. Minäkin tietenkin sain leikkiä niillä, mutta tyttö tahtoi heti Tähtiotsan takaisin, olihan se sentään kaunein ja rohkein, ja hyppäsi korkeimmalle, ja näin ollen hänen lempiponinsa. Ehdimme aikamme leikkiä kahden, kunnes Merja tuli pyytämään minut toiselle puolella vahtimaan toisten lasten tekosia, sillä hänen täytyi käydä hoitamassa asioita toimistossa. Myönnyin ja nyökkäsin, ja selitin asian lyhyesti Olivialle, joka nyt tuntui tuskin kuulevan – hän oli niin uppoutunut omaan ponien maailmaansa. Kauaa en kuitenkaan ehtinyt muitakaan vahtia, sillä oli aika lähteä ulos.

Loppupäivä tuntui kuluvan aivan hujauksessa. Ehdin tutustua muihinkin lapsiin jonkun verran, ainakin suuren osan nimen saatoin päivän päätteeksi muistaa. Lisäksi ulkona ja päiväunille mennessä sai taas vaihteeksi kuulla useiden lasten nimiä Merjan ja Maijan, sekä muiden päiväkodin henkilökunnan komentaessa ainakin joitain lapsosia. Tavalliseen tapaan sekin päivä silti kului, kuin tavallisestikin vakituisessa harjoittelupaikassani. Olihan tämä taas uusi paikka minulle, ja toimintatavat niin henkilökunnan kuin lastenkin kesken olivat hitusen erilaiset, mutta sellaistahan elämä on, kaikki työpaikat ovat erilaisia, varsinkin kun jokainen lapsi on erilainen, yksikään ei ole koskaan täsmälleen samanlainen kuin joku toinen.

Neljän aikaan olimme jälleen ulkona, ja yksi kerrallaan lapsiakin haettiin kotiin. Merja oli lähtenyt jo aiemmin, joten olimme Maijan kanssa ulkona parin muun työntekijän kanssa, mutta heidän kanssaan ei juuri tullut juteltua, mutta ehkä vielä joku päivä - olisihan tässä koko viikko vielä aikaa. Jos sitä vaikka saattaisi solmia täälläkin suhteita, ja se voisi helpottaa tulevaa työnsaantiani, kunhan vain ensin valmistuisin. Ja varmaan tännekin pyydettäisiin edes sijaistamaan, jos vain olisi joitakin koulupäiviä, jotka olisivat etäpäiviä tai muuten vain vapaita. Kyllähän he mieluummin ottavat varmaankin lapsille ennestään tuttuja aikuisia, eikä päivä toisensa jälkeen uusia naamoja, tuntemattomia, jotka kuitenkin viipyisivät vain sen yhden päivän. Vaikka kaipa tuokin kehitti lasten sosiaalista kanssakäymistä, eivät ainakaan vierastaisi niin helposti uusia aikuisia.
"No mitäs olet pitänyt ekasta päivästä täällä?" Maija kysäisi kädet syvällä taskuissa. Ilma oli kirpeän viileä, ja minunkin sormeni lapasten sisällä olivat hiukan kylmettynet - olisi vaan pitänyt laittaa vielä ne sormikkaat lapasten alle, niin kuin aina ennenkin.
"Ihan mukavaa täällä on ollut, kivoja lapsia ja silleen... Tulee taas aivoille työtä kun pitää taas muistaa kolmentoista uuden lapsen nimet, huh, mutta kyllä tämä tästä..." selitin hymyillen ja nyökkäilin. Mukavastihan tämäkin viikko tulisi varmaankin sujumaan, en ainakaan nähnyt mitään ongelmaa siinä.
Katselin lapsia keinumassa, Oliviakin oli siellä - kunnes hän hypähti keinusta pois, ja juoksi aidan luo. Hänen äitinsä tuli ilmeisesti hakemaan häntä.
Äiti halasi tytärtään portista päästyään, ja Olivia juoksikin suoraan minun luokseni ja halasi jalkojani. Katsoin häntä hämilläni, mutta naurahdin hyväntuulisesti.
"Äiti tuli hakemaan!" Olivia kertoi minulle ja hymyili kaikki hampaat näkyen - se oli kuin irvistys, mutta hymyksihän tuon kyllä tunnisti.
"No sitten on aika lähteä kotiin", tokaisin tytölle ja suoristin hänen vinoon valunutta pipoaan.
"Äiti, uusi aikuinen leikki mun kanssa poneilla", hän julisti sitten onnessaan äidilleen. Tervehdin äitiä, joka hymyili minulle huvittuneesti.
"Niin, kun tytöt nyt kuulemma oli kipeenä... Kyllä ne joku päivä varmaan jo pääsee taas päiväkotiin", äiti selitti tytölleen ja nyökkäili. "Olivia se niistä poneistaan selittää kaiken aikaa, toivottavasti et kyllästynyt", hän sanoi pahoittelevalla äänellä ja katsoi minuun.
"Ei ollenkaan, ponit on kivoja", sanoin nauravaisesti ja hymyilin vielä Olivialle, ja taputin hänen päätään. Tyttö juoksi taas äitinsä jalkoihin kiinni.
"Tuutko sä huomennakin?" Olivia kysyi äitinsä jalkojen takaa.
"Tuun kyllä, mä tuun tänne koko viikon!" kerroin tytölle, ja hän punastui ja katosi äitinsä jalkojen taakse piiloon kikattaen.
"Kivaa..." hän kuiskasi piilostaan, ja sai sekä minut, äitinsä sekä myös Maijan naureskelemaan.
"Olet sinä sitten söpönen tyttönen, tulehan nyt niin lähdetään kotiin", tytön äiti sanoi hyväntuulisesti ja kääntyi tarttumaan tytärtään kädestä.
"Joo joo... Hei hei uusi aikuinen", Olivia hihkaisi ja vilkutti minulle. Minä vilkutin takaisin, ja muistutin vielä tytön mennessä: "Minun nimi on Niia."
"Hei vaan Niia", äitikin sanoi heipat, ja katselin hyväntuulisena heidän peräänsä.
"Sinäkin kyllä voit varmaan alkaa lähteä kotiin, eikös se neljään ollut, sinun työvuoro tänään, vai kuinka?" Maija kysäisi minulta, ja vilkaisin itsekin kelloa kännykästäni.
"Joo, näinhän se oli..." sanoin ja työnsin puhelimen takaisin taskuuni. "Nähdään sitten huomenna taas, moi moi", tervehdin häntä ja lähdin hakemaan sisältä omia kamppeitani, ja häivyin kotiin edelleen hymyillen. Tässä olisikin Anskulle paljon kerrottavaa koko päivästä.

*****

“Anskuu, rakas, oothan hereillä jo?” huikkasin eteisestä kotiin palattuani, kun en kuullut ääntäkään, eikä valojakaan näyttänyt olevan päällä edes keittiössä tai olohuoneessa. Tarkistin myös vessan, mutta  Ansku ei ollut siellä. Myös kengät ja takki olivat paikallaan, niin kyllä hän ainakin kotona taisi olla. Suuntasin askeleeni siis makuuhuoneeseen peläten pahinta…
Siellä hän oli. Anette makaili edelleen peiton alla sängyssä, huoneen pimeimmässä nurkassa. Jotenkin en uskonut, että hän olisi vain nukkunut koko päivää eikä olisi herännyt lainkaan, jonkun täytyi olla vinossa.
Käänsin valokatkaisijaa, ja valo täytti huonetta hieman.
“Ansku… Onko kaikki hyvin?” kysyin varovasti, ja silittelin hänen kylkeään. Ei vastausta. Kävin hänen taakseen makaamaan ja otin hänet lusikkaan. Tunsin hänen hengityksestään, että hän oli hereillä, ja oli itkenyt.
“Kerro jotain”, sanoin hiljaa, ja nuuhkaisin hänen niskaansa. Hän oli aika hikinen – ilmeisesti hän oli saanut päivävaatteet päälleen kyllä, mutta sitten jokin oli mennyt vikaan.
Ansku ei vastannut vieläkään, hytisi vain, nyyhki ilmeisesti äänettömästi, mutta pienet nytkähdykset paljastivat kyllä kaiken.
“Ei ole mitään hätää… Eihän? Minä olen tässä nyt, rakas… Käänny, jooko…” kuiskailin tytölleni hiljaa ja kuljettelin kättäni pitkin hänen kehoaan varovasti, mutta turvallisesti. “Kerro…”
Ansku nyyhkäisi nyt äänekkäämmin. “Mitä on tapahtunut?” tahdoin tietää, ja painoin huuleni varoen hänen niskaansa.
“Minä olen paska.”
“Etkä ole”, tokaisin vaativalla äänensävyllä. “Mistä sinulle nyt tuollainen tuli mieleen?”
“Minä en ole mitään. Minä en käy missään. Minä en ole missään. Minä olen yksin”, Ansku luetteli surkealla äänellä.
“Hei, kuule… Minä olin töissä. Jos kysyisit Marjaanalta, jos saisit taas pari työvuoroa? Saisit ainakin pari päivää kulumaan niin. Ja kutsu hei oikeesti niitä tuttuja käymään. Ihan vaikka vaan sukulaisia. Voit vaikka leipoa niille, jos haluat. Olisiko se hyvä suunnitelma, rakas, jooko?” kyselin tytöltäni varoen muuttamasta äänensävyäni liian vaativaksi.
“Ei ne halua kuitenkaan…” Anette sanoi hiljaa.
“Kyllähän. Ne haluu varmasti nähdä sua välillä. Mä voin vaikka kysyä niitä tänne jos et sinä kehtaa… Voitais vaikka kertoa samalla meidän pienokaisesta, kyllähän sitä tässä vaiheessa jo voi sanoa, eikö niin?”
“Niin…”
“Niin juuri”, sanoin rohkaisevasti, ja halasin vaimoani tiukasti takaa päin. “Nouse nyt rakas, jooko. Syödään jotain. Ootko syönyt tänään mitään?” kyselin huolestuneena.
“No sen aamupalan”, Ansku sanoi kärkkäästi.
“Entä sen jälkeen?”
Ei vastausta.
“Sinulla on varmaan nälkä”, sanoin itsevarmasti. “Niin minullakin. Tule, nouse, tehdään jotain hyvää ruokaa mitä kaapista löytyy. Tiedätkö, sellaista sekametelisoppaa, mihin heitetään kaikkea mitä kaapista löytyy, sinähän tykkäät sellaisesta”, selittelin hieman iloisemmalla äänensävyllä ja naurahdinkin perään – tiesin kyllä, että Ansku tykkäsi tehdä ruokaa ilman suurempaa suunnitelmaa.
“Joo joo…” Ansku sanoi voipuneella äänellä, käännähti hieman ja tarttui ojennettuun käteeni. Hymyilin hänelle rohkaisevasti, nostin istumaan ja halasin oikein tiukasti.
Halattuamme hyvän aikaa nousimme yhdessä sängystä ja suuntasimme kohti keittiötä.
“Mitäs pakkasesta löytyis? Jotain pakastevihanneksia, joo – niistä saa varmaan ainakin jotakin, ja ja ja…” pohdin ääneen tutkiessani pakkasen, ja sitten jääkaapin sisälmyksiä.
“Riisiä”, Ansku tokaisi hiljaa ja nappasi kuiva-ainekaapista riisipaketin.
“Joo, hyvä”, sanoin hyväksyvästi ja nyökyttelin päätäni – tätä menoa se varmaan tipahtaisi vielä irti.
“Pähkinöitä? Banaanilastuja?” Ansku sanoi sitten kysyvästi ja katsoi minuun pää kallellaan nostaessaan esiin pussilliset kuorittuja maa– ja cashewpähkinöitä sekä kuivattuja banaanilastuja.
“Joo, hieno idea! Saapa nekin sitten taas syötyä, poies, joo”, intoilin ja katsoin, kun Ansku laski pussukat pöydälle.
“Ja mm… papuja täällä ainakin on, laittaisko niitä?” kysäisin ja laskin samalla paputölkin pöydälle, ja Ansku nyökkäsi.
“Tästä tulee vielä loistavaa…” mutisin naurahtaen, ja nappasin jääkaapista vielä kermatölkinkin mukaan heitettäväksi – ne kermat siis, ei koko tölkkiä kokonaisuudessaan sentään, ei meidän ruokavaliomme vielä sentään niin pitkälle ollut mennyt.
“Ja mausteita varmaan sit vois heittää ihan silleen et mitä tulee mieleen, taas vaihteeks?” Ansku mainitsi tutkiessaan kaikkia mausteita, mitä meiltä löytyi. Nyökkäilin, kyllä vaan, mausteita voisi heittää vaikka mitä ruuan sekaan. Valkosipulijauhetta nyt ainakin, valkosipulihan on oikea rakkaus.
“Pistätkö rakas veden sit vaikka kiehumaan? Mä käväsen vessassa…” kysäisin vaimoltani ja annoin hänelle pienen suukon poskelle, ja lähdin kävelemään kohti eteistä ja vessaa. Vessan ovella huomasin lattialla muutaman revityn paperinpalasen, ja hämmennyin – minun oli tarkistettava, mitä ne olivat, sillä harvemmin meillä nyt sentään paperisilppua lattialla oli.
Paperit oli revitty yhdestä kokonaisesta lapusta, ja siinä oli kirjoitusta. Asetin palat lipaston päälle ja yhdistin ne, ja katsoin, mitä siinä oikein luki.
Sä oot NOLLA. Sä et oo MITÄÄN. Painu helvettiin lesborakastajas kanssa äläkä pistä sitä uhkailemaan mua. Susta ei tuu täs maailmas YHTÄÄN MITÄÄN, voisit vaikka heti kadota maan alle. Itke ja häviä maapallolta, vitun rekkis.
Huokaisin ja voihkaisin, ja puristin laput käsiini. Astelin takaisin keittiöön, ja heti kun Ansku vilkaisi minua, hän purskahti itkuun ja vajosi lattialle, ja peitti kasvonsa.
“Rakas hei… Sä et voi ottaa tätä tosissaan. Se helvetin ämmä ei voi tehdä tätä sulle, se toivoo just tota sun tekevän – älä oikeesti ajattele sitä yhtään”, koitin lohdutella rakastani, ja menin lattialle halaamaan häntä.
“En voi sille mitään… Miks se jatkaa tätä? Miks? Miks?” Ansku hytisi hysteerisesti ja nyyhkytti kovaäänisesti.
“Se on paholainen, oikeesti. Sun pitää vaan olla huomioimatta sen teot, niin se lopettaa, oikeesti. Anteeks jos mä aiheutin tän… Mut hei oikeesti, jos se sua kutsuu rekkikseksi, niin se ei tiedä yhtään vitun mitään tästä maailmasta, oikeesti. Usko mua, se on vaan yks helvetin ääliö eikä ansaitse yhtään mitään. Sä olet maailman ihmeellisin olento ja sua mä rakastan, eikä minkään idiootin mielipiteet muuta sitä asiaa mihinkään, rakastan sua Ansku, kulta…” selitin lempeästi ja heijasin rakastani sylissäni. Ansku itki edelleen rintaani vasten, ja heijasin häntä edestakaisin, kunnes hän pikkuhiljaa hiljeni asteittain. Silittelin hänen tukkaansa, ja annoin pieniä suudelmia hänen päälaelleen.
“Niia… Niia… Niia… Niia…” Ansku toisteli hiljaa kuiskaillen ja tarttui hetki hetkeltä tiukemmin minuun kiinni.
“Ansku, Ansku, Ansku, rakas, ei ole mitään hätää, ei ollenkaan, eihän? Ollaanko me samaa mieltä tässä asiassa?” varmistelin rakkaaltani ja silittelin häntä rauhoittavasti. “Jatketaan vaan ruuan tekoa, ja unohdetaan kaikki… Nyt ollaan vain me kaksi… Tiiätkö…”
Anette nyökytteli ja samalla hieroi poskeaan rintaani ja alkoi kehrätä kissan tavoin.
“Purrurrr, rrrrrurrr…” hän äänteli ja venytteli niskaansa.
“Miau, kissaksiko muutuit?” naurahdin lempeällä äänellä ja painoin kasvoni hänen hiuksiinsa.
“Tuoksut hyvälle”, sanoin ja nuuhkaisin.
“Miau, just niin”, Anette kuiskasi ja pysähtyi kuuntelemaan sydämeni sykettä.
"Nousehan, tähkäpääni", rohkaisin Anskua ja nousin seisaalleni pitäen häntä kädestä kiinni.
"Minä mikään Lauri Tähkä oo prkl", tyttöni mutisi ja murisi murr.
"En minä niin sanonut. Prinsessa ja sammakko sitten, minun ollessa sammakko", tokaisin seuraavaksi ja vedin hänet ylös, ja hän samantien kiersi kätensä minun ympärilleni.
"Muututko säkin sit prinsessaksi kun pussaan?" Anette kysyi minulta ja katsoi silmät suurina, niitä räpytellen ja kurkisti kulmiensa alta.
"Sovitaan sitten niin, ja eletään onnellisina prinsessoina elämämme loppuun saakka", myönsin ja laitoin huuleni törölleen. Ansku vastasi kutsuuni ja moiskautti ison pusun huulilleni.
"Hei kaunis tyttö, kaunis prinsessa", Ansku ihasteli ja nojautui taakse päin katselemaan minua.
"Sinäpäs se vasta kaunis prinsessa oletkin", kehuin ja annoin Anskulle pusun takaisin.
"Joo joo, mut nyt se ruoka, mulla alkaa olla jo nälkä", hän muistutti ja tarttui liedellä olevaan kattilaan.
"Ehkä se liesi pitäis laittaa päälle", annoin vinkin ja Ansku näytti kieltä ja väänsi lieden päälle.
“Hassu tyttö.”