Luku 3. Look at the girl with the broken smile.

Luku 3. Look at the girl with the broken smile.

Koskaan ei pitäisi iloita liikaa, liian aikaisin. Jokaista ylämäkeä seuraa aina uusi alamäki, ja niin käy aina myös Anskun mielenterveyden kanssa. Vaikka yritin kaiken aikaa silitellä hänen vatsaansa, muistuttaa tulevasta yhteisestä perheestämme, hän ei juurikaan iloinnut itsestään, minusta tai meistä. Myös minua romahdutti, kun en voinut asialle mitään, minun piti vain odottaa oikeaa hetkeä. Jonakin hetkenä voisin taas keksiä jonkin keinon, jolla Ansku olisi onnellinen jälleen. Olin kokenut tämän saman asian jo niin monta kertaa, että olin luottavainen. Siltikin, en olisi tahtonut jaksaa tätä samaa kerta toisensa jälkeen. Minun oli kuitenkin pakko, sillä kuka olisi niin typerä, että antaisi tällaisen asian vaikuttaa elämänsä parhaaseen parisuhteeseen? Jos koko tulevaisuuteni olisi tässä, Aneten kanssa ja hänen käsissään, miksi heittäisin jotain niin arvokasta menemään?

“Ansku hei, rakas, pelataanko jotain?”
“No voi hitto. Hävisin pelin. Kiitos!”
“Hupsista, sori”, sanoin hämmentyneenä ja läimäisin käden otsalleni. Taisin juuri hävitä itsekin.
“No sittenpähän olemme molemmat luusereita. Mutta hei oikeesti, pelataan jotain kivaa. Vaikkapa Trivial pursuitia?” ehdotin hänelle. “Helpoilla kysymyksillä.”
“No okei, jos haluat. Jotain tekemistä kuitenkin. Kirjastossakin pitäisi käydä, kun sen kirjan sain luettua…” Ansku pohti mietteliäänä, ja kuulosti vieläkin melko laantuneelta.
“Joo, käydään vaan. Tuun mukaan kyllä. Mutta pelataan nyt?”
“Juu… Trivial pursuitia, jooko?” Ansku pyysi nätisti, ja killitti minua sädehtivin silmin – niimpä tietysti, Trivial pursuitiahan sen olla piti. Cluedoa ei kaksin pelattaisi, eikä oikein Aliastakaan. Trivial pursuitia oli hauskaa pelata kaksinkin, vaikka olimme varmaan alkaneet pikku hiljaa oppia jotkin kysymykset ulkoa. Tosin vain helpoista kysymyksistä; emme juuri koskaan edes harkinneet pelaavamme vaikeilla kysymyksillä. Ne olivat niin järjettömiä ja vaikeita, ettei niistä osannut arvata oikein mitään. Voihkaisin, kun olin mennyt ajattelemaan asiaa edes, sillä Ansku kysyikin sitten seuraavaa:
“Hei murmeli, voitaisko me sittenkin tällä kertaa kokeilla niitä vaikeita kysymyksiä? Edes vähän? Ne helpot alkaa käydä tylsäksi, kun ne on käyty niin monta kertaa läpi…”
Huokaisin ahdistuneena. “No mutta kun ne on niin vaikeita!”
“Niin, mutta kyllä me nekin opitaan pikkuhiljaa ulkoa, ja sitten voidaan pelata jatkossakin niillä. Ja opitaan kaikkea uutta!” Ansku rohkaisi, ja alkoi kaivaa pelilaatikkoa olohuoneen kaapista.
“No kokeillaan – mutta onko siinä nyt järkeä opetella niitä, kun onhan toi peli aika vanha kuitenkin jo. Pitäis hankkia uudempi versio”, mietiskelin, ja muistin kerrat, kun olin vuosia sitten pelaillut samaa peliä perheeni ja ystävieni kanssa useampaankin otteeseen, erityisesti jouluisin.
“Kokeillaan, kokeillaan”, Ansku sanoi rauhoittavasti, ja alkoi koota peliä olohuoneen pöydälle. Hän asetti sinivihreät kortit korttitelineisiin, ja laittoi meille pelinappulat valmiiksi – itselleen oranssin ja minulle vihreän, kuten aina.
“Minä aloitan, koska olen nuorempi!” Ansku sanoi pian tomerasti, pieni ivallisuus äänessään, kun olimme molemmat päässeet pöydän ääreen istumaan. Irvistin vaimolleni – ainahan hän sai aloittaa, koska oli nuorempi. Hän tarttui noppaan, ja heitti kolmosen.
“Kolme, öö… Meen tohon ruskeeseen, kulttuuriin. Yks, kaks, kolme. Kysy”, hän siirsi nappulaansa ja käski nostamaan kortin. Luin kysymyksen ensimmäisestä kortista ja voihkaisin:
“No voi vittu, tän mä sentään olisin tiennyt, miks ei tää tullut mulle?”
Ansku katsoi minua lannistuneena. “Jaa jotain opiskelijakieltä vai?” hänkin voihkaisi. “Kerro jo se kysymys?”
“Mikä opponentti on?” kysäisin ja läimäisin kortin vastauspuoli pöytää kohti.
“Eli se on joku teidän koulujuttu, mä muistan et sä oot sanonut ton sanan! Ja sullahan on vähän väliä sähköpostissa niitä viestejä opponenteista! Mutta mikä ihme se on?” hän mietti hämillään ja rapsutteli niskaansa. “Opponentti… liittyiskö se vaikka jotenkin oppimiseen? Opossumi”, Ansku naurahti  ja löi epätoivoisena otsansa pöytään. “Ei aavistustakaan tarkasta määritelmästä. Joku, joka opettaa jotain tarkemmin johonkin työhön liittyen, vaikka”, hän vastasi lopulta mietittyään hetkisen.
“Vastaväittäjä, vastustaja, on oikea vastaus. Liittyy joo oppareihin”, selvensin Anskulle, ja nappasin nopan pöydältä. Heitin viitosen, ja etenin siniseen ruutuun, maantietoa. Tiesin minä siitä onneksi edes jotakin, koska olin kiinnostunut matkailusta, ja olimme kaksinkin matkustaneet joitakin pieniä reissuja Eurooppaan. “Sininen.”
“No paska, tän sä tiedät  varmasti. Mikä on Slovakian pääkaupunki?” Ansku kysyi tylsistyneenä.
“Bratislava”, vastasin nopeasti omahyväisesti, ennen kuin Ansku olisi ehtinyt kissaa sanoa! “Täähän on sittenkin ihan kiva peli, jatketaan vaan näillä kysymyksillä!” iloitsin ja nappasin nopan uudestaan sormiini.
“No just joo, sä saat kaikki helpot kysymykset” Ansku valitti ja risti kätensä rinnalleen puuskaan. “Niin epäreilua!”
“Yks, kaks… pinkki, viihde. Kysy”, pyysin Anskulta toistamiseen.
“Kenen laulajattaren hittejä oli 1970-luvulla ‘Näinkö meille aina käy’?” hän luki kortin kysymyksen, ja katsoi minua sitten ilkeä virne kasvoillaan. “Tiedätkös tätä?” hän kysyi sitten vilkaistuaan vastauksen kortin toiselta puolelta.
“No en! En minä sentään niin vanha ole!” voihkaisin ja katselin Anskua mietteliäästi pää kallellaan. “Ketä 70-luvulla on oikeen ollut… Tuksu? No ei. Totaa… En minä tämmösiä tiedä”, mietiskelin otsa kurtussa.
“Oot niin söpön näköinen kun mietit ankarasti”, Ansku naurahti hymyillen.
“No vaikka tyyliin joku… Katri Helena?” vastasin kysyvästi, ja odotin Anskun reaktiota – jahas, se oli selvästi mennyt väärin, koska hän ei näyttänyt yllättyneeltä tai masentuneelta.
“Vicky Rostin”, hän kertoi oikean vastauksen, ja asetti kortin pois, ja otti nopan itselleen.
“Yks, kaks, kolme, neljä, viis – pinkki. Tulis nyt joku helppo, jooko”, Ansku pyysi ja katsoi minua oikein nätisti – aivan kuin hänen pyyntönsä olisi voinut jotenkin vaikuttaa siihen, mitä kysyisin seuraavaksi.
“Minkä legendaarisen yhtyeen muodostivat Antti-Pekka Niemi, Alpo Hakala ja Paavo Martikainen? Ketä ihmeen hemmoja nää oikein on?” kysyin kysymyksen ja katsoin Anskuun ihmeissäni.
“No ei aavistustakaan. Martikainen… Eiks YUP:n laulaja ollut joku Martikainen? Mutta että legendaarinen yhtye… Ei niitä varmaan legendaarisiksi sentään vielä sanota. Sanotaan että… legendaarinen niin kuin Leevi & the Leavings”, Ansku mietti ääneen, ja vastasi nyökytellen omille päätelmilleen.
“Väärin meni”, sanoin, ja Ansku huokaisi voipuneena.
“Nää on liian vaikeita ja vanhoja, vaihdetaan niihin helpompiin kysymyksiin!” hän valitteli, ja löi nyrkkinsä pöytään.
“No mähän sanoin, että nää on vanhoja”, naurahdin voitonriemuisesti. “Vaihdetaan vaan ihan mielellään. Niin ja se vastaus oli Teddy & The Tigers… Mikähän ihme sekin on?”
“No just joo”, Anskukin mutisi, ja otti jo valmiiksi keltaiset kortit, helpommat kysymykset laatikosta, ja asetti ne telineeseensä.
“Se jäi sit mun vuoroon”, muistutin ja nappasin nopan Anskun edestä. Heitin noppaa saman tien, ja etenin vaaleanpunaiseen ruutuun. Ansku oli ottanut käsiinsä jo valmiiksi kysymyslapun, ja seurasi etenemistäni tarkasti.
“Pinkki?” hän kysäisi, ja nyökkäsin vastaukseksi. “Minkä yhtyeen suurimpiin hitteihin kuuluu kappale ‘Barbie girl’? No just joo”, Ansku kysyi, ja huokaisi ärsyyntyneenä.
“Se oli se… A:lla se alkoi, se ei ollut A-teens vaan… Aqua, joo, Aqua se oli, oma barbietyttöseni”, vastasin kysymykseen, ja ojensin käteni silittääkseni Anskun vaaleita hiuksia.
“Joo joo, jatka vaan”, Ansku mutisi, ja otti käteensä uuden lapun. Heitin noppaa, ja siirryin silmäluvun osoittaman lukumäärän mukaan ruskeaan ruutuun.
“Mikä oli tieteiskirjallisuuden katsomuksia pilkkaava Douglas Adamsin läpimurtoteos?” Ansku kysyi, ja näin hänen virneestään, että hän tiesi vastauksen – minä taas en tiennyt.
“En minä noita kirjailijoita nimeltä muista!” valitin ja yritin pohtia ankarasti. “Adams… No tyyliin vaikka joku 1984, vai mikä se yksi kirja oli. Ei kyllä oo aavistustakaan, että onko se nyt niin tieteiskirjallisuuden katsomuksia pilkkava, vai miten se meni”, mietiskelin, ja kohautin olkapäitäni.
“No ei, kun nelkytkaks, senkin juntti!” Ansku huudahti ja läimäisi käden otsalleen. “Pitäis tää nyt sentään tietää!” hän huudahti ja katsoi minua säälivästi.
“No anteeks! Ja siis häh – nelkytkaks?” sanoin ihmetellen ja kohotin kulmiani.
“Linnunradan käsikirja liftareille tietenkin”, Ansku vastasi lyhyesti, ja nopeasti edeten hän nappasi nopan käteensä, ja heitti. Hän laskeskeli ruutuja, ja hihkaisi iloisena:
“Hei jes, mä pääsen tohon pinkkiin palikkaruutuun! Sinne siis!” Ansku siirsi pelinappulaansa eteen päin, ja risti kätensä jännittäessään tulevaa kysymystään. Nappasin kortin käteeni, ja tarkistin oikean kysymyksen.
“Minkä bändin levy on… Miten ihmeessä tämä pitäisi lausua?” ihmettelin itsekseni, ja katselin kysymyskorttia. “Hello fat Ester?”
“Näytäs sitä tänne…” Ansku pyysi ja kurottautui katsomaan kysymystä. “Hellofatester… Hell of a tester? Öö…” kaunokaiseni katseli kattoa mietteliäänä. “Kyllä tähän on aiemminkin vastattu, kyllä mä sen muistan…” hän sanoi pohtivalla äänellä ja rapsutti leukaansa. “Hell of a tester… Ahaa! Rasmus! Niillähän on se Hell of a collection -niminen levy, eikö niin? Se se oli, The Rasmus!” hän hihkaisi lopulta ylpeänä.
Käänsin kortin ympäri ja katsoin vastauksen vielä varmistuakseni sen oikeudesta. “Joo, oikein”, vahvistin vastauksen Anskulle hymyillen, ja hän tuuletti nyrkit ilmassa hihkaisten “Jess! Sain pinkin palikan.”
Ansku kaivoi pussista laattaansa pinkin palikan, ja asetti sen varovasti laattaansa, ja sai sen ensimmäisellä yrityksellä – silloin tällöin meillä oli vaikeuksia saada palikat kunnolla heti paikalleen pelinappuloiden kolosiin.
“Jee jee, minä jatkan”, Ansku tokaisi tyytyväisenä ja heitti jälleen noppaa, ja jatkoimme pelaamista hyvän aikaa.

******

“Muistatko, kun  aiemmin löysimme kirjastosta joka kerta jotain uutta ja jännää? Romaaneja, satukirjoja, musiikkia, elokuvia…” muistelin ääneen kävellessämme yhdessä kohti kirjastoa. “Se oli hauskaa. Jos nytkin napattaisiin ihan randomilla joku leffa katsottavaksi?” ehdotin innoissani.
“Joo, tehdään vaan niin”, Ansku myöntyi, ja suureksi ilokseni hän hymyilikin – joskin melko utuisesti, mutta silti se oli hymy. Kultani oli siis jo pikku hiljaa kääntymässä parempaan päin, vaikka kyllähän hän masentuneenakin joitakin hymyjä päivässä kasvoilleen loihti. Nyt tuo hymy vain ilmestyi luonnostaan, eikä siinä ollut mitään feikkiä.
“Ihanaa”, sanoin ilahtuneena, ja tartuin tyttöäni kädestä, ja jatkoimme taapertamista vierekkäin.

*****

“Mutta kun minä tahdon sen lapsen…” Ansku tihrusti itkua, ja katselin häntä voipuneena.
“Mutta sinä olet edelleen masentunut, ja minulla on koulu kesken vielä pahasti. Ja sitten haluan mennä töihin vielä ainakin joksikin aikaa. Uskoisit nyt, me ehdimme kyllä…” koitin selittää parhaani mukaan, ja silittelin Anskun polvea.
“Kyllä me siihen pystyttäisiin, ollaanhan me siinä yhdessä. Ja sitä paitsi, mitä jos minun masennukseni ei menekään koskaan ohi, ja sinä jumitut töihisi pitkäksi aikaa? Ja meidän tapauksessammehan lapsen saaminen saattaa kestää vielä hiukan pidempään… Sitä paitsi, johan me olemme saaneet herra Äksän suostumuksen. Mitä jos hän ehtiikin tulla toisiin ajatuksiin siinä vaiheessa? Jos hän vaikka löytääkin jonkun naisen, jolle ajatus on täysin vastenmielinen, ja vaatii häntä vetäytymään pois tästä?”
Anskun poskilla valui kyyneliä yhä enemmän, suurempia kyyneliä vielä tiuhempaan tahtiin. Pyrin pyyhkimään niitä pois aina välillä, mutta ajatukseni olivat tällä hetkellä niin sekaisin, etten pystynyt keskittymään mihinkään sellaiseen. Ne olivat vain kyyneliä… Niistä toivuttaisiin kyllä, ne eivät vahingoittaneet meitä kumpaakaan. Sitä paitsi, joskus itkeminen teki hyvää, vaikka Anskun tapauksessa sen hyvän tekemisen olisi toivonut olevan hiukan harvemmassa, kuin se nykyisessä tahdissaan oli.
"Niia, ole kiltti..." Ansku aneli ja takertui käsivarteeni epätoivoisesti. "Voihan se vaikka parantaa minut, ihan yhtäkkiä, se tekisi minut niin onnelliseksi! Sinun kanssasi olen onnellisempi kuin koskaan, mutta yhteinen lapsi kanssasi... Silloi olisin taivaissa. Ymmärrätkö minua? Sano, että ymmärrät... Tiedän, että tiedät minun mieleni. Ole niin kiltti, rakas…”
Puuskahdin epätoivoisesti, ja hautasin kasvoni käsiini. Tämä ei ollut niin helppoa, kuin voisi olettaa.
“Et voi odottaa minun tekevän tuollaista päätöstä yhtäkkiä, Anette…” mutisin yksinäinen kyynel silmäkulmassani odottamassa lähtökäskyä. “Tiedät, että se on rankkaa. Lapsen hankkiminen on suuri vastuu, ja se muuttaa elämän täysin.”
“Mitä minun elämässäni sitten tällä hetkellä on?” Anette kysyi napakasti keskeyttäen minut.
Jäin tuijottamaan Anskua jäätävästi. Mitä tuohon nyt saattoi sanoa? Anette ei tällä hetkellä käynyt juurikaan töissä, joten hän oli lähinnä kotona kaiket päivät. Ei hän edes harrastanut mitään sellaista, minkä avulla saattoi päästä näiden neljän seinän ulkopuolelle. Lukeminen ja musiikin kuuntelu olivat ne asiat, joiden parissa hän viihtyi päivät pitkät, eikä meillä lemmikkejäkään ollut. Olin ehdottanut kissan tai jonkun muun hankkimista aiemminkin, mutta jostain syystä Ansku oli aina kieltäytynyt. Minä en kissaa niin palavasti halunnut, ja koirista sain tarpeekseni tätini koiria ulkoiluttaessa tarpeeksi, ainakin toistaiseksi. Anskukin tiesi, etten tahtonut kissaa kotiimme niin kovasti, että sellaisen karvaturrin puuttuminen musertaisi elämäni, joten hän ei tahtonut mitään ylimääräistä huollettavaa itselleen. Lapsesta olisi tietenkin seuraa, mutta siinä kasvoi kaikki muukin, vastuu, sekä ajan puute. Lapsia ei hankittu vain seuraksi itselle, vaan siinä sitouduttaisiin kasvattamaan ihminen aikuiseksi asti. Pienestä vauvasta teiniksi, ja teinistäkin kesti vielä monta vuotta, ennen kuin vastuu lakkaisi. Tietenkin myös aikuisesta jälkeläisestä huolehdittiin, mutta silloin hänellä olisi myös vastuu itsestään. Totta kai myös minä tahdoin lapsia, ja tahdoin niitä Anskun kanssa, mutta nyt ei mielestäni ollut aika. Jos tilanne olisi ollut toisinpäin, että minä olisin se masentunut opiskelija, ja Ansku terve työssäkävijä ja meillä olisi niin enemmän säästöjä, kaikki olisi toisin. Silloin voisimme hankkiutua raskaaksi, Ansku kantaen yhteistä lastamme. Mutta nyt, kun minä olin vielä koulussa, en voisi noin vain tulla itse raskaaksi, vaikka olinkin meistä se terveempi osapuoli. 
“Oletko aivan tosissasi, että olisit täysin valmis siihen? Sataprosenttisen valmis?” kysyin Anskulta vakavasti katsoen häntä tuimasti silmiin, vaikka kyynelet silmissään hän aina pyrki välttelemään katsettani. Katseeni oli sen verran julman näköinen, että se sai Anskun useimmiten itkemään vain lisää, vaikka se ei ollut tarkoitukseni – yritin vain olla mahdollisimman vakavissani, enkä tahtonut alkaa itsekin itkemään. Siitä ei koskaan seurannut hyvää, sillä sitten myöskään Anskun itkusta ei tullut loppua. Hän vain syytti itseään siitä, että oli saanut minutkin itkemään, vaikka se ei ollut totta, se ei ollut Anskun syytä. Kyllähän minuakin itketti, en minä niin kivikasvoinen ollut. Jossakin aiemmassa suhteessani olin itkenyt viikoittain, joten se oli kovettanut minua, eikä minua sen eron jälkeen ollut itkettänyt niin usein. Joskus en edes osannut nimetä, koska olin viimeksi itkenyt. Nytkään en siis tahtonut itkeä liikaa, vaikka totta kai se tapahtui väkisinkin joskus, kun vain olin tarpeeksi surullinen tai poissa tolaltani.
“Olen. Täysin varmasti. Tiedänhän kuitenkin, että minulla on sinut…” Ansku sanoi nyyhkien, ja silitteli reittäni, ja uskaltautui lopulta katsomaan minua silmiin. “Tiedän, ettet jätä meitä pulaan… Olen varma, että lapsi tekee meidät, minut varsinkin, todella onnellisiksi. Pidän huolta lapsestamme, joka päivä, teemme hänestä maailman onnellisimman pienen ihmisen. Me kaksi. Me yhdessä. Me. Sinä ja minä. Tiedätkös? Rakkaani?”
Ansku alkoi kuulostaa jo liian vakuuttavalta, ja pelkäsin itseäni – en ehkä pystyisi kieltämään häneltä kohta mitään. Tiesin kyllä, että se tulisi olemaan rankkaa, eikä se välttämättä olisi järkevää juuri nyt, mutta… Tahdoin tehdä Anskun onnelliseksi. Hän oli maailmani, eikä hänen maailmassaan ollut tällä hetkellä muuta kuin minä. Ja minunkin maailmaani kuului sentään koulu, ja siellä jouduin edelleen kuluttamaan aikaani joka arkipäivä, vielä yli vuoden. Sen jälkeen tulisi työt, ja no, kyllä Anskukin töissä tulisi tämän vuoden aikana käymään, sillä ei hän ollut joka hetki alamaissa. Välillä hänessä riitti virtaa kuin pienessä oravassa, joka oli rakastunut duracell-pupuun.
“I hate to see you cry”, lausuin hiljaa Anskulle. “And the way you look away, makes me wanna die.”
Ansku nyökkäsi hiljaa, ja kiersi kätensä ympärilleni. En ollut varma, oliko hän ottanut sen suorana hyväksymisenä, vai vain pienenä myöntymisen harkitsemisena. En itsekään ollut asiasta aivan varma, mutta silloin tällöin hyvät biisien lyriikat sopivat tiettyihin hetkiin täydellisesti.
“Tiedän, että tiedät minun nukkuvan huonosti, kun tiedän, ettei seuraavana päivänä tapahdu mitään. Kun vain istun täällä kotona, neljän seinän sisällä. Jos meillä olisi lapsi, odotusajan voisin kutoa – tosin ensin se taito pitäisi opetella – ja sitten, kun hän syntyy, niin kävisimme päivisin puistossa kävelyllä, voisin mennä vauvajoogaan, vauvauintiin, vauvajumppaan, ja noihin kaikkiin jo raskausaikana! Ajattele! Sieltä voisin varmasti saada uusia ystäviäkin, ja tiedät kyllä itsekin, että se olisi hyväksi minulle…”
Nyökyttelin Anskun pointeille mietteliäästi. Hän puhui ihan totta, ja minun oli vain hyväksyttävä se.
“Ja sitä paitsi, eihän raskaaksi tuleminen hetkessä käy… Joten voihan minun tilani parantua paljonkin siihen mennessä. Ja kaikenlaisiin valmisteluihin ja asioista selvää ottamiseen menee paljon aikaa… Ja ei se hedelmöittyminenkään välttämättä yhdellä iskulla onnistu, siinäkin voi mennä kuukausia, jopa vuosia. Jos aloitamme nyt, niin ties vaikka meillä olisi lapsi, kun…. Kun… Oikeaan aikaan.” Ansku tavoitteli rohkeasti katsettani, ja käänsin lopulta katseeni hänen innosta tuikkiviin silmiin.
“Olet ihan oikeassa…” sain sanottua, ja Ansku jo hyökkäsi tiukasti halaamaan minua. “Rauhoitu nyt”, toppuuttelin, “sillä minä tahdon kuitenkin vielä miettimisaikaa, ihan vähän vaan. Anna hetki aikaa, ja ehkä… Ehkä se voisi onnistuakin, pikkuhiljaa”, lupailin heikosti ja voipuneena taistelusta mieleni kanssa.
“Olet paras. Jo harkitsemisen lupaaminen on pieni askel kohti kukkulan valloittamista, tiesitkö”, Ansku huokaisi hiljaa, ja painoi päänsä olalleni. Silittelin hänen päätään hellästi, ja pohdin ankarasti tulevaisuuttamme. Siitä tulisi ihanaa, mutta varmasti myös rankkaa, varsinkin jos Ansku ei pääsisikään masennuksestaan, kuten hän sitä niin kovasti lupaili. Tiesin kokemuksesta, että huonoja päiviä seurasivat hyvät päivät, mutta niitä seurasi aina taas huonompia päiviä. Ei masennus olisi tipotiessään ihan tuosta noin vaan, sehän nyt oli selvää kyselemättäkin. Kenties se laantuisi pikkuhiljaa, ja mitä parempaa ja onnellisempaa elämää onnistuisimme yhdessä elämään, sitä nopeammin Ansku olisi terve, ainakin niin terve kuin hänelle olisi mahdollista. Siihen saattoi kulua vuosi, viisi vuotta, kymmenen vuotta. Ei sitä voinut ennustaa, mutta ehdottomasti tahdoin jouduttaa paranemista tekemällä hänet onnelliseksi, ja siksi minun täytyi sallia asioita hänelle, ja myöntyä asioihin, joihin en välttämättä itse ollut samantien valmis, mutta elämä oli täynnä kompromisseja. Sekin oli itsestäänselvää.
“Minä paranen kyllä, lupaan sen”, Ansku sanoi havahduttaen minut – hän oli huomannut eksyneen, mietiskelevän ja epävarman katseeni vaeltelevan sumeasti ympäri huonetta näkemättä silti yhtään mitään. Silmät veivät yleensä myös korvani mukanaan, ja useimmiten säikähdin, kun minulle alettiin taas puhua sen jälkeen, kun olin vaipunut jonnekin syvälle omiin ajatuksiini. 
“Tiedän, anna vain hetki aikaa”, toistin Anskulle jälkeen. Enempää en ehtinyt sanoa, sillä puhelin soi – tuntematon numero. Loin Anskuun pahoittelevan katseen kun vastasin, mutta olisihan se saattanut olla tärkeäkin puhelu.
“Niia Meriluoto”, vastasin ja jäin kuuntelemaan.“Department of Redundancy Department, good evening”, puhelimen toisesta päästä kuului, ja katsahdin Anskuun epäileväisenä.
“Excuse me…?” kysäisin hölmistyneenä juttukaveriltani linjan toisessa päässä.“Department of Redundancy Department”, soittaja toisti. “Is this Department of Big Union, Little Love, Shame and Hate Introvercy Trolling?” kuulin kysyttävän.
“Sorry, no it is not, I think you have the wrong number”, sanoin epäileväisenä puhelimeen.“Oh no, again! I am so sorry, madam, so sorry if I interrupted anything. Thank you, good bye, sorry”, soittaja selitti hätääntyneen nolostuneelta kuulostaen, ja sulki puhelimen.
Ansku katseli minua hämillään. “Mitäs tuo oli?”
Pudistin päätäni ja kohautin olkapäitäni.
“Ei aavistustakaan, väärä numero”, vastasin ja heitin koko keskustelun mielestäni loppuillaksi.