Luku 4. Tahdon sinuun piiloutua – mua pelottaa ilman sua

 Hennan pyynnöstä lisään jo nyt <3

Luku 4. Tahdon sinuun piiloutua – mua pelottaa ilman sua

Itsehän en pidä unia juuri minään – tai ainakaan aiemmin ole pitänyt. Viime päivinä – no siis, öinä –  tosin olin nähnyt useita jokseenkin ahdistavia unia, jotka olivat valvottaneet minua useana yönä peräkkäin, ja olin kerännyt jonkin verran univelkaa itselleni. Siksi viikonloppu tulikin meille enemmän kuin tarpeeseen, ja koska meillä ei ollut mitään ihmeempiä suunnitelmia viikonlopulle, saisin ainakin nukkua univelat kunnolla pois. Ajattelin, että perjantaina voisi mennä nukkumaan vaikka jo ennen puolta yötä, ja se olisi melko todennäköistäkin, olinhan sentään melko väsynyt. Lauantain aamuna ei tarvitsisi onneksi laittaa herätyskelloa soimaan, vaan saisin nukkua ihan niin pitkään kuin haluan. Aamuvirkkumaisempana Ansku varmasti heräisi aiemmin, tosin se saattoi tarkoittaa mitä vain aamuyhdeksän ja yhden välillä. Itselläni herääminen menisi todennäköisesti yhteentoista tai pidemmällekin. Rauhassa herättyämme voisimme valmistaa mukavaa, raikasta ja ravitsevaa aamupalaa, jos vain heräisimme edes suht samanaikaisesti. Voisihan Ansku syödä aluksi vaikka jotain pientä, ja sitten voisimme pitää brunssin yhdessä. Hedelmiä, ja… kaikkea hyvää, kuin jokin hotellibuffetti! Onneksi meillä oli talomme vieressä kauppa, jossa oli suhteellisen hyvä valikoima lähes kaikelle mahdolliselle.
“Hei raksu, beibe, pidettäiskö huomenna vaikka joku leffailta? Vois kutsua pari kaveria tänne, varsinkin, jos meillä jää huomisesta paljonkin yli, niin sais kaiken ainakin syötyä. Suvin ja Taijan vois pyytää ainakin käymään, ne ei ainakaan puhuneet, et olisivat missään menossa”, juttelin Anetelle, ja mietin samalla, mitä leffaa voisimme katsoa. Ehkä voisimme katsoa vaikka sen elokuvan, jonka olimme vasta lainanneet kirjastosta, kaipa se kavereillekin kävisi. Mieleeni tuli myös, että voisi pyytää mukaan Anskun pari kaveria, tosin he eivät käyneet luonamme kovinkaan usein, eikä heitä tosiaan ollut paljoa… Ne ainoat eivät myöskään olleet ihan minun koulukavereideni tyyppisiä, enkä toivonut mitään kovin jäätäviä tilanteita illanviettoomme.
“Joo, tulkoon vaan, onhan se ihan kiva nähdä niitäkin taas täällä”, Ansku hyväksyi ajatukseni ja nyökkäili hymyillen. Totta tosiaan, harvemmin me koulukavereiden kanssa meillä hengattiin, useimmiten ryhmä– ja paritöitä tuli tehtyä enemmänkin kavereiden kämpillä, eikä niinkään usein meillä. Kyllä niitä meidänkin kämpässämme tehtiin, mutta yleensä tuli mentyä joko Suvin tai Taijan kämpälle. He kun olivat naapureita, ja me taas asuimme hiukan kauempana, joten heillä oli helpompaa siirtyä tarpeen tullen asunnosta toiseen.

Kenties jonakin toisena viikonloppuna voisimme reissata taas Anskun vanhempien luokse, ja ottaa yhteyttä hänen lapsuudenystäviinsä. Aneten ja heidän välinen yhteydenpito oli kuulemma karissut siinä vaiheessa, kun Ansku meni eri yläasteelle kuin muut vanhempiensa eron ja muuton yhteydessä. Kyllähän he olivat eri sosiaalisissa medioissa ‘kavereita’ keskenään ja näin ollen tykkäysten ja plussausten verran yhteydessä, mutta harvemmin he tapasivat toisiaan, mikä oli minusta todella harmi juttu. Olinkin joinakin kertoina istunut Aneten vieressä hänen käyttäessään tietokonetta, ja tsempannut häntä kyselemään kuulumisia vanhoilta ystäviltä. Ei se nyt niin vaikeata voinut olla, ja varmasti hekin ilahtuisivat, ja olivat varmastikin aiemmin myös itse ajatelleet Anskun nykyisiä tekemisiä, joten niinhän oli helppo aloittaa yhteydenpito jälleen. Se ei ollut keltään pois, että kuulumisia nyt kysyisi, eihän? Eikä vaikeaakaan. Ja jos juttu ei tuntuisi luistavan lainkaan, niin eihän siinä vaiheessa enää pakko olisi väkisin pitää yhteyttä, mutta tiesin varmaksi, ettei lapsuuden ystävyyssuhteet niin heikolla pohjalla aina olleet – totta kai oli hauskaa muistella lapsuutta! Lapsuus – se oli ihmeellistä aikaa, ja se on kaiken perustavaa aikaa ihmisen elämässä. Hiekkalaatikolla lapset leikkivät, Rauno ottaa lapion Kyöstin kädestä väkisin ja hakkaa sillä Kyöstin hiekkakakun palasiksi. Kyösti itkeä vollottaa kun ei saa lapiota enää, Rauno on iso poika ja siksi Rauno tahtoo lapion itselleen – Kyöstille riittää ämpäri, Kyösti on pieni eikä Kyösti mitään tarvitse. Rauno tahtoo Kyöstille myös piirrustuksiaan näyttää, mutta vahingossa Rauno väärät piirrustukset tuo, Raunolla on kuvia serkustaan rannalla, ohhoh, Rauno vaihtaa oikeat piirrustukset!
Ei, en minä lääkkeitä käytä, miten niin?

Tosiaankin. Lapsuus. Kaipa minun lapsuuteni oli onnellinen – ainakin se oli tavallinen, jos ei muuta. Minulle ei tapahtunut oikein mitään ihmeellistä, tai ainakaan en muista mitään sellaista. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, ja on minulla myös mukavat sisko ja veli, joiden kanssa olen hyvissä väleissä. Kai sitä nyt penskana tuli riideltyä yhdestä sun toisesta asiasta, mutta aikuisuuden myötä olemme kyllä hyvissä väleissä, vaikkemme ole viime aikoina kovin läheisiä olleetkaan. Se vähän riippuu ajasta – toisinaan soittelemme ja vaihtelemme kuulumisia useinkin, toisinaan taas yhteydenpito rajoittuu pariin viestiin netissä. Ei se minua haittaa, sillä tiedän kyllä, että he ovat varmasti siellä, takanani ja tukenani, jos vain tarvitsen apua. Viime vuosina olin toki avautunut erityisesti Emilialle, vuotta vanhemmalle siskolleni, tilanteistamme Anskun kanssa. Tietenkin kumppanin masennus ja muut ongelmat rasittivat minua, enkä aina halunnut rasittaa hänen mieltään yhtään enempää, joten ehdottomasti sain puhua Empulle. Emppu kuunteli minua mielellään, ja sainpa minäkin neuvoa häntä miesongelmissaan. Villinä ja vapaana sinkkuna Emppu viihtyi edelleenkin, säätäen siellä sun täällä, mutta ei ottanut siitä mitään paineita. Vanhempammekaan eivät olleet odottaneet Empun sitoutumista ja perheellistymistä, he olivat kyllä tienneet Empun luonteen niihin asioihin liittyen jo siskon teini-iästä asti. Joelinkaan perheellistymistä ei odoteltu – hän oli kuitenkin minua vielä pari vuotta nuorempi, eikä ollut kyllä koskaan tuonut naista, tai ylipäänsä ketään kotiin. Kyllähän veikka hetero oli, mutta eipä vain tainnut olla ihan niinkään suulaimpia naisten kanssa, olihan tuo jokseenkin ujompi tapaus. Emppu oli meistä kolmesta se rämäpäisin, minä ja Joel olimme luonteiltamme ehkä samankaltaisimmat. Joskus isä oli vitsaillut, oliko Emppu sisaremme ollenkaan, sillä vanhempammekin olivat olleet aina melkoisen rauhallisia tapauksia. Oli kuitenkin hyvä, että edes joku meistä oli hiukan erilainen, toipahan se edes jonkinlaisia uusia ulottuvuuksia elämään, eikä kaikki ollut aina sitä samaa diipadaapaa.
Aiemmin olin jutellut Empun kanssa myös siitä, kuinka kovasti Ansku tahtoi meille sen yhteisen lapsen. Emppu ymmärsi kyllä molempien kantoja, mutta tsemppasi minua suostumaan – hän lupautui kyllä auttamaan aina tarpeen tullen, kun hänellä olisi vapaata, voisi hänkin silloin tällöin ottaa tulevan lapsen hoitoon, olihan hänkin nyt sentään sen verran lapsirakas, että oman siskon muksua hoitaisi oikein mielellään. Luotin itsekin kyllä Emppuun ja hänen lastenhoitotaitoihinsa, ja jostainhan kaiken olisi lähdettävä. Olimme mekin kyllä joskus saaneet hoitaa nuorempia serkkujamme asuessamme kaikki yhä kotona, ja siinä sitä kokemustakin oli kertynyt. Emppu tosin oli joskus meinannut tulla siihen tulokseen, ettei koskaan tahtoisi lapsia – vaikka ei ne hoitokokemukset minusta nyt ihan niin karmivia olleet. Ei se minua kuitenkaan jäänyt häiritsemään, tahtoi tai ei, minulla ja Anskulla olisi ainakin oma lapsemme. Olisi minusta tietenkin ihanaa olla jonkun lapsen oikea täti, mutta ehkä senkin aika olisi vielä joskus, ei sitä koskaan voinut tietää. Kyllä minusta tuntui siltä, että olisin nuorille serkuille enemmän täti kuin serkku, melko suuren ikäeron vuoksi, mutta näin tällä kertaa. Ei meidän sukumme nyt niin hurjan iso ollut, äidillä oli pari siskoa, ja isällä oli pikkuveli, joka oli vanhempiensa iltatähti, ja jonka lapset, serkkumme, olivat nyt siis vielä melko pieniä. Oli minusta ihan hauskaa, että suvussa oli eri ikäisiä jäseniä, siihen ei kyllästyisi niin helposti luultavasti, ja olipahan aina odotettavissa kaikenlaisia uusia uutisia. Milloin joku meni naimisiin ja toiselta tippui ensimmäinen maitohammas, vaihtelevuutta esiintyi ainakin runsaasti pienissäkin piireissä. Oli vähän harmi, ettemme tavanneet sukulaisiamme ihan niin usein kuin olisi tahtonut, mutta jotenkin emme olleet osanneet ottaa tavaksi vierailla ainakaan äidin isosiskojen luona itseksemme, heitä tuli tavattua lähinnä yhdessä vanhempieni kanssa. Isän veljeä ja hänen lapsiaan tapasimme kyllä silloin tällöin ihan meidän kesken vain.

Jokainen yö vie aamuun, jokainen yksinäinen valon jos sytyttää, maailma herää. Ennen vaimoni tapaamista olin jokseenkin yksinäinen romanttisessa mielessä. Kyllähän minullakin ystäviä oli, joo, mutta se tunne, kun ei ole ketään, jolle lähettää ikävöivää viestiä keskellä yötä, saa ihmisen tuntemaan itsensä yksinäiseksi. Näin ollen rakkaani kanssa asuminen on elämälleni ja sen laadulle merkittävää. Näinä yhteisinä rakkausiltoinamme sytyttelimme kynttilöitä, söimme hyvää ruokaa ja kyhnytimme toistemme kyljessä. Rakkausiltoja seuraavina aamuina söimme myös sen hyvän aamiaisen, joten myös tänään oli raukkauden täyteisen illan aika. Yleensä sovimme, että toinen käy kaupassa ja toinen pistää kodin kuntoon; tänään oli minun siivousvuoroni, joten kun Ansku lähti kauppaan, minulla oli melkein tunti aikaa siivota ja koristella asuntomme miten tahdoin. Aloitin keräilemällä ylimääräiset kamppeet ja vaatteet lattioilta, ja vein matot parvekkeelle tuulettumaan. Kaivoin esiin imurin ja kävin koko asunnon läpi nurkkia ja sängynalusta myöten, ja tartuin sitten rättiin. Aikani ei olisi riittänyt hyllyköiden perusteelliseen putsaamiseen, koska koriste-esineiden siirtely oli aikaa vievää puuhaa, joten ajattelin jättäväni sen viimeiseksi, mikäli ehtisin. Etsin siis esiin kynttilät ja asettelin niitä jonkin verran ympäri asuntoa – pari kappaletta kylppäriin, keittiön pöydälle, olkkarin sohvapöydälle. Nappasin myös aiemmin ostamastani ruusukimpusta pöydältä yhden kukkasen, ja levittelin terälehtiä sohvalle ja sängylle – voi miten siirappista, leffoistako olin tämän oppinut?

Istuin sohvalle ikkunan viereen odottelemaan, että näkisin Anskun tulevan kaupasta kotiin päin. Kun hänen vaaleiden hiustensa tuottaman sädekehän tunnistin, jalkauduin asuntoomme sytyttelemään kynttilöitä. Varmistin myös vielä kertaalleen, ettei missään ollut paloturvallisuutta uhkaavia tekijöitä, että mitkään lehdet tai paperit eivät olleet kynttilöiden lähettyvillä. Kohta kuulinkin avaimen kääntyvän lukossa, ja ovi avautui.
Anette asteli hämärään asuntoomme, ja kynttilöiden loiste valaisi hänen kasvojaan heti hänen astuessaan eteisestä peremmälle asuntoon. Hänen kasvoilleen syttyi ihastunut hymy, ja kävelin häntä vastaan halaamaan häntä. Vetäytyessäni jälleen otin hänen kauppakassinsa, ja kävelin keittiöön purkamaan sitä. Ansku jätti vielä takkinsa eteiseen, ja seurasi minua perässäni keittiöön.
"Ai sitä on tullut eksyttyä Alkoonkin", naurahdin nostaessani kassista viinipulloa. "Kai tämä on alkoholitonta?" kysyin varmistaakseni, ja tutkailin pullon etikettiä.
"Tietenkin on, höpsö. Suosittelivat tätä ihan kanasalaattia varten. Toivottavasti sen on hyvää", Ansku mietiskeli ääneen ja kaivoi kaapista valmiiksi viinilasit meille.
"Ja kanasalaattia? Nami", kehuin Anskun valintaa illalliselle. Sopivan kevyttä, mutta silti aina niin äärimmäisen hyvää, ai että!
Saatuamme tavarat kassista pöydälle Ansku siirtyi taakseni halaamaan minua. Hymyillen tartuin häntä hellästi käsistä, ja nostin ne kasvojeni eteen suudellakseni kullanmuruni pehmeitä, sileitä kätösiä.
“Täällä on kaunista”, Anette huokaisi ja halasi minua tiukasti. Hymähdin, mutta olin silti kiitollinen vaimoni kehuista. Ehkä oli jo hiukan kulunut idea koristella asunto kynttilöillä, kaipa tätä oli tehty jo useampia kertoja aiemminkin. Mutta eipä näitä rakkausiltojakaan sentään joka viikonloppu ollut, eikä kynttilöitäkään poltettu edes kuukausittain, ei edes talvella! Olikin hyvä saada tuoksukynttilöitä välillä kulumaan, tuntui nimittäin siltä, että niitä tuli ostettua lisää vähän väliä, mutta niitä ei juuri tullut käytettyä paljoakaan, joten ne vain kerääntyivät kaappien nurkkiin pölyyntymään.
Ansku haisteli hetken ilmaa, ja katseli hetken ympärilleen. Hän bongasi olohuoneen pöydällä punertavan kynttilän, ja puhkesi hymyilemään.
“Kirsikkaa, olet ihana!” hän hihkaisi ja suikkasi nopean suukon huulilleni. Hymyilin voitonriemuista hymyä. Onnistuin, sillä tiesin kyllä Anskun rakastavan kirsikoita, niin makuna kuin tuoksunakin. Aiemmat kirsikantuoksuiset kynttilät olivat palaneet loppuun jo jonkin aikaa sitten, sillä Ansku oli totta kai tahtonut haistella kirsikan ihania tuoksuja, joten nehän olivat aina olleet palamassa. Uusien kirsikkakynttilöiden seuraksena vain oli aina se, että Ansku poltteli kynttilöitä omaksi ilokseen myös, mutta ei se minua haitannut, kunhan vain hän huolehti turvallisuudestakin. Erityisesti talvisin, kun viivyin koulussa myöhempään, hän tykkäsi pistää kynttilät palamaan ja saattoi lukea kokonaisen kirjan päivän aikana. Vaikka lukeminen saattoi olla yksinäistä puuhaa, se sai Aneten iloiseksi. Hän uppoutui kirjojen maailmaan, ja hätkähti usein keskeytykseen – esimerkiksi puhelimen soimiseen tai siihen, että minä tulin kotiin. Hän pystyi sulkemaan lukiessaan koko maailman ulkopuolelle, ja hänen ajatuksensa olivat aina täysin kirjan maailmassa. Luettuaan kirjan loppuun Anette oli onnellinen suorituksestaan, mutta toisaalta harmissaan kirjan loppumisesta. Joskus hän lukikin saman kirjan pariin kertaan peräkkäin, sillä hänellä tuli ikävä kirjan hahmoja!

Valmistettuamme maukkaan salaatin ja syötyämme sen, katsoimme elokuvan sohvalla kyhnytellen. Sen jälkeen joimme lisää viiniä, ja katselimme toisiamme lumoutuneina toisiamme vastapäätä istuen pöydän ääressä, viinilasit viehkeästi käsissä ja kynttilän valaistessa kasvojamme.
"Joko olen tänä päivänä muistanut kertoa, kuinka paljon rakastankaan sinua?" kysyin hiljaa huokaisten ja nojasin päätäni vasempaan käteeni.
"Joko olen tänä päivänä muistanut kertoa, miten upea nainen oletkaan?" Ansku vastasi minulle, ja tarttui kiinni oikeasta kädestäni pöydän yli. Hän silitteli kättäni peukalollaan ja punastui. Oli aina niin söpöä, niin äärimmäisen suloista, kuinka hän saattoi silloin tällöin punastua ihan tuosta noin vaan, yhtäkkiä, ilman mitään erityistä syytä - tai ainakaan ilman ulkoista syystä. Varmaankin hän oli ajatellut jotakin hassua, söpöä tai seksikästä, tai sitten hän oli hämääntynyt katseestani tai jostakin pienestäkin asiasta.
"Olet kaunis", kuiskasin ja vedin hänen kätensä lähelle kasvojani, ja suutelin hänen kättään.
"Olet mahtavin, senkin hupsu nainen", hän huokaisi, ja huomasin pienen kyynelen valuvan pitkin hänen poskeaan, seurasin sitä katseellani, se aloitti matkansa hitaasti, ja liikkui pikkuhiljaa alas päin kohti hänen leukalinjaansa, kapeni pitkäksi vanaksi, ja saavutti kasvojen reunan, ja tipahti lopulta pöydälle, ja katosi. Ojensin käteni ja pyyhkäisin rakkaani poskea ja tunsin kyynelen vanan jättämän kosteuden, ja kuivasin sen pois silittäessäni sormella Aneten poskea. Hän alkoi haukotella, mutta veti nopeasti kätensä suunsa eteen, ja alkoi kikattaa. Katsoin häntä ihmeissäni, ja hän nauroi vielä lisää.
"Olisit kuitenkis työntänyt sormesi suuhuni!" hän syytti minua pilke silmäkulmassa, ja minä katselin häntä niin viattomana kuin pystyin.
"Enhän minä... Enhän minä koskaan mitään sellaista, en kai?" sanoin viattomasti ja räpyttelin silmiäni - no, olinhan minä joskus saattanut jostain syystä tökätä sormeni hänen suuhunsa haukotuksen aikana... Tosin hän sen aloitti! Sai itse syyttää itseään siitä, sillä enhän minä nyt noin hassuja ajatuksia itsekseni saisi!
"No niin just, varmasti, kiltti olet", Ansku mutisi ja nyrpisti nenäänsä minulle.
"Joko väsyttää?" kysyin sitten lempeästi, sillä en halunnut alkaa pelleillä nyt illalla enää mitään. Olimme sentään ehtineet istuskella tässä jo jonkin aikaa, ja ilta oli ollut hämäränä jo pitkään. Olimme myös ehtineet katsoa elokuvan, ja Ansku oli meinannut simahtaa kainalooni jo siinä vaiheessa.
Ansku nyökkäili, ja vilkaisi jo makuuhuonetta kohti.
"Anteeksi, jos pilasin loppuiltasi, mutta mua väsyttää ihan oikeesti", hän sanoi sitten pahoittelevasti, ja haukotteli nyt vielä auvoisammin.
"Ei, ei ollenkaan. Eihän se nyt joka iltaan kuulu, minulla on ollut todella ihana ilta kanssasi. Pienempi kuin kolme, tsih", tirskahdin ja muiskautin huulillani pusuäänen, ja Ansku vastasi siihen samanlaisella eleellä.
"Voidaanko me sitten mennä nukkumaan nyt, jookosta kookosta, niin kuin ananasta ja kookosta?" Ansku kysyi ja löi päänsä suurieleisesti pöytään.
"Ei se noin mene, vaan että ollaanko kavereita, jookos, niin kuin ananas ja kookos, tai jotain sinne päin", sanoin Anskulle toruvasti, mutta muistin sitten suunnitelmani - ei pelleilyä tänä iltana, joten jatkoin vielä: "No siis joo... mennään vaan, minäkin olen kovin väsynyt jo."
Ansku nyökkäsi tyytyväisenä, ja nousi pöydästä. Minä nousin perässä, ja astuimme molemmat pari askelta pöydän vieressä toisiamme kohti. Ojensimme kätemme samanaikaisesti ja halasimme lujasti ja keinuttelimme siinä hetken. Halauksemme tuntui kestävän ainakin viisi minuuttia, vartin, tunnin, puoli päivää, kahdesantoista tuntia ja kaksikymentä minuuttia ja viisikymmentäyhdeksän sekuntia, kolme päivää, seitsemän viikkoa, kuusi kuukautta, viisitoista vuotta. Olisin voinut olla siinä rakkaudentäyteisessä hetkessä loppuelämäni, kahden Anskun kanssa, vain hän ja minä, me kaksi, uskomattomassa ja lempeässä yhteydessämme.

Kun viimein irroittauduimme, suutelimme vielä antaumuksella, kunnes Ansku haukotteli jälleen, ja tirskuimme sille molemmat.
"Sori, en voi sille mitään", hän mutisi ja nyrpisti nenäänsä.
"Ei se mitään", vastasin, ja silittelin hänen hiuksiaan. "Mennäänhän nyt nukkumaan, prinsessani", tokaisin lisäksi, ja nostin Anskun vaivoin käsivarsilleni, ja hän nojasi päänsä kaulaani. Kyllä minä sentään vielä jaksoin häntä kanniskella pikkuisen, silloin tällöin sitä tuli kuitenkin tehtyä huvikseen - saapa nähdä sitten, miten asiat kehittyvät Anskun raskauden edetessä; joko hänen painonsa tai minun lihakseni!

Kannoin Anskun sänkyymme, hän vaihtoi itse yövaatteensa, ja kävimme lusikkaan nukkumaan. Yöstä piti tulla kaunis ja lempeä, nukkuisimme rauhassa kahden, hellästi, toisissamme aivan kiinni, mutta toisin kävi.

*****


Hän juoksi pitkin pimeää metsää. Hän ei nähnyt isäänsä missään – hänet oli hylätty. Hän oli niin hädissään, että jatkoi vain juoksemista, eikä pannut merkille ympäristöään lainkaan, juoksi vain eteenpäin, ja toivoi, että joskus saavuttaisi valon.

Korkeat, tuuheat puut peittivät laskevan auringon valon täysin, ja pian olisi pimeää. Pimeän tullen saapuisi myös luita kiristävä kylmyys, ja vain hentoinen risa mekko ei sitä estäisi tunkeutumasta ihon alle. Pienen tytön olisi vaikea selvitä pienessäkään pakkasessa yksin, joten tästä oli selvittävä jotenkin. Ketään ei kuitenkaan näkynyt missään, eikä kuulunut lainkaan ääniä mistään. Missä hän oikein oli? Oliko kylään vain parin sadan metrin matka, vai oliko hän ehkä juossut väärään suuntaan ja joutunut jo useamman kilometrin päähän? Ja miksi isä oikein oli jättänyt hänet? Oliko hän tehnyt sen tarkoituksella?

Tyttö juoksi punainen tukka hulmuten ja viileät kyyneleet sinisen sameista silmistä kirvoten. Hän ei selviäisi tästä, jos ei jatkaisi juoksemista. Mutta jos hän olikin kulkenut väärään suuntaan, peli olisi jo menetetty. Jos suunta oli väärä, hänen ainoa toivonsa olisi, jos hän löytäisi jonkun muun – ihmisen tai vaikka koiran tai hevosen! Koirasta voisi olla suojelijaksi, sillä pimeän tullen sudet tai muut petoeläimet saattaisivat alkaa saalistaa, nälkäisinä niille kelpaisi myös pienen pieni tyttö, vaikka luiden ympärillä ei juuri lihaa ollutkaan. Sehän ei petoeläimiä estänyt.

Hän juoksi, juoksi, juoksi, juoksi. Pieniä jalkoja alkoi särkeä. Varpaisiin tuli haavoja ja jalkapohjiin kaivautui tikkuja kuin punkit ihoon. Kohta hän ei enää jaksaisi – hänen täytyisi jäädä paikalleen, maahan, käydä istumaan ja itkeä yksinäisyyttään ja katoamistaan. Mutta ei vielä. Hänellä oli vielä mahdollisuus selvitä tästä, löytää kylään tai joku muu. Tyttö alkoi tosin olla jo hyvin epätoivoinen, sillä hän oli juossut jo kovin pitkältä tuntuvan ajan. Pitkin metsää hän näki silloin tällöin pieniä valopilkkuja, kun puiden oksat olivat harvempia. Niiden perusteella hän näki, kuinka aurinko laski laskemistaan, ja pimeys laski joka hetki enemmän ja pimeämmäksi.

Yhtäkkiä tyttö kaatui rähmälleen. Hän iski kasvonsa ikävästi maahan, ja tunsi, kuinka polviin repeytyi ruhjeita. Kämmeniin tuli avonaiset haavat, ja niitä kirveli, kun oksia ja sammalen murusia tunkeutui haavojen sisälle. Otsansakin hän iski jonkinlaiseen terävään oksaan, ja haavasta alkoi heti vuotaa verta. Hänellä ei ollut enää voimia nousta. Hän jäi vatsalleen makaamaan, ja alkoi itkeä – ei hän tästä enää selviäisi, miksi hän oli edes luullut niin? Hänet oli jätetty täysin yksin tänne pimeyteen, ja se oli varmaankin tehty tarkoituksella. Kukaan ei etsinyt häntä, ei häntä rakastettu, miksi tällaista onnetonta ja kömpelöä tyttöä kukaan kaipaisi, saati sitten rakastaisi?

Pieniä kämmeniä särki niin. Hän nosti päätään, ja katsahti kämmeniinsä. Vasen kämmen oli lähinnä naarmuilla, mutta oikea käsi, jonka hän oli vaistomaisesti työntänyt eteenpäin pehmentääkseen kaatumistaan, valui verta jo enemmän. Siihen sattui, ja kipu pakotti hänet nousemaan istualleen ja painamaan mekkonsa helman vasten kämmentään. Veren puna kostutti vaaleanruskean helman tummanruskeaksi, ja jonkin verran verta tihkui jopa kankaasta läpi. Tyttö puristi verta valuvan kätensä nyrkkiin ja puristi kangasta lujasti, jotta vuoto lakkaisi, mutta se ei tuntunut auttavan lainkaan. Hän purskahti yhä kovempaan itkuun, ja huusi apua hyvin sekaisin ääntein, sillä itku sekoitti sanat. Hän ei uskonut, että kukaan kuulisi, saati ymmärtäisi häntä. Tässäkö hänen kohtalonsa nyt oli? Verissään keskellä pimeää metsää, aivan yksin? Ehkä hän oli ansainnutkin tämän, eilenkin hän oli vain juossut isää piiloon heinäladon taakse, kun isä oli häntä käskenyt hakemaan lisää olutta kellarista. Mutta isä muuttui aina niin pelottavaksi kun joi sitä pahaa juomaa… Isän löydettyä hänet tapahtui jälleen se, mitä tyttö aina pakoili – isä löi. Eikä se ollut todellakaan ensimmäinen eikä ainoa kerta. Hän saattoi tuntea poskessaan ja selässään yhä sen kivun, joka voimistui voimistumistaan kerta toisensa jälkeen. Toisaalta hän alkoi turtua kipuun, mutta kipu tuntui joka kerta säteilevän koko hänen vartaloonsa. Hän niin kovasti toivoi, että isä lopettaisi sen.

Ja nyt hän oli täällä. Yksin. Hän oli aivan naarmuilla ja haavoilla. Kipu, jonka hän tunsi nyt, veti todellakin vertoja sille kivulle, mitä hän oli koko elämänsä aikana yhteensä tuntenut. Ja nyt kun mekkokin oli risa ja tahrainen, hän saisi varmasti kotona selkäänsä! Jos hän vain enää löytäisi kotiin… Ehkä isän tarkoitus olikin jättää hänet yksin, koska varmaankin hän ansaitsi sen, että joutuisi yrittämään selviytyä pimeästä, vaarallisesta metsästä yksin. Tyttö ei uskonut mahdollisuuksiinsa, mutta hän nousi silti tärisevin jaloin seisomaan. Hän alkoi kävellä samaan suuntaan, johon oli jo hyvin epämääräisen matkan kävellyt, mutta kuuli pian ääniä. Rasahdukset voimistuivat, ja ne olivat raskaita. Tyttöä alkoi pelottaa, joten hän kyyristyi äkkiä läheisen kiven luo. Ehkä se oli karhu tai susi? Tai vaikka mörkö? Tai ehkä häntä lähestyi vanha ja ilkeä velho… Nyt hän varmasti kuolisi. Huhut velhosta olivat saaneet pikkulapset pysymään poissa metsästä, ja pysyttelemään äitiensä lähettyvillä. Kukaan ei uskaltanut juoksennella kylillä yksikseen, koska siitä saattoi seurata se, että velho tai hänen apurinsa löytäisivät eksyneet tai tuhmat lapset, ja lapset joutuisivat velhon liemiin. Sitä kukaan ei halunnut, joten kaikki yrittivät olla mahdollisimman kilttejä lapsia.

Tyttö peitti kasvonsa ja kyyristeli, ja pelkäsi, kun ratina lähestyi lähestymistään. Yhtäkkiä se jokin pysähtyi, ja oli täysin hiljaista.
”Mikäs pikkutyttö se täällä yksin piilottelee?” möreä ääni kysyi nauravan ihmeissään.
Tyttö käänsi sotkuiset kasvonsa ja vetiset silmänsä kohti yläilmoja. Parin metrin päässä seisoskeli roteva mies, jolla oli löysät vaatteet, melko tavalliset. Hänellä oli sotkuiset, lyhyehköt ruskeat hiukset ja parta. Hänen vyöltään roikkui tylsännäköinen veitsi, ja kädessään hän kantoi ruhjoutunutta, kuollutta oravaa, jonka katse oli tyhjä ja samea. Oravan suu oli auki, ja tyttö katsoi sitä peloissaan. Hän nyyhkäisi, ja pyyhkäisi silmiään käden puhtaimmalla syrjällä.
“Isi katosi…” tyttö kuiskasi ja nielaisi. Häntä pelotti, mies oli niin tuiman näköinen, vaikka hänellä olikin outo hymy kasvoillaan. Jotakin kummallista ja häiritsevää miehessä oli, ja tytöstä tuntui siltä, ettei häneen oikein voinut tai uskaltanut luottaa varmasti.
“No vooi…” mies lausahti lempeällä äänellä, ja katseli pientä tyttöstä pää kallellaan. “Missä sinä oikein asut? Jospa minä veisin sinut kotiin?” hän ehdotti ja astui pari askelta lähemmäs tyttöä, ja kyykistyi sitten alas.
Tyttö katsoi miestä epäilevästi ja kurtisti kulmiaan. Kun tämä nyökkäili tytölle kuitenkin hymyillen, tyttö avasi suunsa – mutta purskahti saman tien itkuun. Hän yritti koota itseään, ja yrittäessään puhua, hän vain lähinnä haukkoi henkeään.
“Ki… Ki…” tyttö änkytti, mutta ei saanut sanottua sanaa loppuun asti. Mies kuitenkin nyökkäili ymmärtäväisesti.
“Ahaa, ymmärrän – ethän sinä sitten ole edes kaukanakaan kotoa. Tulehan tänne pikkuinen, vien sinut kyllä kotiin – ja putsataan nuo sinun haavasikin, niihin varmaan on sattunut kovasti?” mies puheli, ja nousi ylös, ja asteli aivan pikkuisen vierelle ojentaen kätensä. Tyttö laski ensin päätään alas: hän pelkäsi lyöntiä. Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut, hän nosti jälleen katseensa, nielaisi, ja lopulta tarttui miehen suureen, lämpimään ja karvaiseen käteen. Tyttö vedettiin seisaalleen, mies arvioi hänen seisontaansa hetken, ja koska pienokaisen jalat tärisivät niin kovin, ettei niillä varmaankaan olisi juurikaan kävelty pientäkään matkaa, päätti mies nostaa hänet käsivarsilleen, ja lähti kävelemään metsän poikki rauhalliseen tahtiin. Oravanraato keikkui tytön jalkopäässä, ja aina, kun sen karvainen ja karhea häntä hipaisikin hänen jalkapohjiaan, häntä värisytti. Mies ei tuntunut asiaa huomaavan lainkaan, hän vain käveli eteen päin, välillä tyttöä vilkuillen.

Noin vartin kävelyn jälkeen mies pysähtyi, ja tyttö katsoi häneen säikähtäneenä.
“Alkoi janottaa, tahdotko sinäkin vettä?” hän kysyi tytöltä laskien tämän suuren kiven päälle istumaan. Tyttö nyökkäsi, ja mies juotti ensin tälle vettä pullostaan, ja huikkasi sitten itsekin siitä jonkin verran.
“Jos katsottaisiin noita sinun haavoja samalla, eihän viedä sinua tuon näköisenä kotiin, eihän?” mies tuumasi sitten, ja kumartui tytön ylle. Hän kaiveli taskustaan myös rievun, kasteli sen vedellään, ja tarttui tyttöä kädestä kiinni. Hän taputteli ja hankasi naarmuja hellästi, ja tyttö puri huultaan, jottei alkaisi taas itkeä.
“Sano vaan jos satutan”, mies sanoi lempeästi, ja kasteli riepua jälleen, ja puhdisti sitten tytön polvia.
“Oletpas sinä rymynnyt oikein urakalla”, hän murahteli, tosin naurahti sitten vielä päälle, jottei tyttö nyt säikkyisi häntä. Tyttö laski katseensa alas, ja hän sulki silmänsä, kun kyyneleet alkoivat taas valua pitkin hänen kasvojaan.
“Voi pientä, älähän nyt itke, mitäs jos setä antaisi sinulle jotain namia maistettavaksi… oletkohan koskaan ennen tällaista saanutkaan”, mies selitteli tytölle rauhoittavasti, ja silitteli tytön itkuisia kasvoja.
Mies nousi seisomaan ja tyttö jäi silmät kiinni itkien istumaan kivelle. Mies kiersi kiven vierelle, ja tyttö vain hieroi silmiään ja itki. Kohta hän tunsi miehen käden jälleen kasvoillaan, ja hän aisti miehen olevan aivan hänen vierellään.
“No niin tyttönen… Ei ole mitään hätää, kaikki on aivan hyvin…” hän selitteli rauhallisella äänellään. “Avaahan silmäsi ja ole kiltti tyttö, niin kohta pääset kotiin.”
Tyttö nielaisi, rohkaistui ja avasi silmänsä, ja käänsi kasvonsa miestä kohti – sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Hän näki, kuinka mies oli laskenut housunsa ja seisoi siinä aivan hänen kasvojensa vieressä koko komeudessaan. Tytön silmät laajenivat kauhusta, pelosta. Ei hän ollut ikinä mitään tuollaista nähnyt, mutta tiesi kyllä, ettei se voinut olla hyvä asia, varsinkaan, kun se oli noin lähellä.
Mies asetti kätensä tukevammin tytön poskelle, ja painautui lähemmäs pientä tyttöä. Tyttö sulki silmänsä peloissaan. Hän ei tiennyt, mitä voisi tehdä tässä tilanteessa. Pitäisikö hänen antaa miehen tehdä mitä tahtoi? Vai voisiko hän juosta? Ei, juokseminen ei ollut vaihtoehto – ei hän edelleenkään jaksanut tai pystynyt siihen, ja mies saisi hänet kuitenkin kiinni… Lisäksi hänellä oli terävä ase, joten pakoon lähteminen ei ollut turvallista. Silmät kiinni miettiessään hän tunsi, kuinka mies nosti hänet ilmaan, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää lujasti. Hän tunsi, kuinka mies painoi hänen selkänsä itseään vasten, kuinka miehen valtavat kädet pitivät hänen vartalostaan pelottavan tiukasti kiinni – nyt pakeneminen oli jo liian myöhäistä. Miehen ote tiukentui entisestään, ja hän tunsi hyvin epämiellyttävän tunteen selässään, ja sitten –-

“Mitä siellä tapahtuu?” kuului miehen huuto kauempaa. Tyttöä pitelevä mies havahtui ja käänsi katseensa hädissään huudon suuntaan, ja viskasi tytön äkkiä maahan. Hän nosti housunsa ylös, ja lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Paikalle saapunut mies lähti myös juoksemaan, mutta kun hän oli saapunut tytön kohdalle, pelottava mies oli jo poissa, hän oli niin paljon vikkelämpi.
“Mitä tapahtui, tekikö tuo mies sinulle jotakin? Oliko se paha mies?” uusi, siloposkinen mies kysyi, ja kyykistyi tytön vierelle, ja alkoi heti tutkia tytön runsaita haavoja, joista osaa oli jo puhdistettu.
“En minä tiedä – paha, pelottava”, tyttö nyyhkytteli, ja kyyristyi kasaan peloissaan. Entä tämä mies, voisiko siloposkeen luottaa?
“Minä vien sinut turvaan, anna kun nostan sinut – haavasi tarvitsevat hoitoa”, siloposki puhisi hengästyneenä, ja nosti tytön käsivarsilleen. Tyttö tärisi ja hän etsi katseellaan ympäristöstä piilopaikkaa, mutta ei olisi taaskaan päässyt piiloon, nytkin hän oli uuden miehen sylissä.
“Ei hätää, minä olen kiltti mies, minä vien sinut lääkärille. Ei mitään hätää, pääset kyllä pian kotiin”, mies vakuutteli rauhoittavalla äänellä, ja käveli ripein askelin kohti suuntaa, josta oli juuri tullut. Hän puheli koko matkan ajan rauhoittavasti, ja vakuutteli kaiken aikaa, että tyttö oli täysin turvassa hänen kanssaan, ja että häneen piti nyt luottaa. Hän yritti saada tytöstä myös irti sen, mtä partamies oli hänelle ehtinyt tai yrittänyt tehdä, tai miltä mies oli näyttänyt, mutta tyttö ei osannut miehen harmiksi kertoa mitään – hän oli niin säikky ja shokissa, ettei mitään ollut jäänyt hänelle miehestä mieleen. Eikä hän sitä paitsi edes tiennyt, mitä oli tapahtunut oikein ja mitä väärin, sillä tilanne oli ollut aivan uusi hänelle. Ehkä se oli todellisuudessa ollutkin paha tilanne, kun tämä siloposkinen mies oli niin raivoissaan lähtenyt juoksemaan heidän luokseen.

Jonkin aikaa kuljettuaan parivaljakko huomasi metsän harventuvan, ja viimeiset auringonsäteet siivilöityivät yhä rohkeammin metsän sammaleisiin. Tyttö alkoi katsella kiinnostuneena ympärilleen, ja hänen silmänsä laajenivat innosta aina, kun hän ajatteli nähneensä jotakin tuttua – kiven, puun tai sammalmättään. Täällä hän oli ennenkin ollut, se oli varmaa!
“Taidatkin olla Kildaren tyttöjä, hienoa”, mies sanoi hymyillen huomattuaan tyttösen reaktion. “Hetki vain, niin olet kotona.”
Ja kuluikin vain hetki, niin he saapuivat metsän laidalle. Punertava taivas valaisi asuinrakennusten kattoja, mukulakivet kutsuivat astelemaan pitkin kylänraittia, ja kylässä riitti iltaankin yhä vilskettä. Mies asteli pitkin tietä määrätietoisesti kohti lääkärin asuntoa, ja katseli kyselevästi ympärilleen – kenties joku tuntisi tämän tytön, ja olisi ehtinyt ehkä kaivatakin tätä.
“Olive! Olive, kenen kanssa sinä oikein olet?” kuului hetken päästä hätääntyneen naisen ääni. “Missä sinä olet oikein ollut?” nainen kysyi huolissaan, kun saapui heidän vierelleen, ja nappasi tytön syliinsä. Tyttö sulki kätensä tiukasti äitinsä ympärille ja alkoi jälleen nyyhkyttää.
“Löysin hänet tuossa kunnossa metsästä, vähän matkan päästä. Siellä oli myös joku mies, mutta hän pääsi pakoon”, siloposki kertoi äidille vakavalla naamalla.
“Voi Olive… Oletko kunnossa? Minun pikkuiseni!” äiti purskahti itkuun ja siveli tyttönsä haavoja varoen, ja silitteli tämän hiuksia ja suuteli poskia. “Mennään hoitamaan sinut kuntoon. Ja kiitos sinulle”, hän sanoi noustessaan ylös tyttö tiukasti sylissään, ja nyökkäsi kiitollisesti siloposkiselle miehelle.

*** Tätä pätkää oli hyvin ahdistavaa kirjoittaa. ***