Kriisiä pukkaa.
Olen aina yrittänyt olla ja pysyä positiivisena, toiveikkaana. Elämän ja tapahtumien suhteen olen yleensä optimistinen. Jaksan odottaa, kaukosuhteissakin ollessa muistan olleeni usein se tsemppari. Kaikki kyllä kääntyy vielä paremmaksi. Ties mitä tästä elämästä voi vielä tulla...! Kouluunkin mennään vaikka pää kainalossa. Eikä sieltä lähdetä kesken päivän pois, vaikka kaverit houkuttelisi. Vaikka olisi tylsää, pitkä päivä, väsyttää, nälkä, tai pienenpieni päänsärky. Kouluun mennään, jotta siellä opiskellaan ja tehdään niitä tehtäviä, joita opettaja antaa. Aina ei jaksa tai pysty keskittyä, myönnän, mutta parhaani yritän minäkin. Tiedän kuitenkin sen, että pian sieltä valmistutaan. Tänä vuonna.
Nyt vaan ei meinaa taas voimat riittää, yksinkertaisesti. Koulua on joku kymmenisen päivää jäljellä, siis niitä päiviä, joina mennään tunneille istumaan. Sitten on harjoittelut, ne eivät stressaa. Yhtä kurssia varten pitää lukea tenttiin kaksi kirjaa, kirjatentin lisäksi on vielä luentotentti. Olen tuota toista kirjaa lukenut 100 sivua vajaasta 300 sivusta... Tällä hetkellä ottaa päähän, koska luen asioita, jotka olen oppinut lukiossa psykologian tunnilla. Miten tarkkaan minun pitää tuo koko kirja lukea? Kurssin nimi on "työyhteisöjen johtaminen" - mitä kaikkea siihen liittyvää tuossa kirjassa on?
Opinnäytetyö sitten taas...
Jännittää ja pelottaa jotenkin. Se kun elämäsi kuutta päivää vaille 22 vuodesta olet opiskellut 14 ja puoli vuotta ja...
En edes tiedä, miten tuota lausetta pitäisi jatkaa. Loppuuko se elämä, "opiskelu on ihmisen parasta aikaa", vai alkaako se nyt vasta? Kun pääsee koulunpenkiltä pois? Olisi tarkoitus alkaa tienata rahaa. Oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni, kesätöistä kun ei hirveästi ole käteen jäänyt, eikä niitä kesiä ole takana kuin muutama vasta. Sitten on työ ja rahaa (tässä taas optimistisuuteni - koulussa jotkut stressaavat paljon siitä, mitä koulun jälkeen, saako töitä, jne). Ja asuu... jossain. Mitä sitten muuta tekee? Ensimmäisenä tuli mieleen, että ainakin voisin ruveta kuntoilemaan enemmän, kun on oikeasti varaa esim. kuntosalilla tai jumpissa käyntiin. Tässä vaiheessa ei uskalla rahaa käyttää ihan mihin sattuu, vaikka ne olisikin hyödyllisiä asioita. Noita yllättäviä menoja kun on taas tullut. Mutta niitä en olisi jättänyt välistä.
Harrastuksista puheen ollen, tällä hetkellä elämäni tuntuu olevan hirveän tylsää. Lukemisen takia ei ole oikein ollut intoa lähteä jumppiin, vaikka sitten taas en ole saanut luettua hirveästi, olen niin armottoman hidas. Nyt sentään olen joka päivä koulusta kotiin tultua ottanut sen kirjan käteen, enkä avannut tietokonetta. Ja pari tuntia yleensä ainakin viettänyt sen kirjan kanssa. Mutta joo. Maanantaina alkaa onneksi taas impro, että edes jotain kivaa tiedossa. On vaan niin puuduttavaa tulla joka päivä suoraan koulusta kotiin, kun ei ole muutakaan elämää. Kavereiden kanssa voisi tehdä jotain, mutta kun nekin varmaan tekee koulujuttuja, tai jotain muuta. En ole oppinut olemaan se, joka ehdottaa jotain tekemistä. Ei täällä kyllä mitään tekemistä ole. Eikä samojen ihmisten kanssa jaksa olla koko päivää, vaikka kuinka hyviä ystäviä olisikin.
Henna, jos luet tätä, ois kiva nähdä joku päivä, jos sais tulla vaikka käymään naapurissa muuten vaan höpöttelemässä.♥
Sitten se muu elämä. Tämä on taas näitä identiteettikriisejä, kun tahdon uudenlaista tyyliä, uudet hiukset ja mennä jonnekin uuteen paikkaan.
Ja samalla tahtoisin jo normaalia perhe-elämää. Olla parisuhteessa, muuttaa yhteen, hankkia koiran, mennä kihloihin, naimisiin, saada lapsia. Joo, kamala vauvakuume taas päällänsä kun facebookissakin tosi monet kaverit on lisääntyneet, ja laitetaan kuvia myös sukulaisten tai kavereiden muksuista, ja voi miten ne pienet pallot on niin söpöjä.... Ja kun omatkin sisarusten likat ne vaan kasvaa ja kehittyy. Ihanat, rakkaat pienet. Minäkin tahdon tuollaisen. Siinä sitä vasta olisi elämälle tarkoitusta! Siitähän olen haaveillut jo vuosia. Siihen vaan kun tarvitsisi ensin sen vakaan ja mieluummin pidemmän parisuhteen.
Joo, olen vielä nuori, kohta vasta 22. Mutta tässä meinaan olla malttamaton. En halua säätää enää. Kaipaan sellaista turvallista kainaloa, jossa saa haaveilla yhdessä. Ja ihan realistisia haaveita. Ja vielä kun tämä henkilö olisi ylpeä minusta. Eikä olisi mitään tarvetta piilotella tai häpeillä. Se, että merkitsisin jollekin paljon, eniten. Tai jotain. Voi kun tämä tapahtuisi sormia napsauttamalla. Mutta toisaalta, olisiko elämä sitten liiankin helppoa?
I would rather ride a bolt of lightning
than feel nothing at all.
Sinäpä sen sanoit, Lauri.
Onneksi on myös Antti Tuisku.
Jokainen yö vie aamuun
Jokainen yksinäinen
Valon jos sytyttää maailma herää
Hei jokainen yö vie aamua päin
Sä luulet et sua varten ei rakkautta oo enempää
Mut se vielä tulee, etkä voi mitään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti