Slay 50k! NaNoWriMo 2014 Winner!

Yay! Tein sen, enkä oikeastaan epäillytkään. Viides vuosi, viides voitto. Tänään kiirehdin töistä kirjoitusmiittiin, ja siellä tuli sitten se puuttuvat 5500 sanaa kirjoitettua. (Paitsi että nanolaskuri antoi 133 sanaa lisää, joten...) Lopetin kirjoittamisen tasan siihen 50 tuhanteen sanaan, koska loppu sopi siihen niin hyvin. Ja halusin, että viimeinen ja 50. tuhannes sana on "äiti". Hahaa.

Klikkaa isommaksi.

Se ois huomenna sitten joulukuu. Ei tarvitse enää hermoilla, että ehtiikö kirjoittaa.... :D

Kiva muuten nuo miitit: kävin muistaakseni kolmessa, ekan miitin sanamäärää en muista, toisella kerralla tuli 4000 (2,5h) ja tällä viimeisellä se 5500 (3,5h). Tehokasta.

Se vielä, että haluaako joku vielä lukea tuota? 15 lukua tuosta nyt sitten tuli. En jaksa täyttää blogia sillä, jos ketään ei kiinnosta lukea.

Come fly with me: Luku 3.

Ei ole iltavuoropainoitteinen työ paras nanon kannalta. Eilen en ehtinyt aamusta kirjoittaa, kun oli vähän muuta. Illasta 400 sanaa. Tänään kuitenkin otin itseä niskasta kiinni, ja tälle aamulle on kasassa 1488 sanaa. Kokonaissanamärä 40001. Jäljellä siis 9999 sanaa. Ehtiäkseni ajoissa, pitäisi kirjoittaa 2000 sanaa päivässä. Onneksi lauantaina ja sunnuntaina on aamuvuoro, niin kyllä minä tälläkin kertaa onnistun.

*******

Luku 3. 

Sinä päivänä Ferne ryhtyi taas kalastamaan kyläläisten apuna. Hän lennähti laivan perässä pienen matkan, ja hänelle näytettiin paikka, jossa verkot olivat. Verkkoa oli monta metriä, niin leveyttä kun pituuttakin. Ensimmäisen kerran Ferne sukelsi tarkistamaan kalojen määrän. Sitä oli paljon, tämän saaliin nostaminen yksin olisi Fernellekin haastavaa. Jonkun muunkin täytyisi siis tulla apuun, mutta ketään ei ollut lähtenyt mukaan. Ei kun siis täyskäännös ja saarelle. Laivalla ihmiset tiesivät kyllä mistä oli kyse, sillä näin oli käynyt ennenkin. Monta kertaa aiemminkin kalansaaliista oli niin suuri, että tarvittiin apujoukkoja, joskus ei edes kaksi lohikäärmettä riittänyt saaliin nostamiseen. Ihmiset jäivät siis odottamaan, ja hetkessä Ferne oli takaisin saarella. Hän kiersi saaren yläpuolella pariin kertaan, kunnes näki erään puun rungolla luikertelevan jännittävällä tavalla, kuin punaisin kirjaimin kuvioidun lohikäärmeen. Ferne lähti laskeutumaan tuon luokse.

"Ian Woon! Ian Woon!" Ferne alko huhuilla jo kauempaa. 

"Se on Herra! Mr. Ian Woon, muista se!" vikisi lohikäärme pienellä äänellä, vaikka kooltaan tuo lohikäärme oli suhteellisen kookas, jopa Ferneä suurikokoisempi. Ferne huokaisi, aina tuo rupesi isottelemaan. Ian Woon, Mr, oli luultavasti saaren kookkain lohikäärme, mutta ei se Fernen mielestä oikeuttanut isottelemaan tuolla tavalla, ja vähättelemään muita lohikäärmeitä. 

"Joo joo, miten vain, mutta tulisitko apuun?" Ferne kysäisi tuolta olennolta. "Tuli meinaan aika iso kalasaalis, enkä minä saisi sitä yksin vedestä nostettua. Ketään muutakaan ei myöskään tullut valmiiksi mukaan. Sinä kun olet iso ja vahva, niin olisit luultavasti paras apu tälle reissulle?" Ferne yritti jatkaa vielä lempeästi ja ihailevasti, vaikka olikin jo melko ärsyyntynyt tuon mahtailijan touhuun. Ai että, millaisia otuksia tällekin pienelle saarelle mahtui... Kylässä ei ollut edes kovin montaa kymmentä lohikäärmettä, ihmisiä joitakin satoja, mutta luulisi nyt että lohikäärmeissä sentään ei olisi niin änkyröitä tapauksia... Mutta onpahan kuitenkin. Sille ei mitään voinut, eikä Fernen tarvinnut edes päivittäin kestää tuota Mr. Ian Woonia. 

"No johan on kun ei koskaan osata pärjätä ilman minua... Aina vaan minut tarvitaan auttamaan, perhana kun ei kukaan muu osaa, pysty tai jaksa... Mörr... Aina vaan Mr. Ihan Woon, apua, apua, auttakaa nyt... Niin justiinsa... Laiskat perkeleet... Kaikki pitää aina tehdä itse..." Kiinasta asti Rampaalaan eksynyt lohikäärme Mr. Ian Woon mutisi kimeästi kiivetessään pois puusta. Tämä kismitti Ferneä oikein urakalla. Mr. Ian Woon oli todellisuudessa se, jota harvemmin näki yhteisissä töissä.

Vihdoin ja viimein Mr. Ian Woon kapusi puusta maan kamaralle, ja Ferne valmistutui lähtemään lentoon. Hän ei kuitenkaan viitsinyt ponkaista niin pikaisesti kuin tavallisesti, sillä siitäpä Mr. Ian Woon varmasti alkaisi taas nakkelemaan niskojaan. Kukaan muuhan ei ollut yhtä nopea kuin hän, ei toki. Hän oli nopein ja mahtavin, ketterin ja kaikista hienoin! Tähän leikkiin ei Ferne jaksaisi taas kerran lähteä, joten hän odotti aivan rauhassa sitä, että herra olisi valmis, ja antaisi tämän jopa nousta lentoon ennen häntä... Mutta hiukan täytyisi tuolle toopelle suuntaa näyttää. Mr. Ian Woon saattoi oikeastaan kadottaa jopa häntänsä - ei nyt ihan oikeasti, mutta jos hänen häntänsä ei olisi hänessä kiinni, niin se katoaisi kyllä alta aikayksikön. Mr. Ian Woon todella oli hyvä kadottamaan asioita, ja tämä luonnollisesti vaikutti myös hänen suuntavaistoonsa. Hän saattoikin vaihtaa majapaikkaansa vähän väliä, kun ei löydä edellisen yön koloa. Monet heikompiluonteiset ja kiltimmät lohikäärmeet olivat siis joutuneet vaihtelemaan kotipaikkojaan vähän väliä, mutta onneksi monilla oli sopimus siitä, missä voisi sen yhden yön viettää, jonkun toisen lohikäärmeen nurkissa, sillä tarvetta ei yleensä ollut enempään kuin juuri siihen yhteen yöhön. Mr. Ian Woon ei kuitenkaan löytäisi samaan paikkaan seuraavana yönä.

Ferne ja Mr. Ian Woon lähtivät liitämään meren ylle, kohti kalastuslaivoja. Jatkuvasti Ferne sai kuitenkin olla osoittamassa oikeaa suuntaa, vaikka hän oli jo alun alkaenkin osoittanut Mr. Ian Woonille oikean suunnan, jota tosiaan olisi tarvinnut lentää ihan vain suoraan. Mutta kuitenkin, otus harhautui jatkuvasti kaartamaan väärään suuntaan, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Tuo olisi varmasti törmännyt jopa meren pohjaan ennen pitkää, jos ei sille olisi muistutettu, mikä olikaan se oikea suunta. Loppujen lopuksi kaksikko kuitenkin löysi perille, ja Ferne oli helpottunut siitä, ettei hänen ollut tarvinnut kuunnella edes koko matkaa Mr. Ian Woonin mahtailuja! Kyllä vain, ei edes koko matkaa - se varmaan oli jo ennätys. Toisinaan kun Mr. Ian Woonin turpa kävi taukoamatta, ja varsinkin pitemmillä matkoilla siihen saattoi ärsyyntyä hyvinkin nopeasti. Kuitenkin - molemmat laskeutuivat peräkanaa laivan kannelle, Mr. Ian Woon totta kai ensimmäisenä, lähes kaataen kumoon purjetta kannattelevan maston. Nämä laivat olivat kuitenkin sen verran hyvää tekoa, ettei yksi hintelä lohikäärme törmäilyillään niitä kaataisi, suurempi haaste kuitenkin oli laivan hyvä kestävyys myrskyn silmässä. Kai sitä oltiin sinne päin menossa, virheistähän aina oppi. Ferne huomasi monenkin ihmisen katselevan Mr. Ian Woonia kyräillen, kenties odottaen sitä, koska tuo vätys kävisi taas makaamaan laivan kannelle kaikkien tien tukkeeksi. Sitä tapahtui usein näillä reissuilla. Mutta kunhan tyyppi nyt auttaisi edes sen verran, että kalaverkot saisi nostettua, niin siinä olisi jo paljon saavutettu. 

"No, oletko jo valmis, Mr. Ian Woon?" Ferne kysyi ja painotti vielä oikein kunnolla toisen nimeä. 

"No heti, ainahan minä olen valmis, olen syntynyt valmiiksi, olenhan minä nyt sentään Mr. Ian Woon!" Mr. Ian Woon hehkutti oikein ylpeänä, eikä edes huomannut, kun Ferne jo lähti lentoon. Nopeastipa hän sitten pinkaisi Fernen perään, jotta voisi jollakin keinolla ehtiä ennen Ferneä poijuille, jotka osoittivat kalaverkkojen paikkaa. Ferne vilkaisi taakseen, kun kuuli Mr. Ian Woonin puuskuttavan takanaan, ja hidasti sitten juuri ennen verkkoja. Tuohan alkaisi kuitenkin kitisemään epäreilusta pelistä ja myöhäisestä lähdöstä, jos ei olisi kohteessa ennen Ferneä, naaraspuolista lohikäärmettä. 

Kaksikko laskeutui liihottelemaan verkkojen päälle, ja Ferne päätti antaa ohjeita.

"Mennään molemmat eri päihin, ja irroitetaan painot pohjasta, ne lähtevät kyllä helposti, tiedäthän sinä sen kun olet niin fiksu. Ja sitten kääräistään koko verkko melkein kuin... No, kääritään, tai koitetaan saada se edes puoliksi, ja nostetaan se sitten tuonne laivaan, niin sen pitäisi onnistua, vaikka se onkin painava. Onko selvä, ymmärsithän nyt varmasti? Totta kai sinä ymmärsit, Mr. Ian Woon, olethan sinä nyt sentään niin fiksu, filmaattinen ja viekaskin vielä kaiken päälle, että saat tämän ihan helposti hoidettua? Ja saisit varmaan yksinkin, mutta no, minä nyt ajattelin auttaa tällä kertaa, ettei sinun tarvitsisi aivan liikaa rehkiä... Ettei tulisi vaan mitään lihaskramppeja tai mitään, eihän? Ethän sinä sitä halua, Mr. Ian Woon? Olethan niin järkevä aina muutenkin, ettet koskaan rasita itseäsi liikaa..." Todellisuudessa Ferne ajatteli kaiken tämän päässään, ja hän lausui ääneen vain neljä ensimmäistä lausetta. Kaiken muun hän mietti siis mielessään. Molemmat lohikäärmeet olivat jo sukeltaneet syvälle veteen ja ryhtyneet irrottamaan verkkoja meren pohjasta, ja Ferneltä se kävi kuin leikiten, olihan sen niin monesti tehnyt ennenkin. Mr. Ian Woonilla taas oli enemmän vaikeuksia, sillä hän näytti lähteneet säveltämään jotain omaa, jälleen kerran. Millään ei voinut uskoa Ferneä, ei kuunnella sitten ollenkaan. Niin kuin tällaiset tilanteet aina menivät - Mr. Ian Woonille annettiin ohjeita, eikä hän voinut sietää sitä, ettei hän tiennyt niitä jo valmiiksi, vaan joutui tehdä jotakin niin raskasta puuhaa kuin jopa kuuntelemaan naaraslohikäärmeen ohjeita... Eihän kukaan itseään kunnioittava maskuliininen ja testosteronia puhkuva lohikäärmeuros niin voisi millään tehdä, kuunnella naaraalta ohjeita? Ei sitten millään.

No, niinpä Ferne joutui lähtemään omalta paikaltaan irrotettuaan verkon pohjasta, jotta voisi pelastaa Mr. Ian Woonin hukkumiskuolemalta, tuo kun ei vaikuttanut olevan niitä kaikkein parhaita uimareita, varsinkaan hengityksen pidättämisen osalta. Mr. Ian Woon oli sotkeutunut verkon kulmaan jo pahasti, eikä Ferne nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin katkaista monet, aivan liian monet siimat, ja osa kaloista pääsi karkuun. Ensin Ferne pukkasi Mr. Ian Woonia pintaan, ja täytyipä hänen vielä lennättää tuo köntys laivalle, ettei jäisi veteen kärsimään, ei Ferne ollut oikein varma tuon siipienkään senhetkisestä tilasta. Ferne huomasi monien ihmisten laivalla pudistelevan päitään ja lyövän kämmentään otsaan - voi pahus, mitä tuo hölmöläinen on taas mennyt tekemään...! Tämän jälkeen Ferne lennähti takaisin verkon luo. Verkko oli jo lähtenyt hiukan leijailemaan paikaltaan, joten aivan heti ei Ferne sitä kiinni saanut. Lopulta hän sai napattua sen hampaisiinsa, ja veti sen ylös pintaan. Yksin Ferne ei sitä saanut oikein nostettua, joten hän lähti uimaan kohti laivaa, vetäen verkkoa perässään. Lopulta laivan vieressä hän hypähti siipiään vipattaen laivan kyytiin, ja veti verkkoa perässään laivaan. Ferne peruutti laivan toiselle laidalle nopeasti, ettei suuri paino sillä laidalla, jolla verkot olivat, kaataisi laivaa kumoon. Onneksi Ferne oli nopea, eikä laiva keikahtanut kuin hiukan. Monet huokailivat, kun huomasivat verkossa olevan ammottavia aukkoja, ja osa verkosta puuttuikin. Se nimittäin oli Mr Ian Wooniin takertuneena, ja ihmiset vain jatkoivat huokailujaan. Ei, ei näin, tuota kömpelöä otusta ei kyllä tarvitsisi tuoda enää toiste näihin puuhiin, parempi kolme, tai vaikkapa neljä lohikäärmettä avustamassa, kuin kaksi, joista toinen ei saanut aikaiseksi muuta kuin tuhoa. 

Ferne vilkaisi Mr. Ian Woonia sivusilmällään - tämä vaikersi selällään ja voivotteli, kuinka rankka reissu oli ollut, miten hän oli joutunut pulaan Fernen takia, naisista kun ei koskaan ollut mitään apua. Ferne pudisteli päätään. Onneksi nämä ihmiset eivät ymmärtäneet Mr. Ian Woonin puhetta, vaikka tuskinpa Ferne itse joutuisi mitään selittelemään heille. Kylässä kun oli totuttu siihen, että Mr. Ian Woon vaikutti ensin mahtailujensa ansiosta siltä, että olisi oikein reipas ja voimakas, mutta loppujen lopuksi tuota leuhkaa suomukasta jouduttiin pelastamaan pulasta useammin, kuin koko kylässä oltiin jouduttu pelastuspuuhiin muiden lohikäärmeiden kohdalla yhteensä. 

Ihmiset alkoivat irrotella kaloja verkosta, ja heitellä niitä kannen alle suureen vatiin. Kaikki joutuivat jatkuvasti varomaan kun Mr. Ian Woon kieriskeli, vaikersi ja oikoi jäseniään, levitteli siipiään ja kieri välillä kyljeltä toiselle. Voi Mr. Ian Woon, mikset voi vain väistyä, ja käyttäytyä omien taitojesi mukaisesti? Ferne katseli hetken aikaa ihmisten puuhastelua, mutta kun tila alkoi käydä ahtaaksi toisen lohikäärmeen venytellessä keskellä kantta, huitaisi eräs kalastajista kädellään Fernelle sen suuntaisesti, että neito olisi kyllä tältä erää valmis lähtemään, ei hän kuitenkaan tässä enää mitään tekisi. Eikä hänelle tällä kertaa heiteltäisi mitään kalojakaan palkkioksi, sillä kalaa oli mennyt hukkaan verkkojen rikkouduttua. Ferne painoi päänsä ja ymmärsi kyllä tämän kaiken, vaikka kylläpähän häntä nyt harmitti. Hän ei ollut varma, tiesivätkö kyläläiset miten asiat olivat tarkalleen menneet - tuskimpa. Eivät he varmasti Ferneä syyttäneet tästä kadosta, mutta toisaalta, olisipahan senkin tilanteen jonkun mielestä varmaankin voinut hoitaa paremmin... Varovaisemmassa toiminnassa taas kun Fernen mielestä olisi ollut vaarana se, että Mr. Ian Woon olisi voinut hukkua, eikä Ferne sentään mitään tällaista toivonut toiselle, vaikka kyseessä nyt olikin sellainen lohikäärme, josta hän ei nyt henkilökohtaisesti oikein pitänyt. 

Ferne lähti varovasti laivan kannelta lentoon - hän ei halunnut laivan keikkuvan enää yhtään hänen takiaan, joku saattaisi vaikka liukastua ja katkaista jalkansa. Sitä ei Ferne toivonut, ei missään nimessä. Mr. Ian Woonin kestämisessä oli jo tarpeeksi kalastajille. Toivottavasti eivät joutuisi kantamaan tuota vielä maalle, toivottavasti ihmiset osaisivat patistaa häntä poistumaan laivan kannelta - se olisi kuitenkin tarpeen putsata kalastusreissun jäljiltä, muutenhan laiva saattaisi alkaa haista hiukan turhankin paljon. Jo kalojen suomut toivat limaisuutta laivan kanteen, mutta myös Mr. Ian Woon toi oman, ikävän ominaistuoksunsa laivan pintaan. Se olisi hyvä kuurata pois, kunhan kalat saataisiin siirrettyä kylään ja perattavaksi, jotta ne saataisiin sitten myytäväksi tai valmiiksi ruuan tekoa varten. 

Ferne liiteli hitaasti kohti Rampaalaa, ja nousi lopulta melko korkealle, pilvien tasolle. Siellä hän alkoi rentoutua tämän päivän koettelemuksista, niissä pilvenhattaroissa tuntui joskus olevan jotain maagista. Noin korkealla kyllä pystyi rentoutumaan, varsinkin jos siellä sai liidellä aivan yksin ja rauhassa. Ferne olikin melko ajatuksissaan, kun hän yhtäkkiä näki jonkin suuren ja tumman lehahtavan joidenkin kilometrien päässä - hän näki myös jonkin etäisesti räjähdystä tai suurta tulen purkausta muistuttavan ilmiön sen suuren ja tumman yhteydessä. Mitähän täällä nyt tapahtui? 

Ferne laskeutui pilvistä hiukan alaspäin, ja huomasi olevansa aivan pian Rampaalassa. Hän kuitenkin näki tuon suuren ja tumman lähestyvän kylää paljon nopeammin, kuin Ferne lähestyi kylää itse. Punakeltaisia purkauksia, räjähdyksiä, näkyi myös silloin tällöin, jatkuvasti aina vain enemmän. Ferne ei tiennyt, mistä oli kyse. Oliko se... lohikäärme? Kukaan Rampaalan lohikäärmeistä se ei ollut, sillä kukaan ei ollut noin kookas, eikä kukaan ainakaan normaalisti pystynyt noin suuriin tulensyöksemisiin. Nyt oli pidettävä kiirettä, ja Ferne pinkaisi suureen vauhtiin.

// Vieläkö joku jaksaa tätä lukea, vai ihan turhaanko julkaisen näitä lukuja?

Come fly with me: Luku 2

Jäljessä ollaan... Viime viikolla miitissä sain kirjoitettua 4000 sanaa, mutta tällä hetkellä olisi kirittävää melkein 5000 sanaa. Huomenna alkaa yövuorot, ja sitten on vielä miittikin. Josko sitä saisi kirittyä. Puolet jäljellä, aikaa alle puolet.

Huom, suurin osa näistä nimistä muuten on listauksesta, jossa on vähiten käytetyimpiä nimiä (Yhdysvalloissa) eri vuosikymmeniltä. Hehee.

*****

Luku 2.

Ferne oli saanut hyvät päiväunet sen jälkeen, kun Ova oli vienyt tyttärensä muualle puuhailemaan. Se räpytteli silmiään ja hieroskeli tassullaan rähmät silmäkulmistaan. Olisi vielä monen monta tuntia aikaa tässä päivässä, illasta ehtisi vielä lennolle Odessan kanssa, mutta nyt oli vielä aikaa puuhata jotakin vaikkapa muiden lohikäärmeiden kanssa. Ferne oikoi jäseniään ja kapusi pois kolostaan. Oma kolo, sitä Ferne arvosti. Omin käpälin tyttö oli sen kaivanut, mutta se oli sen arvoista. Hän tarvitsi sitä omaa tilaa itselleen, eikä jaksaisi jos joku toinen olisi koko yön potkimassa hänen kylkeään tai kuorsaamassa hänen korvaansa. Sitäkään Ferne ei arvostanut, jos joku kuolasi hänen häntänsä päälle, se kun oli ollut joskus muiden mielestä oivallinen tyyny.

Ferne lähti tassuttelemaan kohti metsää, jossa tiesi muiden leikkivän tai rentoutuvan tähän aikaan. Edettyään pienen matkan jokin vaalea otus lennähti hänen ylitseen, ja Ferneä hymyilytti. No niin, toisella on tänään taas vauhti päällä. Vielä vähän matkaa, ja Ferne näki kahden vihreän, keskikokoisen lohikäärmeen painiskelevan keskellä pientä aukiota, ja tuon vaalean, pienen lohikäärmeen lennähtelevän sikin sokin tuon parivaljakon yllä. Ferne tassutteli rauhalliseen tahtiin melkein painijoiden viereen, ja jäi katselemaan heidän touhujaan. Pienin lohikäärme lennähti yhtäkkiä Fernen pään päälle, ja se katseli Ferneä pää ylösalaisin silmiin.

"Vella, pois sieltä", Ferne naurahti ja pudisteli päätään rivakasti. Vella ei hievahtanutkaan, se vain nauroi ja pärisytti terävää kieltään. Ferne lopetti päänsä heiluttelun, ja Vella hypähti taidokkaalla voltilla hänen eteensä. Pikkulohikäärmeellä oli päänsä päällä jonkintapainen harja, kuin hevosella. Vaalea ja kihara, se toi jo muutenkin ilmeikkään lohikäärmeen kasvoihin vielä sellaisen suloisen lisän, että kepposistaan huolimatta ei Vellalle voinut vihainen olla. Vellalla oli vaaleanruskeat suomut, lyhyet jalat ja pitkähkö keho - korkeutta ei tuolla pienellä otuksella ollut muutamaa kymmentä senttiä enempää, ja takajaloillaan seistessään sillä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Pienikin tuulenvire tai toisen vekkuilijan tökkäisy, ja Vella menettäisi tasapainonsa.

Painiva kaksikko kierähti Fernen ja Vellan eteen - Vella hypähti äkkiä Fernen viereen, jotta ei jäisi noiden alle, ja Ferne nosti oikeaa käpäläänsä ylös, kun toisen pää osui siihen. Noita kahta ei kunnolla erottanut toisistaan, ainakaan silloin, kun ne olivat hiljaa.

"Bliss! Nouse! Nouse!" kähisi alla oleva lohikäärme päällään olevalle.

"Leafy hävisi, taas, Leafy hävisi, hähähää", toinen rallatteli pistävän korkealla äänellä.

"Ja sitten Bliss väistää ja Leafy nousee ylös", Ferne sanoi ja pudisteli päätään. Nuo kaksi olivat kyllä jatkuvasti nujakoimassa, aina jomman kumman piti päästä todistamaan paremmuutensa. Viime aikoina Bliss oli ollut useimmiten niskan päällä, vaikka olikin parivaljakon naarasosapuoli, useimmiten kun uroslohikäärmeet olivat hiukan kookkaampia ja vahvempiakin. Näitä kaksosia kyllä saikin olla jatkuvasti kaitsemassa, vaikka eivät he muille osapuolille harmia aiheuttaneet nujakoillaan. Joskus heitä täytyi muistuttaa jatkamaan sitä, mitä he nyt ikinä olivatkaan tekemässä. Tälläkin hetkellä muutaman metrin päässä oli suuri multakasa, ja sen vieressä kasvava kuoppa. Kaksoset olivat ilmeisesti olleet kaivamassa jotain, ja voi hyvällä tuurilla arvata oikein, jos on veikannut toisen potkaisseen multaa toisen silmille ihan vain vitsillä. Ja siitäkös se nujakointi ja painiminen alkaisi.

"Mitä teillä tällä kertaa jäi kesken?" Ferne kysyi ja katsoi sekä kaksosia että Vellaa, jos joku heistä osaisi vastata. Vella alkoi nyökytellä päätään pitkän kaulansa varassa.

"Juu, kaivelemassa tuolla oltiin, minä myös autoin, joo, Vella auttoi, auttoi kaivamaan kuoppaa, pitää saada hautomo, sinne saadaan munia sitten, juu, Vella auttoi!" pikkuinen Vella nyökytteli, ja Ferne hymyili. Vai niin, joku on taas muninut munan tai useamman, ja ne pitäisi saada maan alle haudottavaksi. Toiset hautoivat niitä itse, mutta jotkin lohikäärmelajit hoitivat poikasensa aivan yksin, ja silloin auttoi kuopan kaivaminen. Pääsisipä sitten lohikäärmeäiti muuallekin, eikä tarvitsisi jatkuvasti maata aloillaan. Multakuoppaa kävi kyllä joku silloin tällöin lämmittämässä pienellä tulihenkäyksellä, mutta jatkuvasti sen päällä ei tarvinnut sentään olla.

”Jaaha, pitääkö sitä taas auttaa itsekin?” Ferne kysäisi ja vilkaisi tekeytyvään kuoppaan päin. Kaikki kolme, Bliss, Leafy ja Vella alkoivat hymyillä kaikki niin nätisti kuin kukin lajiltaan ja purukalustonsa rakenteeltaan pystyi, ja no, oli sitä rumempiakin hymyjä nähty. Bliss ja Leafy nyökkäilivät sitten rauhallisesti, kun taas Vellan pää heilui ylös alas kuin vieteriukolla. Ferne nosti takamuksensa maasta ja lähti tallustamaan kohti kuoppaa, ja kolmikko lähti hänen peräänsä – Vella tosin kipitti nopeasti hänen häntänsä päähän ja kulki siinä mukana. Tämä ei Ferneä haitannut, ennen kuin hän oli kuopan reunalla.

”Nyt Vellan kannattaisi hypätä pois, ellei halua hautautua maahan”, Ferne antoi pikkuiselle vinkiksi, ja tämä totteli nätisti. Fernen hännän päästä se loikkasi parilla siiven iskulla Blissin pään päälle, joka oli käynyt oikein rennosti lekottelemaan – hienohelma ei halunnut sotkea yhtään enempää kynnenalusiaan. Hassu neitolohikäärme hänkin oli, mielellään paini veljensä kanssa ja joskus toimi painiin haastajanakin, mutta kaikki liian likainen touhu oli vain liikaa. Hänen mielestään Ferne sai aivan oikeutetusti olla multatouhuissa, olihan hän sentään täysin musta, eivätkä pienet likalaikut hänessä edes näkyisi. Niinpä useimmiten Bliss-neiti oli sivussa, kun muut tekivät likaista työtä.

Ferne hypähti kuoppaan, se oli noin kolmekymmentä senttimetriä syvä. Ei siis vielä lainkaan tarpeeksi syvä siihen tarkoitukseen, johon sitä oltiin kaivamassa. Ferne mittaili kuopan reunoja katseellaan. Hän katsoi oikealle, sitten vasemmalle. Ferne asetti häntänsä aivan kiinni kuopan reunaan, ja pisti töpinäksi. Niin outoa kuin se olikin, ja mahdottoman oloista tarkastellen Fernen fysiikkaa, alkoi Ferne pyöriä villisti, periaatteessa jahdaten omaa häntäänsä. Ensin kuoppa laajeni, ja sitten se alkoi pikkuhiljaa syventyä. Muut hurrasivat vieressä, vaikka Ferne ei sitä kuullut, hän oli mullassa yltäpäältä koko neiti. Pikkuhiljaa Ferne hidasti, hänen täytyi toki tarkistaa, mikäli kuoppa alkaisi jo olla sopivan kokoinen. Pysähdyttyään hän pudisteli multaa suomuistaan, ja katseli sitten kuopan reunoja, ja mittaili syvyyttä. Se kapusi ylös kuopan reunaa pitkin, ja istahti reteästi takamukselleen. Ferne vilkaisi kysyvästi ystäviään – he nyökkäilivät hyväksyvästi. Ilmeisesti tämä oli nyt sitten tarpeeksi syvä ja leveä tarkoitustaan varten. Muut toki kiittelivät, vaikka jälleen Ferne oli hiukan turhautunut, että hän teki melkeinpä alusta loppuun sellaisen asian, johon oli jotkut muut lohikäärmeet nakitettu. Tällä kertaa peräti kaksi, tai ehkä kolmekin, mikäli Vellankin saattoi ottaa lukuun. Vella olisi voinut toimia porana – se pystyi tekemään pehmeään maahan pieniä tunneleita, halutessaan hyvin syviäkin. Jos se olisi muutaman tunnelin tehnyt, niin johan siinä olisi ollut iso työ jo tehty, ja Bliss olisi Leafyn kanssa voinut jatkaa loppuun. Mutta näin taas tällä kertaa. Sille nyt ei voinut mitään, että Ferne oli liiankin kiltti ja avulias, mutta mitähän sellaiselle kylälle tapahtuisi, jossa olisi Yön raivo, joka ei olisi lainkaan yhteistyökykyinen, ja ehkä jopa todella aggressiivinen, ilkeä ja julma? Toisaalta, ei Ferne uskonut sellaisia Yön raivoja olevan olemassakaan, jos niitä nyt edes oli… Eihän hänenkään luonteessaan ollut mitään sellaista, joka mitään pahuutta enteilisi. Kylässä asui muutenkin hyvin ystävällisiä lohikäärmeitä, sillä heitä ei uhattu täällä millään lailla. He olivat yhtä paljon tervetulleita Rampaalan kylään asumaan, kuin kuka tahansa muukin.

”No niin, homma on hoidettu, joko voidaan ottaa rennosti?” haukotteli Bliss nousten istumaan, ja oli puhdistavinaan käpäliään – todellisuudessahan hän ei ollut ehtinyt niitä kovin paljon liata, ja varmasti osa mullasta oli painin tuoksinnassa lennähtänytkin jo pois. Ja johan neidillä oli aikaa tehdä itselleen manikyyri sillä aikaa, kun Ferne viimeisteli heidän hommiaan.
”No sinäpä olit vasta reipas, oikein paljon kiitoksia!” murahti Leafy siskolleen. Bliss vain näytti kieltään, ja Leafy kumartui ja näin ollen oli jo valmis hyökkäämään uuteen painiotteluun. Voihan sisko, kun osasikin olla tuollainen hienohelma!
Ferne pudisteli päätään ja huokaisi.

”Leafy, ei nyt. Jos mennään vaikka vähän lennolle ja uimaan, minä nyt ainakin kaipaan puhdistautumista, jos te muut ette…” hän sanoi ja nousi seisaalleen. Hän odotti, että muutkin asettautuivat lähtövalmiuteen, ja ponkaisi sitten vauhdikkaasti suoraan ylöspäin. Muut tulivat perässä, mutta Ferne oli jo kaukana taivaalla, kun hän viimein kääntyi katsomaan kuinka muut vasta ohittivat puiden latvustoa. Hän alkoi sinkoilla taivaalla odotellessaan jo melkein kärsimättömänä muita, välillä hän lennähti alas muita vastaan, ja sitten taas takaisin ylös hulmuttaen Vellan vaaleita harjaksia. Vaaleat suortuvat sotkeutuivat pikkuisen lohikäärmeen silmien eteen, ja tämä heitti pari volttia tai silmukkaa ilmassa, ja aiemmin hänen takanaan lentävät kaksoset singahtivat hänen ohitseen niin lujaa, kuin pystyivät. Vauhti ei kuitenkaan huumaava ollut, he eivät olleet niitä nopeimpia lohikäärmeitä.

Lopulta, kun Ferne oli kierrellyt jo hetkisen korkeuksissa saavuttivat muut hänet. Paikallaan lentäminen oli Fernelle helpointa tästä joukkiosta, ja hän tiesi lähteä jatkamaan eteenpäin. Koko joukkio lensi jonkin matkaa kohti pientä kivikkoista kohtaa, johon voisi mennä vaikka lekottelemaankin, ottamaan ikään kuin aurinkoa. Sitä Bliss nyt ainakin kaipasi, ei Ferne sellaisesta sinänsä välittänyt. Hän oli kuitenkin kauttaaltaan musta, joten liiallinen auringonpaiste alkaisi ajan myötä tuntua jo ikävältä. Hän otti kivillä paistattelun siis ihan vain levon kannalta, uidessa ja kalojen perässä sinkoillessa voisi väsyäkin. Kyseisessä kivikossa saisi kuitenkin olla aivan rauhassa, ainakaan heti edes Ferneä ei tultaisi hätyyttelemään auttamaan jossakin työssä, kuten yleensä hänen rentoutuessaan tuppasi käymään...

Hitaasti nelikko laskeutui kukin oman kivensä päälle - Ferne tarvitsi itselleen isoimman kiven, Vella hypähti tottuneesti pienelle, litteälle kivelle ja Leafy laskeutui myös melko suurelle kivelle, tosin siskonsa lensi otusta päin ja Leafy joutui hyppäämään hiukan pienemmälle kivelle estääkseen veteen putoamisen. Leafy katsoi murhaavasti sisartaan, ja hyppäsi sitten kömpelösti korkealle, ja upposi kuono edellä veteen. Ferne näki kuinka sujuvasti Leafy kierteli ja kaarteli kiviä, jotka olivat melkein kuin pylväitä. Ne eivät olleet siis kallioita, joiden huiput olivat juuri ja juuri veden pinnalla, vaan ne olivat ajan myötä muodostuneet jostain syystä tuollaisiksi pylväsmäisiksi rakennelmiksi. Oli toki vaarana, että mitä kapeampi pylvään varsi oli veden pinnassa olevan osaan verrattuna, sitä suurempi oli mahdollisuus kiven murtumiseen ja hajoamiseen palasiksi.

Hetken kuluttua Leafy kapusi takaisin kivensä päälle naama täynnä pitkulaista, vihreää ja limaista levää.
”Herkkuu!” huudahti Vella, ja loikkasi äkkiä Leafyn kivelle, ennen kuin tämä oli edes päässyt kunnolla asettumaan takaisin mukavaan asentoon. Vella nappasi levän hampaisiinsa ja imaisi kaiken hetkessä suuhunsa – hämmentävää, miten paljon mitä tahansa ruuan tapaista mahtuikaan noin pieneen otukseen. Tämä ei Leafya tietenkään haitannut, hän oli vain vahingossa takertunut leviin, joka nyt vain sattui olemaan Vellan herkkua.

”Vella sai herkkua, nom nom nom! Hyvää levää oli, Vellan herkkua, levää, hyvää oli, joo!” Vella selitti intoillen ja maiskutteli suullaan, ja lipoi vielä pitkällä kielellään melkein koko naamaansa. Lipaisipa pikkuinen vielä Leafynkin naamaa, siihen kun oli jäänyt vielä pieniä levän jäämiä.

Ferneä nauratti Vellan selitysnopeus, pikkuinen pystyi selostamaan jatkuvasti jotain jos vain sai suunvuoron, välillä toistellen samoja sanoja, mutta silti pystyen muodostamaan jonkun lähes järkevän lauseen. Kylän kuuluisa kirjailija, Oar Minnow, pystyisi kirjoittamaan kuukaudessa huikean pitkän kirjan, vaikka se olisikin vain ja ainoastaan Vellan monologia koko pätkä. Heh, hassu otus, sitä Vella kyllä oli, mutta kuitenkin niin rakastettava!

Nyt myös Ferne sukelsi veteen. Sen hän tosin teki hiukan suurieleisemmin, kuin Leafyn huomaamattomampi sukellus - tapansa mukaan Ferne ponkaisi todella korkealle lentoon, ja useasta kymmenestä metristä lähti sitten sukeltamaan alas päin. Fernen vauhti hänen saavuttaessaan veden pinta oli monta kymmentä kilometriä tunnissa, ja molskahdus oli suuri ja mahtava. Kukaan ei kuitenkaan kastunut, sillä Ferne tähtäsi melko kauas kaveruksistaan, hän myös halusi päätöksellään minimoida kivikon sortumisen mahdollisuuden. Meri oli syvä, ja Ferne sukelsi ja sukelsi aina vain, kunnes saavutti pohjan. Siellä hän uiskenteli hetken, aivan meren pohjan tuntumassa, ja nappasi lopulta eteensä sattuneen suuren puskan, johon oli tarttunut suuria määriä simpukoita. Puska irtosi molskahtaen, kun Ferne sitä hennosti veti. Tästä tulisi herkkuja myös muille, mutta Ferne aikoi pitää puolensa. Pikkuhiljaa Ferne lähti polskimaan ylös, kohti pintaa, ja näki jo kaukaa kuinka Bliss oli myös jo uskaltautunut veteen jahtailemaan pikkukaloja. Näytti kuitenkin siltä, että neitonen luovutti melko nopeasti, vaikka hän olikin ketterämpi vedessä kuin maan päällä neljällä jalalla. Kyllä hän kohta yrittäisi uudestaan, kunhan tarpeeksi suuri parvi kaloja uskaltautuisi tarpeeksi lähelle. Kaipa Bliss oli poiminut sentään jonkin verran houkuttimia, joitakin pikkumurusia, kenties levää, jota pikkukalat sitten lähtisivät napsimaan veden pinnasta. Siitä olisi Blissin sitten helppo kaapaista kalaa kynsillään ilmaan, ja napata alas päin putoavat kalat suuhunsa.

Ferne kapusi omalle kivelleen, ja alkoi irrotella varovasti hampaillaan simpukoita puskasta. Hän heitteli aina välillä muutaman simpukan muille nälkäisille, mutta avaamiset saivat he hoitaa aivan itse. Ei hän sentään nyt mikään viiden tähden ravintola ollut, hotelli täysihoidolla, tai muutakaan. Eikä kukaan valittanut, kiittivät vain herkullisista simpukoista. Voi, jos osan näistä veisikin kylään, joku taitava ruuanlaittaja varmaankin maustaisi näistä jotakin todella herkullista...! Mutta menivätpä simpukat näinkin, yksinkertaisina, herkkuahan nämä olivat.

"Ai että, Vella tykkää simpukoista, tykkää tykkää, kovin! Oikein kovasti, herkkua on, nam nam nam, Ferne on kiva, kiitos Ferne, nam, Vella tykkää syödä, Ferne on niin ystävällinen, nammm!" Vella alkoi jälleen ylistää, kylläpä pikkuneitiin ruokaa mahtui. Olisi varmaan syönyt kerralla hevosen, jos se vain olisi mukavan makuinen. Nami nami ja niin edelleen, kyllä toiselle kelpasi. Voi Vella.

Myös Bliss ja Leafy näyttivät nauttivan täysin suomuin yllättävästä tarjoilusta. Simpukoita löytyi useimmiten vain niin syvältä kuin Ferne oli nyt hakenut, ja näin syvälle päästäkseen oli tietenkin lennettävä melkoisen pitkälle. Aivan Rampaalan saaren läheisyydestä ei siis tätä herkkua löytänyt, ja suuren, kylällekin riittävän määrän metsästäminen saattoi vaatia useammankin reissun. Mutta silti, silloin tällöin suurempi lohikäärmejoukkio lähti herkkua hakemaan, ja nopeimmat sukeltajat etsivät simpukat pohjasta, kun taas parhaat lentäjät ramppasivat kylän ja syvien vesien väliä kantaen mukanaan niin paljon simpukoita, kuin pystyivät. Näitä reissuja kuitenkin tehtiin harvemmin, ja useimmiten kylässä pitäydyttiin pienen matkan kalastusreissuissa, joihin ihmisetkin pystyivät laivoillaan, veneillään ja verkoillaan osallistumaan. Mutta tällaisessa herkuttelussa ei nelikko nähnyt mitään väärää, se oli kuitenkin vain yksi puska ja parikymmentä simpukkaa, siitä ei tavallisestikaan söisi kuin pari ihmistä, ja lohikäärmeet saivat tuosta määrästä vain pienen maistiaisen. Mahaansa ei simpukoilla saanut täyteen, ei sitten millään. Ellei jostain sitten joskus löytyisi joku monsterisimpukka, joka oli niin suuri, että siitä söisi koko kylä. No, sellaista ei nyt kuitenkaan ollut näkyvissä, joten maistiaisiin oli tyytyminen.

Aikansa nelikko uiskenteli ja herkutteli, Fernekin sai itsensä viimeistäkin suomuaan myöten putipuhtaaksi. Aurinkokin alkoi jo laskea, eikä kukaan tuntenut oloaan tukalaksi, enää ei ollut kuumakaan – tosin Rampaalan ympäristössä harvoin oli sellaista keliä, jota olisi kuumaksi voinut luonnehtia. Aurinko sentään ei porottanut suoraan päin enää. Hetken siis voisi lekotella ja rentoutua, mutta olisi hyvä lähteä takaisin vielä valoisan aikaan. Pimeässä ei ollut aina kovin mukavaa lentää, eihän lohikäärmeisiin ollut rakennettu minkäänlaista valaistusjärjestelmää, eikä kaikkien lajien pimeännäkö ollut mikään paras laatuaan. Lopulta, kun aurinko jaksoi vielä joitakin säteitä kantaa meren takaa, lähtivät kaikki neljä lohikäärmettä liitelemään kohti Rampaalaa. Kaikki ottivat matkanteon rennosti, joten aikaa kyllä kului, ja lopulta saarelle saavuttuaan joutui Fernekin etsiä kolosensa melkeinpä käpäläkopelolla, niin hämärää alkoi jo olla. Muut etsiytyivät omiin koloihinsa muualle, ja Fernellä näkyi edessään jo hyytävän pimeä meri. Pimeys imaisi säteet itseensä, ja pian taivaalla alkoi tuikkia tuhatkunta tähteä. Niitä Ferne ihasteli pitkään, kun ei unikaan heti tullut.

Niin suuri oli maailma, mutta niin vähän Ferne siitä tiesi. Mitä oman kylän ulkopuolella edes oli? Miten kauas täytyisi matkustaa, ennen kuin muita populaatioita löytyisi? Laivalla matkustaminen oli ihmisille joskus vaarallista, sillä uhkana olivat suuret myrskyt. Niitä ei voinut millään ennustaa, ja vaikka edeltä olisikin joku lohikäärme lentänyt, niin takaisin kääntyminen oli jo liian myöhäistä. Kaikki laivat eivät palanneet. Saattoihan toki olla niin, että ne olivat päässeet perille, mutta eivät halunneet enää takaisin? Jospa jossakin kaukana oli paljon parempi elää? Olisihan se ollut hyvä kertoa tästä paikasta muillekin, mutta niin se vain oli, matka saattoi olla liian pitkä, tai viestinviejän vene oli uponnut… Tai jos matkaajat olivat lähteneet takaisin, ja olivat eksyneet, tai menehtyneet?

Niin ne päivät vain kuluivat. Samaa toistoa hyvin pitkälti päivästä toiseen. Ferne kalasti, ui, auttoi maatöissä, auttoi ruuankin kypsennyksessä. Useimmat päivät olivat kuitenkin okein mukavia, vaikka välillä tyttö turhautukin kaikkeen auttamiseen. Kyllä tässä kylässä sentään onnellinen pystyi olemaan, aivan helposti. 

Come fly with me: Luku 1.

Kymmenes päivä, ja kasassa 15 tuhatta sanaa. Tämän päivän sanat vielä kirjoittamatta, saa nähdä ehtiikö illalla. Yleensä nämä iltavuoropäivät menee tähän, että saan aikaiseksi muutaman sata sanaa, illalla vielä vähän lisää, eli jatkuvasti hiukan liian vähän... Mutta tosiaan, lauantaina olin miitissä, ja sen puolentoista tunnin aikana sain tuhat sanaa. Nanon fb-sivulla on jatkuvasti sanasotalanka käynnissä, mutta enemmän inspistä sotimiseen saan jos sodin kavereiden kanssa. Niitä on tullut tehtyä harmittavan vähän tähän mennessä. 

Huomenna on aamuvuoro, mutta hieman pidennetty pienen reissun takia. Illalla saattaa ehtiä hyvin, ja ke-to on vapaata. Silloin toivottavasti saan spurtin (tosin torstaina revitään taas yksi viisaudenhammas, joten saa nähdä, saanko silloin mitään aikaiseksi... Silloin tosin on myös kirjoitusmiitti.)

Jos nyt sitten tästä ensimmäistä lukua.

Nimi tästä biisistä. 

********

Luku 1. 

Sinä päivänä Rampaalassa kaikki oli rauhallista. Ferne katseli omasta kolosestaan puunrungon alta, kun pikkuiset poikaset koittivat räpytellä siipiään ja pikkuisia kipinöitä lennähteli silloin tällöin niiden suusta. Hah, hassut pienet otukset. Ollapa vielä tuollainen! Mutta ei, Ferne oli jo aikuistunut lohikäärme, ollut jo vuosia. Lohikäärmelapset aikuistuvat  nopeammin kuin ihmislapset, totta kai. Lohikäärmeen kehitys on niin paljon nopeampaa. Kun ihmislapsi vielä yllättyy siitä, että omistaa niinkin jännittävän asian kuin varpaat, niin pikkuinen lohikäärme saattaa lajistaan riippuen joko sukellella täyttä vauhtia tai ehkä kiivetä kynsiään käyttäen puuhun pihistämään linnun munia naposteltavaksi, ai että mitä herkkua! Samaten sen ikäisenä pieni lohikäärme saattaa osata jo lentää. Tietenkin jos siivet ovat hyvin kehittyneet jo alkuvaiheessa, niin lentoon lähtö saattaa olla hyvinkin helppoa. Toisaalta sitten taas jos siivet ovat pikkuruiset ja poikasen keho hyvin painava, voi mennä monen monta kuukautta, ehkä jopa vuosi tai kaksikin, että lentoon niillä siivillä pääsee. Onneksi ei ole sellaisia lohikäärmeitä, jotka eivät pystyisi lentämään niille luoduilla siivillä. Lohikäärmeet sentään on luotu tähän maailmaan taivaalle.

Ferne huokaisi ja laski päänsä jalkojensa päälle, mutta katseli poikasten pyörintää vähän väliä sivusilmällä. Jospa nuo eivät nyt tuosta tipahtaisi, ei välttämättä kävisi hyvin. Mutta lohikäärmeäidin vaistot ovat hyvät, että vaikka mamma kauempanakin olisi, niin hädän hetkellä paikalla saatetaan olla nanosekunnissa. Lohikäärmeäiti ei pienokaistaan jättäisi pulaan, mutta jokaisella on oikeus leikkiä pelkäämättä. Tylsäähän se olisi, jos joutuisi rajatulla, pienellä ja tasaisella alueella yrittää leikkiä. Eihän siinä mitkään taidot kehittyisi, ja se taas vähentäisi lohikäärmeen poikasen mahdollisuutta selviytyä hengissä ensimmäiset, kriittisimmät vuodet. Tässäkään maailmassa kuitenkaan kaikki eivät ole hyviä. No, lintujen näkökulmasta munia syövät lohikäärmeet ovat pahoja, todella pahoja, joita täytyisi välttää. Mutta minkäs sille voi, jos on ravintoketjussa paljon lohikäärmeitä alempana. Se nyt vaan on luonnon laki.

Ferne sulki vihreät silmänsä ja käänsi päätään pois päin auringon loihtimista säteistä. Jos sitä saisi pienet unet edes otettua nyt, kun jo aamutuimaan on käynyt hankkimassa itselleen syömistä, ja sen jälkeen vielä avustanut kyläläisiä nostamaan painavat verkot vedestä - kyläläisten onneksi todella painavat, sillä kalaa oli tullut. Ei Fernen apua muuten olisi tarvittu. Ei se Ferneä haitannut, mielellään hän auttoi, ja hänestähän tuollaisessa tehtävässä eniten hyötyä olikin. Hän oli nuoreksi naaraslohikäärmeeksi vahva kuin mikä, mutta sellaisia Yön raivot kuulemma olivat. Fernellä ei tästä paljon tietoa ollut, eihän hän ollut ennen nähnyt muitakaan oman lajinsa edustajia, mikä oli harmi. Toisinaan hän tunsi olonsa kovin yksinäiseksi. Silloin, kun Ferne oli vielä munan sisässä, oli hän kuullut vaimeita ääniä, vinkaisuja ja kopsahduksia. Mutta kun hän itse oli kuoriutunut, oli hän täysin yksin. Ketään ei näkynyt missään, ja se oli hämmentävää. Ferne ei oikein tiennyt, mistä hän oli ilmestynyt tähän maailmaan. Kuoriutumisen jälkeen Ferne oli rohkeana poikasena lähtenyt tutkimaan ympäristöään, ja hänet oli ottanut hoiviinsa pienehkö lohikäärmepopulaatio. Siellä oli Fernelle osattu kertoa, että Fernen äiti - se, joka oli munan muninut - oli varmaankin joutunut pakenemaan jotakin todella pahaa olentoa, eikä ollut tietoa siitä, mitä äidille oli tapahtunut. Myöskään sitä ei tiedetty, olisiko Fernellä kenties sisaruksia. Kukaan ei oikein tiennyt Yön raivosta muuta kuin se, että ne ovat vahvoja, nopeita ja joidenkin silmissä äärimmäisen pelottavia. Ferne oli saatettu kuljettaa munansa suojissa kauaskin, ehkä jokin ystävällismielinen olento oli päättänyt hänet pelastaa, tai sitten jokin otus oli saattanut aikoa hotkia Fernen kuorineen päivineen päivälliseksi. Ferne kuitenkin oli ollut ensihetkistään alkaen yksin, ja siihen oli tyydyttävä. Tyttö leikitteli sillä ajatuksella, että joku oli yrittänyt halkaista hänen munansa kuorta, mutta oli sitten säikähtänyt suuresti Ferneä ja paennut - Fernehän oli todella, todella pelottava pieni lohikäärme!

Muks.

Ferne nosti päänsä nopeasti. Hänen jalkojensa juuressa oli jokin pieni, vihreä mytty joka näytti olevan piikkejä täynnä koko otus. Kohta se nosti päätään, ja virnisti Fernelle. "Anteeksi", se virkkoi nopeasti ja pinkaisi äkkiä pois, pyöräyttäen kohta itsensä taas palloksi ja ampaisemalla kohti muita nuoria. Voi kun kiva, tällaistahan Ferne kaipasikin. Että pienet vintiöt katkaisisivat hänen päiväuniaan jatkuvalla syötöllä. Toisaalta, olisihan se melkoista, jos hänellä itselläänkin... Ferne ei oikein tiennyt mitä ajatella asiasta. Olihan hän vielä nuori, ja aikaa tällaiseen olisi paljon, mutta... Mitä jos maailmassa ei olisikaan yhtäkään hänen kaltaistaan? Ei yhtäkään? Silloin hän olisi viimeinen Yön raivo, eikä hänenlaisiaan enää olisi, kun hän joskus näiltä mailta poistuisi. Se oli surullinen ajatus. Saattoihan sitä miettiä myös siltä kannalta, että keneltä se olisi pois, kun hänenlaisiaan ei kuitenkaan ollut aina tässäkään pienessä kylässä ollut. No, kyllä Ferne tiesi olevansa korvaamaton apu kaikenlaiseen päivittäiseen kylän hoitamiseen. Hänellä oli taitoja, joita ei muilla lohikäärmeillä ollut. Hänessä yhdistyi usean lohikäärmelajin hyvät puolet ja taidot - hän oli nopea, vahva ja hän pystyi myöskin hallitsemaan voimiaan todella hyvin. Suustaan Ferne pystyi syöksemään plasmapommeja, joilla saattoi räjäyttää isohkonkin kallion, mutta siinä piti tietenkin olla tarkkana, ettei koko murikka räjähdä ja lennä suurina palasina ympäriinsä. Sellaistakin oli koettu, ja Ferne oli vahingosta viisastunut. Kalliot kannatti suhautella pieninä annoksina pieniksi murusiksi, sillä tavalla niistä ei olisi haittaa. Ferne oli usein myöskin apuna viljelyssä. Hän pystyi möyhentämään maan helpommin ja nopeammin kuin kukaan muu lohikäärme, tai edes muutaman lohikäärmeen joukkio. Olipahan siinä sekin puoli, että vaikka ilmasto oli silloin tällöin liian kylmä minkäänlaisten hyötykasvien kasvattamiseen, niin Ferne pystyi lämmittämään maaperää sen verran, että multa lämpeni, mutta siemenet eivät sentään ihan kärähtäneet. Tällaista työtä Ferne oli tehnyt paljon, ja tänäänkin hän oli tehnyt niin paljon hommaa, että hän tunsi ansaitsevansa lepohetken. Ja kuka sitä nyt kieltämään, Ferne oli ahkerin ja työllistetyin Rampaalan lohikäärmeistä. Ei muita nyt voisi laiskoiksi sanoa, mutta yleensä kyläläiset nyt vaan kääntyivät Fernen puoleen, hän ei sille mitään voinut.

Ja ne kyläläiset. No, Rampaalassa oli tunnettu lohikäärmeitä jo useita satoja vuosia, ja väkisinkin ihmiset olivat alkaneet kaveeraamaan niiden kanssa. Lähtökohtaisestihan lohikäärmeet ovat ystävällisiä, ja kylässä osattiin kuin osattiinkin kohdata lohikäärmeet rauhallisin elein. Tuohon aikaan ei edes kovin tehokkaita aseita ollut, niin ei ollut mitään järkeä yrittää hyökätä suuren lohikäärmejoukkion kimppuun. Helpointa oli siis ystävystyä ja tarjota lohikäärmeille asuinpaikka ja mielekästä tekemistä. Kaikkiahan ei voinut pakottaa työskentelemään ihmisten kanssa, mutta nämä vuodet olivat sujuneet hyvin ja sopusoinnussa. Rampaalaan oli kantautunut toki kertomuksia muista kylistä, joissa ei oltu yhtä hyvissä väleissä ihmisten ja lohikäärmeiden kesken. Tähän kuitenkin oli kuulemma syynsä, mutta kun lohikäärmeet eivät olleet päässeet rauhalliseen kontaktiin sotivien ihmisten kanssa, niin ystävystymiseen oli mennyt sitten useita satoja vuosia kauemmin, kuin Rampaalassa. Silloin ei vielä oltu saatu rakennettua karttoja sellaiseen kuntoon, että niinkin kaukaisiin kyliin olisi voinut pitää jotakin yhteyttä. Edelleenkään kylästä ei tiedetty juuri mitään, vaan lähinnä vain sen verran, että sellainen kylä nyt vaan sattuu olemaan olemassa tuolla jossain kaukana. Olihan sitä suunniteltu, että jonkin muun saaren kanssa ruvettaisiin tekemään jonkinlaista yhteistyötä, siitä olisi hyötyä varsinkin, jos maaperät olisivat kovin erilaiset. Rampaalassa kasvoivat perunat, porkkanat, lantut ja sen sellaiset. Eksoottisia hedelmiä, joita yksittäiset lohikäärmeet saattoivat silloin tällöin retkiltään tuoda mukanaan, ei Rampaalassa pystytty kasvattamaan, vaikka sitä oli kyllä yritetty. Hedelmäpuut jäivät joko kitukasvuisiksi, tai sitten ne eivät tuottaneet hedelmiä lainkaan. Vuorokauden ympäri järjestettävä lämmitysjärjestelmä olisi sitä paitsi liian rankka näin pienelle lohikäärmepopulaatiolle ylläpidettäväksi, puu saattaisi kärähtää juuriaan myöten pienestäkin virheestä, kaikki kun eivät pystyneet hallitsemaan omaa tulivoimaansa lainkaan. Pienestä liekistä saattoi kasvaa massiivinen pommi, jos sitä pidätteli sisällään liian kauan.

Ferne oli väsynyt, mutta pikkuisten ipanoiden mekastus häiritsi häntä. Tässä, hänen lempikolosessaan, hän ei nyt tällä hetkellä saisi enää unta tai edes tarvitsemaansa pientä lepoa. Olisi siis kai paras lähteä muualle. Kenties pieni, rauhoittava lentoretki saaren ympäri olisi paikallaan. Tähän aikaan monet puuhastelivat kuitenkin muuta maan kamaralla tai vaihtoehtoisesti lepäilivät, niin taivaalla ei tarvitsisi alkaa muita väistelemään. Ferne saisi suunnitella lentoreittinsä ihan oman mielensä mukaan, vaikka ei hän nyt jaksanut mitään suuria syöksyjä ja silmukoita alkaa tekemään. Ihan rauhassa jos sitä vaan liitelisi, niin se olisi jo jotain. Rentoutumista tämä lohikäärmeneiti haki, ei lentonäytöstä.

Ferne nosti mahansa maasta ja nousi neljälle jalalle. Hän kapusi pois kolosta, ja katsoi että lähtöreitti olisi selvä, ettei tarvitsisi kompastella pikkunilviäisiin, anteeksi, poikasiin. Kyllä, suoraan eteenpäin vaan ja lentoon. Ferne otti muutaman, hennon juoksuaskeleen ja alkoi räpytellä siipiään hieman. Hän loikkasi, ja tuuli otti hänen siipiinsä. Eihän Ferne periaatteessa mitään lähtövauhteja tarvitsisi, sillä Yön raivo pystyy ampaisemaan lentoon vaikka suoraan ylöspäin maasta ponnistaen. Se kuitenkin oli astetta rasittavampi tapa lähteä lentoon, joten tällä kertaa Ferne halusi toteuttaa suunnitelmansa näin, hiukan hitaammalla tavalla. Hän suuntasi loivasti ylöspäin, ja kaarsi kalliosta merta kohti. Vielä muutama isku, ja hän olisi tarpeeksi korkealla liitääkseen vapaasti ja rennosti. Ferne katseli suoraan eteenpäin, sulki jopa silmänsä aika ajoin pieneksi hetkeksi. Mitään tai ketään ei ollut tiellä, ja Ferne tahtoi vain saada rauhoittua. Tarpeeksi korkealle päästyään Ferne alkoi tehdä suuria, loivia kaarroksia kotisaarensa yllä. Mikään suuri saari Rampaala ei ollut, joten halutessaan Ferne pystyi näkemään yhdellä silmäyksellä saaren koko pinta-alan, ja varmistaa, että kaikki oli hyvin. Kovinkaan usein ei saaren rauhaa häiritty, ja se oli onni. Ferne pystyi kyllä puolustamaan itseään, mutta jos jokin suurempi joukko hyökkäisi kylään, ei hän yksin pystyisi kokonaista armeijaa pidättelemään. Toki muutkin saaren lohikäärmeet tekivät osuutensa, mutta kaikki eivät pystyneet samaan kuin Ferne. Joskus Ferneä otti kovasti kalloon se, että monet olettivat hänen tekevän kaiken kylän puolustamiseen liittyen, ja poistuivat vähin äänin paikalta tiukan paikan tullen. Onneksi sentään tähän mennessä ei ollut tullut hetkiä, joina kylä olisi ollut pahasti pulassa, mutta kaikkeen piti varautua. Ferne miettikin, mitä tapahtuisi jos hän lähtisikin pidemmälle reissulle... Ja entä sitten, kun Ferne kuolisi? Ferne ei itsekään tiennyt, kuinka vanhaksi hän voisi elää, mutta tuskin kukaan nyt täysin kuolematon oli, ei edes hän! Kylän olisi opittava pärjäämään ilman häntä, ei häntä sentään oltu kahlittu saareen kiinni. Hänelläkin oli oikeuksia! Oikeus valita oma kotipaikkansa ilman, että kukaan häntä estelisi tai syrjisi, tai puhuisi pahaa. Ferne halusi tietää tämän, vaikka ei hän nyt Rampaalaa halunnut jättää. Kyläläisten ja kylän lohikäärmeiden tulisi vain tietää, ettei Ferne välttämättä olisi käytettävissä jatkuvasti. Saattoipahan neiti sairastuakin joskus, eikä hänestä silloin mitään hyötyä olisi! Ei hän ollut kyllä koskaan sairastellut, mutta mistä sitä tiesi... Vaikea oli tietää mitään itsestään ja siitä, mikä oli normaalia, jos ei ollut vertailukohtaa. Sekin kyllä olisi jännittävää, jos Ferne jollakin mahdollisella retkellään voisi vertailukohdan itselleen löytää.

Ferne kierteli, kaarteli, lensi pitkin ja poikin. Vaikka joskus oli melko ankeaa, niin kyllä tämä nuori lohikäärmeneiti pystyi sen myöntämään, että hän rakasti tätä saarta, koko Rampaalan kylää ja jokaista sen asukasta, niin ihmisiä kuin toverisuomukkaita. Mitään pahaa ei ollut hänelle tapahtunut täällä, ja kaikki voivat hyvin. Kukaan ei joutunut syrjityksi, jokainen sai halutessaan apua. Toki Ferneä itseäänkin oli autettu - jo se, että hänet oli otettu yhteisön hoiviin aivan pikkuisena, oli sellainen teko, ettei Ferne sitä unohtaisi ikinä. Siksi olisikin vaikea lähteä pysyvästi Rampaalasta, eikä hän sitä ollut edes ajatellut. Pysyvä, ikuinen poistuminen olisi aivan liikaa, kun mitään syytä sellaiselle ei ole.

Mutta toisaalta Ferne kaipasi seikkailua, ja jotain uutta. Hän oli ollut tässä paikassa jo 17 vuotta, ja se tuntuu nuoren lohikäärmeen elämässä todella pitkältä ajalta. Noh, koko elämä, kyllähän siinä vaiheessa jo alkaa kaipaamaan uusia maisemia. Voisihan sitä lähteä tutkimusmatkalle, edes päiväksi. Päivän lennolla kyllä voisi löytää muitakin saaria tästä lähistöltä. Olisi jännittävää nähdä, millaista elämää muilla saarilla on. Lohikäärmeiden osallisuus muissa yhteisössä toki mietitytti Ferneä - täällä päin kun ei juuri ollut näkynyt muita, kuin oman saaren lohikäärmeitä. Kenties muilla saarilla niitä ei edes ole, jospa Rampaala on lähistön paras paikka lohikäärmeelle asustaa? Luolia ja koloja vaikka muille jakaa, niissä ei ollut vielä edes ahdasta, vaikka monikaan lohikäärme ei ollut poistunut Rampaalasta koko sinä aikana, kun Ferne oli paikassa asunut.

Ferne syöksähti kohti merta, ja sukelsi. Hän lähti seuraamaan kalaparvea, ja vikkelän kalan lailla teki nopeita käännöksiä ja suunnan vaihtoja. Ferne ampaisi eteenpäin, ja nappasi pullean kalan suuhunsa. Ferne syöksyi takaisin ylös ja taivaalle, suuri vesimassa lennähti parin metrin korkeuteen hänen mukanaan. Ferne piiskasi siipiään päästäkseen korkeammalle, ja kaarsi takaisin saaren ylle. Siellä hän suuntasi korkeimman puun latvaa kohti, ja sen kohdalla alkoi kaarrella taivaalla, se kierteli puuta ja hidasti vauhtiaan, ja lopulta istahti suuren puun hintelään latvustoon. Oksat taipuivat hänen allaan, mutta ne eivät katkenneet. Latvusto keikkui ja painui samaan tahtiin, kuin Ferne heilutteli päätään ylös ja alas, ihan vain huvikseen. Ferne keinahteli puussa, mikäs sen hauskempaa. Kalakin sätki vielä hänen hampaissaan. Ferne heitti päänsä nopeasti ylöspäin ja heitti kalan korkeuksiin - se sätki taivaalla kuin hidastettuna, ja lumpsahti sitten Fernen avonaiseen kitaan. Ferne nielaisi äänekkäästi, ja lipoi sitten huuliaan. Sepäs oli makoisa eväkäs. Tällaisia annoksia kun saisi metsästettyä jatkuvasti, vaikka eipä Ferne ollut koskaan nälässä elänyt, eikä toisaalta kukaan muukaan kylässä asustava. Toisinaan näitä paksuja, meheviä kaloja sai napattua, mukavahan se oli kun toiset saivat mahdollisuuden kasvaa suuremmiksi. Kauempana saaresta löytyi vieläkin isompia parvia suurempia kaloja, mutta tällaisiin kalastusreissuihin ei aina ollut mahdollisuutta. Ne vedet olivat niin kaukana, että kalastusreissussa menisi lohikäärmeelläkin useampi tunti. Eikä sellainen reissu kannattanut, sillä lohikäärmeet eivät pystyneet kunnolla kuljettamaan useampaa kuin paria kalaa kerrallaan. Jonkinlaisia kuljetusjärjestelmiä, koreja ja pusseja, oli kyllä kokeiltu, mutta kylä kyllä tarvitsisi vielä jonkun insinöörin, että sellaiset järjestelmät todella toimisivat, eivätkä hajoaisi puolimatkassa liiasta painosta tai veden vuoksi haurastumisen takia.

Ferne jäi hetkeksi katselemaan kylää puun latvasta. Kiirettä piti, tiet vilisivät ihmisiä ja lohikäärmeet alkoivat yksitellen syöksähtelemään taivaalle, veteen tai peltojen ääreen auttamaan päivittäisissä töissä. Ferne kallisti päätään koiramaisesti ja hymyili. Se työnsi kielensä ulos ja koitti etsiä katseellaan ystäviään. Hän näki korkean, vihertävän suipon hatun keikkuvan pitkin tietä Fernen kotiluolan lähistöltä kohti kallion kielekettä. Ferne virnisti ja lähti syöksyyn alas  - vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja pian hän vilahti juuri ja juuri kielekkeen ohi kohti meren pintaa. Suippo hattu lennähti tuulen voimasta alas, ja pyörähti kielekkeen yli ja tipahti kohti merta. Ferne oli nopea liikkeissään - se sukelsi, nappasi hampaisiinsa, teki veden alla kiepin ja lennähti taas ylös. Veden alta Ferne syöksähti ylösalaisin. Juuri tultuaan veden alta se nappasi tipahtaneen hatun kynsiinsä, joka kastui Fernen syöksyn vuoksi läiskyvistä pisaroista. Nuori lohikäärme liisi ylös pitkin kallion seinämää, ja kaatoi siipiensä aiheuttaman tuulen voimalla kallion kielekkeellä ihmetelleen hatun omistajan. Ferne kävi korkealla taivaalla, kunnes se syöksähti taas alas, ja tömähti keveästi kallion kielekkeelle pienikokoisen ihmisen viereen. Se tipautti vettä tippuvan hatun suustaan ihmisen pään päälle, joka värähti.

"Ferne, samperi!" tyttö kiljahti ja nappasi hatun päästään. Ferne katsoi tyttöä pää kallellaan ja läähätti kuin koira. Sen silmät loistivat pyöreinä, eikä tyttö voinut kuin nauraa. "Ole sinä siinä vaan niin hölmönä, niin just", tyttö nauroi ja muksaisi nyrkillään Fernen jalkaan. Ferne nappasi hatun tytön käsistä hampaillaan ja asetti sen taas tytön päähän.

"Ferne!" hän huudahti jälleen ja kiskaisi hatun päänsä päältä. Fernen suusta pääsi joku etäisesti hihitystä muistuttava ääni, joka oikeasti kuulosti siltä kuin kissa yrittäisi yskiä karvapalloa suustaan. Lopetettuaan räkätyksensä Ferne työnsi kielensä ulos oikein pitkäksi, ja nuoli koko ihmislapsen kasvot märäksi. Kauaa ei tyttö kuivana säilynyt märän hatun riisumisesta huolimatta.
”Nyt kuule…” tyttö mutisi ja yritti kuivata kasvojaan hihaansa. Hän katsoi Ferneä murhaavasti, mutta vihainen katse vaihtui pian virneeseen. ”Ei sinulle voi vihainen olla”, hän tokaisi ja asetti toisen kätensä Fernen kuonolle, ja silitteli tätä. Ferne tökkäsi suurella, suomuisella kuonollaan tytön poskea ja hieroi vielä kuonollaan hänen kaulaansa, yrittäen olla hellä. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, ja tyttö putosi takamukselleen. Hetkeä kauempaa hän ei kerinnyt maassa viipyä, kun Ferne jo työnsi kuononsa taidokkaasti tytön alle, ja tuo naurava ihmislapsi kierähti Fernen selkään ja siipien suojaan. Tyttö tiesi tarrata lujasti kiinni lohikäärmeystävänsä kaulasta, kun Ferne singahti taivaalle täyteen vauhtiin. Hän tunsi tuulen tuivertavan pitkissä, tummissa hiuksissaan kun Ferne kiisi kylän yllä. Hänellä oli vaikeuksia pitää kiinni Fernen kaulasta, samalla kun hän yritti puristaa hattuaan niin lujasti, ettei se lennähtäisi ilmaan ja tipahtaisi mereen. Se olisi sitten sen lätsän menoa, ja siitä syntyisi suuri harmitus. Mutta tytöllä oli suuri luotto Ferneen – mikäli hän tai hattu tipahtaisi, niin hetkessähän Ferne syöksähtäisi pelastamaan, oli kyse sitten hatusta tai tytöstä.

Parivaljakko kiisi taivaan halki ja kierteli saarta ylempänä ja alempana muutamaan otteeseen.

”Odessa!” kuului huuto maasta.

”Ferne! Odessa! Heti tänne!” huuto toistui vielä kovempana. Ferne vilkaisi maahan ja oli menettää lentonsa tasapainon. Otus päätti heittää sivuttaisen voltin, ja tyttö oli menettää otteensa – Ferne kuitenkin korjasi asentonsa salamannopeasti ja ihmislapsi sai pidettyä itsensä hurjassa kyydissä. Kaksikko alkoi kiertää lähemmäs maan pintaa, ja spiraalina he laskeutuivat huutajan vierelle.

”Jumaliste nyt Odessa, ei mennä noin vaarallisesti siellä!” suurikokoinen nainen turkissa ja vaaleassa huivissa murisi tytölle. Odessa hyppäsi Fernen selästä, ja katsoi nolona maahan. Ferne vilkaisi ystäväänsä, ja matki häntä – se katsoi vähintäänkin yhtä katuvaisen näköisenä maahan, ja Odessan kaivertaessa kengänkärjellään maata, sekin pyöritteli kynnellään maahan jotain pientä kuviota. Odessan äiti, Ova nimeltään, piti käsiään nyrkissä lanteidensa päälle ja piti tiukan katseen tyttäressään ja lohikäärmeessä. Hän nosti sormensa ja heristeli sitä parivaljakolle.

”Ferne, muista että en pidä siitä että teet tuollaisia uhkarohkeita liikkeitä minun pieni tyttöni selässäsi. Eihän sinusta saa noin pieni ihminen kunnolla edes otetta, kun olet tuollainen paksukaulainen suomukas!”

Ferne työnsi kielensä ulos ja pärisytteli sitä. Ova pudisti päätään ja siirsi katseensa jälleen tyttäreensä. Tässä vaiheessa Ferne istahti takajaloilleen ja nosti etukäpälänsä sivuilleen niin, kuin olisi yrittänyt saada ne kyljilleen. Kaulaansa hän veti kasaan niin, että se näytti kaksinkertaisen paksulta, ja veti silmänsä kieroon. Ovan puhuessa Ferne aukoi suutaan samaan tahtiin, kuin Ova.

”Saman tien nyt tulet nyt käymään kotona, söitkö sinä edes mitään? Sinullahan on opiskeltavaakin täksi päiväksi, syömiset ja opiskelut ennen hurjia huvitteluita!”

Ova käänsi katseensa Ferneen, joka lysähti taas neljälle jalalle. Ova katsoi otusta silmät viiruina, ja Ferne aloitti matkimisen jälleen, silmät kissamaisiksi viiruiksi. Ova puuskahti ja pudisti päätään. Hän kääntyi kannoillaan ja lähti marssimaan kohti kylää. Odessa kohautti olkapäitään ja taputti Ferneä nopeasti kuonolle, ja lähti seuraamaan äitiään. Ferne haukotteli ja kierähti oman kantonsa koloseen kuperkeikalla, ja jäi katselemaan taivasta oven suulle.

Päivä 5 - 8401 sanaa (ja vielä ehtii)

Jeesh. Tosiaan, neljä ensimmäistä päivää olen ollut jäljessä, mutta tänään oli lopulta oikeastaan ensimmäinen päivä, kun pystyin kunnolla kirjoittamaan. Eilenkin ehti jo hyvin, mutta tänään vielä paremmin. Tänään oli aamuvuoro, ja tässä on sitten istuttu koneen ääressä ihan hyvin, ja tulosta tulee. 2725 sanaa tältä päivältä, ja kahdesti olen tässä 1,5 tunnin sisällä sanasotinut puolituntisen. Kerran skypechatissa, ja kerran menin sitten hakemaan sotainspiraatiota NaNoWriMon facebook-ryhmästä. Molemmilla kerroilla reipas tuhat sanaa, jeejee!

Aiemmin olen pistänyt soimaan How to train your dragon -leffojen soundtrackit (koska Alexander Rybakin Into a fantasy ja Jónsin laulama Where no one goes, mutta vähän aikaa sitten tässä illalla spotify mainosti Softenginen levyä. Mainoksessa taitaa kuulua The Sirens, johon olen kyllä kovasti tykästynyt! Oikein hyvää kirjoitusmusiikkia, ja tuon biisin lisäksi myös Narcissus ja Something better toimivat hyvin. En edes tiedä, että mitkä kaikki biisit olen kuunnellut (sekoituksella kun on) ja mitkä niiden nimet on, kun ei siinä kirjoitusflow'ssa oikein ehdi katselemaan... Mutta hei jee, tykkään!

Pööh. Pistääkö tänne vai eikö pistää? Mitä jos tarinasta tuleekin ihan surkea loppua kohden (en väitä että se alussa mikään mestariteos olisi, löl)? Waaaaa. En kyllä pariin vuoteen ole julkaissut nanotarinaani luettavaksi.

NaNoWriMo - päivä 3

4053 sanaa kirjoitettu. Hiukan ollaan jäljessä, viikonloppuna oli muuta tekemistä. Lauantaina keskiyön jälkeen kirjoitin heti tuhat sanaa, mutta loppupäivänä ei ollut sitten aikaa. Aamupäivällä aloitin jo Halloween-bileisiin valmistautumisen, ja paikanpäällä oltiin jo viideltä. Eilen taas sitten tuli nukuttua pitkää, ja jouduin juoksupojaksi kauppaan... Jonkin verran ehdin kuitenkin kirjoittaa. Tarkkoja sanamääriä päiville en osaa sanoa, koska nanon sivut bugittaa, ei ole koko päivänä näyttänyt päivän kirjoitettua sanamäärää. Kokonaismäärä kyllä päivittyy. Tänään, kolmantena päivänä, pitäisi olla jo 5000 sanassa, mutta jäljessä siis ollaan. Tänään olen tainnut kirjoittaa 1400 sanaa, ensimmäisenä päivänä oli se 1000 sanaa, joten eilinen määrä on tainnut olla jotain 1600, eli ihan oikeassa määrässä... Tänään vaan heräsin kauhean myöhään, päätä särki aamulla niin ei tullut herättyä sitten. Huomenna kyllä laitan herätyskellon soimaan, aamulla ehtii kirjoittamaan kun on iltavuoro.

Kiinnostaako jotakuta lukea? Ensimmäinen luku olisi jo valmis. Fanfic tällä kertaa siis kyseessä - valmista maailmaa käytän, mutta hahmot ja ympäristöt ovat omat.