End of the world...?

Well, not quite. But almost.

Kolme kuukautta. Iso-Britannia. Englanti. Meldreth Manor School.

Voin sanoa, että on ollut elämäni upeimmat kolme kuukautta... Ja suurin syy sille on tämä upea, ihana harjoittelupaikka. ♥ Lontoo ja Cambridge oli kiva nähdä, niissä oli kivaa, mutta jos ei jotain hyvää niin miksei jotain huonoakin... Mutta tämä koulu... Meidän luokka, oppilaat ja henkilökunta... Ihania ihmisiä, niin avuliaita ja mukavia, ja oppilaat omia ihania persooniaan... Miten pärjään jatkossa ilman noiden kaikkien ihania hymyjä? ♥

Huomenna on viimeinen päivä... Tänään jo piti tirautella ensimmäiset kyyneleet pienen hyvästelyhetken takia. Entä sitten huomenna...? En halua edes ajatella. ;____;

Ei kyllä yhtään tunnu siltä, että 41 tunnin kuluttua olen Suomessa. Hurjaa. Apua! Sen kai tajuaa vasta sitten, kun pääsee ensimmäisen tutun näkemään.

Tulen niin kaipaamaan tätä paikkaa, ja toivottavasti pääsen vielä joskus käymään täällä, koululla nimenomaan. Mahdollisimman pian tietenkin, että olisi suurin osa näistä oppilaista vielä täällä.

Voih.

"Always, until the end
You'll be my friend"
The Rasmus - Somewhere

^Tuon tekstin kirjoitin korttiin, jonka huomenna annan mun ihanalle bff-poitsulleni. ♥ Voi apua, miten ihana poika :') Tulee niin ikävä...

Bertie Bott's every flavour beans... kinda.

Ai että oli hauskaa. Namnam.
Ah mikä laatu.

Kuviakuvia jeejeejee - ja maailman hienoimmat kengät!!

...ja ne on MUN! MUN! (otsikkoon viitaten.) Kengät siis.

My loves <3

How lovely are they? ♥ Oli ollut mielessä nämä kengät heti ensikohtaamisesta lähtien. ♥

Ja muuta kuvaa sitten... Kävelyä Meldrethissä, ja vierailu taas Lontoossa.

Sicnificant other colour, OPI. Pettymys. Ei ole kynsissä niin lila kuin  pullossa näyttää, enempi pinkki. :/

Neljä viikkoa...

....ja olen jo Suomessa. Ollut muutamankin tunnin. Hurjaa. Apua.
Eilen tajusin kunnolla, miten kova ikävä näitä oppilaita oikein tulee. (The Rasmuksen Somewhere-kappaleella ei toki ollut vaikutusta asiaan...)
Always
Until the end
You'll be my friend
Varsinkin tuota mun bff:ää. ♥

Täällä oli taas soundbeam-sessio tänään. Hauskaa, ja tuo David Jackson on myös kiva mies, ja tuli myös hänelle tänään esiteltyä Suomen lahja maailmalle, Munamies... :D Se on jo hitti näiden oppilaiden keskuudessa. xD

Mutta tulipahan perhanan itsetuntoangstailut taas eilen illalla. Miksi olen tällainen. Ujo paska joka ei saa sanaa suustaan. Saakeli. Kun oliskin ollut niin "helppoo" tutustua näihin työntekijöihin täällä, ja sit olis ollut ihmisiä joiden kanssa hengata ehkä joskus edes vapaa-ajallakin, tai jotain. Tai mistä minä tiedän haluaisiko ne. Mutta kun ei vaan osaa jutella oikein kellekään. Kun ei tiedä mitä sanoa. Kun ei vaan osaa mennä mukaan keskusteluun. Mutta onhan se englanniksi vähän vaikeampaa, kun ei kaikkea ymmärrä. On niin ikävä mun ihania ystäviä, kun ei ole juuri seuraa täällä ollut. Täällä kun on baariin menty tuon kanssa, niin se en ole minä, jonka vuoksi "meillä" on seuraa. Se olen minä kun saan yksin jumittaa ja istua, kun toiselle lirkutellaan, se olen minä kun yksin joutuu tanssimaan. Pikkasen tulee taas silloin tällöin liian ylimääräinen olo. Kun olen väärän näköinen.