Come fly with me: Luku 2

Jäljessä ollaan... Viime viikolla miitissä sain kirjoitettua 4000 sanaa, mutta tällä hetkellä olisi kirittävää melkein 5000 sanaa. Huomenna alkaa yövuorot, ja sitten on vielä miittikin. Josko sitä saisi kirittyä. Puolet jäljellä, aikaa alle puolet.

Huom, suurin osa näistä nimistä muuten on listauksesta, jossa on vähiten käytetyimpiä nimiä (Yhdysvalloissa) eri vuosikymmeniltä. Hehee.

*****

Luku 2.

Ferne oli saanut hyvät päiväunet sen jälkeen, kun Ova oli vienyt tyttärensä muualle puuhailemaan. Se räpytteli silmiään ja hieroskeli tassullaan rähmät silmäkulmistaan. Olisi vielä monen monta tuntia aikaa tässä päivässä, illasta ehtisi vielä lennolle Odessan kanssa, mutta nyt oli vielä aikaa puuhata jotakin vaikkapa muiden lohikäärmeiden kanssa. Ferne oikoi jäseniään ja kapusi pois kolostaan. Oma kolo, sitä Ferne arvosti. Omin käpälin tyttö oli sen kaivanut, mutta se oli sen arvoista. Hän tarvitsi sitä omaa tilaa itselleen, eikä jaksaisi jos joku toinen olisi koko yön potkimassa hänen kylkeään tai kuorsaamassa hänen korvaansa. Sitäkään Ferne ei arvostanut, jos joku kuolasi hänen häntänsä päälle, se kun oli ollut joskus muiden mielestä oivallinen tyyny.

Ferne lähti tassuttelemaan kohti metsää, jossa tiesi muiden leikkivän tai rentoutuvan tähän aikaan. Edettyään pienen matkan jokin vaalea otus lennähti hänen ylitseen, ja Ferneä hymyilytti. No niin, toisella on tänään taas vauhti päällä. Vielä vähän matkaa, ja Ferne näki kahden vihreän, keskikokoisen lohikäärmeen painiskelevan keskellä pientä aukiota, ja tuon vaalean, pienen lohikäärmeen lennähtelevän sikin sokin tuon parivaljakon yllä. Ferne tassutteli rauhalliseen tahtiin melkein painijoiden viereen, ja jäi katselemaan heidän touhujaan. Pienin lohikäärme lennähti yhtäkkiä Fernen pään päälle, ja se katseli Ferneä pää ylösalaisin silmiin.

"Vella, pois sieltä", Ferne naurahti ja pudisteli päätään rivakasti. Vella ei hievahtanutkaan, se vain nauroi ja pärisytti terävää kieltään. Ferne lopetti päänsä heiluttelun, ja Vella hypähti taidokkaalla voltilla hänen eteensä. Pikkulohikäärmeellä oli päänsä päällä jonkintapainen harja, kuin hevosella. Vaalea ja kihara, se toi jo muutenkin ilmeikkään lohikäärmeen kasvoihin vielä sellaisen suloisen lisän, että kepposistaan huolimatta ei Vellalle voinut vihainen olla. Vellalla oli vaaleanruskeat suomut, lyhyet jalat ja pitkähkö keho - korkeutta ei tuolla pienellä otuksella ollut muutamaa kymmentä senttiä enempää, ja takajaloillaan seistessään sillä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Pienikin tuulenvire tai toisen vekkuilijan tökkäisy, ja Vella menettäisi tasapainonsa.

Painiva kaksikko kierähti Fernen ja Vellan eteen - Vella hypähti äkkiä Fernen viereen, jotta ei jäisi noiden alle, ja Ferne nosti oikeaa käpäläänsä ylös, kun toisen pää osui siihen. Noita kahta ei kunnolla erottanut toisistaan, ainakaan silloin, kun ne olivat hiljaa.

"Bliss! Nouse! Nouse!" kähisi alla oleva lohikäärme päällään olevalle.

"Leafy hävisi, taas, Leafy hävisi, hähähää", toinen rallatteli pistävän korkealla äänellä.

"Ja sitten Bliss väistää ja Leafy nousee ylös", Ferne sanoi ja pudisteli päätään. Nuo kaksi olivat kyllä jatkuvasti nujakoimassa, aina jomman kumman piti päästä todistamaan paremmuutensa. Viime aikoina Bliss oli ollut useimmiten niskan päällä, vaikka olikin parivaljakon naarasosapuoli, useimmiten kun uroslohikäärmeet olivat hiukan kookkaampia ja vahvempiakin. Näitä kaksosia kyllä saikin olla jatkuvasti kaitsemassa, vaikka eivät he muille osapuolille harmia aiheuttaneet nujakoillaan. Joskus heitä täytyi muistuttaa jatkamaan sitä, mitä he nyt ikinä olivatkaan tekemässä. Tälläkin hetkellä muutaman metrin päässä oli suuri multakasa, ja sen vieressä kasvava kuoppa. Kaksoset olivat ilmeisesti olleet kaivamassa jotain, ja voi hyvällä tuurilla arvata oikein, jos on veikannut toisen potkaisseen multaa toisen silmille ihan vain vitsillä. Ja siitäkös se nujakointi ja painiminen alkaisi.

"Mitä teillä tällä kertaa jäi kesken?" Ferne kysyi ja katsoi sekä kaksosia että Vellaa, jos joku heistä osaisi vastata. Vella alkoi nyökytellä päätään pitkän kaulansa varassa.

"Juu, kaivelemassa tuolla oltiin, minä myös autoin, joo, Vella auttoi, auttoi kaivamaan kuoppaa, pitää saada hautomo, sinne saadaan munia sitten, juu, Vella auttoi!" pikkuinen Vella nyökytteli, ja Ferne hymyili. Vai niin, joku on taas muninut munan tai useamman, ja ne pitäisi saada maan alle haudottavaksi. Toiset hautoivat niitä itse, mutta jotkin lohikäärmelajit hoitivat poikasensa aivan yksin, ja silloin auttoi kuopan kaivaminen. Pääsisipä sitten lohikäärmeäiti muuallekin, eikä tarvitsisi jatkuvasti maata aloillaan. Multakuoppaa kävi kyllä joku silloin tällöin lämmittämässä pienellä tulihenkäyksellä, mutta jatkuvasti sen päällä ei tarvinnut sentään olla.

”Jaaha, pitääkö sitä taas auttaa itsekin?” Ferne kysäisi ja vilkaisi tekeytyvään kuoppaan päin. Kaikki kolme, Bliss, Leafy ja Vella alkoivat hymyillä kaikki niin nätisti kuin kukin lajiltaan ja purukalustonsa rakenteeltaan pystyi, ja no, oli sitä rumempiakin hymyjä nähty. Bliss ja Leafy nyökkäilivät sitten rauhallisesti, kun taas Vellan pää heilui ylös alas kuin vieteriukolla. Ferne nosti takamuksensa maasta ja lähti tallustamaan kohti kuoppaa, ja kolmikko lähti hänen peräänsä – Vella tosin kipitti nopeasti hänen häntänsä päähän ja kulki siinä mukana. Tämä ei Ferneä haitannut, ennen kuin hän oli kuopan reunalla.

”Nyt Vellan kannattaisi hypätä pois, ellei halua hautautua maahan”, Ferne antoi pikkuiselle vinkiksi, ja tämä totteli nätisti. Fernen hännän päästä se loikkasi parilla siiven iskulla Blissin pään päälle, joka oli käynyt oikein rennosti lekottelemaan – hienohelma ei halunnut sotkea yhtään enempää kynnenalusiaan. Hassu neitolohikäärme hänkin oli, mielellään paini veljensä kanssa ja joskus toimi painiin haastajanakin, mutta kaikki liian likainen touhu oli vain liikaa. Hänen mielestään Ferne sai aivan oikeutetusti olla multatouhuissa, olihan hän sentään täysin musta, eivätkä pienet likalaikut hänessä edes näkyisi. Niinpä useimmiten Bliss-neiti oli sivussa, kun muut tekivät likaista työtä.

Ferne hypähti kuoppaan, se oli noin kolmekymmentä senttimetriä syvä. Ei siis vielä lainkaan tarpeeksi syvä siihen tarkoitukseen, johon sitä oltiin kaivamassa. Ferne mittaili kuopan reunoja katseellaan. Hän katsoi oikealle, sitten vasemmalle. Ferne asetti häntänsä aivan kiinni kuopan reunaan, ja pisti töpinäksi. Niin outoa kuin se olikin, ja mahdottoman oloista tarkastellen Fernen fysiikkaa, alkoi Ferne pyöriä villisti, periaatteessa jahdaten omaa häntäänsä. Ensin kuoppa laajeni, ja sitten se alkoi pikkuhiljaa syventyä. Muut hurrasivat vieressä, vaikka Ferne ei sitä kuullut, hän oli mullassa yltäpäältä koko neiti. Pikkuhiljaa Ferne hidasti, hänen täytyi toki tarkistaa, mikäli kuoppa alkaisi jo olla sopivan kokoinen. Pysähdyttyään hän pudisteli multaa suomuistaan, ja katseli sitten kuopan reunoja, ja mittaili syvyyttä. Se kapusi ylös kuopan reunaa pitkin, ja istahti reteästi takamukselleen. Ferne vilkaisi kysyvästi ystäviään – he nyökkäilivät hyväksyvästi. Ilmeisesti tämä oli nyt sitten tarpeeksi syvä ja leveä tarkoitustaan varten. Muut toki kiittelivät, vaikka jälleen Ferne oli hiukan turhautunut, että hän teki melkeinpä alusta loppuun sellaisen asian, johon oli jotkut muut lohikäärmeet nakitettu. Tällä kertaa peräti kaksi, tai ehkä kolmekin, mikäli Vellankin saattoi ottaa lukuun. Vella olisi voinut toimia porana – se pystyi tekemään pehmeään maahan pieniä tunneleita, halutessaan hyvin syviäkin. Jos se olisi muutaman tunnelin tehnyt, niin johan siinä olisi ollut iso työ jo tehty, ja Bliss olisi Leafyn kanssa voinut jatkaa loppuun. Mutta näin taas tällä kertaa. Sille nyt ei voinut mitään, että Ferne oli liiankin kiltti ja avulias, mutta mitähän sellaiselle kylälle tapahtuisi, jossa olisi Yön raivo, joka ei olisi lainkaan yhteistyökykyinen, ja ehkä jopa todella aggressiivinen, ilkeä ja julma? Toisaalta, ei Ferne uskonut sellaisia Yön raivoja olevan olemassakaan, jos niitä nyt edes oli… Eihän hänenkään luonteessaan ollut mitään sellaista, joka mitään pahuutta enteilisi. Kylässä asui muutenkin hyvin ystävällisiä lohikäärmeitä, sillä heitä ei uhattu täällä millään lailla. He olivat yhtä paljon tervetulleita Rampaalan kylään asumaan, kuin kuka tahansa muukin.

”No niin, homma on hoidettu, joko voidaan ottaa rennosti?” haukotteli Bliss nousten istumaan, ja oli puhdistavinaan käpäliään – todellisuudessahan hän ei ollut ehtinyt niitä kovin paljon liata, ja varmasti osa mullasta oli painin tuoksinnassa lennähtänytkin jo pois. Ja johan neidillä oli aikaa tehdä itselleen manikyyri sillä aikaa, kun Ferne viimeisteli heidän hommiaan.
”No sinäpä olit vasta reipas, oikein paljon kiitoksia!” murahti Leafy siskolleen. Bliss vain näytti kieltään, ja Leafy kumartui ja näin ollen oli jo valmis hyökkäämään uuteen painiotteluun. Voihan sisko, kun osasikin olla tuollainen hienohelma!
Ferne pudisteli päätään ja huokaisi.

”Leafy, ei nyt. Jos mennään vaikka vähän lennolle ja uimaan, minä nyt ainakin kaipaan puhdistautumista, jos te muut ette…” hän sanoi ja nousi seisaalleen. Hän odotti, että muutkin asettautuivat lähtövalmiuteen, ja ponkaisi sitten vauhdikkaasti suoraan ylöspäin. Muut tulivat perässä, mutta Ferne oli jo kaukana taivaalla, kun hän viimein kääntyi katsomaan kuinka muut vasta ohittivat puiden latvustoa. Hän alkoi sinkoilla taivaalla odotellessaan jo melkein kärsimättömänä muita, välillä hän lennähti alas muita vastaan, ja sitten taas takaisin ylös hulmuttaen Vellan vaaleita harjaksia. Vaaleat suortuvat sotkeutuivat pikkuisen lohikäärmeen silmien eteen, ja tämä heitti pari volttia tai silmukkaa ilmassa, ja aiemmin hänen takanaan lentävät kaksoset singahtivat hänen ohitseen niin lujaa, kuin pystyivät. Vauhti ei kuitenkaan huumaava ollut, he eivät olleet niitä nopeimpia lohikäärmeitä.

Lopulta, kun Ferne oli kierrellyt jo hetkisen korkeuksissa saavuttivat muut hänet. Paikallaan lentäminen oli Fernelle helpointa tästä joukkiosta, ja hän tiesi lähteä jatkamaan eteenpäin. Koko joukkio lensi jonkin matkaa kohti pientä kivikkoista kohtaa, johon voisi mennä vaikka lekottelemaankin, ottamaan ikään kuin aurinkoa. Sitä Bliss nyt ainakin kaipasi, ei Ferne sellaisesta sinänsä välittänyt. Hän oli kuitenkin kauttaaltaan musta, joten liiallinen auringonpaiste alkaisi ajan myötä tuntua jo ikävältä. Hän otti kivillä paistattelun siis ihan vain levon kannalta, uidessa ja kalojen perässä sinkoillessa voisi väsyäkin. Kyseisessä kivikossa saisi kuitenkin olla aivan rauhassa, ainakaan heti edes Ferneä ei tultaisi hätyyttelemään auttamaan jossakin työssä, kuten yleensä hänen rentoutuessaan tuppasi käymään...

Hitaasti nelikko laskeutui kukin oman kivensä päälle - Ferne tarvitsi itselleen isoimman kiven, Vella hypähti tottuneesti pienelle, litteälle kivelle ja Leafy laskeutui myös melko suurelle kivelle, tosin siskonsa lensi otusta päin ja Leafy joutui hyppäämään hiukan pienemmälle kivelle estääkseen veteen putoamisen. Leafy katsoi murhaavasti sisartaan, ja hyppäsi sitten kömpelösti korkealle, ja upposi kuono edellä veteen. Ferne näki kuinka sujuvasti Leafy kierteli ja kaarteli kiviä, jotka olivat melkein kuin pylväitä. Ne eivät olleet siis kallioita, joiden huiput olivat juuri ja juuri veden pinnalla, vaan ne olivat ajan myötä muodostuneet jostain syystä tuollaisiksi pylväsmäisiksi rakennelmiksi. Oli toki vaarana, että mitä kapeampi pylvään varsi oli veden pinnassa olevan osaan verrattuna, sitä suurempi oli mahdollisuus kiven murtumiseen ja hajoamiseen palasiksi.

Hetken kuluttua Leafy kapusi takaisin kivensä päälle naama täynnä pitkulaista, vihreää ja limaista levää.
”Herkkuu!” huudahti Vella, ja loikkasi äkkiä Leafyn kivelle, ennen kuin tämä oli edes päässyt kunnolla asettumaan takaisin mukavaan asentoon. Vella nappasi levän hampaisiinsa ja imaisi kaiken hetkessä suuhunsa – hämmentävää, miten paljon mitä tahansa ruuan tapaista mahtuikaan noin pieneen otukseen. Tämä ei Leafya tietenkään haitannut, hän oli vain vahingossa takertunut leviin, joka nyt vain sattui olemaan Vellan herkkua.

”Vella sai herkkua, nom nom nom! Hyvää levää oli, Vellan herkkua, levää, hyvää oli, joo!” Vella selitti intoillen ja maiskutteli suullaan, ja lipoi vielä pitkällä kielellään melkein koko naamaansa. Lipaisipa pikkuinen vielä Leafynkin naamaa, siihen kun oli jäänyt vielä pieniä levän jäämiä.

Ferneä nauratti Vellan selitysnopeus, pikkuinen pystyi selostamaan jatkuvasti jotain jos vain sai suunvuoron, välillä toistellen samoja sanoja, mutta silti pystyen muodostamaan jonkun lähes järkevän lauseen. Kylän kuuluisa kirjailija, Oar Minnow, pystyisi kirjoittamaan kuukaudessa huikean pitkän kirjan, vaikka se olisikin vain ja ainoastaan Vellan monologia koko pätkä. Heh, hassu otus, sitä Vella kyllä oli, mutta kuitenkin niin rakastettava!

Nyt myös Ferne sukelsi veteen. Sen hän tosin teki hiukan suurieleisemmin, kuin Leafyn huomaamattomampi sukellus - tapansa mukaan Ferne ponkaisi todella korkealle lentoon, ja useasta kymmenestä metristä lähti sitten sukeltamaan alas päin. Fernen vauhti hänen saavuttaessaan veden pinta oli monta kymmentä kilometriä tunnissa, ja molskahdus oli suuri ja mahtava. Kukaan ei kuitenkaan kastunut, sillä Ferne tähtäsi melko kauas kaveruksistaan, hän myös halusi päätöksellään minimoida kivikon sortumisen mahdollisuuden. Meri oli syvä, ja Ferne sukelsi ja sukelsi aina vain, kunnes saavutti pohjan. Siellä hän uiskenteli hetken, aivan meren pohjan tuntumassa, ja nappasi lopulta eteensä sattuneen suuren puskan, johon oli tarttunut suuria määriä simpukoita. Puska irtosi molskahtaen, kun Ferne sitä hennosti veti. Tästä tulisi herkkuja myös muille, mutta Ferne aikoi pitää puolensa. Pikkuhiljaa Ferne lähti polskimaan ylös, kohti pintaa, ja näki jo kaukaa kuinka Bliss oli myös jo uskaltautunut veteen jahtailemaan pikkukaloja. Näytti kuitenkin siltä, että neitonen luovutti melko nopeasti, vaikka hän olikin ketterämpi vedessä kuin maan päällä neljällä jalalla. Kyllä hän kohta yrittäisi uudestaan, kunhan tarpeeksi suuri parvi kaloja uskaltautuisi tarpeeksi lähelle. Kaipa Bliss oli poiminut sentään jonkin verran houkuttimia, joitakin pikkumurusia, kenties levää, jota pikkukalat sitten lähtisivät napsimaan veden pinnasta. Siitä olisi Blissin sitten helppo kaapaista kalaa kynsillään ilmaan, ja napata alas päin putoavat kalat suuhunsa.

Ferne kapusi omalle kivelleen, ja alkoi irrotella varovasti hampaillaan simpukoita puskasta. Hän heitteli aina välillä muutaman simpukan muille nälkäisille, mutta avaamiset saivat he hoitaa aivan itse. Ei hän sentään nyt mikään viiden tähden ravintola ollut, hotelli täysihoidolla, tai muutakaan. Eikä kukaan valittanut, kiittivät vain herkullisista simpukoista. Voi, jos osan näistä veisikin kylään, joku taitava ruuanlaittaja varmaankin maustaisi näistä jotakin todella herkullista...! Mutta menivätpä simpukat näinkin, yksinkertaisina, herkkuahan nämä olivat.

"Ai että, Vella tykkää simpukoista, tykkää tykkää, kovin! Oikein kovasti, herkkua on, nam nam nam, Ferne on kiva, kiitos Ferne, nam, Vella tykkää syödä, Ferne on niin ystävällinen, nammm!" Vella alkoi jälleen ylistää, kylläpä pikkuneitiin ruokaa mahtui. Olisi varmaan syönyt kerralla hevosen, jos se vain olisi mukavan makuinen. Nami nami ja niin edelleen, kyllä toiselle kelpasi. Voi Vella.

Myös Bliss ja Leafy näyttivät nauttivan täysin suomuin yllättävästä tarjoilusta. Simpukoita löytyi useimmiten vain niin syvältä kuin Ferne oli nyt hakenut, ja näin syvälle päästäkseen oli tietenkin lennettävä melkoisen pitkälle. Aivan Rampaalan saaren läheisyydestä ei siis tätä herkkua löytänyt, ja suuren, kylällekin riittävän määrän metsästäminen saattoi vaatia useammankin reissun. Mutta silti, silloin tällöin suurempi lohikäärmejoukkio lähti herkkua hakemaan, ja nopeimmat sukeltajat etsivät simpukat pohjasta, kun taas parhaat lentäjät ramppasivat kylän ja syvien vesien väliä kantaen mukanaan niin paljon simpukoita, kuin pystyivät. Näitä reissuja kuitenkin tehtiin harvemmin, ja useimmiten kylässä pitäydyttiin pienen matkan kalastusreissuissa, joihin ihmisetkin pystyivät laivoillaan, veneillään ja verkoillaan osallistumaan. Mutta tällaisessa herkuttelussa ei nelikko nähnyt mitään väärää, se oli kuitenkin vain yksi puska ja parikymmentä simpukkaa, siitä ei tavallisestikaan söisi kuin pari ihmistä, ja lohikäärmeet saivat tuosta määrästä vain pienen maistiaisen. Mahaansa ei simpukoilla saanut täyteen, ei sitten millään. Ellei jostain sitten joskus löytyisi joku monsterisimpukka, joka oli niin suuri, että siitä söisi koko kylä. No, sellaista ei nyt kuitenkaan ollut näkyvissä, joten maistiaisiin oli tyytyminen.

Aikansa nelikko uiskenteli ja herkutteli, Fernekin sai itsensä viimeistäkin suomuaan myöten putipuhtaaksi. Aurinkokin alkoi jo laskea, eikä kukaan tuntenut oloaan tukalaksi, enää ei ollut kuumakaan – tosin Rampaalan ympäristössä harvoin oli sellaista keliä, jota olisi kuumaksi voinut luonnehtia. Aurinko sentään ei porottanut suoraan päin enää. Hetken siis voisi lekotella ja rentoutua, mutta olisi hyvä lähteä takaisin vielä valoisan aikaan. Pimeässä ei ollut aina kovin mukavaa lentää, eihän lohikäärmeisiin ollut rakennettu minkäänlaista valaistusjärjestelmää, eikä kaikkien lajien pimeännäkö ollut mikään paras laatuaan. Lopulta, kun aurinko jaksoi vielä joitakin säteitä kantaa meren takaa, lähtivät kaikki neljä lohikäärmettä liitelemään kohti Rampaalaa. Kaikki ottivat matkanteon rennosti, joten aikaa kyllä kului, ja lopulta saarelle saavuttuaan joutui Fernekin etsiä kolosensa melkeinpä käpäläkopelolla, niin hämärää alkoi jo olla. Muut etsiytyivät omiin koloihinsa muualle, ja Fernellä näkyi edessään jo hyytävän pimeä meri. Pimeys imaisi säteet itseensä, ja pian taivaalla alkoi tuikkia tuhatkunta tähteä. Niitä Ferne ihasteli pitkään, kun ei unikaan heti tullut.

Niin suuri oli maailma, mutta niin vähän Ferne siitä tiesi. Mitä oman kylän ulkopuolella edes oli? Miten kauas täytyisi matkustaa, ennen kuin muita populaatioita löytyisi? Laivalla matkustaminen oli ihmisille joskus vaarallista, sillä uhkana olivat suuret myrskyt. Niitä ei voinut millään ennustaa, ja vaikka edeltä olisikin joku lohikäärme lentänyt, niin takaisin kääntyminen oli jo liian myöhäistä. Kaikki laivat eivät palanneet. Saattoihan toki olla niin, että ne olivat päässeet perille, mutta eivät halunneet enää takaisin? Jospa jossakin kaukana oli paljon parempi elää? Olisihan se ollut hyvä kertoa tästä paikasta muillekin, mutta niin se vain oli, matka saattoi olla liian pitkä, tai viestinviejän vene oli uponnut… Tai jos matkaajat olivat lähteneet takaisin, ja olivat eksyneet, tai menehtyneet?

Niin ne päivät vain kuluivat. Samaa toistoa hyvin pitkälti päivästä toiseen. Ferne kalasti, ui, auttoi maatöissä, auttoi ruuankin kypsennyksessä. Useimmat päivät olivat kuitenkin okein mukavia, vaikka välillä tyttö turhautukin kaikkeen auttamiseen. Kyllä tässä kylässä sentään onnellinen pystyi olemaan, aivan helposti.