Huom, suurin osa näistä nimistä muuten on listauksesta, jossa on vähiten käytetyimpiä nimiä (Yhdysvalloissa) eri vuosikymmeniltä. Hehee.
*****
Luku 2.
Ferne oli saanut hyvät päiväunet sen jälkeen, kun Ova oli
vienyt tyttärensä muualle puuhailemaan. Se räpytteli silmiään ja hieroskeli
tassullaan rähmät silmäkulmistaan. Olisi vielä monen monta tuntia aikaa tässä
päivässä, illasta ehtisi vielä lennolle Odessan kanssa, mutta nyt oli vielä
aikaa puuhata jotakin vaikkapa muiden lohikäärmeiden kanssa. Ferne oikoi
jäseniään ja kapusi pois kolostaan. Oma kolo, sitä Ferne arvosti. Omin käpälin
tyttö oli sen kaivanut, mutta se oli sen arvoista. Hän tarvitsi sitä omaa tilaa
itselleen, eikä jaksaisi jos joku toinen olisi koko yön potkimassa hänen
kylkeään tai kuorsaamassa hänen korvaansa. Sitäkään Ferne ei arvostanut, jos
joku kuolasi hänen häntänsä päälle, se kun oli ollut joskus muiden mielestä
oivallinen tyyny.
Ferne lähti tassuttelemaan kohti metsää, jossa tiesi muiden
leikkivän tai rentoutuvan tähän aikaan. Edettyään pienen matkan jokin vaalea
otus lennähti hänen ylitseen, ja Ferneä hymyilytti. No niin, toisella on tänään
taas vauhti päällä. Vielä vähän matkaa, ja Ferne näki kahden vihreän,
keskikokoisen lohikäärmeen painiskelevan keskellä pientä aukiota, ja tuon
vaalean, pienen lohikäärmeen lennähtelevän sikin sokin tuon parivaljakon yllä.
Ferne tassutteli rauhalliseen tahtiin melkein painijoiden viereen, ja jäi
katselemaan heidän touhujaan. Pienin lohikäärme lennähti yhtäkkiä Fernen pään
päälle, ja se katseli Ferneä pää ylösalaisin silmiin.
"Vella, pois sieltä", Ferne naurahti ja pudisteli
päätään rivakasti. Vella ei hievahtanutkaan, se vain nauroi ja pärisytti
terävää kieltään. Ferne lopetti päänsä heiluttelun, ja Vella hypähti
taidokkaalla voltilla hänen eteensä. Pikkulohikäärmeellä oli päänsä päällä
jonkintapainen harja, kuin hevosella. Vaalea ja kihara, se toi jo muutenkin
ilmeikkään lohikäärmeen kasvoihin vielä sellaisen suloisen lisän, että
kepposistaan huolimatta ei Vellalle voinut vihainen olla. Vellalla oli
vaaleanruskeat suomut, lyhyet jalat ja pitkähkö keho - korkeutta ei tuolla
pienellä otuksella ollut muutamaa kymmentä senttiä enempää, ja takajaloillaan
seistessään sillä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Pienikin tuulenvire tai toisen
vekkuilijan tökkäisy, ja Vella menettäisi tasapainonsa.
Painiva kaksikko kierähti Fernen ja Vellan eteen - Vella
hypähti äkkiä Fernen viereen, jotta ei jäisi noiden alle, ja Ferne nosti oikeaa
käpäläänsä ylös, kun toisen pää osui siihen. Noita kahta ei kunnolla erottanut
toisistaan, ainakaan silloin, kun ne olivat hiljaa.
"Bliss! Nouse! Nouse!" kähisi alla oleva
lohikäärme päällään olevalle.
"Leafy hävisi, taas, Leafy hävisi, hähähää",
toinen rallatteli pistävän korkealla äänellä.
"Ja sitten Bliss väistää ja Leafy nousee ylös",
Ferne sanoi ja pudisteli päätään. Nuo kaksi olivat kyllä jatkuvasti
nujakoimassa, aina jomman kumman piti päästä todistamaan paremmuutensa. Viime
aikoina Bliss oli ollut useimmiten niskan päällä, vaikka olikin parivaljakon
naarasosapuoli, useimmiten kun uroslohikäärmeet olivat hiukan kookkaampia ja
vahvempiakin. Näitä kaksosia kyllä saikin olla jatkuvasti kaitsemassa, vaikka
eivät he muille osapuolille harmia aiheuttaneet nujakoillaan. Joskus heitä
täytyi muistuttaa jatkamaan sitä, mitä he nyt ikinä olivatkaan tekemässä.
Tälläkin hetkellä muutaman metrin päässä oli suuri multakasa, ja sen vieressä
kasvava kuoppa. Kaksoset olivat ilmeisesti olleet kaivamassa jotain, ja voi
hyvällä tuurilla arvata oikein, jos on veikannut toisen potkaisseen multaa
toisen silmille ihan vain vitsillä. Ja siitäkös se nujakointi ja painiminen
alkaisi.
"Mitä teillä tällä kertaa jäi kesken?" Ferne kysyi
ja katsoi sekä kaksosia että Vellaa, jos joku heistä osaisi vastata. Vella
alkoi nyökytellä päätään pitkän kaulansa varassa.
"Juu, kaivelemassa tuolla oltiin, minä myös autoin,
joo, Vella auttoi, auttoi kaivamaan kuoppaa, pitää saada hautomo, sinne saadaan
munia sitten, juu, Vella auttoi!" pikkuinen Vella nyökytteli, ja Ferne
hymyili. Vai niin, joku on taas muninut munan tai useamman, ja ne pitäisi saada
maan alle haudottavaksi. Toiset hautoivat niitä itse, mutta jotkin
lohikäärmelajit hoitivat poikasensa aivan yksin, ja silloin auttoi kuopan
kaivaminen. Pääsisipä sitten lohikäärmeäiti muuallekin, eikä tarvitsisi
jatkuvasti maata aloillaan. Multakuoppaa kävi kyllä joku silloin tällöin
lämmittämässä pienellä tulihenkäyksellä, mutta jatkuvasti sen päällä ei
tarvinnut sentään olla.
”Jaaha, pitääkö sitä taas auttaa itsekin?” Ferne kysäisi ja
vilkaisi tekeytyvään kuoppaan päin. Kaikki kolme, Bliss, Leafy ja Vella alkoivat
hymyillä kaikki niin nätisti kuin kukin lajiltaan ja purukalustonsa
rakenteeltaan pystyi, ja no, oli sitä rumempiakin hymyjä nähty. Bliss ja Leafy
nyökkäilivät sitten rauhallisesti, kun taas Vellan pää heilui ylös alas kuin
vieteriukolla. Ferne nosti takamuksensa maasta ja lähti tallustamaan kohti
kuoppaa, ja kolmikko lähti hänen peräänsä – Vella tosin kipitti nopeasti hänen
häntänsä päähän ja kulki siinä mukana. Tämä ei Ferneä haitannut, ennen kuin hän
oli kuopan reunalla.
”Nyt Vellan kannattaisi hypätä pois, ellei halua hautautua
maahan”, Ferne antoi pikkuiselle vinkiksi, ja tämä totteli nätisti. Fernen
hännän päästä se loikkasi parilla siiven iskulla Blissin pään päälle, joka oli
käynyt oikein rennosti lekottelemaan – hienohelma ei halunnut sotkea yhtään
enempää kynnenalusiaan. Hassu neitolohikäärme hänkin oli, mielellään paini
veljensä kanssa ja joskus toimi painiin haastajanakin, mutta kaikki liian
likainen touhu oli vain liikaa. Hänen mielestään Ferne sai aivan oikeutetusti
olla multatouhuissa, olihan hän sentään täysin musta, eivätkä pienet likalaikut
hänessä edes näkyisi. Niinpä useimmiten Bliss-neiti oli sivussa, kun muut
tekivät likaista työtä.
Ferne hypähti kuoppaan, se oli noin kolmekymmentä
senttimetriä syvä. Ei siis vielä lainkaan tarpeeksi syvä siihen tarkoitukseen,
johon sitä oltiin kaivamassa. Ferne mittaili kuopan reunoja katseellaan. Hän
katsoi oikealle, sitten vasemmalle. Ferne asetti häntänsä aivan kiinni kuopan
reunaan, ja pisti töpinäksi. Niin outoa kuin se olikin, ja mahdottoman oloista
tarkastellen Fernen fysiikkaa, alkoi Ferne pyöriä villisti, periaatteessa
jahdaten omaa häntäänsä. Ensin kuoppa laajeni, ja sitten se alkoi pikkuhiljaa
syventyä. Muut hurrasivat vieressä, vaikka Ferne ei sitä kuullut, hän oli
mullassa yltäpäältä koko neiti. Pikkuhiljaa Ferne hidasti, hänen täytyi toki
tarkistaa, mikäli kuoppa alkaisi jo olla sopivan kokoinen. Pysähdyttyään hän
pudisteli multaa suomuistaan, ja katseli sitten kuopan reunoja, ja mittaili
syvyyttä. Se kapusi ylös kuopan reunaa pitkin, ja istahti reteästi
takamukselleen. Ferne vilkaisi kysyvästi ystäviään – he nyökkäilivät
hyväksyvästi. Ilmeisesti tämä oli nyt sitten tarpeeksi syvä ja leveä
tarkoitustaan varten. Muut toki kiittelivät, vaikka jälleen Ferne oli hiukan
turhautunut, että hän teki melkeinpä alusta loppuun sellaisen asian, johon oli
jotkut muut lohikäärmeet nakitettu. Tällä kertaa peräti kaksi, tai ehkä
kolmekin, mikäli Vellankin saattoi ottaa lukuun. Vella olisi voinut toimia
porana – se pystyi tekemään pehmeään maahan pieniä tunneleita, halutessaan
hyvin syviäkin. Jos se olisi muutaman tunnelin tehnyt, niin johan siinä olisi
ollut iso työ jo tehty, ja Bliss olisi Leafyn kanssa voinut jatkaa loppuun.
Mutta näin taas tällä kertaa. Sille nyt ei voinut mitään, että Ferne oli liiankin
kiltti ja avulias, mutta mitähän sellaiselle kylälle tapahtuisi, jossa olisi
Yön raivo, joka ei olisi lainkaan yhteistyökykyinen, ja ehkä jopa todella
aggressiivinen, ilkeä ja julma? Toisaalta, ei Ferne uskonut sellaisia Yön
raivoja olevan olemassakaan, jos niitä nyt edes oli… Eihän hänenkään
luonteessaan ollut mitään sellaista, joka mitään pahuutta enteilisi. Kylässä
asui muutenkin hyvin ystävällisiä lohikäärmeitä, sillä heitä ei uhattu täällä
millään lailla. He olivat yhtä paljon tervetulleita Rampaalan kylään asumaan,
kuin kuka tahansa muukin.
”No niin, homma on hoidettu, joko voidaan ottaa rennosti?”
haukotteli Bliss nousten istumaan, ja oli puhdistavinaan käpäliään –
todellisuudessahan hän ei ollut ehtinyt niitä kovin paljon liata, ja varmasti
osa mullasta oli painin tuoksinnassa lennähtänytkin jo pois. Ja johan neidillä
oli aikaa tehdä itselleen manikyyri sillä aikaa, kun Ferne viimeisteli heidän
hommiaan.
”No sinäpä olit vasta reipas, oikein paljon kiitoksia!” murahti Leafy siskolleen. Bliss vain näytti kieltään, ja Leafy kumartui ja näin ollen oli jo valmis hyökkäämään uuteen painiotteluun. Voihan sisko, kun osasikin olla tuollainen hienohelma!
Ferne pudisteli päätään ja huokaisi.
”No sinäpä olit vasta reipas, oikein paljon kiitoksia!” murahti Leafy siskolleen. Bliss vain näytti kieltään, ja Leafy kumartui ja näin ollen oli jo valmis hyökkäämään uuteen painiotteluun. Voihan sisko, kun osasikin olla tuollainen hienohelma!
Ferne pudisteli päätään ja huokaisi.
”Leafy, ei nyt. Jos mennään vaikka vähän lennolle ja uimaan,
minä nyt ainakin kaipaan puhdistautumista, jos te muut ette…” hän sanoi ja
nousi seisaalleen. Hän odotti, että muutkin asettautuivat lähtövalmiuteen, ja
ponkaisi sitten vauhdikkaasti suoraan ylöspäin. Muut tulivat perässä, mutta
Ferne oli jo kaukana taivaalla, kun hän viimein kääntyi katsomaan kuinka muut
vasta ohittivat puiden latvustoa. Hän alkoi sinkoilla taivaalla odotellessaan
jo melkein kärsimättömänä muita, välillä hän lennähti alas muita vastaan, ja
sitten taas takaisin ylös hulmuttaen Vellan vaaleita harjaksia. Vaaleat
suortuvat sotkeutuivat pikkuisen lohikäärmeen silmien eteen, ja tämä heitti
pari volttia tai silmukkaa ilmassa, ja aiemmin hänen takanaan lentävät kaksoset
singahtivat hänen ohitseen niin lujaa, kuin pystyivät. Vauhti ei kuitenkaan
huumaava ollut, he eivät olleet niitä nopeimpia lohikäärmeitä.
Lopulta, kun Ferne oli kierrellyt jo hetkisen korkeuksissa
saavuttivat muut hänet. Paikallaan lentäminen oli Fernelle helpointa tästä
joukkiosta, ja hän tiesi lähteä jatkamaan eteenpäin. Koko joukkio lensi jonkin
matkaa kohti pientä kivikkoista kohtaa, johon voisi mennä vaikka
lekottelemaankin, ottamaan ikään kuin aurinkoa. Sitä Bliss nyt ainakin kaipasi,
ei Ferne sellaisesta sinänsä välittänyt. Hän oli kuitenkin kauttaaltaan musta,
joten liiallinen auringonpaiste alkaisi ajan myötä tuntua jo ikävältä. Hän otti
kivillä paistattelun siis ihan vain levon kannalta, uidessa ja kalojen perässä
sinkoillessa voisi väsyäkin. Kyseisessä kivikossa saisi kuitenkin olla aivan
rauhassa, ainakaan heti edes Ferneä ei tultaisi hätyyttelemään auttamaan
jossakin työssä, kuten yleensä hänen rentoutuessaan tuppasi käymään...
Hitaasti nelikko laskeutui kukin oman kivensä päälle - Ferne
tarvitsi itselleen isoimman kiven, Vella hypähti tottuneesti pienelle,
litteälle kivelle ja Leafy laskeutui myös melko suurelle kivelle, tosin
siskonsa lensi otusta päin ja Leafy joutui hyppäämään hiukan pienemmälle
kivelle estääkseen veteen putoamisen. Leafy katsoi murhaavasti sisartaan, ja
hyppäsi sitten kömpelösti korkealle, ja upposi kuono edellä veteen. Ferne näki
kuinka sujuvasti Leafy kierteli ja kaarteli kiviä, jotka olivat melkein kuin
pylväitä. Ne eivät olleet siis kallioita, joiden huiput olivat juuri ja juuri
veden pinnalla, vaan ne olivat ajan myötä muodostuneet jostain syystä
tuollaisiksi pylväsmäisiksi rakennelmiksi. Oli toki vaarana, että mitä kapeampi
pylvään varsi oli veden pinnassa olevan osaan verrattuna, sitä suurempi oli
mahdollisuus kiven murtumiseen ja hajoamiseen palasiksi.
Hetken kuluttua Leafy kapusi takaisin kivensä päälle naama
täynnä pitkulaista, vihreää ja limaista levää.
”Herkkuu!” huudahti Vella, ja loikkasi äkkiä Leafyn kivelle, ennen kuin tämä oli edes päässyt kunnolla asettumaan takaisin mukavaan asentoon. Vella nappasi levän hampaisiinsa ja imaisi kaiken hetkessä suuhunsa – hämmentävää, miten paljon mitä tahansa ruuan tapaista mahtuikaan noin pieneen otukseen. Tämä ei Leafya tietenkään haitannut, hän oli vain vahingossa takertunut leviin, joka nyt vain sattui olemaan Vellan herkkua.
”Herkkuu!” huudahti Vella, ja loikkasi äkkiä Leafyn kivelle, ennen kuin tämä oli edes päässyt kunnolla asettumaan takaisin mukavaan asentoon. Vella nappasi levän hampaisiinsa ja imaisi kaiken hetkessä suuhunsa – hämmentävää, miten paljon mitä tahansa ruuan tapaista mahtuikaan noin pieneen otukseen. Tämä ei Leafya tietenkään haitannut, hän oli vain vahingossa takertunut leviin, joka nyt vain sattui olemaan Vellan herkkua.
”Vella sai herkkua, nom nom nom! Hyvää levää oli, Vellan
herkkua, levää, hyvää oli, joo!” Vella selitti intoillen ja maiskutteli
suullaan, ja lipoi vielä pitkällä kielellään melkein koko naamaansa. Lipaisipa
pikkuinen vielä Leafynkin naamaa, siihen kun oli jäänyt vielä pieniä levän
jäämiä.
Ferneä nauratti Vellan selitysnopeus, pikkuinen pystyi
selostamaan jatkuvasti jotain jos vain sai suunvuoron, välillä toistellen
samoja sanoja, mutta silti pystyen muodostamaan jonkun lähes järkevän lauseen.
Kylän kuuluisa kirjailija, Oar Minnow, pystyisi kirjoittamaan kuukaudessa
huikean pitkän kirjan, vaikka se olisikin vain ja ainoastaan Vellan monologia
koko pätkä. Heh, hassu otus, sitä Vella kyllä oli, mutta kuitenkin niin
rakastettava!
Nyt myös Ferne sukelsi veteen. Sen hän tosin teki hiukan
suurieleisemmin, kuin Leafyn huomaamattomampi sukellus - tapansa mukaan Ferne
ponkaisi todella korkealle lentoon, ja useasta kymmenestä metristä lähti sitten
sukeltamaan alas päin. Fernen vauhti hänen saavuttaessaan veden pinta oli monta
kymmentä kilometriä tunnissa, ja molskahdus oli suuri ja mahtava. Kukaan ei
kuitenkaan kastunut, sillä Ferne tähtäsi melko kauas kaveruksistaan, hän myös
halusi päätöksellään minimoida kivikon sortumisen mahdollisuuden. Meri oli
syvä, ja Ferne sukelsi ja sukelsi aina vain, kunnes saavutti pohjan. Siellä hän
uiskenteli hetken, aivan meren pohjan tuntumassa, ja nappasi lopulta eteensä
sattuneen suuren puskan, johon oli tarttunut suuria määriä simpukoita. Puska
irtosi molskahtaen, kun Ferne sitä hennosti veti. Tästä tulisi herkkuja myös
muille, mutta Ferne aikoi pitää puolensa. Pikkuhiljaa Ferne lähti polskimaan
ylös, kohti pintaa, ja näki jo kaukaa kuinka Bliss oli myös jo uskaltautunut
veteen jahtailemaan pikkukaloja. Näytti kuitenkin siltä, että neitonen luovutti
melko nopeasti, vaikka hän olikin ketterämpi vedessä kuin maan päällä neljällä
jalalla. Kyllä hän kohta yrittäisi uudestaan, kunhan tarpeeksi suuri parvi
kaloja uskaltautuisi tarpeeksi lähelle. Kaipa Bliss oli poiminut sentään jonkin
verran houkuttimia, joitakin pikkumurusia, kenties levää, jota pikkukalat sitten
lähtisivät napsimaan veden pinnasta. Siitä olisi Blissin sitten helppo
kaapaista kalaa kynsillään ilmaan, ja napata alas päin putoavat kalat suuhunsa.
Ferne kapusi omalle kivelleen, ja alkoi irrotella varovasti
hampaillaan simpukoita puskasta. Hän heitteli aina välillä muutaman simpukan
muille nälkäisille, mutta avaamiset saivat he hoitaa aivan itse. Ei hän sentään
nyt mikään viiden tähden ravintola ollut, hotelli täysihoidolla, tai muutakaan.
Eikä kukaan valittanut, kiittivät vain herkullisista simpukoista. Voi, jos osan
näistä veisikin kylään, joku taitava ruuanlaittaja varmaankin maustaisi näistä
jotakin todella herkullista...! Mutta menivätpä simpukat näinkin,
yksinkertaisina, herkkuahan nämä olivat.
"Ai että, Vella tykkää simpukoista, tykkää tykkää,
kovin! Oikein kovasti, herkkua on, nam nam nam, Ferne on kiva, kiitos Ferne,
nam, Vella tykkää syödä, Ferne on niin ystävällinen, nammm!" Vella alkoi
jälleen ylistää, kylläpä pikkuneitiin ruokaa mahtui. Olisi varmaan syönyt
kerralla hevosen, jos se vain olisi mukavan makuinen. Nami nami ja niin
edelleen, kyllä toiselle kelpasi. Voi Vella.
Myös Bliss ja Leafy näyttivät nauttivan täysin suomuin
yllättävästä tarjoilusta. Simpukoita löytyi useimmiten vain niin syvältä kuin
Ferne oli nyt hakenut, ja näin syvälle päästäkseen oli tietenkin lennettävä
melkoisen pitkälle. Aivan Rampaalan saaren läheisyydestä ei siis tätä herkkua
löytänyt, ja suuren, kylällekin riittävän määrän metsästäminen saattoi vaatia
useammankin reissun. Mutta silti, silloin tällöin suurempi lohikäärmejoukkio
lähti herkkua hakemaan, ja nopeimmat sukeltajat etsivät simpukat pohjasta, kun
taas parhaat lentäjät ramppasivat kylän ja syvien vesien väliä kantaen mukanaan
niin paljon simpukoita, kuin pystyivät. Näitä reissuja kuitenkin tehtiin harvemmin,
ja useimmiten kylässä pitäydyttiin pienen matkan kalastusreissuissa, joihin
ihmisetkin pystyivät laivoillaan, veneillään ja verkoillaan osallistumaan.
Mutta tällaisessa herkuttelussa ei nelikko nähnyt mitään väärää, se oli
kuitenkin vain yksi puska ja parikymmentä simpukkaa, siitä ei tavallisestikaan
söisi kuin pari ihmistä, ja lohikäärmeet saivat tuosta määrästä vain pienen
maistiaisen. Mahaansa ei simpukoilla saanut täyteen, ei sitten millään. Ellei
jostain sitten joskus löytyisi joku monsterisimpukka, joka oli niin suuri, että
siitä söisi koko kylä. No, sellaista ei nyt kuitenkaan ollut näkyvissä, joten
maistiaisiin oli tyytyminen.
Aikansa nelikko uiskenteli ja herkutteli, Fernekin sai
itsensä viimeistäkin suomuaan myöten putipuhtaaksi. Aurinkokin alkoi jo laskea,
eikä kukaan tuntenut oloaan tukalaksi, enää ei ollut kuumakaan – tosin
Rampaalan ympäristössä harvoin oli sellaista keliä, jota olisi kuumaksi voinut
luonnehtia. Aurinko sentään ei porottanut suoraan päin enää. Hetken siis voisi
lekotella ja rentoutua, mutta olisi hyvä lähteä takaisin vielä valoisan aikaan.
Pimeässä ei ollut aina kovin mukavaa lentää, eihän lohikäärmeisiin ollut
rakennettu minkäänlaista valaistusjärjestelmää, eikä kaikkien lajien pimeännäkö
ollut mikään paras laatuaan. Lopulta, kun aurinko jaksoi vielä joitakin säteitä
kantaa meren takaa, lähtivät kaikki neljä lohikäärmettä liitelemään kohti
Rampaalaa. Kaikki ottivat matkanteon rennosti, joten aikaa kyllä kului, ja
lopulta saarelle saavuttuaan joutui Fernekin etsiä kolosensa melkeinpä
käpäläkopelolla, niin hämärää alkoi jo olla. Muut etsiytyivät omiin koloihinsa
muualle, ja Fernellä näkyi edessään jo hyytävän pimeä meri. Pimeys imaisi
säteet itseensä, ja pian taivaalla alkoi tuikkia tuhatkunta tähteä. Niitä Ferne
ihasteli pitkään, kun ei unikaan heti tullut.
Niin suuri oli maailma, mutta niin vähän Ferne siitä tiesi.
Mitä oman kylän ulkopuolella edes oli? Miten kauas täytyisi matkustaa, ennen
kuin muita populaatioita löytyisi? Laivalla matkustaminen oli ihmisille joskus
vaarallista, sillä uhkana olivat suuret myrskyt. Niitä ei voinut millään
ennustaa, ja vaikka edeltä olisikin joku lohikäärme lentänyt, niin takaisin
kääntyminen oli jo liian myöhäistä. Kaikki laivat eivät palanneet. Saattoihan
toki olla niin, että ne olivat päässeet perille, mutta eivät halunneet enää
takaisin? Jospa jossakin kaukana oli paljon parempi elää? Olisihan se ollut
hyvä kertoa tästä paikasta muillekin, mutta niin se vain oli, matka saattoi
olla liian pitkä, tai viestinviejän vene oli uponnut… Tai jos matkaajat olivat
lähteneet takaisin, ja olivat eksyneet, tai menehtyneet?
Niin ne päivät vain kuluivat. Samaa toistoa hyvin pitkälti
päivästä toiseen. Ferne kalasti, ui, auttoi maatöissä, auttoi ruuankin
kypsennyksessä. Useimmat päivät olivat kuitenkin okein mukavia, vaikka välillä
tyttö turhautukin kaikkeen auttamiseen. Kyllä tässä kylässä sentään onnellinen
pystyi olemaan, aivan helposti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti