I'd like to think I'm pretty unique - The Double

En yleensä tee mitään elokuva-arvioita, mutta tämä leffa sai kyllä miettimään. Elokuvan päähenkilö, Simon James, on arka ja näkymätön. (Voisin kokea samaistuvani.) Kukaan ei tunnu tuntevan häntä töissä, vaikka on ollut samassa paikassa seitsemän vuotta. Sitten ilmestyy uusi työntekijä - James Simon, kaksoisolento ulkonäöltään, mutta vastakohta luonteeltaan.

En viitsi elokuvasta juuri enempää paljastaa, mutta voin kyllä suositella kaikille, jotka pitävät vähän hämmentävistä elokuvista. En suosittele, jos kaipaa elokuvalta jatkuvaa toimintaa. Ja mitä ajatuksia tästä elokuvasta heräsi? Mielenterveyden ongelmia elokuva ainakin kuvasi. Masennus, skitsofrenia? Tämä elokuva voisi sopia sellaisille, joilla on ehkä jotain vastaavanlaisia kokemuksia omassa elämässään.

 Simon oli hyvinkin näkymätön omassa työyhteisössään ja elämässään. Hän ei saanut tunnustusta työstään, saatika sitten olemassaolostaan. Kuin hänen olemassaolollaan ei olisi mitään merkitystä... Onpahan noita ajatuksia itse kullakin ollut. Miten näkymätön sitä osaakin olla, kun luonne on mitä on. Elokuvan James taas sitten on hyvinkin kova suustaan, töykeä jopa, ja käyttää Simonin tekemää työtä härskisti hyväkseen.

No vittu. Minä mitään osaa kirjoittaa. Tai uskalla? Ihmekkään etten koskaan arvostele elokuvia mitenkään julkisesti.

Joka tapauksessa... Itseäni tuo elokuva jotenkin henkilökohtaisesti kosketti. Myös elokuvan naishahmon jotkin kokemukset olivat sellaisia, että ymmärsin myös häntä... Jotenkin sitä on aina tullut samaistuttua noihin onnettomimpiin hahmoihin elokuvissa, toivottu heille parasta mutta kuitenkin on tapahtunut kaikenlaisia kurjia asioita. Sitä rupeaa sitten itsekin ajattelemaan, että mitä omassa elämässä voisi tehdä paremmin tai erilailla että voisi pärjätä paremmin, joku voisi käyttää sanaa "menestyä"?

Ei tätä kannata lukea, ei tässä ole päätä eikä häntää. Jossain tuolla sisällä tämä kuitenkin pisti miettimään omaakin elämää, ja tuli tarve kirjoittaa jotain sekavaa. Kiitos ja anteeksi.

Oli muuten jännä, että elokuvan lopussa oma olo oli jokseenkin epätoivoinen... Oli tullut samaistuttua pariin hahmoon kenties vähän liikaa. Kunnes sitten tuli tuo viimeinen lause, joka on otsikossakin kuvattu. Hämmentävää, miten suuri vaikutus yhdellä lauseella voi olla. Niin, minä olen ainutlaatuinen, vaikka en kovin ihmeellinen tai merkittävä. Mutta minä olen minä.



Huom! Leffassahan esiintyy myöskin Danny! Woohoo!